Trust 3: Lunastus

13.luku: Punainen kivi

Päivän valo lämmitti mukavasti selkää ja paksua viittaa. Tuoreen leivän tuoksu kantautui jostakin kaduille sekoittamaan pääkaupungin muut tuhannet hajut. Cecilie oli selvittänyt tiensä oikeaan osoitteeseen, ja hän astui sisään hämärään myymälään pälyillen ympärilleen. Huoneessa oli paljon erilaisia käsitöitä ja seiniltä hänen silmiinsä osuivat ensimmäisenä komeat unisiepparit. Noitatyttö laski hupun päästään ja käveli peremmälle. Huoneen perällä pöytää pyyhki vanha nainen, joka kohotti katseensa kuullessaan hänen tulonsa.

”Tulin tapaamaan Sonyaa”, Cecilie esitti asiansa ja toivoi, ettei häntä tunnistettu hovin väeksi. Kaduilla hän sai yhä kulkea rauhassa piilottaessaan kasvonsa viitan hupun suojiin, mutta kohdatessaan ihmisiä kasvokkain hän ei koskaan voinut olla varma reaktiosta.

Nainen ei ehtinyt kuitenkaan vastata hänelle, kun Sonya saapui paikalle ilman huiviaan, kihara tukka valtoimenaan kasvojen ympärillä.

”Sinä saavuit.” Tytön silmät näyttivät säihkyvän hänet nähdessään. ”Tässä on tätini Magda. Magda, tässä on kuningattaren hovinoita.”

”Cecilie”, noitatyttö esittäytyi itse.

”Meidän on parempi mennä peremmälle”, Magda sanoi ja viittilöi kohti oviaukkoa synkän näköisenä. Cecilie empi aivan hetken verran, mutta katsottuaan Sonyan innostuneita kasvoja hän ei voinut ajatella näistä ihmisistä pahaa. Hän olisi turvassa täällä, kahden muun magiaa ymmärtävän seurassa, vaikka ei ollutkaan kertonut retkestään kenellekään hovissa.

Pienen pieni keittiö oli aivan liian ahdas heille kolmelle, mutta Cecilie ei sanonut mitään heidän istuutuessaan alas. Hän huomasi Sonyan puhuvan hyvin vilkkaasti Magdalle ja erotti nyt aiempaa vahvemmin vieraan nuotin tytön puheessa. Murre ei ollut tuttu, mikä teki joistakin sanoista jopa vaikeaselkoisia, ja se hämmensi Cecilietä.

Sonya kertasi tapahtumia, tuloaan pääkaupunkiin ja vierailuaan kuningattaren luona. Hän puhui lyhyesti siitä, mitä ymmärsi Olivian ja Cecilien jo saaneen selville, mikä todellakin oli varsin vähän. Cecilie mietti listojaan, joita oli Olivian kanssa luonut ja niiden välille viimein muodostunutta yhteyttä. Magda kuunteli niin rauhallisena, että Cecilie välillä epäili, ymmärsikö hän varmasti kaiken, mistä Sonya kertoi.

Kun Sonya pääsi selostuksensa loppuun, Magdan silmät olivat suuntautuneet kohti Cecilietä, eikä niistä voinut aistia mitään kovin ystävällistä. Cecilie tunsi olonsa pieneksi ja muisteli, mitä oli nähnyt Olivian tekevän tällaisilla hetkillä. Vetävän henkeä, suoristavan ryhtinsä. Hän kokeili samaa saadakseen olonsa varmemmaksi. Ainakin parempi asento sai hänet tuntemaan olonsa pidemmäksi.

”Ja nyt te haluatte löytää magian palauttaaksenne sen uudelleen tähän maailmaan?” Magda tuumasi pitäen katseensa hovinoidassa. ”Se on mahdotonta. Tarvitsisitte alkulähteen.”

”Annoit minulle aikaa etsiä. Et olisi tehnyt niin, jos yritykseni ei voisi onnistua”, Sonya väitti vastaan.

”Halusin sinun huomaavan itse”, Magda sanoi. ”Vai oletko löytänyt jotakin hyödyllistä?”

Sonyan silmissä salamoi ja kasvoille oli noussut hehku.
”Annan hovinoidan päättää siitä. Meillä on yhteinen tavoite, eikö niin?”

