03.luku: Epämiellyttävä totuus
Aamu oli valjennut viileänä ja kirkkaana. Maahan oli jäänyt vain hyvin pieni kerros lunta, joka suli kaupungin kaduilta ihmisten astellessa askareissaan ja pystyttäessään kojujaan torille. Blade oli valvonut myöhään yöhön ja pistäytynyt vain aamun pikkutunneilla lepäämässä sekä vaihtamassa hikisiä ja lumesta kastuneita vaatteitaan. Kirkas aamun valo pisti hänen silmiään ja sai hänen olonsa aikaisempaakin kiukkuisemmaksi. Aamuäreys oli ehkä osa häntä, mutta nyt mieltä painoi huoli Oliviasta ja siitä, ettei nuoren sotilaspojan tappajaa ollut saatu vieläkään kiinni.
Kuningattaren antamat tuntomerkit olivat hatarat ja niihin olisi sopinut joka toinen vastaantulija. Etsintöjä oli silti suoritettu ympäri kaupunkia ja yömyöhällä portit olivat tietysti suljetut. Blade oli keskustellut muiden joukkojen kapteenien kanssa siitä, oliko tappaja jäänyt mahdollisesti piileskelemään kaupunkiin. Sen vuoksi Blade oli tänä aamuna matkannut porteille ja sopinut erityisistä vahtivuoroista. Kauppiaita ja arkisessa aherruksessaan olevia kaupunkilaisia kulki sisään ja ulos kaupungista satoja päivän aikana. Jos väen seassa olisi yksikään epäilyttävä henkilö, sotilaiden tulisi ottaa hänet sivuun. Sitä varten porteilla oli erityismäärä sotilasväkeä.
Blade tiesi, että pääkaupungin oli määrä olla erityisen turvallinen. Muurit olivat vankat ja satoja vuosia sitten rakennetut. Uudemmat muurit ympäröivät kuningattaren linnaa, joskin Bladen mielestä tämän seinämän oli tarkoitus erottaa tavallinen kansa kuninkaallisten takapihalta. Sen kapeus ei ollut erityisen hyvä sen suurempaan puolustukseen, mutta symbolista arvoa sillä sen sijaan oli. Ainakin se hidasti tunkeilijoita, jos ei muuta. Kaksoismuurien kaupunki.
Olisi ollut parasta mennä nukkumaan edes muutamaksi tunniksi, mutta Blade ei malttanut. Lisäksi viimeaikaiset unet eivät houkutelleet häntä mukaansa jälleen yhteen veren täytteiseen yöhön. Hän halusi itse varmistaa tilanteen ainakin muutaman tunnin porteilla viettäen, sillä arveli osaavansa etsiä piirteitä, joita muut sotilaat eivät seuranneet. Hän oli nähnyt Lucasin ruumiin ja siihen jääneet jäljet. Hän oli painanut mieleensä Olivian huomioin punaisina hehkuvista silmistä, jotka ilmaantuivat verenhimon kasvaessa.
Suurin osa sotilaista oli vielä tietämättömiä, mutta ruumiin tarkastelleet henkilöt jo ainakin arvelivat oikein. Blade tiesi. Kyseessä oli vampyyri.
Ei ollut täysin poikkeuksellista, että pimeyden olento hyökkäisi jonkun kimppuun. Sellaista saattoi tapahtua öisessä metsässä tai joissakin syrjäkylissä. Suuremmissa kaupungeissa tällainen oli kuitenkin harvinaisempaa. Blade tiesi kokemuksesta, että vampyyrina suurien ihmismassojen keskellä liikkuminen oli tuskaisaa. Päiväsaikaan vähäisenkin valon alla lähes mahdotonta. Jos niissä saattoikin elää yön tunteina, sai ravinnon löytämiseksi tehdä töitä, jos aikoi vielä kätkeä jälkensä. Aikaisemmin loitsut ja suojaukset olivat varjelleet joitakin kaupunkeja, tietysti myös pääkaupunkia ja linnaa, vaikka ei tavallinen kansa sitä arjessa huomannutkaan. Vielä vuosi sitten linnan pihamaalle pääseminen olisi vaatinut sisäpiirin tietoa ja ohjeistusta.
