Trust 3: Lunastus

20.luku: Jano

Cecilien yö oli kulunut unettoman vaeltelun merkeissä. Hän oli kulkenut päämäärättömästi ympäri linnaa ja pelästyttänyt sotilaskaksikon, joka oli tullut häntä vastaan käytävällä. Sen jälkeen tyttö oli käyttänyt palvelusväen kapeita portaita ja asettunut joksikin aikaa kirjastoon. Lopulta hän oli nukahtanut pöydän ääreen ja havahtunut muutaman tunnin jälkeen aamun kajoon.

Tyttö oli miettinyt päänsä puhki tapahtunutta tilannetta ja kuinka korjata sen. Hän oli käynyt läpi kaikki vaihtoehtoiset polut, joita olisi voinut tapahtua, itkenyt jossittelunsa typeryyttä ja raivonnut kirjoille, joista ei ollut apua hänen tilanteeseensa. Sonya oli poissa kristallien kanssa.

Armoton nälkä kaihersi vatsaa. Kuitenkin ajatus ruuasta yökötti, eikä Cecilie halunnut joutua kohtaamaan aamiaispöydässä kuningatarta, jonka kanssa oli vasta edellisenä iltana riidellyt. Niinpä hän ryhdistäytyi ja pyysi palvelusväeltä pientä ruokalähetystä huoneeseensa. Hänen täytyisi valmistautua lähtöön.

Sonya saattoi olla missä tahansa. Mutta Cecilie tiesi, missä Magda asui. Hän aloittaisi sieltä.


***

Ovi myymälään oli lukossa. Cecilie koputti vimmatusti ja yritti nähdä ikkunoista sisään. Ovessa oleva koriste kantoi erikoista eläinsymbolia leiskuen kirkkaissa väreissä, mutta Cecilietä halutti repiä se paikoiltaan kuin kiukku olisi voinut poistua tuhotyön myötä. Liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen Magda avasi oven.

Vanhan naisen ilme muuttui pelokkaasta vakavaksi hänen tunnistettuaan Cecilien. Ehkä jyskytys oli saanut hänet odottamaan jotakin hirveää, mutta Cecilie olisi toivonut, että hänen näkemisellään olisi ollut yhtä voimakas vaikutus.

”Kadotin Sonyan eteläisillä järvillä”, Cecilie sanoi saman tien ja astui oviaukkoon. ”Mihin hän on voinut mennä?”

Magda painoi kädet puuskaan. ”En osaa sanoa hänen olinpaikkaansa.”

”Voit arvata.”

Magdan kasvoilla oli sulkeutunut ilme ja hän pysyttäytyi lähellä, jottei Cecilie päässyt peremmälle sisään. ”Ole hyvä ja poistu.”

Aiemmin noitatyttö olisi suuttunut ja lähtenyt vähin äänin. Nyt hän ei ollut valmis luovuttamaan yhtä helpolla.

”Olitko mukana tässä? Oliko teidän tarkoitus alun pitäen viedä kristallit?” Cecilie tivasi ja kieltäytyi kuuntelemasta poistumiskäskyä.

”Ennen kuin Sonya näytti kivet en edes tiennyt sinun omistavan sellaisia!”

Cecilie veti henkeä. ”Olet siis nähnyt hänet.”

Magda ymmärsi puhuneensa sivu suunsa. ”Olen. Mutta hän lähti varhain aamulla. Ei kertonut minne, enkä minä kysynyt. En halunnut tietää.”

”Miksi hän tuli takaisin kaupunkiin?” Cecilie ei voinut käsittää. Toki varastetut kulkuluvat olivat vihje siitä, että Sonya oli harkinnut pääkaupunkiin paluuta, mutta mitään varmuutta asiasta ei ollut aiemmin ollut. Cecilie oli yrittänyt kysyä vartiossa olevilta sotilailta kulkijoista, mutta eilisessä vuorossa olleiden selvittäminen olisi vienyt aikaa ja hän saattoi vain jättää pyynnön seurata portista kulkijoita Sonyan varalta.

Sonya olisi voinut mennä minne tahansa. Palata Harenaan. Toki kristallit olivat yhä hyödyttömiä ilman voimiaan. Yhteydenotto jumaluuteen oli katkennut.

Magda huokaisi ja antoi hartioidensa laskeutua. Hän asteli myyntipöydän luo katselemaan koriste-esineitä. ”Hän haluaa palauttaa kristallien voiman, kuten suunnittelitte, mutta ei tyydy enää yhteen kiveen. Hän luottaa täysikuuhun, parhaaseen aikaan voimien vangitsemiseen. Yritin puhua hänelle järkeä, mutta tyttö ei kuuntele. Hän on päättänyt tehdä voitavansa Harenan vuoksi.”

