19.luku: Lakkaa valehtelemasta
Ilta hämärtyi kohti sinistä utua, joka laskeutui kaupungin ylle. Magdan talon ovi paukahti kiinni hieman liian lujaa äänen kaikuessa huoneissa. Sonya nojasi olkansa ovea vasten ja sulki hetkeksi silmänsä. Sydän ei ollut lakannut laukkaamasta, vaikka hän oli vakuutellut itselleen, ettei kukaan ollut hänen perässään.
”Sonya?” Magdan ääni kutsui keittiön oviaukosta. Sonya korjasi ryhtinsä ja kääntyi reippaasti kohtaamaan vanhemman naisen. Aiottu hymy kuitenkin vapisi tiukan katseen edessä.
”Palasit yksin.” Se ei ollut kysymys.
”Niin”, Sonya hengähti ja aikoi selitellä, ettei hovinoita aikonut enää palata heidän pakeilleen, mutta tiesi, ettei yksikään valhe menisi läpi. Hän aikoi astua peremmälle taloon, mutta Magda marssi myyntipöytien väliin.
”Syyllisyys näkyy kasvoiltasi”, Magda sanoi tiukasti ja laski kädet puuskaan, eikä päästänyt tyttöä peremmälle taloon. ”Kerro, mitä tapahtui.”
Sonya veti henkeä ja mietti hetken sanojaan.
”Kävimme järvillä. Saimme kutsutuksi esiin jonkinlaisen jumalolennon”, tyttö kertoi. Rintaa pisti vieläkin kaupungin läpi kiiruhtamisesta ja käteen puristettu kulkulupa tuntui polttavan sormissa. Hän oli nähnyt kevään juhlan koristeet, mutta kaupungin väki oli ollut kumman ilotonta. Ehkä saapuva ilta oli lopettanut juhlinnan aikaisin, kukaan ei haluaisi jäädä ulos pimeän tullen.
”Ja sitten?” Magda käveli lähemmäs nähdäkseen tytön paremmin.
”Jumaluus olisi halunnut kristallit itselleen. Ceciliellä oli sellaisia kaksi. Mutta en voinut antaa Harenan voimakiveä”, Sonya sanoi. ”Emme saaneet voimaa takaisin. Yhteys katkesi.”
Sonya otti laukun selästään ja sulloi kulkulupapaperin sen sisään, ennen kuin kaivoi esiin kolme kankaaseen käärittyä kiveä. Niiden värit olivat himmeät, mutta pystyi erottamaan, että jokainen niistä oli kantanut syvempää väriä magian ollessa vielä sidottuna niihin.
”Hovinoitako luovutti kristallinsa sinulle?” Magda kysyi selvästi uskomatta näkemäänsä. Hän katseli kristalleja varuillaan kuin Sonya olisi kantanut kädessään jotakin räjähtävää.
”Ei. Minä…” Sonya empi. Cecilie oli ollut ystävällinen, aivan liian luottavainen. Helppo huijattava. Miksi se tuntui näin ikävältä? ”Meidän täytyy yrittää yhteyttä uudelleen. Mutta haluan tehdä sen itse, ilman noitaa.”
”Olet muuttanut tarinaasi sitä mukaa, kun siitä on kyselty”, Magda syytti. Naisen kasvot olivat synkentyneet ja kulmat painuneet alas. ”Ensin sait Harenan voimakiven käsiisi vahingossa. Sitten tiesit, että sen olinpaikkaa tulisi siirtää ja kivi kummallisesti päätyi sinun käsiisi. Kerro totuus, Sonya. Lakkaa valehtelemasta.”
Sonyan kasvoja kuumotti, mutta hän piti itsepintaisesti päänsä pystyssä ja kalvoi hampailla posken sisäpintaa miettiessään nopeasti, mitä voisi sanoa. Hartioita painoi näkymätön taakka, pää oli tavallista sumeampi tummista ajatuksista, jotka palauttivat jatkuvasti mieleen tapahtumat eteläisillä järvillä.