Ei vampyyrikaan täysin päihittämätön ollut, etenkään, jos ihmisiä oli paljon. Mutta tämä otus oli päässyt tunkeutumaan linnan puutarhaan ja löytänyt saalista. Blade tunsi kuvotusta, kun vain ajattelikin, miten lähellä Olivia oli ollut päätyä uhriksi.
Porteille saapuessaan hän erotti hälyn jo kaukaa. Nuori naisihminen oli joutunut kahden sotilaan pysäyttämäksi ja nyt hän vaati kovaäänisesti pääsyä kaupunkiin. Muut porteista kulkevat väistivät heitä, muutama porttien edustalla olevalla aukiolla oli jäänyt avoimesti tuijottamaan tapahtumia. Bladen katse suuntautui äänekkääseen tyttöön, joka oli verhonnut päänsä punaiseen huiviin. Huivin reunojen alta pilkisti tumma, kikkara tukka, soikeista kasvoista erottuivat suuret, syvänruskeat silmät.
”Mistä on kyse?” Blade tiedusteli päästyään lähemmäs. Tyttö oli vastaamassa, mutta häntä pidätellyt sotilas ehätti ensin.
”Ei kotikaupunkinsa papereita. Tarkistamme tänään jokaisen”, sotilas selitti. Tytön posket olivat punehtuneet harmistuksesta.
”Minun on pakko päästä kaupunkiin. Olen menossa tätini luo”, tyttö selitti ja hieroi käsivarsiaan hytisten. Hänen äänessään kuulsi vieras aksentti, aivan kuin konsonantit olisivat olleet terävämpiä. Etelästä, Blade päätteli.
”Löytyykö niitä kulkuoikeuksia?” Blade kysyi tyynesti. Tavallisena arkena kaupungin kansalaiset eivät kantaneet minkäänlaisia todistuksia henkilöllisyydestään. Tänään niitä vaadittaisiin. Todistukset kertoisivat henkilön kotipaikasta, mahdollisista rikoksista sekä oikeudesta saapua tiettyyn kaupunkiin. Pitkän matkan kulkijat pitivät niitä aina mukanaan. Sellaista olisi odottanut löytyvän tältä tytöltäkin.
Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaikutti nuorelta, varmaan Olivian ikäiseltä, ja ulkopaikkakuntalaiselta. Tummat kasvot olivat saaneet runsaasti aurinkoa, ja huivit sekä tytön ympärilleen kietomat vaatteet eivät olleet perinteisiä mekkoja ja alushameita. Värikkäät, punaisen ja oranssin sävyiset kankaat tuntuivat erottuvan kirkkaana läiskänä harmaata ja kylmää maailmaa vasten. Jalassaan tytöllä oli pelkät sandaalit, heiveröiset välineet ja aivan liian kylmät tällaiselle säälle. Jalkineet olivat pahasti kävelystä kuluneet.
”Minulla ei ole mitään mukanani”, tyttö tokaisi lopulta. ”Haluan vain päästä sukulaisteni luo.”
Bladen mielestä tyttö ei näyttänyt kovin epäilyttävältä, mutta säännöt olivat sääntöjä. Hän tarkasteli tytön olemusta ja toivoi, että voisi antaa tälle jotakin ylle suojaamaan ilman kylmyydeltä.
Tavallisesti paperittomat vain käännytettiin ja kehotettiin odottamaan muutaman päivän, mikäli he eivät saaneet papereitaan hankituksi. Mikäli papereissa oli merkintöjä, osattiin kaupungissa vieraileviin varautua. Rikoksen tehneitä valvottiin tarkemmin, heidän saapumisensa syitä tiedusteltiin ja varmistettiin, milloin he olivat poistumassa kaupungista. Joitakin vuosia sitten papereitta kulkevat olisi voitu sulkea vankilaan.
