Trust 3: Lunastus

22.luku: Hupeneva aika

Pääkaupungin kadut olivat viimepäivien aikoina muuttuneet. Pimeän tullen sotilaiden yöpartiot marssivat ohi täydessä varustuksessa ja pysäyttivät yksinäisiä kulkijoita. Päivisin väki kulki ripeästi, eikä asioille lähdetty yksin. Juorut levisivät vyöryvän veden lailla. Kuningattaren kihlajaisuutiset olivat olleet juhlapäivän puheenaihe, kunnes innostus oli vaihtunut kauhuun ja epäilyksiin uudesta vallankaappauksesta.

Pohjoisille kaduille ei ollut asiaa. Paholaiset olivat liikkeellä pimeyden keskellä. Ihmisiä oli kadonnut, useampia kuin hoviin asti oli raportoitu ja joita sotilaiden väitettiin etsivän. Neuvosto oli julistanut tekevänsä kiireellisiä päätöksiä lähiaikoina. Mutta missä piileskeli valtakunnan hallitsija? Miksi kuningatar oli noussut esiin kevään juhlassa puolustamaan kansalaisiaan, ja sen jälkeen piiloutunut kuninkaalliseen palatsiinsa?

Oli paljastunut, että huhut kuningatarta uhanneesta hyökkääjästä olivat saavuttaneet aivan toiset mittasuhteet kuin Magda oli Sonyalle iltahämärässä kertonut. Nyt hän oli yksin, jälleen kerran kulkijana vailla kotia. Epävarmuudesta oli vaivaa, sillä Sonya tiesi ihmisten tarkkailevan toisiaan, eikä hän halunnut jäädä kenenkään mieleen. Oli kuitenkin selvittävä seuraavaan päivään. Hänen onnekseen uhkaava aika ajoi kaupungin laidalla asuvat heltymään, kun hän pyysi yösijaa.

Yön ajan kevätsade paiskoi päin kivetyksiä kaikella voimallaan ja muuttui aamua kohden pikkuruiseksi tihkuksi, hiipuen vähitellen kokonaan. Sonya hiipi pois piharakennuksesta, jossa oli saanut viettää yönsä suojassa. Hänellä oli kylmä, mutta Magdan antamat ulkovaatteet suojasivat pahimmalta kevään oikuttelulta. Oli jälleen ryhdyttävä työhön.

Päivä kuluisi vuoroin loitsun valmistelussa, vuoroin ruuan etsimisessä. Sonya ei ollut arvannut, että kaduilla eläminen oli jatkuvaa työtä, liikettä ja hengissä selviämistä, kuten hänen matkatessaan kohti pääkaupunkia. Vatsa kurni ja kurkku tuntui kuivalta. Eilinen oli osoittanut sen, että Magdan luo jääminen olisi ollut hänen parhaakseen. Enää hän ei uskaltanut palata.

Täysikuun yöhön oli enää muutama päivä. Olisi vain selvittävä siihen asti.

Sonya ei halunnut ajatella pidemmälle. Nälkä, kylmyys ja väsymys eivät katoaisi, mutta taikuuden palatessa maailmaan olisi jälleen helpompi hengittää. Hän palaisi voimissaan olevien kristallien kanssa Harenaan ja tekisi kaikkensa korjatakseen kaupungin entiselleen. Kolme kristallia entisen yhden sijasta täytyisi riittää anteeksipyynnöksi, jota hän ei ääneen uskaltaisi sanoa. Jos kaupunki palaisi ennalleen, hänen ei koskaan tarvitsisi paljastaa osallisuuttaan kristallin varastamiseen.

Sonya kulki varovaista tahtia pääkatuja kohti ja haisteli tuoreen leivän tuoksua leipomosta. Haaveillessaan aamiaisesta tyttö kehitteli mielessään luetteloa tarvitsemistaan tarvikkeista. Yrttejä hän ei tuntenut, eikä tiennyt, millaisia kasveja Cecilie oli loitsun apuna käyttänyt, joten ne hän hylkäsi suunnitelmistaan. Kynttilät sen sijaan tulisivat tarpeeseen, ne olisi hankittava vaihtokaupalla. Hän oli jutellut Cecilien kanssa loitsuista matkalla eteläisille järville ja saanut ideoita loitsunsa toteuttamiseen.

