11.luku: Ijsin hopeaa
Päivä oli jo painunut mailleen. Olivia päästi hovineitonsa lepäämään ja jäi itse harjaamaan kosteita hiuksiaan oleskeluhuoneeseen, jota hänen hovineitonsa tavallisesti asuttivat. Hän oli antanut naisten päättää sisustuksesta ja tunsi iloa siitä, että saattoi löytää hovineitonsa sieltä tekemästä käsitöitä, lukemassa tai juoruilemassa, vaikka ei olisikaan ollut aika pukea kuningatarta tai auttaa häntä laittautumisessa. Nyt hän kuitenkin kaipasi rauhaa ja lähetti naiset mieluummin nukkumaan kuin valvotti näitä murheillaan.
Vaikka lämmin kylpy oli auttanut, näky punahehkuisista silmistä palasi aina uudelleen hänen mieleensä.
Hänen olisi tavattava Blade, päästävä puhumaan tämän kanssa. Hän ei nukkuisi ollenkaan, jos ei saisi tietää, oliko mies palannut takaisin. Niinpä Olivia otti kynttilän mukaansa ja lähti hiljaisia käytäviä pitkin kohti sitä linnan osaa, jossa Bladen huone oli. Pelkkään valkeaan yöpukuun pukeutuneena hän tunsi linnan kylmien käytävien ilman nostavan ihonsa kylmännypyille. Sydän takoi rinnassa koko matkan ja vielä koputtaessaan oveen Olivia oli varma, ettei huoneessa olisi ketään.
Blade kuitenkin avasi oven tumma tukka sekaisin ja enää puolet sotilasvarusteista yllään. Vaikutti siltä, että hän oli tullut vasta hetki sitten. Tyttö huomasi, että ohut tumma paita oli rispaantunut hihansuista kuin niitä olisi hermostuksissaan nyitty, saappaat oli jätetty hajamielisesti huoneen sisäpuolelle ovenpieleen. Olivia huokaisi helpotuksesta ja taisteli helpotuksen kyyneleitä vastaan.
”En tiennyt, olitko tullut takaisin”, tyttö kuiskasi ja astui miehen ohitse sisään huoneeseen. Blade sulki oven ja marssi sängyn päätyyn istumaan jatkamaan ilmeisesti kesken ollutta varusteidensa puhdistusta.
”En ollut poissa”, hän huomautti hiljaa. Ilmeisesti Blade oli pysytellyt linnan mailla, vaikka kuningatar ei ollutkaan häntä löytänyt. Olivia huomasi, että miehen silmät olivat hyvin tummat, lähes mustat, mutta hänen pelkäämäänsä punaista ei näkynyt. Hän laski kynttilän lipaston päälle ja toivoi, että olisi saanut huoneeseen lisää valoa.
”Eikö puhuminen olisi voitu jättää huomiselle?” Blade kysyi pitäen katseensa työssään.
”En voinut käydä nukkumaan. Minun piti nähdä sinut.”
”Keskellä yötä? Etkö mieti, mitä hoviväkesi tästä ajattelee?”
Olivialla sytytti hitaasti ja hänen koko kehoaan kuumotti, kun hän tajusi, mihin Blade viittasi.
”Vai olet sinä huolissasi minun siveellisyydestäni”, Olivia mutisi. ”Enköhän ole ihan itsenäinen nainen, joka saa päättää omista menemisistään. Eivät kaikki asiani kuulu hoville.”
”Kuningattarella ei taida olla tuollaisia etuoikeuksia.”
”Haluan tietää mitä tapahtui.” Olivia risti kädet puuskaan rinnalle. ”Mikä sinulle tuli? Miksi olet…”
Hän ei voinut sanoa lausettaan loppuun, eikä ollut varma, mitkä sanat olisi edes valinnut. Blade kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti. Mies laski nahasta valmistetun säärisuojuksen lattialle ja painoi kädet polviaan vasten.