Olivia oli lakkauttanut lordin ylläpitämän vankilan linnan tyrmissä, johon oli suljettu lähes kuka tahansa, joka toimi vastoin hallitsijan tahtoa. Kyllä pahantekijöitä yhä oli, ja heidän kohtalonsa oli kärsiä seuraukset kivisessä, vartioidussa linnakkeessa kaupungin keskuksen ulkopuolella. Kuningattaren määräyksestä pikkurikollisia ei kuitenkaan suljettu sinne, vaan teot sovitettiin maksuilla ja työllä.
Blade huokaisi hiljaa. Voisiko hän vain päästää tytön kaupunkiin, jotta tämä ei jäisi viluissaan kylmän tien varteen? Ei hänen pitäisi välittää. Muutama vuosi sitten hän olisi vain tylysti kääntynyt pois ja sulkenut sisällään huutavan omantunnon äänen mielensä perukoille.
Sitten hänen mieleensä tuli Olivia, joka taatusti tarjoaisi tytölle suojaa. Majoittaisi tämän jopa kuninkaallisten linnaan, mikäli vieraalla ei olisi muuta majapaikkaa.
”En aiheuta ongelmia. Minun on päästävä kaupunkiin, teidän täytyy uskoa minua”, tyttö sanoi ja kuulosti hetken verran niin epätoivoiselta, että saattaisi alkaa itkeä.
”Saattakaa hänet perille”, Blade käski toista vartiossa ollutta sotilasta. Mies katsoi häntä kummeksuen, mutta ei väittänyt vastaankaan. Ihmisjono pääsi taas siirtymään porteista vapaammin ja vartioon jäänyt mies kyseli papereita seuraavalta tulijalta, joka oli kärryillä saapuva kaupustelija.
Blade katsahti vielä ihmisvilinään, jonka keskelle sotilas ja resuinen tyttö astelivat. Hän teki oikein. Miksi kummassa jossakin sisimmässä kaivertava ja mieltä jäytävä tunne ei sitten kadonnut?
Uupunut kuningatar saapui vetämään henkeä palvelusneitojensa oleskeluhuoneeseen, jossa hän usein pukeutui ja laittautui näiden avustuksella. Tara tuli häntä vastaan heti ovella ja talutti kädestä pitäen istumaan tuoliin. Olivia huomasi ohimennen peilikuvansa kampauspöydän suuresta peilistä. Itkusta punaiset kasvot taisivat pelästyttää myös Maarian, joka kiiruhti kuningattaren luo huolta pyöreillä kasvoillaan.
”Tahtoisitteko jotakin, Teidän korkeutenne?” Tara kysyi, mutta Olivia pudisti päätään.
”Kiitos, haluan vain rauhoittua hetken ennen seuraavaa kokousta.” Kuningatar oli jo joutunut siirtämään aamupäivän tapaamisensa, sillä hän oli järjestänyt hetken Lucasin perheen parissa. Garet ja muutama sotilas hänen seuranaan oli vienyt suruviestin, mutta Oliviasta oli tuntunut, että hänen tehtävänsä oli tavata omaiset ja puhua heidän kanssaan.
Hän ymmärsi menetyksen surun ja tuskan liiankin hyvin. Itkun, raivon ja täydellisen lamaantumisen näkeminen oli tuonut mieleen muistot omista menetyksistä ja vietettyään noin tunnin verran Lucasin omaisten luona hän oli vetäytynyt takaisin linnaan ja itkenyt silmät päästään. Vieläkin hänen sisintään särki se, miten hän ymmärsi liian hyvin ja miten hän ei voinut helpottaa perheen oloa, lohduttaa äitiä, kertoa edes Lucasin olleen urhea ja kaatuneen taistellen. Mitkään sanat eivät auttaisi.
