Trust 3: Lunastus

16.luku: Toisinto menneestä

Juhlapäivä koitti valmisteluista huolimatta liian pian. Olivian mahaa kipristeli, kun hän kurkisteli ulos huoneensa parvekkeen ovenraosta ja tähysi kohti kaupunkia. Ulkona oli tyyni, lämmin päivä näin varhaiseksi kevääksi. Taivas oli pilvinen ja maa mudasta vielä harmaa, mutta pian puihin hiipivät hiirensilmut avautuisivat lehdiksi ja vehreys täyttäisi maan jälleen. Ihmisten virta kaduilla kulki tasaisesti eteenpäin, mutta tällä kertaa viirit ja värikkäät kankaat olivat poissa. Juhlan merkiksi oven pieliin oli nostettu oksista tehtyjä seppeleitä ja portaiden pieleen ruukku kevään ensimmäisiä kukkia.

Nuoren kuningattaren katsellessa näkymää hän ei voinut olla muistelematta muutaman vuoden takaista kruunajaispäiväänsä. Sitä ensimmäistä, pieleen mennyttä.

Kuin se ei riittäisi, hän oli myös huolissaan päivän kulusta ja Cecilien matkasta. Tyttö oli lähtenyt niin aikaisin, ettei hän ollut ehtinyt saattamaan tätä matkaan. Sonya oli vaikuttanut reippaalta ja päättäväiseltä heidän tavatessaan ensi kertaa, samoin neuvoston kokouksessa, johon hänet oli kutsuttu. Olivian oli pakko luottaa siihen ajatukseen, että Cecilie ei olisi yksin ja hädän hetkellä Sonya olisi hyvä matkakumppani.

Kuningattarella oli omakin tehtävänsä ajateltavanaan. Kevään juhla oli tervetulotoivotus uudelle vehreälle kaudelle ja hyvästit pimeälle, mutta juhlan taustalla perinteet kytkeytyivät jumaliin. Ennen kylvöjä oli aika hiljentyä. Viimeisten vuosien aikana juhlaan oli ollut aihetta hyvin vähän. Olivian kruunajaisetkin oli järjestetty vain pienen hovin ja arvovaltaisten vieraiden kesken, vaikka kansa oli saanut juhlia kaduilla. Nyt nuori kuningatar toivoi juhlan luovan yhteisöllisyyttä ja rauhoittavan hädissään olevien kansalaisten mieltä. Hän itse olisi juhlassa läsnä kunnioittamassa jumalia, ja Silaksen pyynnöstä hän oli valmistellut myös lyhyen puheen.

Ovelta kuului koputus ja sisään astui Tara, joka oli laittautunut tummiin vaatteisiin ja pukenut hansikkaat käteensä. Olivia yllättyi, sillä hän oli odottanut kaikkien kokoontuneen ala-aulaan valmiina hänen pieneen kulkueeseensa.

”Saattueen pitäisi valmistautua”, Tara sanoi ja käveli peremmälle huoneeseen. ”Odotatteko vielä jotakin?”

Olivian kasvoille nousi arka hymy. ”Jännitän vain. Toivottavasti turhaan.”

Hän pyörähti takaisin parvekkeen ovelle tummassa puvussaan ja mietti väkijoukkoa, sen ääniä ja tuoksuja, itseään koko kansan edessä. Kuningattaren ruskeita hiuskiehkuroita oli sidottu hopeisilla pinneillä kauniisti päälaelle pienin kiehkuroin. Mekon etumuksessa kimalsi pieniä kiviä ja tytöllä oli käsissään pitkät, valkeat hansikkaat. Hän pukisi ylleen vielä paksun matkaviitan lämmikkeeksi, mutta edellisistä kulkueistaan oppineena laittaisi jalkoihinsa vakaat, tasapohjaiset saapikkaat.

Tara askelsi rauhallisesti kuningattaren vierelle ja hivuttautui ovenrakoon niin, että kykeni tähyämään kaupungin kaduille. Parvekkeelle asti kantautui puheensorinaa, musiikkia ja muita ääniä kaupungilta.

”Paljon väkeä”, Tara sanoi kuulostaen ilahtuneelta. ”En aavistellut, että koko kaupunki kokoontuisi niin kuin kruunajaisissa.”

