Trust 3: Lunastus

15.luku: Järvet

Kaksikko aloitti matkanteon varhain, kun kaupungin kaduilla oli vielä hiljaista ja juhlapäivästä muistuttivat vain koristeet ovien pielessä. Cecilie oli pyytänyt kuningattarelta virallista lupaa, jonka esittämällä hän ja Sonya pääsisivät kulkemaan kaupungin porteista ulos ja takaisin sisään. Sonya oli kertonut, ettei hänellä ollut henkilöllisyytensä todisteeksi mitään mukanaan, olihan hän paennut tuhoutuneesta kaupungista, eikä Cecilie itsekään luottanut siihen, että porteilla vahdissa olevat tunnistaisivat hänet.

Aamu oli usvainen, mutta kirkastui vähitellen. Cecilie pisti merkille luonnon muutokset, miten vihreyttä pisti jo esiin siellä täällä, ja tarkkaili säätilaa kurjemman kelin varalta. Olisi ikävää, jos retken pilaisi keväinen sadekuuro. Taivas oli alkuun aivan pilvinen, mutta harmaa pilvien verho rakoili keskipäivän tienoilla ja ilma tuntui paljon lämpimämmältä kuin edellisellä viikolla.

”Kuinka kauan olet työskennellyt hovissa?” Sonya kysyi heidän juteltuaan säätilasta ja matkareitistä, minkä jälkeen puheenaiheet olivat hetkeksi loppuneet. Matkatarviketta oli kummallakin vähäisesti, mutta silti Cecilien järjestämät rinkat tuntuivat painavan selässä mahdottomasti.

”Puolitoista vuotta.” Cecilie arvasi naisen ajattelevan hänen olevan aivan liian nuori tehtäväänsä. Hän oli tottunut ihmettelyihin.

Hän katseli varkain vierellään kulkevaa Sonyaa ja pisti merkille tummien kasvojen päättäväisen ilmeen. Sonya oli pukenut ylleen kerroksittain vaatetta, joista osa näytti sen verran isolta, että hän oli luultavasti lainannut niitä tädiltään. Huivi peitti jälleen tummaa ja kiharaista tukkaa, hiekan värisen takin alta pilkistivät kankaiden kirkkaat värit.

Sonya oikoi helmojaan mietteliäänä. ”Kuningatar siis värväsi sinut palvelukseensa?”

”Oikeastaan jo ennen hänen virallista valtaan-astumistaan, mutta nimitykseni sain vasta kruunajaisten jälkeen.”

Cecilie muisteli pitkää talvikautta, jolloin Olivian virallinen titteli oli vielä ollut prinsessa, pääkaupunki oli yrittänyt toipua taistelun jäljiltä ja hovi kasata virkahenkilöstöään jälleen kokoon. Päivät olivat olleet pitkiä, suru tuore ja tulevaisuus epävarma. Cecilie oli puhunut Olivian kanssa tunteja, hakenut tästä turvaa, saanut paikan hovissa. Nyt kuningattarella oli kiireensä ja huolet, joita hän ei jakanut Cecilielle aiempien tavoin. Miten kaikki oli muuttunut niin paljon vuoden takaisesta?

”Minä työskentelin Harenassa kaupungin valtuustossa”, Sonya kertoi. ”Nimitykseni oli tuore, äiti oli siitä hyvin ylpeä. Tiedän, millaista on uutena kasvona osoittaa pätevyytensä.”

Cecilie kiristi vauhtia pysyäkseen naisen tahdissa. ”Harenassa ei taida olla kaupunginjohtajaa?”

”Meillä valtuusto päätti alueen asioista toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, joissa johtajasuvun jäsen hallitsee ja verottaa kaupungin alueita. En tiedä, millaista jatkosta tulee, kun väki hajaantui Harenan tuhoutumisen jälkeen ja aikanaan asettuu asumaan uudelleen ympäri eteläistä lääniä. Ehkä muodostetaan uusia valtuustoja.” Sonya pohti hetken aikaa. ”Jos voin viedä voimakiven – kristallin, kuten sinä sanoit – takaisin Harenaan, ehkä kaupunki voidaan jälleenrakentaa. Jos tapahtuneen voisi tehdä tekemättömäksi.”