Kotoa tuttua olivat toiveet ja tunneyhteys maailmaa ympäröivään voimaan. Hovinoidalta kerätyillä tiedoilla hän voisi yrittää hallita mahtia. Jos kasveja ei ollut saatavilla, sitten jollakin muulla. Cecilie oli sanonut loitsun vahvistimeksi sopivan jopa erilaiset metallit, kuten hopea, tai luut ja hampaat.

Vettä tippui räystäiltä ja kadulla oli väisteltävä lätäköitä. Viileys sai Sonyan kietoutumaan huiviinsa entistä tiiviimmin ja hän pysähtyi katselemaan puisia kärryjä, jotka joku työläispojista työntäisi matkaan. Kyydissä lepäsi leipomolta lähtevä kuljetus, torilla myytäisiin ensimmäiset tuotteet ja leipomolle jäisi vielä aikaa seuraavan erän tekoon ennen kuin kaupunkilaiset tulisivat suoraan myymälään. Sonya tuijotti paperipusseja veden herahtaessa kielelle.

”Odotas!” Ovelle saapunut nainen pysäytti kärryille kiirehtivän pojan ja ojensi tämän syliin vielä yhden pinon kyytiin lastattavia leipiä. Hän huomasi Sonyan, joka painoi kiireesti päänsä, mutta ei saanut jalkojaan liikkeelle, kun leipomon rouva tuli hänen luokseen.

Nainen ojensi yhden paperipusseista Sonyalle hymyillen. Tyttö kohotti leukaansa ja otti leivän vastaan hämillään tilanteesta.

”En voi maksaa tätä”, Sonya sai sanotuksi. Nainen vain pudisti päätään ja palasi sisälle työntekoon.

Leipä oli lämmintä ja pehmeää sormissa, melkein poltti suuta. Sonya muisti naisen, joka oli neuvonut häntä kaupungin kaduilla hän astellessaan siellä ensimmäistä kertaa ja hän mietti, oliko nainen leiponut leivän, jota hän parhaillaan söi. Askeleet veivät tänään väkisin samoille jäljille kuin eilen, kohti magian etsintöjä. Tunne kutsui luokseen, mutta järki sanoi, että hänen pitäisi pysytellä poissa. Varoa tapaamasta tuttuja kasvoja.

Paras mahdollisuus onnistua kristallien voiman hankkimisessa olisi yhtä voimallinen paikka kuin järvillä, ja hovinoita oli kertonut pääkaupungin olevan taruissa kristallien luontipaikka. Sonya oli tunnustellut magiaa jälleen, tällä kertaa varmempana kuin ennen järvillä vierailua. Jäljet taikuudesta tuntuivat voimistuneen aivan kuin hän voisi lukea niitä helpommin kuin ennen. Kaikki tuntui kietoutuvan kuninkaallisen linnan maille, mutta vaikka tyttö kuinka kiersi katuja ympäri linnan, hän ei päässyt vielä oikeaan paikkaan.

Sonya pysytteli liikkeessä ja antoi leivän kuumuuden levittää lämpöä koko palelevaan kehoon. Oikea paikka loitsulle löytyisi kyllä. Ensimmäiseksi hänen olisi keskityttävä etsimään jokin vahvistin jumaluuksien kutsumiseen.


***


Kura tarttui saappaisiin ja tahmasi vaatteet, joissa Olivia kompasteli, paini ja juoksi muutamien hoviinsa kuuluvien naisten kanssa. Amelia oli sotilasvarustuksessa, punaisena leiskuva tukka sidottuna taakse ja piti komentoa kuningattaren pyynnöstä. He olivat jo harjoittaneet kuntoaan, voimistelleet ja nyt siirtyneet opettelemaan kamppailua, minkä johdosta jokainen oli vuorollaan lentänyt kumolleen maahan.

Vastusta Olivia sai ainoastaan Ameliasta, joka oli tarpeeksi reipas pitämään pintansa kuningatartaan vastaan. Hovinaiset sen sijaan varoivat ja toiset jopa kieltäytyivät harjoittelemasta peläten vahingoittavansa tätä jollakin tavoin.

Osa ei ollut halunnut osallistua koko tapahtumaan, Tara heidän joukossaan, mutta heidän pieni harjoitteluryhmänsä oli kuitenkin suurempi kuin Olivia oli ajatellut. Demetreen lähtö oli herättänyt keskustelua, mutta kukaan muu ei ollut ottanut samoja asioita puheeksi, vaikka olisivat kuningattaren toimia erikoisina pitäneetkin.

