04.luku: Hiekkakaupungin tytär
Sotilaasta eroon pääseminen oli loppujen lopuksi ollut varsin helppoa. Sonya oli sanonut heidän tulleen perille, ja mies oli jättänyt hänet rauhaan tytön asteltua matalakattoisen talon ovelle kuin tunnistaisi sen sukulaistensa asumukseksi. Totta puhuen tässä kaupungissa ei ollut hänelle mitään tuttua, eikä Magdan kotitalon löytäminen ollut helppoa pelkkien kuvausten avulla. Sotilaat olisivat kenties tunteneet oikean kadun, mutta Sonya ei halunnut kysyä apua heiltä. Hän oli saanut tarpeekseen epäilevistä katseista, syytöksistä ja tönimisestä kaupungin porteilla. Sonya ymmärsi kyllä, että hänellä oli käynyt hyvä tuuri, kun hänet oli laskettu sisään pääkaupunkiin, eikä hän halunnut venyttää hataraa onneaan enempää.
Kuluneet sandaalit hiersivät jalkoja, mutta tyttö ei uskaltanut pysähtyä. Hän paleltuisi, jos jäisi jonkun talon nurkalle lepäämään. Hän oli jo niin lähellä, hän ei voisi luovuttaa nyt. Ympärillä kaupunkilaisten hyörinä sai hänen voipuneen päänsä pyörälle. Puhe oli toisinaan kuin vierasta kieltä, ihmiset olivat pukeutuneet niin kovin värittömästi, talot olivat aivan toisin rakennettuja, jopa taivas oli väärän värinen, liian siniharmaa kuin kirkkaimman sinensä kadottanut.
Mieleen pyrkivät kuvat kotoa Harenasta ja sen lämmöstä, jota hän kaipasi niin, että rintaan sattui. Viimeiseksi hän oli katsonut hiekkakaupungin katoa, sen romahtamista yhtäkkisesti kuin jumalat olisivat käskeneet sen lakata olemasta. Sonya sulki ikävät muistot mielestään ja kääntyi seuraavalle kadulle katse pälyillen talojen numeroita, ulkomuotoja ja kojujen kylttejä.
Korkean ikkunan takana komeili päivän leivoksia, joita pussitettiin ja paketoitiin ostajien toiveiden mukaan, ja tyttö katseli niitä haikeasti. Sonya päätyi saamaan neuvoja leipomosta ulos astuvalta rouvalta, joka oli menossa pyyhkimään näyteikkunaa. Nainen kyseli, oliko hän kenties teatteriseurueesta ja tyttö joutui keskittymään, että väsymykseltään sai selvää pääkaupungin puhetavasta. Hän ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli pulpahtanut naisen mieleen, mutta huomasi tämän silmäilevän kiinnostuneena hänen värikkäitä vaatteitaan.
Naisen neuvojen avulla hän pääsi kuitenkin jatkamaan kulkuaan syvemmälle kaupunkiin. Oikeaa taloa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Vastaantulijoiden katseet olivat muuttuneet arvioiviksi ja jyrkiksi. Pikkukadulle Sonya ei uskaltautunut, vaikka oli keskipäivä, ja torilla hänen vatsansa kurni niin, että hän oli valmis näpistämään kojuissa myytävää lämmintä syötävää, sillä rahat olivat loppuneet matkalla jo kauan ennen pääkaupunkia. Kojumyyjä huomasi hänen kiertelynsä, uhkasi lähettää sotilaat hänen peräänsä ja tyttö pinkoi karkuun niin kovaa, että kompuroi torin laidan kivetyksellä. Noustessaan ylös ja purressaan hammasta polvia jäytävää kipua sietääkseen hän mietti, että juuri tätä hänen ei ollut tarkoitus tehdä: herättää huomiota.
