Trust 3: Lunastus

07.luku: Huolet kasaantuvat

Kun vanha mies viimein lopetti puhumisen, Olivia kirjoitti viimeiset muistiinpanot paperilleen ja joutui peittämään haukotuksen. Hän istui puisen kirjoituspöydän ääressä valtaistuinsalissa, jossa hän otti vastaan vieraitaan. Toisin kuin hallitsijat ennen häntä, Olivia ei halunnut istua valtaistuimella ja odotella hoviväkensä kirjoittavan kaiken muistiin, vaan hän kirjoitti mieluummin itsekin saadakseen pohdittavaa ja muistaakseen yksityiskohdat. Hän oli kuunnellut selostuksia jo koko aamupäivän, ja viimeisimmät uutiset Kaanahista eivät olleet mieltä ylentäviä.

”Valtiatar, teidän odotetaan vastaavan, mitä toimia käynnistetään Kaanahin tilanteen vuoksi”, Silas huomautti ääneen, kun hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi. Olivia havahtui ajatuksistaan ja suoristi ryhtiään. Hänen virkamiehensä oli puuttunut keskusteluun yllättävän usein aamupäivän aikana, eikä hän olisi halunnut antaa uutta syytä neuvomiseen.
”Tietysti, anteeksi.” Hän kohotti katseensa mieheen, joka oli saapunut pohjoisemmasta uutisia kertomaan. ”Tilanne huolestuttaa minua. Monia luonnonmullistuksia on tapahtunut ympäri maata, mutta Kaanahin lähistöllä lahoavat metsät ovat uutta tietoa. Kirjaamme asian ylös. Palaamme siihen huomenna neuvoston kokouksessa.”

Hän oli oppinut vastauksen talven aikana. Aluksi hän oli yrittänyt ratkaista jokaisen ongelman saman tien, mutta huomannut sen pian vaikeaksi ja toisinaan myös virhealttiiksi ratkaisuksi. Oli parempi esitellä asiat neuvostolle ja kuulla virkamiehiään ennen päätöksentekoa. Seuraavaa vierasta tuotiin jo sisään, ja Olivia siirsi uuden tyhjän paperiarkin eteensä toivoen, että tämä olisi viimeinen vastaanotto tältä päivältä. Hän oli nukkunut kehnosti, mikä tuntui saavan koko pään sumuiseksi ja ajatukset tahmeiksi.

Saapunut oli pitkä nainen, Olivian arviolta ei iältään kovin paljoa häntä itseään vanhempi. Tämän päätä peitti tumma, kihara tukka ja kasvot kääntyilivät puolelta toiselle hänen katsellessaan ympärilleen selvästikin hämmennyksen vallassa. Hän oli pukeutunut värikkäästi kirkkaan oransseihin ja keltaiseen, ja värit tuntuivat hehkuvat vaaleassa salissa. Hän kohtasi kuningattaren katseen ennen kuin painoi päänsä ja niiasi syvään.

Nainen esittäytyi nimellä Sonya, ja hänen uutisensa olivat etelästä Harenan kaupungista. Naisen puheessa kuului vieras aksentti, ja hän puhui kuuluvalla äänellä, melkein kuin yrittäisi saada sanansa kuuluviin ihmisjoukon takaa. Olivia kuunteli sydän pamppailen, miten nainen kuvasi kaupungin sortuneen joitakin kuukausia takaperin kuin hiekkalinna aaltojen lyödessä rantaan. Kaupungin väki oli hajaantunut ympäri eteläistä aluetta, uskoen vanhan kaupungin raunioiden olevan kirottua maata. Ihmiset olivat jakautuneet kuka minnekin, osa pakeni, osa oli lähtenyt naapurikaupunkeihin. Toiset etsivät omaisiaan. Kaupunki, joka eli taikuuden ympäröimänä oli menettänyt tärkeimmän voimanlähteensä.