Olivia voitti siis ottelunsa, joista uskoi, ettei olisi ansainnut voittoa, jos paini olisi otettu tosissaan. Nyt hän piti hengästyneenä taukoa ja alkoi tuntea sateen jälkeen viilentyneen ilman ihollaan, kun ei ollut enää jatkuvasti liikkeessä. Haava kaulalla poltteli.

Mieltä jäyti toinenkin vaiva: mitä tapahtui samaan aikaan kaupungin kaduilla, minne Blade oli lähtenyt Garetin ja muutaman muun suostuvaisen kanssa jahdatakseen niitä vampyyreja, joista hyökkääjä oli puhunut? Oli hirvittävä ajatus päästää Blade tekemään jotakin niin vaarallista. Ja samaan aikaan Olivian oli pakko uskoa, että mies pärjäisi. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Aika kului vääjäämättä loppuun ja heidän olisi päästävä etsimään Sonyaa ennen kuun täyttymistä kolmen päivän kuluttua. Se ei onnistuisi ilman neuvoston apua, joten tilanne linnassa olisi ratkaistava mitä pikimmiten. Kaiken lisäksi Cecilien ehdottama suunnitelma vaati hänen esittävän, että kaikki oli kunnossa.

Hänen harjoittelunsa keräsi onnistuneesti huomiota. Puoli hovia oli kulkenut alakerran käytäviä vain saadakseen nähdä vilauksen hänestä ja hovinaisista kuraisella kentällä. Kuningatar ihonmyötäisissä vaatteissa, ohuissa housuissa ja metsän kansan tyylistä lainatussa halkiohameessa oli ollut jo aiemminkin kauhisteltu näky. Olivia toivoi järjestelyjensä riittävän myös siihen, että neuvoston jäsenet olisivat kiinnostuneempia linnan sisällä sattuvista tapahtumista kuin siitä, mitä ulkopuolella oli parhaillaan käynnissä.

Olivia oli piilottanut haavan vaatteillaan niin taitavasti kuin kykeni ja pyytänyt Taraa solmimaan tukkansa pitkälle letille sille puolelle kasvoja, missä hiukset parhaiten peittäisivät kohdan. Hän oli puhdistanut jäljen illalla ja aamulla huolellisesti, mutta punoitus näytti yhä ikävältä. Myöhäinen aamu ja Olivian pyyntö olla rauhassa olivat osaltaan herättäneet epäilyksiä. Olivia oli varma, että Tara oli huomannut jotakin, vaikka nainen ei ollutkaan sanonut mitään kampausta tehdessään. Kipua ei kuitenkaan ollut yhtä helppo piilottaa, kun yhä tuntuva polte säteili toiseen hartiaan.

Amelia ohjeisti Maariaa, joka oli ollut lähellä voittaa Olivian äskettäisessä kamppailussa, mutta Olivia oli lopulta kampittanut naisen takamukselleen juuri ajoissa, kun voimat alkoivat loppua. Hän ei uskonut olevansa kaikkia hovinaisiaan fyysisesti vahvempi, mutta taktiikkaharjoittelu oli tehnyt tehtävänsä, eikä hän sännännyt enää vain suin päin tappeluun. Viimeinen erä oli ollut kenties lähimpänä oikeasti sitä, mitä Olivia halusi hovinaistensa näkevän, mutta katsellessaan naisten ilmeitä, hän ei ollut täysin varma näiden reaktioista.

Oli erikoista nähdä väki lainatuissa harjoitusvarusteissa eikä hovin kauniissa puvuissaan. Osa oli tullut paikalle hiukset kauniisti sidottuina, mutta saanut huomata kampausten nyt harottavan. Amelia oli komentanut naisista kaksi takaisin sisään riisumaan korut ja hansikkaat. Kenties joku naisista saisi tästä oppia, jota vielä tarvittaisiin. Ehkä joku kauhistuisi vain entistä enemmän kuningattaren epäsovinnaisia valintoja.

Olivia yritti olla ajattelematta iltapäivän tapaamista. Neuvosto odottaisi häntä, ja vaikka häntä haluttikin puhutella koko joukko tiukasti ja armottomasti Bladen kohtelusta, hänen olisi mietittävä sanojaan. Cecilie kävisi tällä välin läpi kaikki neuvoston päätökset kokouskirjoista ja keräisi niin kattavan todisteluettelon kuin vain kykenisi. Kun Blade, Garet ja muut sotilaat palaisivat takaisin, heillä olisi toivon mukaan tiedossaan vampyyrien piilopaikka, ehkä jopa vanki todistajaksi.