”Emme ole juhlineet aikoihin. On ollut niin paljon murhetta ja huolta”, Olivia sanoi ja puri huultaan.

”Teidän virallinen osallistumisenne taisi herättää huomiota. He ovat tulleet katsomaan teitä.”

”Se minua hermostuttaakin, vaikka jumalten kappeli on varattu vain hoviväen ja aateliston käyttöön. Ja se, että minun odotetaan puhuvan.” Olivia antoi oven sulkeutua ja istahti pedatun sänkynsä jalkopäähän niin, että mekon helma laskeutui pöyheästi hänen ympärilleen. ”Olen valmistellut sanottavaa kaksi päivää, enkä vieläkään tiedä, mitä sanon.”

”Puhuitte kauniisti kruunajaisissa”, Tara vastasi rauhoitellen.

”Silloin sanat vain tulivat minusta, yhtäkkiä tiesin, mitä sanoa. Nyt olen aivan hukassa. Nyt en ole varma, haluanko rauhoitella, toivottaa hyvää satokautta vai varoittaa levittämästä huhuja,” kuningatar sanoi väännellen hieman käsiään. Tara käveli hänen luokseen ja tarttui Olivian sormiin.

”Kuningattareni, luotan siihen, että pärjäätte hienosti. Puhukaa, kuten puhutte usein neuvostolle. Kuten sanoitte, tämä on myös muistutus siitä, että elämä jatkuu, vaikka pahoja asioita tapahtuukin. Otatte vastuuta.”

Taran ele lohdutti, ja hetken verran Oliviasta tuntui, että hän ei kertonut hovinaisilleen tarpeeksi usein, kuinka paljon näitä arvosti. Hänen teki mieli puhua Demetreen päätöksestä Taralle, mutta se olisi ollut asiatonta, eikä oikein tällaisella hetkellä. Niinpä koputuksen kuultuaan hän antoi muille hovinaisilleen luvan astua sisään viittaa ja saapikkaita kantaen. Nuori kuningatar tunsi jalkansa heikoiksi noustessaan seisomaan ja lähtiessään hovinaistensa johdatuksessa ala-aulaan. Viitta painoi harteilla joka askeleella kuin vastuu olisi konkretisoitunut fyysiseksi taakaksi hän pukiessaan vaatteet ylleen.

Vierailu pidettäisiin lyhyenä. Kuningatar kunnioittaisi jumalia laskemalla seppeleen kappelin alttarille, pitäisi lyhyen puheen kappelin portailla ja vetäytyisi sen jälkeen takaisin linnan muurien suojiin. Suostumus osallistumiseen oli ollut hankalaa saada, mutta Olivia oli pitänyt päänsä. Lisäksi hän oli pyytänyt sotilasjoukkojaan Bladen komennuksessa vastaamaan neuvostolle hänen turvallisuutensa varmistamisesta. Keskelle kaupunkia marssiminen oli toki riskialtista, mutta hän aikoi tehdä vain lyhyen tervehdyksen, eikä neuvosto voinut sanoa, että kuningatar olisi esiintynyt kansan keskuudessa turhan usein.

Alakerrassa Olivia ohitti palvelusväen tervehtien ja kiiruhti Bladen luo. Miehellä oli yllään musta sotilaiden juhlapuku, joka sointui hyvin hänen tumman, joskin hieman sotkuisesti pystyssä olevan tukkansa kanssa. Sotilastakin olalla oli harmaat merkit ja edessä hopeisen väriset napit. Olivia ei ollut nähnyt Bladea aikoihin juhlavaatteissa ja komea näky oli salvata hetkeksi hänen hengityksensä. Blade pysähtyi katsomaan Oliviaa ja selvästi mittaili tämän mekon valtavaa helmaa.

”Ei vieläkään mitään käytännöllisempää?” Blade tuumasi hiljaa ja sai Olivian posket punehtumaan.

”Kuuluu kuningattarena olemiseen”, Olivia tuumasi mekostaan. ”Ja oikeastaan pidän laittautumisesta.”

”Sen verran, että olemme aikataulusta myöhässä.”