Cecilie ei ollut koskaan vieraillut etelässä. ”Millaista sellaisessa kaupungissa on, joka elää magiasta?”

Sonya huokaisi ja suuntasi katseensa horisonttiin kuin voisi nähdä siellä kotikaupunkinsa loiston. ”Magia on niin luonnollinen osa elämää, että sitä ei oikeastaan edes ajattele. Voimien avulla rakennukset pysyvät pystyssä, ruoka säilytetään, elämä mahdollistuu keskellä kuivuutta ja hiekkaa. Alue on kuin keidas, kaukana kaikesta, mutta oma pieni paratiisinsa. Oli erilaista tulla pääkaupunkiin, missä magiaa ei tuntenut missään.”

He jatkoivat kulkuaan ja keskustelivat taikuudesta. Cecilietä kiehtoi magian kytkeytyminen tavalliseen elämään, Sonya puhui mielellään kodistaan ja toisaalta kyseli loitsuista, magian harjoittamisesta tieteen keinoin, josta hän tiesi hämmentävän vähän naiseksi, joka oli elänyt Harenassa. Cecilie alkoi vähitellen ymmärtää, ettei Harena ollut noitien kaupunki. Pikemminkin taikuus pulppusi toiveista, elämäntavasta ja rutiineista, jotka eivät vastanneet sitä loitsintaa, jonka noitatyttö tunsi. Magia eli ja hengitti etelässä aivan toisin kuin hän oli oppinut sen toimivan. Miten vahvasti sen katoamisen olikaan täytynyt vaikuttanut tuhansien ihmisten elämään.

Taukoja oli pidettävä muutaman kerran metsäisen tienpätkän kohdilla, kun pellot olivat jääneet taa. He kiersivät pikkukylät, mutta kulkivat läpi maatilojen ja tervehtivät kevättöissä olevia ihmisiä. Ruokailtuaan kaksikko päätti, että he kulkisivat loppumatkan pysähtymättä. Järville ei voinut olla matkaa enää montaakaan kilometriä.

Maasto muuttui. Puustoa tuli lisää, pehmeä maa muuttui sammaleiseksi ja tiet pienemmiksi. He kulkivat viimeisen mäen yli ja pysähtyivät hetkeksi ihailemaan näkymää alas ensimmäisen järven luo, jonka siniharmaus levittäytyi maisemassa kaukaisuuteen. Lähellä olisivat kaksi muutakin vesistöä, jos he olisivat korkeammalla kallioilla, he voisivat kenties nähdä ne kaikki.

Omituinen tunne Cecilien rinnan alla vahvistui. Sydän pamppaili lujaa, ihoa kutitti kuin kipinöitä olisi vaeltanut pitkin rintaa, käsiä ja jalkoja. Korvissa oli alkanut humista. Jos hän olisi jaksanut, hän olisi pinkaissut juoksuun. Pitkä matka kuitenkin verotti voimia, ja hän oli kiitollinen hetkestä hengähtää ennen kuin todellinen koitos alkaisi. Cecilie vilkaisi Sonyaa ja mietti, tunsiko nainen saman jännitteen kuin hänkin.

”Tämä on niin selvä magian paikka”, Sonya sanoi ja kohtasi tytön katseen.

”Onko tämä samanlaista kuin kerroit tunteneesi kaupungissa kulkiessasi?” Cecilie kysyi.

”Paljon voimakkaampaa. Pääkaupungissa tuntui niin tyhjältä. Kuin voisin tuntea ne piirroksissa näyttämäsi magian linjat, jotka ovat kuin tyhjiä joenuomia. Täällä uomissa sykkii vielä jokin, pieni virta ehkä.” Sonya mietti hetken. ”Tai linjat vielä muistavat, millaista oli magian virratessani niissä vapaasti.”