”Meidän on varmaan aika lopetella”, Amelia tuumasi, mutta kääntyi katsomaan vaaleatukkaisen tytön marssia keskelle kenttää. Olivia tunnisti Cecilien vasta, kun tyttö oli lähempänä. Lainatut vaatteet olivat tytölle aivan liian isoja, joten tämä oli leikannut paidasta helmaa ja solminut sen tunikamaiseksi vyöllä. Jalassaan noitatytöllä oli omat vanhat matkasaapikkaansa, joita tyttö ei ollut suostunut heittämään pois, vaikka Olivia olikin kustantanut hänelle hoviin sopivat kenkäparit.

”Vieläkö ehdin mukaan?” Cecilie kysyi ääni kirkkaana. Katse karkasi Oliviaan, joka ymmärsi Cecilien tulosta, että heidän suunnitelmansa eteni hienosti, mutta he eivät olleet sopineet, että noitatytön olisi ollut tarkoitus liittyä harjoituksiin. Pelkkä yhteydenotto kuningattareen olisi riittänyt.

”Muut ovat jo otelleet vastakkain ja harjoitelleet kuningattaren kanssa”, Amelia kertoi ja katsahti Oliviaan, joka kohensi ryhtiään. ”Mutta voinette ottaa vielä yhden erän. Jos jaksatte, Teidän korkeutenne.”

Olivia nyökkäsi reippaasti. ”Lämmitellään vähän ensin. Muut voivat jäädä katsomaan ja oppimaan vielä viimeisen erän.”

Olivia ei ollut koskaan harjoitellut Cecilien kanssa ja tämän taidot olivat hänelle täysin vieraat. Aiemmin Cecilie oli luottanut magian taitoihinsa, ja Olivia tiesi tämän heittävän hienosti veistä, mutta hän oli aina kuvitellut hoikkavartisen tytön olevan taitavampi sanallisesti kuin fyysisessä hyökkäyksessä.

Cecilie oli kuitenkin ollut mukana pääkaupungin taistelussa. Verrytellessään Olivia katseli edestakaisin juoksevaa Cecilietä ja mietti, että oli liiaksi vähätellyt tyttöä. Cecilie oli paljon rohkeampi ja taistelutahtoisempi kuin hän antoi tälle oikeutusta. Tyttö oli ketterä ja nopea, vaikka fyysisessä voimassa jäikin monelle toiseksi. Hetkeen kuningatar ei enää ollut varma, mitä seuraavalta ottelulta odottaa.

Strategian tekeminen unohtui. Amelia kertasi säännöt ja ilmoitti ottelun alkaneeksi. Hetki koitti aivan liian pian, eikä Olivia ollut saanut edes hengitystään tasaantumaan. Jalkoja pakotti ja koko keho tuntui kuin vaunuilla olisi ajettu ylitse. Siitä huolimatta Olivia kävi kohti, valmiina painiin ja kaatamaan Cecilien maahan, mutta tyttö väisti hänen otettaan, eikä suostunut jäämään hänen käsiensä vangiksi.

Tappelu ei ollut hiljainen eikä hidas, kuten aiemmat. Molemmat tytöt huusivat, juoksivat ja käyttivät tilaa hyväkseen. Aluksi ympärillä olevat seurasivat tilannetta hämillään, mutta Amelian kehotuksesta kerääntyivät lähemmäs. Kuningattaren hovinaiset asettuivat puolirinkiin kannustamaan ja yleisöstä kuului vähän väliä rohkeampia huudahduksia kummallekin ottelijalle.

Kun he jälleen syöksyivät toisensa kimppuun, Cecilie piti kiinni niin tiukasti, että Olivia arveli saavansa mustelmia. He potkivat varomatta toisiaan nilkoille ja Olivia kaatoi Cecilien reippaasti kuraan, mutta noitatyttö veti hänet mukaansa. Hetken verran ulos purkautui aiemmin riidelty kiukku, jota ei vielä ollut kunnolla sovittu. Oliviaa itketti, eikä hän oikein edes osannut sanoa miksi, mutta hän näki myös Cecilien silmien kiiltelevän ja arvasi molempien ajatusten seikkailevan samoissa asioissa.