Cecilie nyökkäsi. ”Sonya haluaa auttaa kotikaupunkiaan selviytymään sitä kohdanneesta katastrofista. Me haluamme auttaa koko valtakuntaa. Maailma ei ole entisenlaisensa ilman taikuutta.”

Magda vaikutti yhä olevan kahden vaiheilla. Nainen pudisteli päätään ja mutristi suutaan, eikä lopulta kuitenkaan sanonut mitään. Cecilie riisui hansikkaat käsistään ja kaivoi hajamielisesti pientä olkalaukkuaan, johon oli sullonut muistiinpanojaan.

”Tutkimuksissani olen kuitenkin umpikujassa. Sonya kertoi, että ymmärrätte magiaa. Jos vain voitte auttaa, se olisi valtava palvelus koko valtakunnalle.” Cecilie rohkeni kohdata Magdan katseen, mutta ystävällinen puhe ei näyttänyt saavan naista heltymään.

”Minulla olisi jotakin, minkä toivon auttavan”, Sonya puuttui puheeseen ja poistui hetkeksi huoneesta. Tyttö kipitti nopeasti takaisin kangasmytty käsissään ja istuuduttuaan hän käänsi kankaan pois esineen päältä.

Sonya ojensi kulmikasta ja kapeaa kiveä kohti Cecilietä. Kivi näytti likaiselta kuin punertava maa olisi värjännyt sen. Cecilie tunnisti tutun kristallin muodon ja hänen suunsa avautui hämmästyksestä.

”Tämä on Harenasta”, Sonya kertoi. ”Kaupungin voimakivi.”

Magda katseli kiveä pelästyneenä. ”En tiennyt, että kanniskelet sitä mukanasi.”

”En voinut vain palauttaa sitä raunioihin”, Sonya sanoi ja veti kiven lähelle itseään. Sormet puristuivat lähes valkoisiksi kristallin ympärillä.

”Miten sait sen käsiisi?” Cecilie kysyi. Hän tiesi Miriamin pidelleen Ijsin kiveä ja oppineen käyttämään sen voimia, mutta oliko Sonya tiennyt kiven mahdista ennen magian katoa? Tumma nainen empi jonkin aikaa, ennen kuin puhui.

”Sain sen haltuuni sen säilytyspaikasta. Tarkoitus oli siirtää se toisaalle. Minun ei ollut tarkoitus aiheuttaa ongelmia, mutta kaupungin romahdettua kivi päätyi minulle.” Sonya katseli kristallia ja sulki sitten hetkeksi silmänsä. ”Se näytti menettävän värinsä, kuihtuvan silmissä kuin vedettä jäänyt kasvi. Joskus pidellessäni sitä on kuin tuntisin sen vielä etsivän voimaa jostakin.”

Cecilie veti henkeä. Nyt oli hänen vuoronsa, mutta miten paljon hän voisi sanoa? Sonya oli kohottanut päänsä ja katseli nyt häntä, tummat silmät täynnä surua, jonka Cecilie pystyi kuvittelemaan omakseen. Tämä nainen ymmärsi magian katoamisesta jotain yhtä paljon kuin hän, siltä noitatytöstä tuntui.

”Kristalleja on useita. Ne linkittyvät tämän maan magiaan, valtakuntaa halkovaan voimakenttään.” Cecilie otti laukustaan piirroksen, jota oli yrittänyt sovittaa valtakunnan karttaan. ”Tiedämme entuudestaan kolmen sijainnin, tämä on neljäs. Vanha taru kertoo, että kivet ovat peräisin jumalilta ja sitä kautta olemme saaneet taikuuden maailmaamme.”

Sonya kumartui piirroksen ylle ja katseli kiinnostuneena nimettyjä kaupunkeja. Punaisen värinsä vuodattanut kivi lepäsi hänen käsissään ja hän kätki sen pian takaisin kankaan suojiin.

”Haresta itään oli aikanaan valtava kaupunki, Valkerij. Se tuhoutui kauan sitten Nälkäsodan aikoihin, mutta tarinat jäivät elämään ja sen vuoksi Harenan voimakiveä vaalittiin”, Sonya sanoi. ”Valkerij menetti oman kivensä ja se tarkoitti kaupungin tuhoa. Sen kerrottiin olevan peräisin jumalilta, ihan kuten siinä tarinassa, jonka sinä tiedät.”

”Se voisi olla viides kivi”, Cecilie innostui. ”Mitä siitä kerrotaan nykyisin?”