Järven rantaan päästyään he purkivat tavaroitaan ja Cecilie mittaili katseellaan sopivaa paikkaa puuttomalta penkalta, missä he pääsivät aivan veden ääreen. Sydän tykytti niin, että se tuntui epämukavalta ja käteen painettu Olivian kristalli tuntui kuumalta. Tyttö kääntyi terävästi katsomaan metsikön rajaan kuvitellen Sonyan kutsuneen häntä sieltä, mutta nainen oli veden rajassa pesemässä käsiään.

”Mitä nyt?” Sonya kysyi huomatessaan noitatytön haaveksivan katseen. Cecilie ei osannut sanoa syytä outoon oloonsa, joten hän vain ryhtyi neuvomaan Sonyaa magian riitin valmistelussa. Tuttu ääni kuitenkin kaikui veden pintaa pitkin jälleen ja sai noitatytön säpsähtämään.

”Kuulitko sinä tuon?” Cecilie toivoi Sonyalta myöntävää vastausta. Ääni oli täällä tuhat kertaa todellisempi kuin se, jonka hän oli kuullut kuninkaallisessa linnassa.

”Tarkoitatko sitä, miten jokin saa ihon kihelmöimään?” Sonya kysyi kuiskaten. ”Ihan kuin jokin puhuttelisi. Sen täytyy olla magiaa.”

”Minä kuulen sen”, Cecilie sanoi ja hänen poskilleen oli noussut hehku. Sonya tuli aivan hänen vierelleen ja näytti epävarmalta kuin pohtien pitäisikö hänen halata tai lohduttaa, mutta ei saanut tehdyksi mitään, kun kädet olivat täynnä magian riittiin tarvittavaa välineistöä. ”Se ikään kuin kutsuu nimeäni. Olen ihmetellyt sitä, jopa ajatellut sen olevan vain omaa pelkoani, mutta se onkin ollut taikuutta. Koko ajan se on ollut läsnä, vaikka ajattelin…”

Tytön ääni kuihtui pois ja hän tuijotti sylissään olevia tavaroita, mutta todellisuudessa ei nähnyt niitä ollenkaan.

”Oletko kunnossa?” Sonya kysyi varovasti ja sai Cecilien naurahtamaan.

”Olen vain helpottunut. Luulin magian oleva lopullisesti poissa.”

”Miten koko maailmaa hallitseva voima voisi kuolla?” Sonya kysyi. Nainen kuulosti niin varmalta, että tuskin hän oli koskaan edes ajatellut magian katoamista voiman loppumisena, kuten Cecilie oli tapahtuneen kuvitellut. ”Vaikka magia onkin piiloutunut tai kätketty meiltä, ei se koskaan ole lopullisesti poissa.”

”Niin.” Cecilie ei voinut estää kyyneleitään. ”Minun olisi pitänyt muistaa.”


***

Tunnin kuluttua piiri oli valmis. Cecilie ja Sonya olivat keränneet tarvikkeita pientä nuotiota varten ja asettaneet kynttilät tasaisin välein jokaiseen ilmansuuntaan. Cecilie oli tuonut mukanaan yrttejä ja poiminut vielä metsästä tuttuja varpuja, joiden toivoi vaikuttavan yritykseen kuten ne toimivat loitsuissa katalyytteinä. Noitatytön posket punersivat, mutta pieni järveltä kantautuva tuulenvire oli kuivannut kyyneleet ja hän asettui piirin keskelle pystypäin.

Sonya auttoi sytyttämään kuivat oksat tulusraudan ja piikiven avulla. Aluksi nuotio vain savusi, mutta pian pienet liekit saivat voimaa ja vaativat jatkuvasti lisää poltettavaa säilyäkseen. Cecilie sytytti pienenä pysyneen tulen avulla kynttilät ja palautti ne paikoilleen.