Käsien vääntyminen sai Olivian hartiakivun iskemään kahta kauheammaksi. Oli pakko hellittää otetta ja varoa liikauttamasta päätä liian nopeasti. Sidottu haava ei taatusti pysynyt piilossa.

Kamppailu päättyi tylysti Cecilien pakottaessa Olivian kierähtämään selälleen ja noitatytön jalan osuessa kipeästi Olivian kylkeen niin, että kuningatar taipui kivusta kippuraan. Yleisöstä kuului myötätuntoinen voihkaisu ja Cecilie jähmettyi aloilleen. Olivia keräsi hetken verran henkeä ja odotti uutta hyökkäystä, mutta Cecilie vain seisoi hänen edessään ja hengitti raskaasti. Tukka oli pörröllä pään ympärillä ja poskia punoitti. Olivia oli aika varma, että hänen oma huulensa oli halki.

Amelia julisti Cecilien voittajaksi ja auttoi kuningattaren pystyyn. Olivia otti tukea karheasta kädestä ja toivoi, että olisi voinut istua maassa vielä hetken verran. Hän kohtasi Cecilien katseen ja tajusi tämän odottavan hänen reaktiotaan.

”Olin jo valmiiksi väsyksissä”, Olivia kiusasi tahallaan, mutta hymyili osoittaakseen, ettei ollut häviöstä pahastunut. Hän tarttui reippaasti Cecilien käteen ja puristi sitä sovinnon merkiksi. Noitatytön huulilla kävi lyhyesti veitikkamainen hymy, sellainen, jonka Olivia muisti sen pienen Cecilien kasvoilla, johon hän oli aikanaan tutustunut. ”Anteeksi, ettemme puhuneet silloin Ijsin jälkeen. Koskaan ei vain tuntunut olevan oikea hetki.”

Cecilie nyökkäsi pienesti. ”Meidän pitää muuttua. Ei enää suojella muita hiljaisuudella.”

Olivia levitti toisen kätensä kysyvästi ja kietoi sen Cecilien ympärille, kun tyttö astui lähemmäs halaukseen.


***


Päivä pysyi pilvisenä, vaikka sade oli väistynyt. Blade oli tyytyväinen viileään ilmaan ja hämäryyteen, sillä ihoa kihelmöi vähemmän kuin kulkiessa auringonvalossa. Tosin se saattaisi sopia heidän vastustajilleenkin. Hän oli tarkastellut itseään peilistä ja ollut näkevinään aamun varhaisina tunteina silmissä mustuutta, jonka luuli poistuneen. Väsymys oli kuin tarttuva tauti, jonka hän oli nähnyt noitatytön ja Olivian kasvoilla. Samat tummat jäljet löytyivät hänen silmiensä alta.

Oli helpottavaa vetää saappaat jalkaan ja lähteä liikkeelle, tehdä jotakin muuta kuin istua aloillaan ja odottaa. Garet ja kolme muuta sotilasta olivat yllättävän helposti suostuneet ehdotukseen, jota Blade ei olisi toisenlaisessa tilanteessa edes esittänyt. Jos heillä olisi ollut aikaa, hän ei yrittäisi jotain näin epätoivoista. Garet kavereineen oli onneksi saanut vihjeitä kaartin sisältä, minne heidän kannatti etsintänsä suunnata.

Noitatytön suunnitelma oli yksinkertainen, mutta ajaisi asiansa, ja Blade oli tehnyt siihen oman lisäyksensä. Sen vuoksi neuvoston katseet oli pidettävä aamupäivän ajan Oliviassa ja linnan tapahtumissa, kun Cecilie tutki neuvoston kokouspöytäkirjoja, ja Blade ja sotilaat jäljittäisivät kaupungissa olevaa vampyyrijoukkoa.

Yksikin otus riittäisi, jos he saisivat sen vangituksi. Loput voitaisiin hoitaa myöhemmin. Yksi hengissä oleva todiste kaupungissa tapahtuneista kauheuksista olisi enemmän kuin heidän nykyinen tilanteensa vailla minkäänlaista näyttöä.