”Hänen korkeutensa jännittää”, Tara selitti asetellessaan kuningattaren helmaa ja poistui sitten sivummalle kuin ei olisikaan kuullut koko keskustelua. Blade virnisti hänelle ja kääntyi taas Olivian puoleen ilme vakavoituen.

”Pysyttele ryhmän keskellä. Tiedät, miten tämä toimii, sotilaita kulkee jatkuvasti ympärilläsi”, Blade toisti jo aiemmin kertomansa toimintasuunnitelman. ”Kuljemme kappelille, hoidat velvollisuutesi ja palaamme ulos. Pidät puheesi ja marssimme takaisin linnaan.”

Olivia nyökkäsi. Häntä ei pelottanut turvallisuutensa puolesta, mutta esiintyminen hirvitti sitäkin enemmän. Hän muisti, että Blade oli sanonut vastalauseensa järjestelyistä, mutta nyt mies kuitenkin oli täällä, mukana kulkueessa. Hän olisi halunnut kysyä, pärjäsikö Blade, pilvinen taivas saattaisi rakoilla ja aurinko lämmittää heitä säteillään.

”Oletko valmis?” Blade kysyi ja saattoi Olivian paikalleen, eikä kuningatar ehtinyt kysyä mitään. Olivia veti syvään henkeä ja nyökäytti jälleen päätään. Oven luona seisoi kaksi sotilasta ja Bladen pienestä merkistä he avasivat korkeat pääovet.


***


Väkijoukko tuntui pauhaavan ympärillä. Ääniä oli niin paljon, että yksittäisistä huudoista oli vaikeaa saada selvää. Olivia tervehti, kiitti ja vastasi parhaansa mukaan kohteliaisuuksiin, joita hänelle esitettiin hänen kulkiessaan. Matka oli onneksi lyhyt ja sotilaat tekivät tilaa väkijoukkoon niin, että saattue kykeni kulkemaan. Tara ja muutama muu hovin väestä kävelivät muutaman askeleen Olivian jäljessä. Blade kulki jossakin Olivian oikealla puolella, mutta etäällä, yhtenä sotilaista, välillä muutaman askeleen jäljessä, joskus edellä tehden tilaa väkijoukkoon.

Tämä päivä oli pyhitetty rukouksille, mutta hurraavasta väestä ei olisi voinut päätellä, että tarkoitus oli kokoontua rauhan ja kunnioituksen merkeissä. Nyt oli aika kiittää ja pyytää jumalten suotuisuutta satokaudelle. Olivia aikoi pitää juhlan sellaisena, vaikka valtakuntaa horjuttivatkin viimeaikaiset uhkaavat tapahtumat.

Kuningatar vaihtoi muutaman sanan kenen kanssa ennätti, mutta olisi joutunut täysin pysähtymään, jos olisi päättänyt keskustella kaikkien niiden kanssa, jotka olivat kerääntyneet katujen varsille. Hän otti vastaan kukkaset ja pyysi Taraa kantamaan ne puolestaan, kun hän kiitti vanhaa rouvaa kädestä pitäen. Sotilaiden kireistä ilmeistä Olivia päätteli, että Blade käskytti heitä katseellaan jatkamaan matkaa.

Kappeliin aateliston väkeä oli saapunut jo etuajassa. Sisällä salissa oli hiljaista verrattuna ulkona kuuluneisiin ääniin, ja hetken verran Olivian oli kerättävä rohkeutta marssia pitkän käytävän läpi alttarille asti laskeakseen palvelijoiden ojentaman seppeleen paikoilleen. Hän tiesi hovin väen jäävän joko ulkopuolelle tai kappelin oven ääreen. Sotilaita seisoi salin reunalla, mutta muutoin hänen turvanaan ei olisi ketään. Tuntui jopa kummallisen pelottavalta astella yksin katseiden alla, tietäen, että jopa Blade oli ovella, liian kaukana voidakseen puuttua tilanteeseen, jos jotakin tapahtuisi.