”Ota kristalli esiin”, Cecilie kehotti ja istuutui piirin sisään. Hän oli ottanut Olivialta saamansa valkean kristallin sekä Draken kristallin syliinsä ja odotti Sonyan istuutuvan viereensä. Tumman naisen kasvoilla innostus oli muuttunut vakavuudeksi, hymy hiipunut kuin pilvet olisivat saapuneet auringon eteen. Sonya kaiveli tavaroitaan ja istuutui sitten vielä hieman punertavan kivensä kanssa Cecilietä vastapäätä. Hän vilkuili Cecilien käsissä olevia kristalleja kuin ei tosissaan uskaltaisi katsoa niitä.

”Olen ymmärtänyt, että tässä kohtaa tavallisesti toistetaan loitsuja, jotka on valittu riitin mukaan, on sitten kyse vahvistumisesta, parantamisesta tai tasapainoon pyrkimisestä”, Cecilie kertoi ja pohti niitä harvoja kertoja, jolloin oli osallistunut johonkin vastaavaan. Ja kuitenkaan mikään ei ollut tämän kaltaista, ei näin vakavaa. Eikä koskaan ilman magiaa. ”Jos yritämme sanoa loitsun sanat, joita muotoilimme yhdessä?”

Sonyan kädet näpersivät Harenan voimakiveä ja sen ympärillä ollutta kangasta hermostuneina. He ryhtyivät puhumaan, Cecilie aloitti ja Sonya liittyi mukaan hieman jäljessä, varovaisemmin kuin hovinoita. Cecilie keskittyi toistamaan loitsun sanoja ja kolmannen kierroksen jälkeen hiljeni seuraamaan tilannetta. Nuotio oli alkanut savuttaa jälleen, muutoin ympärillä ei ollut tapahtunut muutosta. Kutkuttava tunne hänen kehossaan oli yhä läsnä, yhtä pelottavana ja innostavana kuin aiemminkin.

Sonyan kädet olivat pysähtyneet ja hän seuraili vuoroin Cecilietä, vuoroin nuotiota, joka sammuisi hetkenä minä hyvänsä.

”Meillä ei ole voimaa toteuttaa loitsun sanomaa”, hän järkeili ja vilkuili taas kristalleja. ”Sehän oikeastaan kutsuu magiaa, eikä jumalia. Entä jos yrittäisimme esittää heille pyynnön? Eikö jumaluuksien sanota vastaavan toiveisiin?”

Cecilie empi. Tällainen taikuus oli kenties tutumpaa Sonyalle, mutta hänelle se kuulosti enemmän rukoilulta, sellaiselta mitä Olivia teki turvatessaan uskomuksiinsa. Hän ei kuitenkaan halunnut tyrmätä ideaa, eihän hän kokenut tietävänsä tällaisesta yhtään sen enempää kuin Sonyakaan.

”Yritetään, ennen kuin tuli sammuu”, noitatyttö sanoi kiireesti. ”Pitäisikö meidän puhua ääneen vai ei?”

”Tee niin kuin koet parhaaksi”, Sonya sanoi ja painoi silmänsä kiinni. Cecilie näki naisen huulten liikkuvan hänen toistaessaan toivettaan, joten Cecilie toimi samoin. Hän sulki silmänsä, haistoi savun ja tunsi ilmavirran kasvojaan vasten, veti syvään henkeä aloittaakseen. Mielessään hän esitti pyynnön, joka tuntui hänestä itsestäänkin liian suurelta ja keskitti kaiken kykenemänsä pitelemäänsä kristalliin.

Savu haihtui, tuli oli sammunut.

Cecilien silmät rävähtivät auki. Järven tyyni pinta oli alkanut lainehtia, maa hänen allaan vavahdella sydämenlyöntien tahdissa. Sonya istui hänen edessään silmät suurina ja kääntyi myös katsomaan taakseen järvelle, missä väreet olivat alkaneet muodostaa rinkuloita veteen.