Piilopaikkoja oli kaupungissa paljon, mutta karsimalla vilkkaimmat asuinalueet ja rajaamalla etsintöjä pohjoisimpaan kaupunginosaan missä hyökkäyksiä oli tapahtunut ennen kevään juhlaa heitä voisi onnistaa. Päivänvalossa olennot eivät tiedettävästi olleet liikkuneet kevään juhlan hyökkäystä lukuun ottamatta. Oli etsittävä sisätiloja, jotka eivät usein olisi ihmisten käytössä. Blade yritti venyttää kykyjään äärimmilleen, yritti kuulla kauempaa, aistia vampyyrit kaiken keskeltä, mutta nenää kutittivat vain kaupungin tympeät hajut.

Pilvinen taivas peilautui lätäköistä, ja Blade valitsi kuivan reitin vaitonaisena, kun joku Garetin kavereista kirosi jo kastuneita sukkiaan. Garet kommentoi hiljaisia katuja, mihin Blade vain nyökkäsi. Neuvoston antaman käskyn myötä kaduilla oli rauhallisempaa kuin tavallisena kevätpäivänä. Väkeä oli käsketty hoitamaan vain tärkeät asioinnit ja tori tyhjennetty kauppiasta vain muutaman tunnin kaupankäynnin jälkeen. Sotilaiden keskuudessa kulkivat paitsi juorut kaupungilta myös epätietoisuus siitä, kenen komennossa sitä parhaillaan oltiin. Blade ennakoi lähestyvää kaaosta hovin sisällä.

Jos suunnitelma onnistuisi, Olivia pysäyttäisi tapahtumat ennen kuin ne ehtisivät alkaakaan. Jos he löytäisivät etsimänsä ja saisivat todisteensa. Jos. Liian paljon epävarmuutta. Oli pakko yrittää keskittyä nykyisyyteen.

”Lähtömme ei varmaan jäänyt huomaamatta”, Garet sanoi hiljaa harppoessaan kulkemaan Bladen rinnalla. Hän kantoi varsijoustaan olalla ja nahkahihna hankasi sotilasvarusteita vasten. Blade oli sitonut vyöt ristiin takin päälle niin, että kantoi miekkakoteloa selässään. Linnan porteilla varustusta oli silmäilty epäluuloisesti.

”Yritetään toimia nopeasti.” Blade ei epäillyt neuvoston haluja lähettää sotilaita peräänsä, vaikka Olivian aamuharjoitukset onnistuisivatkin pitämään hovin mielenkiinnon jonkin aikaa linnan sisäpuolella tapahtuvissa asioissa. Jossakin vaiheessa sana kiirisi linnan porteilta virkamiehille.

”Emme ole löytäneet vampyyreja viikkoihin etsinnöistä huolimatta. Nyt haluat, että etsimme ne yhden aamupäivän aikana.”

”Lähdit kuitenkin mukaan?” Blade tuumasi ryhtymättä kertomaan perusteluitaan uudelleen. Hän oli jo käynyt porukan kanssa läpi sen, mistä vampyyreja ei vielä ollut etsitty ja miten suuri riski olisi yrittää siepata yön olento. Varsinkin ansalla, jota he suunnittelivat.

Garet naurahti ilottomasti. ”Jostain kumman syystä juttusi kävi enemmän järkeen kuin neuvostolta tullut käsky pitäytyä keskuskaduilla partioidessamme. Meitä on käytännössä kielletty etsimästä sillä verukkeella, että meitä yritetään pitää hengissä.”

Niin. Kaupunkilaisilla ei sitten ollutkaan niin väliä, Blade mietti itsekseen. Kuinka monta kertaa käskyjä olikaan mennyt hänen ohitseen jo ennen viimeaikaisia tapahtumia? Kuinka unohdettu kaupungin pohjoinen alue oli ollut siitä asti, kun ensimmäinen hovin tietoon asti tullut hyökkäys linnan mailla tapahtui? Vampyyritilanne oli päässyt luisumaan liian pitkälle. Nyt hän saattoi olla saattamassa näitä ihmisiä kohti haavoittumista ja kuolemaa.

Kadut kapenivat ja muuttuivat hiekkaisiksi, mitä kauemmas keskuksesta ja kuninkaallisesta linnasta päästiin. Pihapiirit olivat synkkiä sisäpihoja, muutamassa paikassa aitausten sisällä liikuskeli eläimiä, jotka pysyttelivät epätavallisesti katoksen alla hermostuneena rykelmänä. Muurit lähestyivät ja Blade kumppaneineen kaarsi vasemmalle vanhojen ja kärsineiden rakennusten rajaamalle tielle.

”Pysytään päivänvalossa ja yhtenä ryhmänä”, Garet muistutti muita hiljaa ja veti varsijousen olalta käsiinsä.