”Ja hän valitsi loitsun paikaksi pääkaupungin? Kysyäkseen apuasi?” Cecilie ei ollut täysin ymmärtänyt kaksikon suhdetta, mutta oli aistinut, että sukulaisten välejä hiersi jokin.

”Annoin hänen levätä. Magiaan en puutu”, Magda täsmensi. Kasvoilta näki, että hän katui aiemmin antamiaan neuvoja. ”Pääkaupungilla on jokin merkitys, niistä taruistahan te puhuitte aiemmin. Jumaluuksista, voimakivistä, koko maan kattavasta magian verkosta, joka alkoi aikanaan täältä. Sonya uskoo tietävänsä, mitä tekee. Te ajattelitte lähestyä jumalia ja pyytää uusia voimia niiltä vapaaehtoisesti. Hän haluaa vangita voimat, kuten taruissa kerrotaan.”

Cecilie sulki oven lähes kiinni takanaan. Vaikka kaduilla oli hiljaista (jopa epätavallisen hiljaista tällaiseksi valoisaksi aamupäiväksi), hän ei halunnut jakaa keskusteluaan sen enempää ulkopuolisille.

Cecilie hengitti syvään ja yritti aloittaa puheensa rauhallisesti. ”Sonya suunnittelee jotain valtavan suurta. Sellainen on vaarallista. Myös hänelle itselleen, jopa hänen mahdollisesti onnistuessa. Meidän tunnusteluretkemme eteläisillä järvillä oli lapsellinen yritys kutsua voimia takaisin. Tajusin sen silloin. Jumaluudet eivät halua palauttaa voimia, vaan ottaa kristallit takaisin. En ole varma, mitä se tarkoittaa. Ehkä sitä, että magia saisi olla maailmassa valtoimenaan, ei kahlittuna.”

Magda katseli nyt häntä. Sormet kävivät vilkkaasti hartioilla olevalla värikkäällä huivilla ja näpersivät lankojen reunaa. Cecilie tiesi naisen ymmärtävän.

”Sellainen maailma, jossa magia olisi vapaa, on tavallaan houkutteleva. Ja samaan aikaan vaarallinen. En tiedä, mitä se tarkoittaisi täällä eläville ihmisille. En tiedä… Tarkoittiko jumala, jonka näimme, näyttämänsä näyn varoitukseksi vai kehotukseksi.” Noitatyttö suoristi ryhtinsä ja toivoi kuulostavansa yhtä vakuuttavalta kuin Olivia neuvostonsa edessä. ”Meidän pitää pysäyttää Sonya. Paitsi valtakunnan, myös hänen itsensä vuoksi. Hänen ei pidä ryhtyä loitsuun yksin.”

Magda oli pitkään hiljaa, eikä Cecilie osannut sanoa enempää. Hän pelkäsi, että joutuisi lähtemään tyhjin käsin ja aloittamaan jälleen etsintänsä alusta. Oli vielä liian paljon selvitettävää ja liian vähän aikaa. Paluu linnaan ilman minkäänlaisia uutisia ei edistäisi sovintoa Olivian kanssa.

”Olet oikeassa”, Magda tuumasi hiljaa ja käänsi taas katseensa pois. ”Sonya on pysäytettävä. Mutta en ole ollenkaan varma, löydämmekö häntä ennen kuin on liian myöhäistä.”


***

Kuninkaanlinnan vanhoihin tyrmiin vievissä kivikellareissa oli inhottavan kylmä. Nuori kuningatar kuitenkin vapisi kauttaaltaan aivan muusta kuin vilusta silmäillessään sotilaita kiukkuisesti käskynsä jälkeen.

Kun ovi avattiin, Olivia rynnisti sisään valmiina puhuttelemaan sisäpuolellakin olevat vartijat, mutta huoneessa ei ollut muita. Blade oli kalpea, mutta ei vahingoittunut, ja hän istui lattialla nojaten seinään, vaikka huoneessa olisi ollut muutama tuolikin. Mies kohotti katseensa kiinnostuneena ja silmäili Oliviaa outo tuike silmissään.

”Kuinka kauan olet ollut täällä?” Olivia kysyi kyykistyessään miehen viereen ja etsiessään merkkejä vahingoittumisesta. Hänen sydämensä jyskytti rajusti rinnan alla, pelkkä Bladen koskeminen sai niskahiukset nousemaan pystyyn. Vasta hetken kuluttua Olivia tajusi, että Blade pidätti hengitystään hänen tullessaan aivan lähelle.

”Paha sanoa, ei täällä ole käynyt juuri vieraita.” Blade vaikutti kumman rauhalliselta tilanteeseen nähden. Ei, ei rauhalliselta, vaan tuomioonsa tyytyneeltä. Äänensävystä kuitenkin erotti, ettei kaikki ollut kunnossa.