Viimeinen tärähdys sai Cecilien horjahtamaan, vaikka hän istui, ja tyttö otti kädellä tukea maasta. Sonya oli noussut ylös ja tarttui hänen käsivarteensa auttaakseen, puristaen kristallia yhä toisessa kädessään. Järvi oli alkanut elää omaa elämäänsä ja muodostaa vesipatsaan muutaman metrin päähän rannasta.

Hahmo näytti kietoutuneen veteen. Siitä saattoi erottaa ihmismäisen kehon, pään ja vartalon, mutta ei erityisiä piirteitä, ei kasvojen yksityiskohtia. Kädet liikahtivat ja kohosivat vesiruumiista luonnottoman hoikkina kuin tavoitellen heitä.

Olento ei puhunut, mutta ele oli yhtä vahva kuin se olisi sanonut ei. Cecilie tunsi kiellon iskevän kehoaan vasten kuin olennosta sinkoutuvat vesipisarat olisivat kastelleet hänet. Oliko tämä sama ilmentymä jumalattaresta kuin Ijsissä vai jokin aivan toinen mahti? Ilman ihmiskehoa se voinut kommunikoida heidän kanssaan samoin kuin jumalatar oli tehnyt vapautuessaan ja hallitessaan hetken verran Cecilien vartaloa.

”Nytkö kysymme?” Sonya kysyi epäillen, mutta pitäen päänsä pystyssä ja äänensä vakaana. Pelon näki vain hänen silmistään, jotka olivat laajentuneet valtaviksi.

”Se ei taida kyetä puhumaan.” Cecilie kohotti kädessään olevaa kristallia kuin toivoen olennon näkevän sen. ”En tiedä, ymmärtääkö se meitä.”

Sonya astui rohkeasti askeleen eteenpäin ja kohotti katseensa olentoon. ”Pyydämme-”

Lause katkesi kesken, kun näkymä ympärillä katosi. Sitten kirkkaita värejä, kuvat alkoivat vilistä silmissä. Kauniin maiseman lähestyminen korkeuksista sai vatsanpohjassa aikaan muljahduksen.

Cecilie ihaili luonnon vihreyttä, luonnottoman suuria vesimassoja, jotka halkoivat maata, tähtitaivaan kirkkautta ja olentoja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta tiesi niiden elävän taikuudesta. Hän näki ihmisiä, korkeita kaupunkeja, uskomattomia rakennelmia, ei enää muureja erottamassa eläviä olentoja toisistaan.

Olento näytti heille maailman magian loistossa, ja kuvien haihduttua Cecilie tajusi pidättäneensä hengitystään. Hän veti väristen henkeä ja yritti käsittää jälleen ympärillään olevan todellisuuden, järven ja viileän penkereen, jolla he seisoivat tärisevin jaloin, loitsupiirin heidän ympärillään. Vesihahmo viittoi käsillään kuin pyytääkseen heitä lähemmäs ja kivet Cecilien käsissä olivat alkaneet polttaa toden teolla.

”Se haluaa kristallit”, Sonya sanoi hämmentyneenä ja katkonaisesti hengittäen. ”Emme voi luovuttaa niitä, eikö voiman ollut tarkoitus kanavoitua niihin?”

”Jos ne toimivatkin vastalahjana?” Cecilie ehdotti. ”En kertonut sinulle, mutta olin paikalla, kun jumalatar vei kaiken taikuuden mukanaan. Tavallaan. En nähnyt sitä itse, mutta tiedän jumalattaren kertoneen olleensa vanki, hänen voimansa oli kahlittu ja jaettu kristalleihin. Minä vapautin hänet. Ehkä voimien luovuttaminen ihmisille ei ollutkaan vapaaehtoista, kuten niissä tarinoissa kerrotaan.”

”Eikä se ole nytkään vapaaehtoisesti antamassa voimaansa meille?”

”Siltä se vaikuttaa.” Olennon voima oli kiihtynyt. Se sai aikaan valtavia aaltoja, jotka löivät rantaan ja kurkottelivat kaksikkoa kohti. Tuuli oli alkanut havisuttaa metsikköä.