”Minun oli pakko viedä Harenan kivi”, Sonya puuskahti lopulta. ”Sain tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä.”
Magda silmäili tyttö kiukkuisesti ja odotti tämän jatkavan. Sonya veti henkeä ja päätti, että saadakseen tätinsä apua, hänen täytyisi puhua.
”Kaupungilla kävi joukko matkalaisia. Bashirista. Varkaiden kaupunki on ollut sekaisin pääkaupungin valtataistelun jälkeen, ja heille oli tullut nopea lähtö vallan vaihtuessa viime syksynä Bashirissa pitkien kiistojen jälkeen. He olivat valmiita maksamaan kristallista. Minun piti toimittaa se heille.” Sonya nielaisi ja piti lyhyen tauon. ”Kaupungin romahtaessa kivi jäi minulle. En tietenkään lähtenyt viemään sitä enää heille. Kivi oli hyödytön, vailla voimia. Enkä tiedä, mistä olisin heidät edes löytänyt. Pakenimme kaikki Harenan raunioista ja väki oli hajallaan pitkin aavikkoa.”
”Et siis todella tiennyt ennen hovinoitaa?” Magda varmisti. ”Vasta hänen kertomansa paljasti, miten taikuus katosi samalla hetkellä koko valtakunnasta. Sinä vain satuit viemään Harenan voimakiven samoilla hetkillä.”
”Niin. Silti minä… Tiedän kyllä tehneeni väärin. Kadun sitä, miten typerä olin!” Tuho ei ollut hänen vikansa. Ei niin kuin hän oli kuvitellut. Mutta kaupunki oli silti poissa, rakkaat ihmiset hajallaan, perheet erossa toisistaan. Sen vuoksi, että hän oli yrittänyt osoittaa olevansa pätevä, kykenevänsä käyttämään valtaa. Haaveillen saavansa haluamansa bashirilaisten avustuksella. Mitä hän oli oikein kuvitellut?
”Cecilie kertoi minulle vapauttaneensa jumalattaren, jonka voima oli näissä kivissä. Jumalatar vei magian mukaan kadotessaan. Järvillä sain selville, miten voimme yrittää lähestyä jumalia uudelleen. Vangitaan voima takaisin. Se on keino palauttaa kaupunki ennalleen.”
Sonyan katse oli kiihkeä, hän toivoi Magdan kuulevan hänen äänestään, miten tosissaan hän oli. ”Sinun täytyy auttaa minua.”
”Olet varastanut hovinoidalta hänen kristallinsa”, Magda päätteli. ”En ryhdy avustamaan sinua, kerroin jo, etten halua olla tekemisissä magian kanssa. Minulle riitti aikani Harenassa.”
Sonya puristi kätensä nyrkkiin kristallien ympärille. Hän ei ollut halunnut päätyä riitelemään.
“Jos joudun pulaan, niin joudut sinäkin”, Sonya varoitti. ”Hovi tietää etsiä minua täältä.”
Magdan silmissä leimusi. ”Päätit itse palata. Olisit voinut mennä minne tahansa.”
”En olisi. Ei minulla ole paikkaa, johon palata!” Sonya veti henkeä ja päätti käyttää viimeisen oljenkortensa, jonka oli tiukassa paikassa keksinyt. ”Jos autat minua, puhun äidille. Kerron miten paljon olet tehnyt vuokseni. Käsken hänen kirjoittaa, tulla vaikka käymään. Voisitte solmia välinne ennalleen. Jos et… Jos et, kerron myös sen.”
Magda pysyi vaiti pitkään, mutta puuskahti lopulta vastauksensa katsomatta tyttöön. ”Annan sinun jäädä. Mutta en ryhdy piilosleikkiin, jos sotilaat koputtavat ovelle.”
Sonyan oli taisteltava kiukkuaan vastaan, ettei vastaisi samalla mitalla takaisin. Hän tiesi, että olisi kaduilla vaarassa yön tullen, eikä pärjäisi montaa päivää yksin. Oli riitettävä, että Magda salli hänen majailla luonaan yön yli. Tuskin linnasta kukaan saapuisi ennen huomista. Hän voisi yrittää suostutella naista avukseen ennen kohtalon hetkeä ja etsiä uuden piilopaikan huomenna.