Liput oli laskettu puolitankoon hänen käskystään, eikä uutisen leviämistä kaupunkiin voitaisi enää välttää. Hänen olisi julkaistava jonkinlainen virallinen sana, mutta juuri nyt Olivia ei kyennyt keskittymään sen muotoiluun. Hänen olisi varattava aikaa jo liiankin täydestä kalenteristaan asian käsittelyyn.
Maaria sitoi näppärästi omat vaaleat kutrinsa kiinni kuin pois tieltä ja tarjoutui sitten siistimään kuningattaren kampausta. Demetree työskenteli käsitöiden parissa ja jutusteli hiljaa Taralle. Olivia antoi hartioidensa rentoutua, kun nainen harjasi hänen hiuksiaan ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni keskittyäkseen vain tähän hetkeen. Hän oli jo murehtinut menetyksensä tuhannesti, miksi äiti ja Dina palasivat mieleen nyt näin vahvasti?
Kaiken murheen takana oli herännyt aivan uusi tunne: kiukku. Miksi äiti ei ollut opastanut häntä aikanaan? Miksi äiti oli yrittänyt suojella häntä kuninkaallisilta velvollisuuksilta? Miksi hän ei ollut koskaan kertonut kaikesta siitä tärkeästä, minkä kanssa Olivia joutui nyt kamppailemaan?
”Onko linnan alueella turvallista kulkea?” Maaria kysyi hiljaa ja laski harjan kampauspöydälle saatuaan työnsä valmiiksi. Demetreen katse kääntyi heti kuningattareen pelokkaana, melkein vihaisena. Olivia loi katseensa hovinaisiinsa ja toivoi, että voisi tänään olla aivan joku toinen, joka ei joutuisi vastaamaan ihmisten hätään.
”Turvatoimia on tiukennettu. Täällä pitäisi olla täysin turvallista”, Olivia lohdutti. Siihen ajatukseen hän turvautui itsekin, kun pelko alkoi jäytää mielessä. Ajatuksiin palasi pelko äidin katoamisen jälkeen, miten puutarha tuntui muuttuneen jälleen vaaran paikaksi.
”Väki on puhunut, kertonut karmeuksia”, Maaria sanoi ja painoi käden suunsa eteen, silmät kiillellen. ”Kuinka sen nuoren pojan…”
Olivia etsi sanoja, jotka tuntuivat kadonneen kurkun tukkivan palan myötä. Tara soi hänelle vakaan katseen ja rauhoittavan hymyn, joka jäi kuitenkin vaisuksi.
”Varmasti tekijä saadaan kiinni”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Kenenkään ei sovi puhua vain pelotellakseen.”
Olivia kiitti mielessään Taraa siitä, että tämä vanhimpana yritti pitää rauhan hovinaisten keskuudessa. Hänellä itsellään ei juuri nyt ollut voimia ryhtyä taistelemaan juoruja vastaan.
”Pitäähän Teidän korkeutenne myös huolta asiasta?” Tara sanoi yllättäen ja katsoi Oliviaa tarkasti. ”Oletamme, että neuvosto ja virkamiehet näyttävät hyvää esimerkkiä.”
”Tietysti.” Olivia ei ollut varma, miksi hänestä tuntui kuin häneltä olisi jäänyt jotakin ymmärtämättä. Tara näytti kuitenkin tyytyväiseltä, eikä jatkanut aiheesta.
”Teidän korkeutenne”, Maaria aloitti varovasti, mikä enteili sitä, että nainen kyselisi. Olivia varautui joko pyyntöön tai yksityiskohtien tiedusteluun, eikä oikeastaan toivonut kumpaakaan. ”Teillä oli tapana harjoitella miekankäyttöä ja taistelutaitoja. Vielä alkavan syksyn kynnyksellä varasitte aikaa kehon harjoittamiseen.”