”Mites ansa?” kysyi Pike lyhyt parta tutisten. Hän sovitti jo nuolta omaan jouseensa.

”Ei vielä.”

Sotilaat olivat ehdottaneet vampyyrien houkuttelemista verellä. Pike oli täräyttänyt idean pöytään vanhan miehen itsevarmuudella, kun he olivat painineet suunnitelman mahdottomuuden kimpussa. Blade ei ollut puuttunut ehdotukseen, vaikka pelkäsi, miten veren tuoksu vaikuttaisi häneen itseensä. Sen hän kuitenkin tiesi, että yritys tekisi heidän jahtaamistaan vampyyreista arvaamattomia.

Se voisi olla heidän etunsa tai ajaa tilanteen heikommaksi. Päivänvalossa ja janon korventamina olennot eivät kykenisi harkitsemaan siirtojaan. Jano kuitenkin tekisi niistä väkivaltaisia.

Ihmisiä ei näkynyt. Blade mietti, että pihojen perällä saatettiin piileskellä, mutta sotilaiden eteen nämä ihmiset eivät halunneet. Täällä elivät köyhimmät ja vaivaisimmat, ne jotka eivät saaneet osaansa muun kaupungin loistosta ja menestyksestä. Kuten kaikkialla muuallakin, ongelmaksi koetut asiat sysättiin syrjään, jonnekin, missä niitä ei katseltu päivittäin, mutta ei pahoinvointi sillä kadonnut. Tänne vampyyrit saattoivat halutessaan kadota, saalistaa milloin huvittaa. Olivia oli puhunut näistä ihmisistä, mutta Blade oli jo silloin ajatellut, ettei tyttö täysin tiennyt, mistä oli kyse.

Tämä oli se osa kaupunkia, jolta hovi sulki silmänsä.

He tutkivat muutamia tyhjiä rakennuksia, vanhoja aittoja ja hylättyjä varastoja. Mitä pidemmälle he muurin laitamilla kiersivät, sitä karmivammaksi seutu kävi. Pääkaupungin tuntu haihtui, kaikki muuttui vieraaksi. Pienet talot, joissa oli saatettu asua vain hetki sitten, vaikuttivat hylätyiltä. Ovia oli jäänyt auki ja pienelle talojen väliin ripustetulle narulle jätetyt pyykit näyttivät olleen paikoillaan jo viikkoja. Läpimärät kankaat valuivat vettä kuraiseen maahan.

Hajujen keskeltä nousi esiin veri, joka sai Bladen kurkun polttelemaan. Hän hidasti tahtia ja katsahti seuruettaan, mutta muut sotilaat jatkoivat kulkua samaan tahtiin ympärilleen tarkkaillen. Pike ei ollut tehnyt haavaa, eikä kukaan muukaan ollut loukkaantunut. Garet huomasi hänen hidastelevan ja pysähtyi katsellen häntä kysyvästi.

Portailla oli jotain tummaa, ruosteisen väristä, joka valui sadeveden mukana ja sotkeentui hiekkaan.

”Ne ovat ravinneet itseään täällä”, yksi sotilaista sanoi inhoten. Garet käveli hänen vierelleen ja kurkisti pienen hökkelin ikkunasta sisään. Hän näytti yhä empivän ansan kanssa. Katseesta näki, että Garet näytti jo hylkäävän ajatuksen. Tilanne oli muuttunut. Tällaista he eivät olleet odottaneet näkevänsä.

Blade tiesi päätöksen olleen oikea, kun uusi leyhähdys tavoitti hänet tuoreena ja voimakkaampana kuin aiemmin. Sen taustalla jossakin tuoksuva kuivunut veri ei ollut mitään tämän rinnalla. Äänet eivät piinanneet hänet kuten ennen, mutta polte kurkussa voimistui, jano palasi yhtä raastavana kuin aiemminkin. Hän tiesi kykenevänsä parempaan itsehillintään kuin ennen, Oliviankin kanssa oli lopulta kyennyt, mutta kuinka kauan se kestäisi?

”Tiesivätkö muut?” Pike kysyi ja nyökäytti päätään kohti takaisin kaupunkia vieviä katuja. Muut sotilastoverit olivat muuttuneet kalpeiksi.

”Että ne ovat oleskelleet täällä, tappaneet ihmisiä? En haluaisi uskoa”, Garet sanoi. ”Ne ovat edelleen jossakin lähellä.”