Olivia katseli kaunista alttarirakennelmaa, jolle oli jo tuotu kevään ensimmäisiä kukkaisia ja jumalille rakennettuja koriste-esineitä. Hän laski seppeleen, perääntyi askeleen verran ja painoi sitten päänsä. Rukous oli paljon helpompi muodostaa kuin edessä kuumottava puhe. Jotenkin jumalten kiittäminen oli nykyisin erilaista, kenties siksi, että he tosiaan olivat kohdanneet yhden jumalattaren Ijsissä. Oli lohduttavaa tietää, että joku oikeasti kuulisi heidän pyyntönsä. Olivia lausui muutaman ylimääräisen kiitoksen ja toivotuksen ihan vain pitkittääkseen hetkeä ennen kuin hänen olisi käveltävä takaisin ulos, mutta lopulta hänen oli lähdettävä.

Kun hän pääsi portaille, hän tiesi aateliston väen kerääntyvän sivuovesta ulos kuulemaan häntä. Kappelin edusta oli kuitenkin jo kovin täynnä. Kuningatar kohotti kätensä tervehdykseen ja sai vastaan uuden huutojen ja tervehdysten äänen. Olivia sortui vilkuttamaan nähdessään pienen tytön isänsä olkapäillä. Sitten hän kohotti katseensa kauemmas niin, että ihmiset tuntuivat kaduilla vain yhdeltä massalta. Hän ei voinut nähdä etummaisten päiden ohitse kovinkaan kauas, vaikka seisoi portailla muuta joukkoa korkeammalla.

”Jälleen yksi vuosi on vierähtänyt”, Olivia sanoi vahvalla äänellä ja tajusi, että hänen äänensä kantautui heikosti muiden äänten ylitse. Ihmiset huomasivat, että hän aikoi puhua ja väki hiljeni vähitellen. ”Kiitos. Jälleen yksi vuosi on vierähtänyt ja kunnioitamme uutta alkua. Valtakunnan yllä on pitkään ollut varjoja, emmekä vieläkään ole täysin toipuneet.”

Hän kohtasi kiinnostuneet katseet, yritti rauhoittaa jokaista lempeällä hymyllä. Hän joutui kertaamaan muutaman lauseen, hakemaan sanoja, jotka muisti kadotti jännityksen hetkellä.

”Haluan kertoa, että voin itse hyvin. Teemme kaikkemme päihittääksemme uhat, joita olemme kohdanneet viime kuukausien aikana. Toivon kuitenkin, että voimme muistaa kevään juhlan kaltaisen päivän kaiken hämmennyksen keskellä. Olkoon tämä alku uudelle, valoisammalle ajalle.”

Suosionosoitukset keskeyttivät hänen sanansa. Olivia tunsi möykyn rinnassaan sulavan, kun jännitys muuttui hiljalleen valtavaksi kiitollisuuden tunteeksi. Kaikki nämä ihmiset osallistuivat juhlallisuuksiin, halusivat osoittaa tukensa maan kuningattarelle, kunnioittaa jumalia hänen kanssaan. Olivia oli avaamassa suunsa, kun monta asiaa tapahtui yhtä aikaa.

Ihmisten väliin avautui uoma, väki väisti peloissaan. Olivia kohtasi hoikan, kalpeakasvoisen miehen katseen, huomasi tämän tulevan suoraan kohti. Tulija liikkui pois väkijoukosta tönien viimeiset tieltään. Hymy valui pois kuningattaren kasvoilta, kun mies kohotti kätensä ja astui alimmalle portaalle.

Hän kuuli huudon, mutta ymmärsi vasta monta sekuntia myöhemmin Bladen varoituksen. Mies oli melkein hänen luonaan, kasvot hänen kasvojensa edessä, silmät lähes mielipuolisesti ammollaan. Blade syöksyi Oliviaa kohti ja he kaatuivat kumpikin porrastasanteelle. Hovinaisten joukosta kuuluva kiljaisu kirvoitti muitakin huutoja, ja meteli muuttui pian vihaiseksi möykäksi. Olivia hengitti kovin pinnallisesti kömpiessään polvilleen.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi hengästyneenä ja kääntyi Bladen puoleen. Kuningattaren sotilaat olivat ympäröineet heidät ja kaduilla oleva väki tuntui kasaantuneen entistä tiiviimmin heidän ympärilleen. Bladen takki oli repeytynyt olkapäästä ja mies tarkisti juuri haavaansa.

”Oletko kunnossa?” Olivia kysyi hädissään ja tarttui Bladen käteen.