Kuunnellessaan Olivia suoristautui tuolissaan ja laski kynän kädestään.
”Kaupunkia ovat siis ylläpitäneet loitsut?” hän sanoi hämillään ja laskeskeli ajan kulua taaksepäin. Mieli työskenteli vilkkaasti yhdistäen asioita toisiina. Silas rykäisi hiljaa ja puuttui keskusteluun.
”Tarkoittanette kysyä tapahtuneesta. Harenan väen tilanteesta?”

Olivian poskille ilmestyi kuumottavat läikät, mutta hän piti katseensa vieraassaan.
”Entä vahinkojen suuruus? Loukkaantuneet?” kuningatar tiedusteli uudemman kerran.
”Tarkkoja lukuja ei ole. Osa kaupunkilaisista on kadonnut”, Sonya kertoi. ”Ne meistä, jotka pääsivät pois ehjin nahoin, jäivät pohtimaan ratkaisua. Kaupungin neuvoston jäsenet yrittivät saada väen kasaan ja jatkamaan naapurikaupunkiin, mutta ihmiset hajaantuivat.”

”Voi jumalani”, Olivia henkäisi hiljaa. Hän ei ollut kuullut tällaisesta aiemmin, eikä kukaan ei ollut saapunut kertomaan uutisia etelästä. Harenan kaupunki oli suuri, oman neuvostonsa hallitsema toisin kuin monet muut kaupungit, jossa yksittäiset johtajat pitivät yllä järjestystä. Kuningatarta kylmäsi, kun orastava ajatus alkoi muodostua todeksi hänen mielessään. Jos kaupunkia ylläpitänyt magia oli kadonnut, siellä tapahtunut tuho oli hänen ja Cecilien aiheuttamaa. ”Kuinka kauan tapahtumista on? Oletko vasta saapunut pääkaupunkiin?”
”Kaupungin romahtamisesta on jo kuukausia, matkani tänne kesti”, Sonya kertoi. ”Ja totta puhuen en olisi osannut tulla tapaamaan teitä, ellei minulle olisi järjestetty tätä tilaisuutta.”

Olivia tunsi piston sydämessään. Hänen olisi pitänyt tietää tällaisesta. Hän oli jo avaamassa suunsa ja tarjoamassa naiselle yöpymispaikan hovissaan, mutta tuli vilkaisseeksi Silasta ja kuuli jo mielessään tämän sanat. Mies moittisi häntä siitä, ettei kuningattaren linna ollut mikään majatalo. Hänen oli kuitenkin varmistettava, että Sonyalla oli ruokaa ja katto päänsä päällä.

”Onhan sinulla paikka, johon mennä? Hovi voi auttaa sinua löytämään yösijan”, Olivia tarjosi, mutta nainen kiirehti kumartamaan päätään kunnioituksesta.
”Majoitun tätini luona. Hän on ollut antelias ja antanut minun viipyä kodissaan.”
”Toivon, että voit liittyä seuraamme neuvoston kokoukseen huomenna. Haluan tehdä pian päätöksiä Harenan auttamiseksi”, kuningatar puhui ja kirjasi asian ylös muistiinpanoihinsa. ”Olen pahoillani, etten voi tehdä tämän enempää. Pahoitteluni eivät tietenkään ole avuksi. Haluan kuitenkin, että tiedät, etten ohita asiaa. Hovinoitani tekee tutkimuksiaan, magian kato ja sen aiheuttamat vahingot ovat jotain, mitä emme ole ymmärtäneet. Meidän olisi pitänyt.”

”Kun kaupunkia ylläpitävä magia katosi, kyseessä oli koko valtakunnan laajuinen ilmiö?” Sonya tiedusteli. Sanat saivat Olivian sisimmän kuplimaan jännityksestä, oli lähes mahdotonta istua paikoillaan.
”Emme tiedä vielä tarpeeksi.” Olivia pohti, mitä voisi sanoa siinä, kaikkien kuullen. ”Pyydän, liity seuraavaan kokoukseemme. Haluaisin, että osallistut keskusteluun neuvonantajieni kanssa”, kuningatar pyysi. Hän kokosi paperinsa kädet hieman vapisten. ”Kiitos, että saavuit.”
”Teidän korkeutenne”, nainen niiasi jälleen ja hänet saatettiin ulos huoneesta. Olivian ajatukset olivat jo Cecilien tapaamisessa, sillä hän janosi päästä keskustelemaan hovinoitansa kanssa, mutta Silas vaati vielä hetken verran hänen huomiotaan.