”Kaupungilla puhuttiin pohjoisesta. Köyhiä saapui keskikaupungin kaduille ja pakeni kodeistaan, he kertoivat hyökkäyksistä ensimmäisinä”, pitkä, tummatukkainen sotilas puhui lähes kuiskaten. ”Tämä ehti tapahtua, kun asioihin ei puututtu. Kukaan ei tehnyt mitään.”

”Meillä oli käskymme.”

Blade puristi kädet nyrkkiin, avasi sormet haralleen ja puristi jälleen kiinni. Kädet eivät vapisseet. Hän ei voisi sanoa haistavansa verta, tietävänsä voimakkaan hajun tulevan jostakin etäämpää.

Pike huomasi jäljet, jotka veivät aivan uuteen suuntaan, takaisin kohti pääkaupungin keskusta. Kaduilla oli raahattu jotakin eikä edes yön sade ollut onnistunut tuhoamaan jälkiä kokonaan, vaan muuttanut uoman leveämmäksi ja vetiseksi.

Garet viittasi heitä lähtemään eteenpäin ja valitsi reitin niin, että rakennukset suojasivat heitä hiukan toiselta puolelta. He kulkivat pitäen toisiinsa pientä välimatkaa, jokaisen katse pälyillen puolelta toiselle. Blade oli jättänyt kätensä vielä vapaaksi, mutta hipoi sormillaan vyöllä olevaa tikaria valmiina ottamaan sen esiin. Korvissa kohisivat askeleiden äänet ja hengityksen tasainen rytmi.

Hallimaiset rakennukset tulivat esiin ennen pikkukujien vaihtumista ensimmäisille siisteille asuinalueille. Blade oli kuullut niissä säilytettävän talviaikaan vaunuja ja hovin kärryjä, joiden raskaat pyörät eivät päässeet kulkemaan maanteillä kosteimpaan vuodenaikaan. Kuljettajien majoittumiseen käytetty talo oli kärsinyt vuosien saatossa ilman huolenpitoa. Sammaloituneessa katossa paistoi ihmisenmentävä reikä. Pihamaalla oli valtavasti jälkiä, ovi oli irronnut saranoiltaan ja kaatunut sisään.

Hiljaisuus lepäsi alueen päällä kuin painava peitto. Garet tuijotti kuljettajien rakennusta silmät suurina ja suu puristuneena tiukaksi viivaksi. Blade seurasi tuoksua ja marssi ensimmäisenä ovelle, käsi ojennettuna ylös miekan kahvalle. Näky sai hänet pysähtymään ennen kuin hän ehti kunnolla sisään.

Katon reiästä ja tahrautuneista ikkunoista siivilöityvässä heikossa valossa näkyivät yksityiskohdat huonekalujen sotkun keskellä. Silmiä ammollaan, suusta pistävät terävät kulmahampaat. Kehot kummallisissa asennoissa, verta lammikkoina lattialla. Yksi keihäs sojotti pystyssä kauimmaisessa vampyyrissa, jolloin Blade käänsi katseensa pois.

”Myöhästyimme”, Blade tuumasi taistellen pahoinvointia vastaan ja perääntyi ulos raikkaaseen ilmaan. Muut jäivät oviaukkoon ja Garet kävi peremmällä tilassa, mutta palasi nopeasti takaisin.

Vampyyreiden ruumiit eivät olleet muuttuneet tuhkaksi, mutta nopea kuihtuminen näytti irvokkaalta. Samoin oli käynyt tyrmässä kuolleelle hyökkääjälle. Ilman taikuutta yön olennotkin olivat kuolemansa jälkeen vain tyhjiä kuoria. Blade ajatteli Cecilien ja Olivian tutkimusta magian kadosta. Kävisikö hänellekin noin? Sydän ottaisi ja pysähtyisi, kun joku vihamielisestä hovin väestä kävisi seivästämässä hänet aamuyön tunteina?

Bladen kurkkua poltti. Veren tuoksu ei tuntunut niinkään houkuttelevalta, vaan myrkylliseltä. Silti jano kiusasi, sai koko kehon hikoilemaan.

”Keihäs on kaartilaisten varusteista”, Garet ilmoitti hetken kuluttua. ”Joku tiesi käskeä tänne sotilaita ennen meitä.”





>> Seuraava luku


Edellinen - Ylös