10.luku: Kutsu
Päivä oli ollut täydellinen katastrofi. Olivia halusi vajota lattian läpi jonnekin syvälle maan sisään ja vain unohtaa ihan kaiken tapahtuneen. Sitä eivät kuitenkin jumalat sallineet, vaan hänen oli kestettävä häpeänsä ja muistettava aamupäivällä aloitettu kokous, jonka lopputulos tuntui olevan täysi pannukakku. Harjoittelu Bladen kanssa oli auttanut purkamaan kiukkua, mutta äskettäiset tapahtumat saivat Olivian tuntemaan olonsa epäonnistuneeksi toistamiseen.
Sisälle päästyään tyttö tajusi vapisevansa. Punaisten silmien hehku oli järkyttänyt häntä enemmän kuin hän halusi myöntää ja sydän hakkasi rintaa vasten, ei enää kiihkosta, vaan kauhusta.
Hän oli totellut käskyä mennä sisään, mutta kesken pakonsa tyttö pysähtyi ja painoi pään käsiinsä. Hän ei voinut paeta ja jättää Bladea yksin, vaikka tämä niin käskisi. Miksi Blade käyttäytyi kuin olisi tuntenut kipua? Olivia ei halunnut ajatella ajatustaan loppuun, mutta hänen oli pakko antaa periksi muistoilleen Bladen vampyyrin olemuksesta, mielikuvilleen siitä miten tämä kärsi veren himosta. Hän oli huomannut Bladen silmien tummuuden, mutta ei ollut ajatellut…
Mitä oikein oli tapahtunut? Siksikö Blade oli pitänyt etäisyytensä? Oliko mies tiennyt jo kauemmin asioiden olevan vinossa?
Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti juoksujalkaa takaisin ulos. Pihamaalle päästyään, hän tähysi ympärilleen, mutta harjoituskentällä ei ollut enää ketään. Sauvat löytyivät maasta ja kuningatar keräsi ne käsiinsä viedäkseen ne sisään. Hän yritti etsiä katseellaan Bladea ympäri pihaa, mutta mies oli kadonnut, eikä Olivialla ollut aavistustakaan, mihin suuntaan lähteä. Hänen olisi vain odotettava, toivottava Bladen palaavan, selittävän tilanteen.
Hän palasi sisätiloihin palellen ja täristen. Hänen palvelusneitonsa ottivat hänet vastaan hänen omissa oleskelutiloissaan, joissa hänen oli määrä pukeutua iltaa varten, mutta heti ensihetkestä oli selvää, että laittautumisesta ei tulisi mitään. Demetree yritti kysellä häneltä murheiden syytä, mutta Olivian oli mahdotonta kertoa totuutta. Tara komensi Maarian valmistamaan kuuman kylvyn ja hän istutti kuningattaren nojatuoliin odottamaan sen valmistumista. Lempeä puhe ja silitys auttoivat rauhoittumaan, mutta Olivia ei uskaltanut kertoa ajatuksiaan.
Hänen oli kamalan kylmä.
Kuningattaren lähdettyä neuvoston jäsenet poistuivat kukin pienissä ryhmissä, eikä kukaan tuntunut enää kiinnittävän huomiota Sonyaan. Tunnelma oli jännittynyt, muutama neuvoston jäsen puhui kiihtyneesti keskenään, loput silmäilivät toisiaan epävarmoina siitä, mitä sanoa. Tilanne oli kiihtynyt niin hetkessä, ettei edes Sonya ollut saanut sanaa suustaan, vaikka tavallisesti oli nopea reagoimaan.
Harenan tuho olikin vain pieni totuus tapahtuneesta kamaluudesta. Oliko hän voimakiven viedessään voinut aiheuttaa näin valtavan tapahtuman, joka kosketti koko valtakuntaa? Olivatko kuningattaren ja hänen hovinoitansa esittämät asiat hänen syytään?