Kaupunki vaikutti olevan kuin hälytystilassa. Ihmiset olivat varuillaan, pysähtyivät juoruilemaan ja pysyttelivät leveillä pääkaduilla. Liikuttiin rivakasti, jos kulkija oli yksin, ja ihmiset pälyilivät toisiaan. Ei paras päivä saapua pääkaupunkiin vieraana.
Väsyneenä Sonya painautui talon seinustaa vasten ja päätti kulkea vielä tämän kadun halki. Hän hyräili hiljaa mielessään tyynnytelläkseen itseään. Hänen katseensa kävi näyteikkunoissa, kunnes hän pysähtyi kapean talon edustalle tuijottamaan ovessa roikkuvaa koristetta. Sen tuttu symboli oli muisto tarinoista, joita Harenassa kerrottiin. Tyttö syöksähti ikkunan luo, mutta tuskin näki sisään hämärään myyntitilaan.
Ovi oli lukitsematta, joten myymälän täytyi olla auki. Sonya astui sisään ja etsi katseellaan uusia tuttuja merkkejä. Pöydillä notkui tavaraa ja seinille oli ripustettu lisää hyllyköitä, tauluja ja unisieppareita. Etummaisella tiskillä oli erilaisia käsitöitä, joista Sonya tunnisti isoäidin ja tädin tyylin, tutut kirjailut ja kotikaupungin tarinoissakin esiintyvät kuviot. Hän siveli sormellaan pientä linnunmuotoista puuveistosta, jonka pintaan oli maalattu koristeellisia koukeroita.
”Kuka siellä?”
Kysymys havahdutti Sonyan ajatuksistaan ja hän kohotti katseensa. Huoneen etuosaan oli ilmestynyt vanhempi nainen pääkaupungin värittömissä pukeissa, mutta kirkkaankeltainen huivi harteillaan. Sonya puristi sormillaan oman päähuivinsa reunoja jännittyneenä.
”Olen Sonya. Padmen tytär, muistathan?”
Magda seisoi kädet puuskassa ja tuijotti tyttöä kuin aaveen nähneenä. Nainen oli vanhentunut siitä, millaisena Sonya muisti tämän. Lyhyen, tumman tukan seassa oli harmaata ja kasvoille oli muodostunut juonteita. Silmien terävä katse oli kuitenkin tallessa.
”Et ole tervetullut”, Magda sanoi hiljaa. Siitä Sonya tiesi, että täti tunnisti hänet, vaikka heidän edellisestä tapaamisestaan oli vuosia ja silloin Sonya oli ollut pikkulapsi. Magdan kasvonpiirteet olivat kovin tutut, niin samankaltaiset Padmen kanssa, että tytön sisintä riipi ikävä.
”Et voi käännyttää minua takaisin nyt”, Sonya vaati tiukasti. Hän marssi peremmälle sisään ja vaati tädin huomiota. ”Harena on poissa. Koko kaupunki on kadonnut. Sinun täytyy tietää se, sinäkin taatusti tunnet sen.”
Magda ei kieltänyt, mutta ei myöskään osoittanut merkkejä heltymisestä. Sen sijaan nainen tuhahti ja painui keittiöön rivakoin askelin. Hän tarttui teepannuun niin tarmokkaasti, että oli kaataa pöydänreunalle asetetut kynttilät. Sonya uskaltautui peremmälle taloon ja seurasi katseellaan Magdan touhuja.
Keittiönurkkaus oli pieni, mutta siisti verrattuna puodin puoleen. Vain pikkuruinen pöytätaso mahtui seinää vasten ja sen ääreen oli asetettu eripariset tuolit. Sonya istui niistä toiselle ja hieroi kohmeisia sormiaan. Sisällä oli ihanan lämmin, ja tyttö siirsi tuoliaan lähemmäs puuhellan lämpöä.
”Hölmö tyttö, noin vähissä vaatteissa tuossa säässä”, Magda mutisi ja lisäsi puita hellaan. Sitten hän kääntyi nojaamaan keittiötason reunaan ja odottamaan teeveden lämpiämistä. ”Sinun luulisi tietävän, että en kaipaa uutisia Harenasta. Lähdin sen vuoksi, etten halua olla osa sen kansan elämää.”