”Kaikki hyvin”, Blade sanoi purren hampaansa yhteen.

”Teidän korkeutenne.” Olivia tunnisti Denin, kun tämä ojensi kätensä auttaakseen hänet ylös. Epäilemättä sotilaat ohjaisivat hänet saman tien takaisin kohti linnaa. Kuningatar kuitenkin pudisti päätään ja torjui avun. Hän näki joka suunnalla vain sotilaiden selät, mutta kuuli ihmisten huudot ja hädän.

”Minun on puhuttava heille, en voi vain paeta”, Olivia sanoi hätäisesti. Hän muisti edellisen vastaavan tapahtuman, pieleen menneet kruunajaisensa, sen miten oli kadonnut paikalta, miten Blade oli silloinkin tullut hänen turvakseen. Tästä kerrasta ei saanut tulla menneen juhlan toisintoa. Blade tarttui Olivian käsivarteen, kun tyttö käänsi katseensa takaisin kohti ihmisjoukkoa.

”Olet maalitaulu seistessäsi siinä”, Blade varoitti.

”Sotilaat ovat saaneet hänet kiinni”, Den huomautti kasvot valkoisina. Hän oli jäänyt Olivian viereen ja seurasi tarkkasilmäisesti aivan sotilaiden takana olevaa kaaosta. Olivia nousi viimein Denin tukemana, ja Bladen kampeutui ylös hänen perässään.

”Hiljaisuutta! Pyydän, kuunnelkaa minua!” Olivia yritti huutaa metakan yli ja astui alas portailta, sillä kuten Blade oli sanonut, hän tosiaan oli siinä vain maalitaulu seuraavaa hyökkäystä varten. Blade astui hänen perässään ja yritti sanoa hänelle jotain, mutta kuningatar ei kuunnellut. Sotilaat olivat jo päässeet rauhoittamaan tilannetta, ja ihmisjoukon keskellä olevaa miestä oltiin saattamassa sivuun. Monet silti pyrkivät vielä sotilaiden tielle, yrittivät päästä kiinni otetun miehen lähelle ja huusivat törkeyksiä.

”Antakaa sotilaiden hoitaa tämä. Tekijä tietenkin vastaa teoistaan. Mutta meidän on osoitettava, että emme alennu hänen tasolleen.”

Ilmeisesti mies oli saanut läsnä olevilta ihmisiltä köniinsä heti hyökkäyksensä epäonnistuttua, sillä hänen kasvonsa olivat veriset ja hän näytti lianneen vaatteensa kuraisessa maassa. Olivia tarttui Bladen käteen katsomatta mieheen ja arvasi Bladen yllättyneen katseen kääntyvän itseään kohti, kun mies pyrki vetämään kätensä pois.

”Hänen kaltaisensa eivät tuo murhetta ja sortoa meidän välillemme. Minä olen kunnossa. Kiitos siitä kuuluu Bladelle”, Olivia sanoi kovaan ääneen. Kansan keskeltä kuului yhä huutoa, mutta sanoista erottui kannustusta ja taputusta. Olivia toivoi, että sotilaat olisivat siirtyneet kauemmas, jotta hän olisi voinut kunnolla nähdä ihmisten kasvot. Hän antoi kuitenkin äänensä kuulua.
”Me emme sorru. Me puolustamme toisiamme. Me pysymme vahvoina.”

Kun Olivia päästi Bladen käden, mies vilkaisi häntä ärtyneenä.

”Vieläkö sinulla on muuta tekemistä vai joko häivytään?” hän kysyi, ja Olivia käänsi katseensa mylvivästä väkijoukosta Bladeen.

”Tässä oli kaikki”, Olivia sanoi suostumatta riitelyyn. Hän hivuttautui lähemmäs hovinaisiaan, jolloin Tara ohjasi hänet oikealle paikalle kulkueeseensa valmiina palaamaan ripeästi takaisin kuninkaalliseen linnaan.

”Pärjäsitte oikein hyvin, Teidän korkeutenne”, Tara kuiskasi. Vasta heidän siirryttyään linnan muurien sisäpuolelle, Olivia käsitti, että Tara oli tarkoittanut puhetta, jota hän oli alun perin niin kovasti jännittänyt.





>> Seuraava luku

Edellinen - Ylös