Edes palvelusväkeä ei ollut ovella näkyvissä, joten Sonya ei ollut varma, saatettaisiinko hänet takaisin ala-aulaan vai olisiko hänellä lupaa kulkea linnan käytävillä yksin. Häntä vaivasi neuvoston nopeasti edennyt keskustelu, jossa oli ollut vaikea pysyä perässä ja ymmärtää kaikki sanonut sanat. Hän hipaisi sormillaan huivinsa kiinnitystä kuin kietoakseen kankaan paremmin kiinni saadakseen miettimisaikaa.
Tuntui hölmöltä ryhtyä näin vieraskoreaksi, joten hän päätti vain marssia omia teitään ulos, kunnes tajusi, ettei ollut yksin. Nuori vaaleatukkainen tyttö, kuningattaren hovinoita, oli jäänyt istumaan pöydän ääreen kalpeana ja pöydälle jätettyjä papereita tutkien.
Sonya siirtyi omalta paikaltaan Cecilieksi nimitetyn tytön luo ja katseli papereille raapustettuja tietoja.
”Onko minulla lupa poistua?” Sonya kysäisi avaten keskustelun ja Cecilie käännähti häntä kohti kuin vasta huomaten hänen jääneen kokoushuoneeseen.
”Tietysti”, Cecilie sanoi hennolla äänellä. Hänkin näytti olevan hämillään tapahtuneesta. ”Anteeksi. Voin saattaa sinut alakertaan.”
Tyttö alkoi koota pöydällä olevia muistiinpanoja ja paperikääröjä syliinsä, jolloin Sonya tarjoutui auttamaan. Häntä halutti lukea muistiinpanoja, mutta ei kehdannut tehdä sitä Cecilien edessä ja harkitsi hetken, uskaltaisiko pihistää mukaansa jotakin. Se olisi kuitenkin ollut erityisen huonotapaista, ja tyttö hillitsi halunsa toimia, kuten ilkikurinen vaisto käski. Kukaan ei tiennyt Harenan voimakivestä, joten kukaan ei voisi yhdistää häntä tapahtumiin. Hän oli turvassa. Vain viestintuoja, halukas auttamaan kotikaupunkiaan, sellaisena kuningatar ja hovi hänet näkisivät. Yhdessä he poistuivat käytävälle, missä Sonya kiinnostui kyselemään hovinoidan työstä, ja Cecilie selvästi vältteli vastaamasta kysymyksiin.
”Kuten varmaan arvaat, se titteli ei ihan sovi minulle enää”, Cecilie sanoi ja piti katseensa edessä suunnatessaan leveisiin portaisiin, jotka veisivät heidät ala-aulaan. ”Kun ei ole magiaa, en oikein voi väittää olevani hovinoita.”
”Siitä kuitenkin haluaisin puhua kanssasi”, Sonya sanoi kiireesti. ”Olet tutkinut tilannetta magian katoamisesta lähtien, jos ymmärsin kuningattaren puheen oikein. Haluaisin tietää, mitä olet löytänyt.”
”En paljoa.” Cecilie päästi tuskin kuuluvan huokauksen. ”Olemme nyt yhdistäneet valtakunnan mailla tapahtuneita asioita magian katoamisiin, mutta neuvoston oli tänään tarkoitus kokoontua puhumaan tilanteesta ja tekemään päätöksiä etenemisestä. Nyt kun päätöksiä ei saatu aikaan… En tiedä, miten voimme jatkaa. Tutkimukset eivät ole vieneet kovin pitkälle.”
Sonya pysähtyi portaisiin. ”Ettekö ole yrittäneet etsiä magiaa? Merkkiä siitä, että se on yhä tässä maailmassa? Alkulähdettä tai jotain sellaista.”
Cecilie oli ehtinyt muutaman askeleen häntä edelle ja kääntyi kokonaan ympäri.
”Se on tutkimuksissani aivan liian vieras osa-alue. En löydä minkäänlaisia viitteitä siihen, että magialla olisi jonkinlainen alkukohta vielä olemassa, en sen jälkeen kun…” Tyttö harkitsi selvästi sanojaan. ”Ymmärrän magian synnystä paljon enemmän vain tarujen ja kotona oppimieni tietojen pohjalta kuin mitä olen voinut todentaa nyt tutkimuksissani, ja se on itse asiassa ongelma. En tiedä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Mitä johtolankoja lähteä seuraamaan.”