”Kivi tuhoutui. Ei sitä kukaan ainakaan ole löytänyt vuosisatoihin”, Magda puuttui puheeseen. ”Haihattelijat etsivät sitä toisinaan, joku yritti vakuuttaakin löytäneensä sen ja tienata kivenmurikalla valtavia summia. Totuus on, ettei kukaan tiedä. Se on pelkkä tarina.”

”Jossa voi olla ripaus totuutta. Jos jumalat antoivat magian maailmaan, mitä tapahtui sen kadotessa? Luulin, että ottaessani tämän voimakiven aiheutin ongelmia Harenassa, pelkäsin käyneen kuten tarinoiden Valkerijssä, mutta ilmiö on paljon laajempi kuin tiesin”, Sonya sanoi, jolloin Cecilie tunsi punan nousevan poskilleen.

”Ei tämä ole sinun syytäsi”, hän lohdutti ja toivoi kuulostavansa rauhoittavalta, vaikka häntä itseään värisytti. ”Tiedän, mitä tapahtui. Jumalatar, jonka voima kiviin oli sidottu, vapautui ja hän vei magian mukanaan.”

Kukaan ei kysynyt, miksi Cecilie tiesi jumalattaresta, mutta Magda ja Sonya katselivat häntä kuin odottaen tytön jatkavan. Cecilie ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan. Muistikuvat Ijsistä alkoivat palata mieleen. Hetket ennen loitsua. Sen jälkeen kirkkaus, valtava polte.

Magdan ääni havahdutti hänet muistoista.
”Kun jumalatar voi viedä magian mukanaan, ehkä sen voi kutsua takaisin”, nainen sanoi hiljaa. ”Tiedän magian harjoittajien järjestäneen juhlallisuuksia päästäkseen lähemmäs jumalia ja saadakseen lisää voimaa. Se on ainut, mitä keksin.”

Sonyan ilme kirkastui ja hän tarttui tätinsä käteen. ”Kiitos!”

Magda veti kätensä pois, mutta taputti Sonyan sormia lempeästi. ”En halua olla enempää tekemisissä minkään magiaan liittyvän kanssa. Teidänkin olisi parempi vielä harkita tekemisiänne.”

Nainen nousi ja ryhtyi täyttämään teepannua viedäkseen veden lämpenemään. Sonya suuntasi katseensa jälleen Cecilieen ja kysyi silmät tuikkien: ”Kuinka me sen teemme? Kutsumme jumalia?”

Cecilie puri huultaan. Tämä kuulosti liian tutulta, liian vaaralliselta. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoja, jos hän halusi saada taikuuden takaisin?

”Tehdään suunnitelma. Tiedämme, että luonnossa pääsee kaikkein lähimmäs magiaa ja jumalia, joten valitaan sopiva paikka”, Cecilie sanoi ja kaivoi esiin lisää paperia merkitäkseen havaintoja ylös. ”Tavallisesti tällainen riitti vaatisi loitsua, mutta nyt se tuntuu oudolta, kun ei meillä ole taikuuttakaan. Kirjoitetaan jokin loitsun tapainen yhdessä. Sitten tarvitaan vielä jokin, mihin taikuuden mahti sidotaan ja ainoalta sopivalta kuulostavat voimakivet. Käytetään kristallia, joka sinulla on. Tiedän, mistä saamme kaksi lisää.”

Kristallista puhuminen sai Sonyassa aikaan muutoksen. Hänen kasvoiltaan näki, että suunnitelma sai käänteen, joka pelotti.

”Jos saamme jumaluuksia kutsuttua, mekö vain pyydämme heitä palauttamaan magian?” nainen kysyi kulmiaan kurtistaen.

Cecilie muisti jumalattaren vapauttamisen Ijsissä, miten hän oli luullut palavansa elävältä. Hän oli kuullut Olivialta ja Ijsin väeltä, miltä jumalatar oli näyttänyt ja mitä hän oli sanonut Cecilien itsensä ollessa kirkkauden ympäröimä, täysin tietämätön salissa tapahtuneesta kaaoksesta. Jumalatar oli kuulostanut julmalta. Mitä taivaallinen olento voisi vastata heidän, vähäpätöisten ihmisten pyyntöön?

”Täysin teoreettisesti ajateltuna”, Cecilie myönsi hiljaa ääneen. ”Meillä ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin pyytää kauniisti.”





>> Seuraava luku

Edellinen - Ylös