”Kai minun on myönnettävä tilanne, vaikka en muuta ole halunnut kuin kieltää sen”, Blade totesi synkästi. ”Minut vapauttanut loitsu särkyi luultavasti sillä hetkellä, kun muukin magia katosi valtakunnasta. Siitä hetkestä tunsin muutokset, joskin pieninä, vähitellen etenevinä. En tiedä mikä olen, ihminen vai vampyyri, mutta en täysin kumpikaan.”
”Tunnet janoa”, Olivia täydensi hiljaa.
”Sitäkin”, Blade myönsi. Hän kohotti paitansa helmaa ja paljasti kaistaleen vaaleaa ihoa. ”Sain kylkeeni silloin syksyllä, kun palasimme Ijisistä Garetin ja Denin kanssa. Arpi on kadonnut. En silti lähtisi kokeilemaan miekan iskua, luultavasti yhä kuolisin siihen, vaikka se ei osuisikaan sydämeen.”
”Et kertonut. En osannut varoa tänään”, Olivia sanoi varovasti, vieläkin hämmennys ja kipu mielessään Bladen yllättävistä kovista sanoista. Ne sattuivat paljon kovemmin kuin harjoittelussa saadut iskut ja mustelmat.
”Sinun veresi kutsuu minua”, Blade kuiskasi ääni matalampana kuin tavallisesti. ”Pärjään tunteen kanssa jotenkuten, ainakin saan sen vielä kuriin. Olen yrittänyt pitää etäisyyttä, kun en ollut varma, mistä on kyse. Nyt tiedän. Sinun pitäisi varmaankin mennä.”
”Älä tee näin taas”, Olivia sanoi ja astui lähemmäs. ”Suljet minut ulkopuolelle, yrität vaikuttaa siihen mitä tunnen, vaikka et voi. Tähän on helppo ratkaisu, jonka sinäkin tiedät.”
Bladen välttelevä katse siirtyi nyt salamannopeasti häneen, tummat silmät tuntuivat pohjattomilta ja kylmiltä tuijottaessaan häntä.
”Lakkaa tarjoamasta itseäsi minulle”, Blade sanoi niin kylmästi, että Olivia värisi. Hän nieleskeli pahan olon pois parhaansa mukaan ja muistutti itseään, että Blade ryhtyi ilkeäksi pitääkseen hänet poissa. Hän ei suostuisi antamaan periksi.
”Tämä selvitetään nyt. En tarkoita, että tämä kaikki, vaan meidän välimme”, Olivia totesi toivoen kuulostavansa mahdollisimman varmalta, käänsi selkänsä Bladelle ja alkoi etsiä lipaston laatikosta lisää kynttilöitä. Tavallisesti palvelusväki jätti niitä huoneisiin, ja juuri nyt hän kaipasi niiden valoa ja lämpöä. Blade ei ehtinyt kieltää häntä, kun tyttö jo avasi seuraavan laatikon ja hänen silmiinsä osui tumman sametin peittämä rasia.
Näky oli niin erikoinen, että Olivia nosti rasian ajattelematta käsiinsä. Se oli hieman kämmentä leveämpi ja vain muutaman sentin paksuinen. Kansi aukesi helposti ja paljasti rasian sisällön, hopeisen rannekorun. Olivia tuijotti korua tyrmistyneenä, sillä hän tiesi kyllä sen tarkoituksen, mitä se symboloi, mutta ei pystynyt käsittämään, mitä moinen koru teki täällä, piilossa Bladen lipastonlaatikossa.
”Mikä… Mistä tämä on tullut?” tyttö kysyi hämillään ja vilkaisi Bladea, joka näytti kumma kyllä täysin mielensä muuttaneelta. Kiukku oli hävinnyt ja kasvoilla oli enemmänkin vaivaantuneisuus. Sillä hetkellä Oliviaa alkoi nolottaa ja hän toivoi, ettei olisi sanonut mitään. Kysymys oli kuitenkin jo esitetty, rasia hänen käsissään oli esillä ja huoneeseen laskeutunut hiljaisuus oli kuin painava peitto molempien ympärillä.
”Sinun se oli tarkoitus olla. Koskaan ei vain ollut sopiva hetki”, Blade tunnusti hetken kuluttua ja huokaisi.