Sonya yritti malttaa mielensä, vaikka olisi halunnut ravistella koko maailmaa. Tuo pieni hento tyttö selvästi salasi vielä jotakin, ehkä kuningattaren käskystä, ehkä siksi, ettei luottanut häneen. Kuningattaren ja hovinoidan puheet olivat kuitenkin kertoneet hänelle yhden selvän asian magiasta: ilmiö oli paljon vakavampi kuin hän oli aluksi ymmärtänyt. He halusivat ratkaista tilanteen yhtä paljon kuin hänkin, joten tämä olisi hänen ainoa tilaisuutensa saattaa viemänsä voimakivi jälleen Harenaan yhtä täynnä magiaa kuin aina ennenkin.
”Pystyn auttamaan sinua tässä”, Sonya sanoi vakaasti ja asteli Cecilien vierelle. Hänen täytyi saada hovinoita uskomaan, että hänen pitämisensä mukana tutkimuksissa olisi avuksi. Täytyi jakaa tietoa eteenpäin saadakseen sitä myös itselleen. ”Alkulähde on pakko olla olemassa. Olen etsinyt merkkejä magiasta läpi kaupungin, mutta en vielä tiedä, ovatko havaintoni hyödyllisiä. Minulla on mukanani eräs esine, joka saattaisi kiinnostaa teitä. Sen avulla Harenakin voidaan vielä pelastaa, jos vain saamme taikuuden takaisin.”
”En tiedä”, noita empi, mikä sai Sonyan puheeseen uutta puhtia.
”Olen aivan varma, että onnistumme, jos teemme yhteistyötä. Tätini ymmärtää magiasta enemmän kuin minä, mutta sinun täytyy auttaa minua suostuttelemaan hänet auttamaan. Hän ei ole halunnut puuttua asiaan vielä, mutta jos hovinoita puhuttelisi häntä…”
Cecilien poskille oli noussut punaiset läikät. Hän keräsi kiireesti paperikääröt Sonyan sylistä omiin käsiinsä ja he jatkoivat matkaansa portaita alas. Sonyasta tuntui, että hänet saatettaisiin ulos linnasta täysin vailla lupausta avusta, joten nyt oli viimeinen hetki toimia. Cecilien mielialaa oli vaikea lukea, mutta Sonya oli aistivinaan tästä vahvaa vastahakoisuutta, jonka lähdettä ei pystynyt selittämään. Hän oli yrittänyt olla ystävällinen ja avulias, yleensä ihmiset vastasivat innokkuuteen samalla innostuksella.
”Jos teillä ei ole tällä hetkellä muutakaan tietolähdettä, hyödyntäkää edes se vähä, mitä minulla on”, Sonya kokeili viimeistä suostuttelukeinoaan. ”Ette ainakaan häviä mitään. Voin auttaa lukemaan muistiinpanoja uudelleen ja kertoa omia havaintojani.”
Jos hän vain pääsisi käsiksi hovinoidan muistiinpanoihin, hän uskoi taatusti olevansa lähempänä onnistua. Cecilie oli hiljaa, kunnes he pääsivät pääoville, mutta kääntyi sitten katsomaan Sonyaa vakava ilme kasvoillaan.
”Minulla on linnassa kaikki muistiinpanoni, mutta… Olisiko mahdollista, jos tulenkin tapaamaan sinua?” Cecilie kysyi. Sonya ei tiennyt pyynnön syytä, mutta arveli, että äskeisellä kokouksella oli jotakin tekemistä asian kanssa. Hovinoita ei halunnut jatkaa tutkimuksiaan julkisesti neuvoston edessä. Sonya tarjoutui kirjoittamaan osoitteen ja lupasi, että hovinoita voisi saapua Magdan luo heti seuraavana päivänä.