Olivia ei ollut varma, mistä aihe nyt kumpusi keskusteluun, mutta huomaamattaan puristi kätensä nyrkkiin. Viime aikoina hänen aikataulunsa oli ollut niin tiukka, että harjoittelu oli jäänyt, mutta hän oli pitkään opetellut puolustamaan itseään. Hovi oli kavahtanut hänen tapojaan, ja äidin hallitessa hänet oli ohjattu soveliaampien toimien pariin, mutta nyt hänen määräysvaltaansa harvemmin uhmattiin, vaikka hovi ei pitänytkään siitä, että kuningatar kantoi miekkaa tai taisteli kuin mies. Hän huomasi Demetreen paheksuvan katseen ja oletti Maarian yhtyvän tämän näkemykseen.
”En ole ehtinyt harjoitella yhtä paljon kuin toivoisin, mutta en ole luopunut tavasta”, Olivia sanoi tiukasti. ”Enkä aio lopettaa harjoituksiani. En seiso sivussa katselemassa, vaan osallistun valtakuntani puolustamiseen, ja näitä taitoja tarvitsin palatessani pääkaupunkiin. Se osoitti entistä vahvemmin, miten tärkeää on osata taistella.”
”En tarkoittanut, että teette väärin, Teidän korkeutenne”, Maaria kiiruhti pahoittelemaan. Hänen poskensa olivat punehtuneet ja hän seisoi ryhdikkäästi kämmenet mekon helmoissa toisiaan puristaen. ”Sen sijaan taitoja pitäisi opettaa laajemminkin. Pyydän lupaa osallistua.”
Olivia räpäytti silmiään ja käänsi katseensa kiinnostuneena hovinaisiinsa, jotka kumpikin näyttivät vakavilta. Vaikka Tara ei puuttunut jutusteluun, myös hänen kasvoiltaan näki, että aiheesta oli keskusteltu jo aiemmin.
”Pyydätte siis lupaa tulla mukaan taisteluharjoituksiin? Minun kanssaniko?” Olivia hämmästeli.
”Emme voi istuskella sisällä tai piiloutua, kun omat miehemme ovat valmiina taistelemaan, kun kaikki kansalaiset ovat alttiina vaaralle. Jopa oma kuningattaremme on valmis tarttumaan miekkaan, jos sitä vaaditaan.” Maaria astui lähemmäs. ”Tämä hyökkäys vahvisti ajatusta entisestään. Kaupungilla huhutaan jo pohjoisosien ihmisten lähteneen peloissaan kodeistaan. Meidän on hyvä osata puolustaa itseämme ja läheisimpiämme.”
Maarian oma mies oli sotilaskaartissa, monen muun hovinaisen läheisiä palveli myös linnassa. He olivat kaikki kohdanneet vaaroja viimeisen kahden vuoden aikana, eivätkä sellaiset arvet unohtuneet.
”Huolehdin, että asia järjestetään”, Olivia lupasi. Hän tajusi vasta myöhemmin, että hänen olisi tullut sanoa paljon enemmän. Hän oli ylpeä hovinaisistaan ja kiitollinen näiden antamasta tuesta. Kuningatar ei voinut olla ajattelematta, että rohkeus kumpusi luottamuksesta, ja juuri nyt hän tunsi olonsa taas hivenen verran rohkeammaksi.
Aurinko paistoi sisään korkeista ikkunoista ja sai huoneilmassa leijailevat pölyhiukkaset hehkumaan. Cecilie jatkoi sinnikkäästi tutkimuksiaan linnan omassa kirjastossa. Taikuuden häviäminen ja sitä myötä hovinoidan paikan menettäminen olivat tehneet valtavan aukon hänen elämäänsä. Olivia oli pitänyt kiinni lupauksestaan ja pitänyt tytön yhä hovinoitanaan, vaikka titteli ei enää ollutkaan kovin sopiva. Cecilie tunsi kuitenkin valtavaa tarvetta tehdä jotakin arvonsa eteen, joten keskeneräinen tutkimustyö oli loistava tilaisuus purkaa paineita ja turhautumista. Lisäksi se karkotti edellisenä iltana nousseen pelon ja huolen.