”Oli?” Olivia tarttui menneeseen sanamuotoon. Bladen ilme vakavoitui jälleen.
”Tällaisessa tilanteessa se tuskin on kovin sopivaa. Kun olen mitä olen.”
Olivian sydän läpätti ja hän tunsi lämmön poskillaan. Hän tuijotti korua hämillään, osaamatta sanoa mitään. Mieli oli tyhjä, ajatuksissa alkoivat hiljalleen rullata kaikki ne kerrat syksyn aikana, kun heidän oli pitänyt puhua, kaikki ne juorut ja mietteet ja haaveet, jotka olivat tuntuneet niin epätodellisilta.
”Menisitkö?” Blade pyysi yllättävän lempeästi. ”Sitä ei ollut tarkoitus antaa näin. Ei sinun tarvitse sitä yllesi pukea.”
”Ei”, Olivia sanoi varovasti saatuaan äänensä takaisin. Hän nielaisi saadakseen käheyden pois äänestään. Hän asteli sängyn luo ja istuutui Bladen viereen rasia kädessään. ”Haluan pukea sen.”
Bladen kiinnitti Olivian vasempaan ranteeseen vakain käsin, mutta tytön kämmenet tärisivät hiukan.
”Tiedän nyt, mistä ne vitsit tulevat”, Blade hymähti. ”Kahleeltahan se näyttää.”
”Eikä näytä”, Olivia vastusteli, eikä voinut olla vastaamatta hymyyn. ”Etkö tunne tarinaa symbolin takana? Miten jumalattaret sitovat kohtalot yhteen? Miten se kuvaa sidosta?”
”Kuulostaahan se paremmalta.”
He istuivat pitkän aikaa hiljaa, ja Olivian ajatukset laukkasivat. Hänellä olisi edessään jälleen haastava päivä, jonka kohtaaminen oli alkanut pelottaa, mutta juuri nyt hän ei olisi halunnut ajatella hoviaan. Koru tuntui viileältä rannetta vasten. Mieleen palasi Bladen kipu, jonka hän oli nähnyt tänään samanlaisena kuin muutama vuosi takaperin. Oli hankalaa arvailla, mitä Blade ajatteli, mutta kun mies ei häätänyt häntä poiskaan, Olivia pysytteli lähellä ja varasti tämän yhteisen hetken, vaikka hänen olisi pitänyt mennä nukkumaan jo aikoja sitten.
Bladen silmien alla olevan tummat jäljet näyttivät vahvistuneen ja väsynyt ryhti sai nuoren kuningattaren viimein huomaamaan ajankulun. Olivia kumartui lähemmäs painaakseen suudelman Bladen huulille. Tällä kertaa hän oli varovaisempi ja vetäytyi pian pois huomattuaan, että Blade pysyi aivan paikoillaan. Hän piti kuitenkin edelleen kiinni miehen kädestä.
”Me selvitämme tämän. Tämän koko sotkun”, kuningatar lupasi hiljaa.
”En silti anna sinun jäädä”, Blade huomautti.
”Oletko varmasti kunnossa?”
Mies nyökkäsi vastaukseksi. Olivia nousi ylös, päästi Bladen käden putoamaan kädestään ja tunsi huolen painavana harteillaan, kaipuun jäädä tähän ja vain sulkea silmänsä maailmalta.
”Lupaatko tulla kanssani huomenna?” Olivia varmisti ottaessaan kynttilän mukaan. ”Kun minun on puhuttava neuvostolle?”
”Tulen tulen”, Blade sanoi hiljaa. Hänen silmänsä seurasivat Olivian ranteessa olevan Ijsin hopean kimallusta kynttilänvalossa. Olivia oli kuvitellut saavansa rauhan Bladen nähtyään, mutta jälleen hän oli varma, ettei nukkuisi koko yönä. Hänen sydämensä takoi niin lujaa, että vähintäänkin sen ääni pitäisi hänet hereillä, jos hänen sekavat ajatuksensa sattuisivat suomaan hänelle hetken hiljaisuutta. Hänen sydämensä oli pakahtua kaikesta siitä, mitä hän tunsi.