”En voi antaa tätä”, Sonya vastusteli. ”Entä Harena? Entä pääkaupunki?”

”Tuo olento näytti meille, millaista olisi, jos magia olisi vapaana maailmassa, ei vangittuna kristalleihin. Jos se yrittää kertoa, ettei kristalleja tarvita? Se yrittää taata vapautensa.”

Cecilie katseli olentoa ja yritti tavoittaa sen katseen kuvitellen sille kasvot. Jos tämä jokin oli jumalten aikaansaannos, viesti tai lähettiläs, jokin jumaluus itse, voisiko hän vielä yrittää puhutella sitä ja ymmärtää? Cecilie otti varovaisen askeleen lähemmäs ja rohkaistui, kun olento ei tehnyt mitään uhkaavaa, jatkoi vain kädellään viittomista. Hänen äskettäin näkemänsä maailma oli ollut uskomaton. Voisiko sellainen elämä olla mahdollista, jos magia saisi mahdollisuuden rakentaa tätä maailmankaikkeutta täysin vapaasti?

Vesi loiskahti, kun hahmo luhistui ja aallot lainehtivat kohti rantaa. Cecilie räpytteli hämillään silmiään ja etsi lähdettä yhteyden katkeamiseen. Piirin itäisellä puolella kynttilät olivat kaatuneet ja sammuneet. Sonya oli kadonnut. Cecilie käännähti ympäri etsiäkseen naista, mutta vahva isku pään vasemmalle puolelle katkaisi ajatuksen ja vaivutti hänet pimeyteen.


***

Painava oksa putosi maahan Cecilien viereen. Sonyan kädet vapisivat, kun hän sulloi kristallit laukkuun ja tyhjensi rinkan kaikesta muusta turhasta, jota ei tarvitsisi mukaansa. Hän halusi kantamustensa olevan mahdollisimman keveät. Cecilien silmät olivat kiinni, hän makasi kyljellään viileässä maassa vaalea tukka sekaisin pään ympärillä.

Jumalolennon nostattama tuuli oli kadonnut. Järven pinta tyyntyi hiljalleen ja kaikki ympärillä tuntui palanneen ennalleen.

Hovinoita hengitti, päässä ei näkynyt haavaa, Sonya oli tarkistanut. Silti hänellä oli kiire. Hän ei tiennyt, miten kauan tytöllä kestäisi virota ja lähteä hänen peräänsä. Hän päätti olla katsomatta taakseen ja pinkaisi juoksuun. Järvet jäivät taa, metsikössä kapea tie ja mäki uuvuttivat, mutta Sonya jatkoi ripeää kulkuaan, kunnes jalkoja pakotti. Hänen olonsa helpottui hänen päästyään pois metsästä. Ketään ei näkynyt hänen perässään, maalaistalot tulivat jo näkyviin edessäpäin.

Sonya hengitti raskaasti ja joutui hidastamaan vauhtia päästyään lähemmäs asutusta. Hän ei millään jaksaisi juosta kaupunkiin asti. Hän voisi tietysti häipyä nyt, valita suunnakseen etelän ja kulkea kohti Harenaa, mutta hänellä ei vieläkään ollut magiaa voimakivessään. Cecilie oli kuitenkin onnistunut saattamaan hänet alkuun. Magda voisi auttaa häntä viimeistelemään työn, ja tällä kertaa Sonya ei pyytäisi kauniisti. Hän tiesi nyt, miten lähestyä jumalia ja oikea kevään juhlan päivä oli vasta edessä.

Magda suuttuisi hirvittävästi. Ei Sonya tällaista mielellään tehnyt, mutta juuri nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Jos hän olisi luovuttanut voimakivensä, yhden viisikkoon kuuluvasta kristallista kuten hovinoita oli sanonut, hän ei voisi auttaa Harenaa.

Kuningattaren ja hänen noitansa olisi valitettavasti pärjättävä omillaan.





>> Seuraava luku

Edellinen - Ylös