”Kiitos”, tyttö sanoi lopulta. Magda käänsi hänelle selkänsä, eikä puhunut hänelle enää sinä iltana.
Päivän jäädessä taakse Olivia ei ollut enää ollenkaan varma, oliko tosiaan kulunut vain yksi päivä vai kokonainen viikko yhdessä hujauksessa. Hän oli pyytänyt saada sanan Cecilien paluusta heti, kun tyttö saapuisi linnaan, mutta muisti asian vasta palvelijan kertoessa hänelle hovinoidan olevan siistiytymässä asuintiloissaan. Hovinaiset olivat auttaneet häntä pukeutumaan kevyempiin vaatteisiin ja parhaillaan hän harjasi itse hiuksiaan Maarian puhdistaessa kaunistautumisvälineitä lämpimällä vedellä.
Edelleen kuningatar oli häkeltynyt neuvoston kohtaamisesta. Hän oli pitkään tuntenut olevansa hyvin vastaanotettu niin kansan keskuudessa kuin hoviväenkin luona. He olivat hänelle ystävällisiä ja se tuntui aidolta. Hän teki toisinaan virheitä, mutta yritti parhaansa mukaan toimia seuraavalla kerralla toisin. Mutta tietysti oli lapsellista luulla, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Hän oli vajonnut lohduttavaan turvallisuuden tunteeseen lähes heti pääkaupungissa tapahtuneen suuren taistelun jälkeen ja unohtanut, että jollakulla voisi olla vastaväitteitä.
Hän oli kuvitellut kodin olevan jälleen vaaraton.
Kaupunkilaiset puhuisivat tapahtuneesta vielä pitkään, mutta Olivia toivoi, että uutisia hänen kimppuunsa yrittäneestä olennosta tihkuisi kaupunkiin vain vähän. Hovinaiset olivat kysyneet, laatisiko hän virallisen ilmoituksen kansalaisille, mutta Olivia oli haluton moiseen neuvoston kohtaamisen jälkeen. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa.
”He näkivät minun olevan kunnossa, puhuin ihmisille heti tapahtuman jälkeen”, kuningatar kertoi hovinaisilleen ja yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”En tiedä, mitä muuta kertoisin. Emme itsekään tiedä hyökkääjästä vielä enempää.”
Tosiasiassa hän halusi vajota maan sisään ja kadota. Hän kuvitteli äitinsä pettyneen katseen, jonka oli viimeksi nähnyt paljastettuaan jättäneensä oppituntinsa tarkoituksella väliin. Hän pelkäsi palvelusväkensä katseita, sotilaiden kumarruksia käytävillä ja hetkeä, jolloin seuraava hovinaisista pyytäisi hetkeä puhua hänelle kahden.
Olivian oloa helpotti vain ajatus siitä, että hän voisi myöhemmin käpertyä Bladen viereen oleskeluhuoneen sohvalle ja itkeä halutessaan niin paljon kuin sielu sieti. Ensin Bladella oli kuitenkin omat tehtävänsä ja sillä välin Olivia voisi käydä kysymässä, oliko Cecilien päivä sujunut paremmin kuin hänen. Jos matkan aikana olisi löytynyt uusi vastauksia magian takaisin saamiseksi, voisi tilanteen vielä kenties pelastaa.
Ilta pimentyi jo ikkunoiden takana. Cecilie ei kuitenkaan ollut huoneessaan, eikä oleskelusalissa, josta Olivia kävi tyttöä etsimässä. Yksi palvelusväen jäsenistä osasi neuvoa hänet kylpyhuoneeseen, jonne hän oli vienyt pyyhkeitä ja puhtaita vaatteita hovinoidan pyynnöstä. Pesutiloista Olivia lopulta löysikin Cecilien, joka oli saanut päälleen uudet vaatteet ja hänen ohimollaan komeili valtava mustelma. Matkavaatteet lojuivat kasassa lattialla ja tuoksuivat metsälle.