Hän oli tutustunut pääkaupungin historiaan ja kirjoittanut itse tiivistelmiä kirjoista, vanhoista kirjeistä, kauppaluetteloista, lakiteksteistä, hovin muistiinpanoista ja jopa tarinoista löytämistään tiedoista. Hän toisinaan lueskeli kirjoittamiaan tekstejä Olivialle, joka oli yhtä kiinnostunut maansa historiasta kuin Ceciliekin oli. Harmi, että tiedon löytäminen magiasta oli vaikeampaa. Taikuudesta kerrottiin sivulauseissa, joskus tarinoissa ja legendoissa, joskus kuvaukset magiasta kätkeytyivät vain normaalin tekstin sijaan kuin magia olisi itsestäänselvyys.
Parhain lähde oli tuttu kirja kristalleista, mutta mokoma teos tuntui olevan kokoelma muualta löydettyä tietoa, eikä lähdeluettelo ollut tutkimukseen läheskään tarpeeksi kattava, saati luotettava. Toisinaan Ceciliestä tuntui, että hän pyöritteli samaa tietoa pääsemättä oikeastaan sen syvällisemmin perille taikuudesta tai sen suhteesta tähän maailmaan. Parhaillaan hänellä oli edessään lista tunnetuista magian paikoista, joita hän oli kirjoittanut ylös.
Tyttö kohotti päänsä ollessaan aivan varma, että oli kuullut jonkun sanovan nimensä. Hän kieltäytyi kuitenkin katsomasta taakseen, sillä hän oli jo pettynyt liian monta kertaa. Hän ei näkisi takanaan ketään, ei tälläkään kertaa. Omituinen kutsuva ääni oli vaivannut häntä Ijisistä palaamisen jälkeen. Toisinaan hän heräsi siihen keskellä yötä, toisinaan se keskeytti hänet kesken lukemisen tai keskustelun, melkein huusi hänen nimeään. Hän kaipasi magiaa niin paljon, että kuvitteli sen ympärilleen. Joskus hän ajatteli äänen tulevan muistoistaan, olevan sisarensa tai jumalattaren ääni. Niinpä hän kumartui takaisin tutkimuksensa pariin ja toisteli itselleen, että kaipuu ei toisi ketään takaisin. Olisi katsottava eteenpäin.
Oven kolahdus sai Cecilien kuitenkin valpastumaan. Tavallisesti hän sai työskennellä rauhassa, korkeintaan joku palvelusväestä kävi siivoamassa paikkoja tai noutamassa kirjan jonkun virkamiehen toiveesta. Kirjastonhoitajat viettivät parhaillaan vapaapäivää. Nyt kirjastoon kuitenkin astelivat Silas ja Inga peräjälkeen, kiihkeästi keskustellen. Aluksi Cecilie ajatteli, että nousisi ja tervehtisi, mutta kaksikko oli sen verran uppoutunut puheisiinsa, että noitatyttö päätti vain jäädä istumaan ja sulautua ikkunan ääressä olevaan työpöytäänsä.
”Hänen korkeutensa on valitettavasti jättänyt valmistautumatta liian moneen kokouskohtaan”, Silas sanoi kiihkeästi ja marssi peremmälle huoneeseen täysin huomaamatta Cecilietä. ”Päätöksenteko vaatii hänen huomiotaan, hänen viimeisen sanansa, vaikka virkamieskunta ja neuvosto esittelisivätkin yksityiskohdat. Tällä tavalla emme etene mihinkään. Asiat kasaantuvat, valtakunnan mailla tapahtuneet luonnonmullistukset vaativat toimia.”