”Viimeaikaiset uutiset vaativat nopeita toimia. Ehdotan, että jättäisimme juhla-ajan suunnittelun toistaiseksi”, Silas sanoi, kun Olivia nousi pöytänsä äärestä.
”En halua aiheuttaa paniikkia”, Olivia selitti. ”Asialistaa on muutettava, sillä nämä tiedot ovat kiireellisimpiä käsiteltäviä asioita, mutta kevään juhlaan valmistautuminen on kesken. Juhlapäivät ovat tapa rauhoittaa kansaa, merkki siitä, että normaali elämämme jatkuu. Poistamme vain kytkökset syntymäpäivääni, en näe että meidän tulisi viettää juhlaa minun kunniakseni.”
”Jos sallitte, juhlan järjestelyjä olisi vielä syytä miettiä.”
”En aio muuttaa mieltäni tässä asiassa”, Olivia totesi, sillä hän oli uupunut ainaisiin puuttumisiin. ”Anteeksi, minun on välttämätöntä tavata Cecilie.”

Niine hyvineen Olivia jätti muistiinpanonsa avustajiensa haltuun ja yritti olla välittämättä Silaksen jäätävästä katseesta, joka seurasi häntä.

Kuningatar pääsi tapaamaan hovinoitaansa ennen lounasta kirjastossa, missä Cecilie jatkoi yhä työtään tutkimustensa parissa. Huomattuaan Olivian hätääntyneen ilmeen Cecilie keskeytti työnsä välittömästi ja laski käsissään olleen kirjan pöydänkulmalle.
”Mitä on tapahtunut? Onko hyökkääjä löytynyt?”
”Ei, minun on vain päästä puhumaan kanssasi. Sain kuulla uutisia etelän kaupungista, Harenasta”, Olivia kertoi ja laski muistiinpanonsa pöydälle Cecilien työskentelytarvikkeiden viereen. ”Se on kaupunki, joka on pysynyt pystyssä magian avulla. Koko kaupunki on tuhoutunut magian kadotessa.”

Cecilie tuijotti häntä silmät suurina. ”Mitä? Tuhoutunut?”
”Haluaisin vielä nähdä muistiinpanosi, joista kerroit eilen illallisella”, Olivia kiirehti. Hän selvitti nopeasti tytölle kaiken, mitä Sonya oli sanonut. ”Olen kirjannut ylös koko aamupäivän uusia tapauksia, joista sain kuulla ympäri valtakunnan ja luulen niiden kaikkien liittyvän samaan.”

Cecilie kaiveli hetken papereitaan ja ojensi sitten pienellä käsialalla raapustetun listan hänen eteensä, ja kaksikko kumartui sen ylle.

Olivia silmäili listojaan, joille oli kirjoittanut tapahtumia vierailijoiden kertoman perusteella ja vertasi niitä Cecilien muistiinpanoihin magian tyyssijoista. Tulvia, kuivuutta, lahonneita metsiä, kadonnutta kasvillisuutta, jopa niin arkisia asioita, kuten ruuan säilyvyys tai talojen lämmittäminen. Niihin oli kätkeytynyt monessa kaupungissa osa magiaa, joka piti maan pyörimässä.

”Kaikki nämä tapahtumat johtuvatkin magian katoamisesta”, Cecilie sanoi kasvot kalpeina. ”Miksi emme heti tajunneet sitä?”
”En olettanut syyn liittyvän mitenkään magiaan. Olen ollut todella hölmö”, Olivia sätti itseään. ”Ihan kuin niin isolla asialla ei olisi merkitystä valtakuntaan. Taikuus on ollut iso voima koko tässä maailmassa. Minun pitäisi ymmärtää se, olenhan tuntenut sen itsekin. Miten voima pitää maan vehreänä ja miten magia on kietoutunut kaikkeen arkiseen, vaikka tavallinen kansa täällä keskimantereen tienoilla onkin pääasiassa unohtanut koko voiman olemassaolon, toisin kuin monien muiden kaupunkien väki.”