”Anteeksi, etten malttanut odottaa sinua, mutta tämä päivä on ollut hirveä”, Olivia aloitti, mutta huomasi samassa noitatytön punaiset kasvot ja turvonneet silmät. ”Mitä on tapahtunut?”
Aluksi Ceciliestä ei ollut saada mitään irti. Olivia empi ja yritti varovasti silittää tytön olkapäätä, mutta koki, ettei oikein osannut olla avuksi. Hän yritti kysellä, jopa arvailla noitatytön järkytyksen syytä, mutta Cecilie pudisti itsepäisesti päätään ja hoki jotakin kauheasta virheestä.
”Yritimme loitsua järven rannalla. Jotain tapahtui, menetin tajuntani”, Cecilie sanoi täristen ja pyyhki kasvojaan puhtaan vaatteensa hihaan. ”Kun heräsin, loitsu oli rauennut ja Sonya oli poissa. Samoin kristallit ja kaikki, mitä olin ottanut mukaani.”
”Istutaan alas. Kerro minulle koko juttu”, Olivia pyysi ja he istuivat kylmälle lattialle vastakkain. Cecilien itku oli jo ehtynyt, mutta hänen äänensä vapisi hänen kertoessaan tapahtuneesta ja pakokauhu tuntui vain yltyvän, mitä pidemmälle hän pääsi. Tyttö ei ollut päästä sisään kaupunkiin, koska kuningattaren laatima kulkulupa oli puuttunut ja vasta pitkien selvittelyjen jälkeen joku sotilaista oli tunnistanut hänet.
”Cecilie, miksi et pyytänyt apua aiemmin? Ajattelin, että etsitte Sonyan kanssa uutta keinoa taikuuden palauttamiseksi. En tiennyt, että aiotte ryhtyä toimeen ja lähestyä jumalia. Et kertonut, että Sonyalla oli kristalli Harenasta”, Olivia ihmetteli ja huomasi nuoren tytön ilmeen kovettuvan.
Cecilie avasi suunsa, sulki sen ja aloitti sitten uudelleen. ”Ajattelin selvittää tämän itse. Et sinäkään puhu minulle.”
”Miten niin?” Olivia oli ihmeissään. Hän oli luullut, että he tekivät selvitystyötä yhdessä. Noitatytön hätä oli kasvanut niin suureksi, että tyttö veti haukkoen henkeä, eikä malttanut enää istua.
”Et puhunut minulle mitään siitä, mitä Ijsissä tapahtui!” Cecilie kiljaisi kasvot surun vääristäminä ja nousi seisomaan. ”Ihan kuin en saisi tietää, mitä jumalattaren vapauttaminen aiheutti.”
Olivia ei saanut henkeä. Hän oli joskus pelännyt tätä keskustelua tulevaksi. Nähnyt painajaisia, murehtinut Ijisistä paluumatkan ajan sitä hetkeä, kun joutuisi keskustelemaan loitsun aiheuttamasta tuhosta.
”En halunnut järkyttää sinua! Olit huonossa kunnossa loitsun jäljiltä, tarvitsit lepoa”, Olivia tyynnytteli, mutta Cecilie tuskin kuunteli häntä.
”Salasit minulta, että loitsun jälkeen kymmeniä kuoli. En olisi tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että jälleen kerran kävisi näin!”
”Loitsu oli paljon suurempi kuin kukaan meistä ymmärsi. Sinä teit kaikkesi, jotta olisimme voittaneet ilman uhreja, tiedän sen.”
He olivat kaikki tehneet parhaansa sen hetken tiedoilla. Olivia olisi valinnut tekonsa toisin, jos olisi voinut ennalta taata kaikkien turvallisuuden. Hän oli joutunut puimaan asiaa jälleen Ijsin jälkeen, mutta tällä kertaa käsittely oli erilaista. Hänellä oli kokemusta pääkaupungin taistelusta. Hänellä oli rinnallaan Blade, jolle puhua.