”Kuningatar ei suinkaan ole istunut toimettomana”, Inga muistutti ja puristi muistiinpanojen pinoa käsissään, kun Silas etsi hyllyköstä kirjaa niiden selkiä sivellen. ”Hän on käynnistänyt yhteydenpidon useisiin kaupunkeihin, kutsunut heitä myös vierailemaan ja pitänyt yllä diplomaattisuhteita. Hän on myös käytännössä perustanut koko sotilaskaartinsa uudelleen. Kai kuulit tästä aamusta: hän tapasi itse menehtyneen sotilaspojan omaisia.”
”Hän pitää itsensä kiireisinä niissä asioissa, jotka vievät eniten hänen huomiotaan”, Silas totesi, mutta ei kääntynyt kirjojen parista. ”Se ei ole sama asia kuin priorisoida tärkeitä tehtäviä. Hän ei voi auttaa surevia kauniilla sanoilla, ja viime aikoina hänen mielenkiintonsa ovat vieneet naapurikaupungit. Ja yksi sotilaskaartin päällikkö.”
Puhetta seurasi hetken merkitsevä hiljaisuus.
”Tuomitsette hänet liian ankarasti”, Inga sanoi lopulta ja asteli lähemmäs. Silas liu’utti yhden kirjan hyllystä ja selasi sen ensimmäisiä sivuja vilkkain sormin.
”Näinä aikoina häneltä odotetaan vastuunkantoa.”
Inga mutristi suutaan ja tutkaili sylissään olevia papereita. Hän osoitti kädellään kohti seuraavaa hyllyriviä, jonka pariin Silas kohotti katseensa.
”Hän on nuori”, Inga muistutti. ”Siitä huolimatta hän on oppinut paljon, hän kuuntelee säännöllisesti taloutta koskevat raportit.”
”Hänen korkeutensa myös käyttää hovin varoja kuin ei piittaisi niistä ollenkaan”, miehen ääni kohosi voimakkaammaksi. Hän työnsi kirjan hieman turhankin kovakouraisesti takaisin hyllyyn ja nappasi seuraavan. ”Kestitsee kaupunginjohtajien perheitä, lähettää sotilasryhmiä päämäärättömille salatehtäville, varustaa itselleen retkikunnan selvittämään Ijsin sisäisiä ongelmia… Valtakunnalla ei ole varaa tähän.”
Siihen Inga ei sanonut mitään, ilmeisesti kyvyttömänä puolustamaan kuningatarta. Cecilien korvia kuumotti ja hänestä tuntui, että tätä keskustelua hänen ei ollut tarkoitus kuulla. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä paljastaa olevansa paikalla. Ehkä hänen pitäisi sanoa Olivialle jotakin, mutta samaan aikaan tytöstä tuntui, että ei ollut hänen paikkansa aloittaa tätä keskustelua Olivian kanssa. Nuori kuningatar oli aina ahdistunut kritiikin edessä, eikä Cecilie halunnut puuttua asiaan.
Silas ja Inga poistuivat kirjastosta miehen löydettyä etsimänsä. Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, Cecilie antoi hartioidensa rentoutua ja hän kurkisti vielä taakseen varmistaakseen, ettei kukaan ollut jäänyt huoneeseen.
Ei Oliviakaan kertonut hänelle kaikkea, tyttö muistutti itseään, vaikka se tuntuikin tekosyyltä jättää kertomatta kuulemastaan. Ei Oliviakaan ollut puhunut hänelle siitä, miten Ijsissä kuoli kymmeniä Cecilien vapautettua jumalattaren. Cecilie kääntyi takaisin tutkimuksensa pariin, mutta hänen oli vaikea keskittyä. Ulkoa paistava kirkkaus pakotti hänen siristelemään silmiään. Hän pyyhki silmäkulmiin pyrkivän kosteuden pois ja käänsi uuden sivun pöydällä olevasta paksusta kirjasta.