Olivia selosti tytölle uudelleen keskustelunsa Sonyan kanssa ja kertoi pyytäneensä avustajiaan järjestelmään viikon lopulla olevan neuvoston kokouksen asialistan uusiksi. Hän olisi halunnut jakaa Cecilien kanssa myös muut vaikeutensa, sen miten ei saanut nukutuksi ja miten Silaksen neuvot saivat hänet tuntemaan itsensä nykyisin osaamattomaksi kuin hän olisi vasta lapsi, jota oli jatkuvasti opastettava tai hänen sanojaan korjattava. Se tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä verrattuna hätään, joka koko valtakunnasta tuntui huutaneen hänelle, eikä hän ollut uskonut tai ymmärtänyt sen avunpyyntöjä.

Cecilie aavisti hänen ajatuksensa, sillä tyttö laski varovasti käden hänen hartialleen ja sai kuningattaren kohtaamaan katseensa.
”Syytät itseäsi, vaikka se olin minä, joka vapautti jumalattaren”, noitatyttö sanoi hiljaa.
”Kaikki kietoutuu toisiinsa, kaikki mitä on tapahtunut”, Olivia vastasi. Mieleen muistui jumalattaren jättämä kirous, jonka vaikutuksia hän nyt ilmeisesti sai seurata. ”Se on nyt aivan itsestään selvää.”

”Ei kukaan muukaan huomannut yhteneväisyyksiä”, Cecilie sanoi hiljaa, synkästi. Hän näytti hetken siltä kuin haluaisi sanoa muutakin, mutta muutti sitten mielensä. ”Haluan osallistua neuvoston kokoukseen. Tahdon olla mukana selvittämässä tätä, meidän on korjattava tilanne.”
”Kiitos. Ei tämä ole sinun vastuullasi, minun valtakuntani…”
”Tämä maailma on myös minun kotini”, Cecilie sanoi tiukasti ja puristi Olivian hartiaa. ”Sinun on annettava minun osallistua. Pystyn olemaan avuksi, minun pitää hyvittää se mitä Ijsissä tapahtui.”

”Kiitos”, Olivia kuiskasi toistamiseen. Hänen kurkkuaan kuristi ja rinnan päälle tuntui laskeutuneen paino, joka vaikeutti hengittämistä. Hän kaipasi neuvoja, miten käsitellä tilannetta. Mutta valmiita vastauksia ei ollut olemassa, hänen olisi löydettävä ratkaisut itse. ”Kansan keskuudessa on noussut paniikkia ja olen kuullut, että valtakunnan kriisit ovat aiheuttaneet myös epäilyksiä sen suhteen, olenko tehtävieni tasalla. Haluaisin tavata kansalaisia, jos vain mahdollista.”

Cecilie siirteli muistiinpanojaan mietteliään.
”Tarkoitatko, että haluat järjestää jonkin virallisen tilaisuuden?” noitatyttö kysyi.
”Ajattelin, että osallistun kevään alkamisen juhlallisuuksiin, unohdetaan se syntymäpäivähössötys. Se olisi sopiva hetki kulkea kansalaisten joukossa ja puhua heidän kanssaan”, Olivia selitti. ”Puhun järjestelyistä hoviväelle.”

Cecilie nyökkäsi katse vielä papereissa. ”Taidan käydä nämä vielä läpi. Siinä menee koko iltapäivä, mutta haluan tehdä esityksen asiasta neuvostolle.”
”Tulen auttamaan, kunhan olen saanut järjestettyä vierailuni jumalten kappelissa”, Olivia lupasi. Hän kääntyi vielä kirjaston ovella katsomaan Cecilien pientä selkää ja polkkapituisiksi leikattuja vaaleita kutreja, jotka hehkuivat ikkunasta sisään tulvivassa valossa. Hän mietti, miten paljon voimaa niin nuoressa tytössä mahtoi olla ja miten paljon Cecilie oli kasvanut.





>> Seuraava luku

Edellinen - Ylös