Cecilien hoikka keho vapisi kuin oksa tuulessa. ”Siksi tämä tuntuukin niin pahalta. Mikä oikeus minulla on etsiä taikuutta, kun olen saanut aikaan jotakin noin hirveää? Nyt olen menettänyt kristallit. Ehkä tämän maan pitää vain… opetella olemaan ilman magiaa.”
”Et tarkoita, mitä sanot”, Olivia yritti, mutta hänen omakin äänensä oli muuttunut kovemmaksi. Hän nousi ylös ja ojensi kätensä rauhoitellakseen tyttöä. ”Tämä valtakunta elää siitä voimasta. Sinä tiedät sen, ja näen, että kaipaat sitä.”
Cecilien katse oli musertava. Tyttö poistui huoneesta ripein askelin taakseen katsomatta.
”Cecilie!” Olivia huusi vielä tytön perään, kun tämä katosi ovenraosta. Uskaltamatta lähteä hovinoitansa perään, kuningatar istui uudelleen alas lattialle ja painoi päänsä käsiinsä.
Olivia viipyi yksin kylpyhuoneessa jonkin aikaa ja yritti ymmärtää Cecilietä. Noitatyttö oli varmasti yhtä häpeissään epäonnistumisestaan kuin hänkin omastaan. Hänen olisi pitänyt kertoa Cecilielle päivän tapahtumista, saattaa tämä ajan tasalle, mutta hän ei ollut ehtinyt. Tuntui kohtuuttomalta, että kaiken sattuneen jälkeen vielä Ceciliekin vihoitteli hänelle. Nyt heillä ei enää ollut edes kristalleja, jotka saattoivat hovinoidan mielestä olla ratkaiseva tekijä magian palauttamiseksi maailmaan.
Mikä Sonyaan oli mennyt? Oliko tyttö aikonut alun perinkin saada kristallit haltuunsa vai oliko hän vain nähnyt tilaisuutensa ja lähtenyt kivien kanssa takaisin kohti Harenaa? Ajatteliko tyttö voivansa pelastaa kaupunkinsa omin voimin? Olivia tiesi, että hänen olisi puututtava asioihin, jaettava käskyjä sotilaille, mutta ehkä hänen sanansa eivät enää käynnistäisi toimia. Neuvosto oli sysännyt hänet syrjään, eikä kukaan lähettäisi tiedustelijaa Sonyan perään tai määräisi sotilaita etsimään tyttöä. Ei ollut mitään keinoa tietää, mistä edes yrittää tavoittaa Sonyaa.
Lopulta oli noustava ja kerättävä rohkeutta kohdata maailma taas pystypäin. Bladea ei kuulunut illan aikana hänen luokseen, joten Olivia vetäytyi omiin oloihinsa ja halusi hovinaistensa jättävän hänet rauhaan. Hän nukkui kehnosti ja pyöritteli mielessään kaikkea tapahtunutta miettien, miten kauan kestäisi, ennen kuin hovi häätäisi hänet kodistaan.
Ajatukset tuntuivat pahemmilta yön pimeydessä kuin aamun valjettua. Olivia kykeni jo hieman järkevämpiin suunnitelmiin, kun aamiainen tuotiin lopulta hänen huoneeseensa valtavalla tarjottimella. Hän oli ensin ilmoittanut Taralle, ettei ruokasalia tarvitsisi valmistella häntä varten, eikä hänelle maistuisi tänään mikään, mutta käskyä ei ollut toteltu.
”Teidän on syötävä jotakin”, Tara sanoi lempeästi, mutta jämäkästi ja istutti Olivian kirjoituspöydän ääreen teekupilliselle. ”Tämä ei ole maailmanloppu.”
Eilinen oli kyllä totisesti tuntunut siltä. Olivia pyyhkäisi väsyneesti kutiavia silmiään ja tarttui sitten kuumaan teekuppiin. Lämpö oli jotenkin lohdullista, merkki tavallisista aamurutiineista.