Olivia tarttui Bladen käteen ja saattoi hänet ulos huoneesta mulkoillen kiukkuisesti sotilaita, jotka näyttivät sentään vähän häpeävän tekojaan. Sotilaat olivat lähdössä heidän mukanaan yläkertaan, mutta Olivia paimensi miehet viemään sanaa neuvostolle ja hänen palvelusväelleen. Hän kohtaisi Silaksen myöhemmin, juuri nyt kenenkään ei tulisi häiritä häntä.

”Siitä onkin hetki, kun olet suuttunut noin”, Blade tuumasi, kun kylmä alakerta jäi taa. ”Kiukutteletko minullekin?”

”En sinulle”, Olivia sanoi tiukasti ja päätti portaikkoa noustessaan selittää Bladelle eilisen illan ja tämän päivän aikana tapahtuneet käänteet nopeasti, jotta kertominen kirpaisisi vähemmän. Häntä inhotti puhua neuvoston päätöksestä syrjäyttää hänet, eikä Cecilien epäonnisesta matkasta kertominen saanut kuin olon kurjaksi.

”Onnistuit siis viimeisen parin päivän aikana sekä suututtamaan neuvoston ja riitelemään noitatytön kanssa, että selviämään hengissä vampyyrin hyökkäyksestä ja kovistelemaan sotilaat vapauttamaan tyrmästä yhden tämän hovin inhotuimmista henkilöistä vastoin virkamiestesi käskyä”, Blade kertasi ja naurahti ääni tavallista tummempana. ”Sinun täytyy jakaa salaisuutesi.”

Olivia ei ollut läheskään yhtä huvittunut. Hän oli huomannut, miten tunnekuohun valtaama myös Blade oli, ja jostakin syystä miehen tavallisen tyyneyden tilalla oli nyt hurjapäisyys. Käytävälle kantautuivat aulan äänet, kun linnan väki liikkui askareissaan. Hän katseli Bladen kasvoja ja huomasi silmien olevan pikimustat. Kun mies räpäytti silmiään, iiriksien reunaan näytti ilmestyneen punainen hehku.

Mihin he voisivat mennä kahden? Olivia harkitsi vaihtoehtojaan ja suuntasi lopulta kohti yläkerroksia ja omaa huonettaan. Hän oli pyytänyt, ettei häntä häirittäisi kuin erityisen vakavassa tilanteessa, ja ainoa paikka, missä muita ei liikkuisi asiattomasti, olivat kuningattaren omat huoneistot. Lisäksi hänen täytyisi vaihtaa pukunsa säädyllisiin vaatteisiin.

Blade huomasi hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kättään pois hänen kädestään.

”Mitä aiot?” mies sen sijaan kysyi.

”Olla avuksi.” Olivia antoi kiukun kantaa häntä eteenpäin, vaikka portaiden kipuaminen alkoi jo hengästyttää. Tärkeintä oli Blade, sen jälkeen hän ehtisi höykyttää hoviaan. Hänellä oli sananen sanottavanaan paitsi sotilaille, myös neuvostolle, josta käsky Bladen vangitsemiseksi oli tullut.

Kuningatar saattoi Bladen huoneeseensa ja päästi tämän kädestä irti. Vaaleat petivaatteet oli pedattu ja aamiaistarjotin kannettu pois. Verhot oli siirretty pois ikkunan edestä päästämään päivänvaloa huoneeseen. Olivia levitti ensimmäiseksi verhoja pimentääkseen tilan ja antoi Bladen katsella ympärilleen hänen huoneessaan. Sen jälkeen hän palasi ovelle ja sulki salvan.

Olivia ei ollut tehnyt sitä aikoihin, hovinaisilla oli aina pääsy hänen luokseen. Tytön käsi oli yhä oven kahvalla, kasvot kohti suljettua ovea, kun hän puhui. Käden herkkää ihoa tuntui pistelevän jo valmiiksi ja hän mietti, miten vasemmassa ranteessa oleva koru olisi irrotettava pois tieltä.

”Täällä meitä ei häiritä”, hän sanoi hiljaa ja toivoi, ettei aiheuttaisi jälleen uutta riitaa. ”Sanoin jo haluavani auttaa, etkä voi väittää, ettei jano kiusaisi sinua.”

Hän yllättyi tuntiessaan Bladen käden vyötäröllään. Blade oli liikkunut äänettömästi, aivan hänen huomaamattaan.

”Älä huuda.”

Bladen sanat olivat pelkkä henkäys hänen korvaansa vasten. Olivia oli aikeissa vastata, ehkä kääntyä ympäri ja ojentaa kätensä, mutta hän ei ehtinyt, kun Blade siirsi hänen hiuksiaan sivuun ja kipu iski kaulaan poltteena, lamaannuttaen hänen äänensä.





>> Seuraava luku

Edellinen - Ylös