”En olisi tullut, ellei olisi hätätilanne”, Sonya selitti. Häntä suretti, miten tädin puhetapa oli niin lähellä pääkaupunkilaisten puhetta. ”Harenan kaupunkia pystyssä pitävät loitsut katosivat kuin kynttilänliekin olisi sammuttanut. Koko kaupunki luhistui hiekanjyvien lailla. Sinä ymmärsit aina jotakin voimasta, kaikesta siitä magiasta, jonka kerrottiin pitävän maata elossa.”
”Joten matkasit luokseni.” Magda piti hetken tauon kuin itsepäisesti kieltäytyisi jatkamasta, mutta lopulta kysymys pyrki väkisin ulos. ”Kuinka muu perhe?”
Sonya veti väristen henkeä. ”Kaikki ovat kunnossa. Järkyttyneitä, mutta… kaikki voivat hyvin.”
Sonya huomasi Magdan nyrkkiin puristuneiden käsien avautuvan ja nainen kääntyi kiireesti etsimään astioita tumman puun värisistä kaapeista. Sonya rohkaisi mielensä.
”Tulin löytääkseni apua. Tuodakseni voiman takaisin.” Hän kohtasi naisen katseen päättäväisenä, kun tämä asetti mukit pöydälle ja odotti tämä ensin kieltäytyvän auttamasta, ehkä jopa tiuskivan, kun hän otti puheeksi magian.
Magda kuitenkin vain katseli häntä tiukasti, arvioiden, ennen kuin kysyi: ”Tiedätkö, kuinka kaupungin magia noin vain hävisi? Tiedätkö, mitä tapahtui?”
Sonya pidättäytyi kiemurtelemasta katseen alla, mutta laski kuitenkin omat kasvonsa niin, ettei enää kohdannut Magdan arvioivia silmiä. ”Saattaa olla, että tiedän.”
”Jatka vain.”
Sonya mutristi suutaan, mutta puuskahti sitten puhumaan. ”Otin voimakiven sen säilytyspaikasta. Se oli oikeastaan vahinko.” Hän uskalsi viimein katsoa tätiään. ”Oletko nyt tyytyväinen?”
”En voi sanoa, että olen”, Magda tokaisi, mutta huokaisi sitten ja antoi hartioidensa rentoutua. ”Magiaan ei uskota täällä keskimantereella samalla tavoin kuin etelässä. Ei kukaan etsi kadonnutta voimaa. Sinun olisi hyvä lähteä kotiin, siskojesi tueksi.”
”Mihin kotiin?” Sonyan silmissä salamoi. ”Sinä tunsit kaupunkia suojelevan kristallin, ymmärsit magiaa joskus muinoin. Ajattelin, että osaisit auttaa. Harena ei palaa takaisin ilman taikuutta.”
Magda vain mutristi suutaan, mutta ei ryhtynyt väittelemään. ”En osaa auttaa. Pääkaupunki ei ole turvallinen paikka, ei enää.”
”Mitä sekin tarkoittaa? Siksikö sotilaat marssivat kaduilla?”
Sonya katseli tätiään, joka pysytteli hiljaa ja vältteli hänen katsettaan.
”Yksi kuun kierto”, nainen tuumasi lopulta asiaa harkittuaan. ”Siksi aikaa voit jäädä. Sitten sinun on lähdettävä takaisin.”
Sonya nyökkäsi ja otti vastaan lämpimän teemukin. Käsien vapina hellitti hieman, kun hän tiesi, että saisi viettää sentään seuraavan yön sisätiloissa. Sen jälkeen hänen olisi kerättävä voimansa ja aloitettava etsinnät. Hän löytäisi merkkejä magiasta, vaikka joutuisi palelemaan koko kuukauden pääkaupungin kylmillä kaduilla.