”Toivoisitteko vielä jotakin muuta, Teidän korkeutenne?” Tara kysyi. Hetken Olivia harkitsi pyytävänsä naista istumaan alas kanssaan ja jakamaan aamiaisen, mutta Tara ei luultavasti katsoisi sitä sopivaksi.
”Haluaisin päästä puhumaan Bladen kanssa”, Olivia sanoi ja kietoi aamutakin etumusta paremmin yöpukunsa päälle. Tara lupautui viemään viestin eteenpäin.
Syötyään Olivia kaivoi esiin kirjeenvaihtoaan ja tarkisti Miriamilta sekä Ethanilta saamiaan vastauksia huomatakseen merkkejä jostakin, mikä voisi tarkoittaa kirouksen toteutuneen. Hänen pitäisi lähettää viesti Ijsiin ja kertoa kaikesta siitä, mitä he Cecilien kanssa olivat tähän mennessä saaneet selville. Miriamilla ja hänen sukulaisillaan oli oikeus tietää tapahtuneesta, olivathan he olleet mukana Cecilien vapauttaessa jumalattaren.
Silmiin osui tuttu kirje, jonka Olivia oli kätkenyt laatikon vasempaan laitaan erikseen muusta kirjeenvaihdosta. Se oli ainoa viesti, jonka hän oli saanut Bladelta, se, jossa mies sanoi hyvästit ja rohkaisi häntä olemaan se kuningatar, joksi hän oli halunnutkin tulla. Aikanaan Olivia oli lukenut sanat monta kertaa lohduttaakseen itseään. Nyt hän kaipasi jotakuta lähelleen yhtä kovasti kuin taistelun jälkeen, kaipasi sitä, että sai jakaa huolensa pelkäämättä kuuntelijan reaktiota.
Tara saapui takaisin vakavan näköisenä ja kasvot punoittaen kuin hän olisi juossut. Olivian sydän jätti lyönnin välistä, kun hän odotti kauhulla seuraavaa katastrofia ja sulki kirjoituspöytänsä laatikon ripeästi.
”Sain tietää tämän palvelusväeltä. Blade-herra on viety tyrmiin.”
Olivia ei täysin käsittänyt sanoja. ”Mitä? Miksi?”
”Epäiltynä näiden hyökkäysten järjestämisestä. Käsky on tullut neuvostolta. He eivät halunneet huolestuttaa teitä.”
Olivia ponkaisi saman tien pystyyn, eikä ryhtynyt vaihtamaan ohutta pukuaan tai odottanut Taraa saattamaan häntä. Portaat tuntuivat kilometrien pituisilta, kun hän kiiruhti niitä alakertaan puolijuoksua. Aamutakin pitkä helma takertui jalkoihin ja häntä halutti repiä se pois tieltä.
Kuningatar löysi sotilaat vahdista tutun oven takaa. Samassa paikassa oli pidetty hyökkääjää, jota Blade oli lopulta kuulustellut. Sotilaat näyttivät hämmentyvän kuningattaren paahdettua paikalle henkeä haukkoen ja posket punaisina juoksemisesta.
”Päästäkää Blade ulos”, Olivia käski, vaikka tuskin sai happea, kun keuhkoihin sattui niin kovasti. Sotilaat empivät ja toinen tarjoutui kuningattaren tueksi, mutta Olivia hätisti käden pois.
”Olemme saaneet ohjeen neuvostolta”, toinen miehistä aloitti epäröiden, mutta ei ehtinyt edes lauseensa loppuun. Olivia suoristi ryhtinsä ja puristi kädet tiukasti nyrkkiin. Hänen täytyi olla melkoinen näky aamutakissaan ja hiukset sekavana ryöppynä olkapäillä.
”Vaikka en neuvoston päätöksellä osallistu valtion hallintoon, olette silti velvollisia tottelemaan käskyjäni”, kuningatar sanoi silmät leimuten. ”Päästätte minut Bladen luo ja vapautatte hänet. Välittömästi.”