02.luku: Synkkä yö
Ulkona vietetyt hetket kietoutuivat yhdeksi pyörremyrskyksi Olivian mielessä. Hän tajusi, että sotilaat olivat saattaneet hänet sisätiloihin, ja hovinaiset olivat olleet heti hänen kimpussaan, kunhan heidät oli saatu paikalle. Pihalla lumi jatkoi hiljaista putoamistaan, mutta mitä Olivia oli nähnyt, siitä hän ei ollut ollenkaan varma. Tyttöä tärisytti ja hänen mielessään risteili hajanaisia ajatuksia. Silmissään hän näki verta, kauheasti verta, vaikka todellisuudessa sitä ei varmaan ollut edes paljon.
Olivia yritti keskittyä takkatuleen, joka lepatti tutusti ja lämpimästi hänen edessään. Sohva tuntui pehmeältä ja se oli tarkoituksella siirretty lähemmäs tulta, jotta hänen olisi hyvä olla. Joku hääräsi huoneessa edestakaisin, joku kantoi hänelle teetä ja yritti usuttaa kuppia hänen käteensä. Olivia nosti kätensä pystyyn, kun ei saanut sanoja suustaan, ja hovinaiset antoivat hänelle hieman tilaa.
Huomaamattaan tyttö puristi nyrkissään kaulakoruaan, tuttua kristallia, joka oli aina hänen kaulassaan ja piilossa vaatteiden alla. Ijsin tapahtumien jälkeen kristalli ei ollut osoittanut elonmerkkejä tai voimakkuutta, mutta jostain syystä Olivia sai siitä rauhaa.
Vasta Cecilien ja Bladen nähdessään Olivia tajusi, että oli turha pelätä kahden rakkaimman ystävänsä puolesta. He ainakin olivat kunnossa.
Cecilie tuli hämillään Olivian luo ja tarttui tyttöä käsistä. Nuori hovinoita oli ollut viime aikoina kovin vaisu ja viihtynyt omissa oloissaan, mutta nyt hätä ja pelko näkyivät tytön kasvoilta. Selvästi ne olivat ajaneet Cecilien Olivian pakeille.
”Mitä tapahtui?” Cecilie kysyi varovasti ja lämmitti sormillaan Olivian viileitä käsiä. Tyttö näytti hentoiselta valkeassa mekossaan ja hiukset kuin kultainen sädekehä hehkuen tulen valossa.
”En ole varma”, Olivia sanoi ja nieleskeli. Hänen teki jostain syystä mieli itkeä. ”Joku oli puutarhassa, kun kuljin siellä. Hän kantoi ruumista.”
Cecilien kasvot valahtivat kalpeiksi. Blade näytti siltä, että oli jo saanut kuulla jotain tapahtuneesta. Miehen silmissä erottui huoli, kun hän tarkasteli katseellaan, että Olivia ei ollut loukannut itseään.
”Oletko sinä kunnossa?” Blade varmisti.
”Jotenkuten”, Olivia vastasi hiljaisena. Ei häntä ollut sattunut, mutta tilanteesta jäänyt kauhu ei ollut kadonnut mihinkään. Tyttö ei uskonut nukkuvansa tulevana yönä.
”Olen lähdössä katsomaan tilannetta. Sotilaat etsivät sitä henkilöä”, Blade selitti ja asettui lähemmäs Oliviaa niin, että katse tuntui lähes lävistävän hänet. ”Osaatko sanoa tuntomerkkejä? Mitä näit?”
Kuningattaren mielessä risteilivät sekalaiset muistikuvat, eikä hän hetkeen ollut varma, muistiko asiasta yhtään mitään.
”Miehen”, Olivia sai sanotuksi. ”En tiedä… Tummat hiukset, tummat vaatteet…”
”Nuori? Vanha?” Blade esitti jatkokysymyksiä.
”Ei kumpikaan”, Olivia sanoi hieman hädissään. ”En ole varma.”
Blade ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, mutta ei painostanut häntä enempää. Ennen kuin mies ehti ovelle, Olivia sai vielä äänensä kuuluviin.
”Näin hänen silmänsä”, tyttö huomasi sanovansa ja sai äänen vapinan hillityksi vain vaivoin. ”Ne olivat punaiset.”
Bladen kasvot olivat vakavat, mutta hän ei sanonut mitään lähtiessään.
Cecilie asettui istumaan Olivian viereen, eikä päästänyt irti kuningattaren kädestä. Se tuntui Oliviasta hyvältä ja hän toivoi, että he voisivat Cecilien kanssa lähentyä uudelleen. Tyttö oli hiipunut niin kauas ja etäiseksi sen jälkeen, mitä Ijsissä oli tapahtunut. Eikä Olivia ollut vieläkään puhunut kunnolla loitsusta ja kaikista kuolleista sielunsyöjistä. Mutta sen aika ei ollut nyt, olisiko edes koskaan.
”En pystynyt tekemään yhtään mitään”, Olivia sanoi hetken kuluttua hiljaa ja suuntasi katseensa takkatuleen. ”En osannut kuin huutaa.”
”Onneksi sinulle ei ehtinyt käydä kuinkaan”, Cecilie lohdutti hiljaa. ”Se joku saattoi olla siellä vaanimassa sinua.”
Ajatus sai Olivian jälleen värähtämään.
”Hän oli hyökännyt sotilaan kimppuun. En tiedä, miten pahasti oli sattunut, mutta näin verta”, tyttö kertoi ja yritti kovasti olla näkemättä näkyä enää mielessään. Muistikuvat olivat jo menneet sekaisin, hän kuvitteli punaista paljon enemmän kuin uskoi sitä todellisuudessa olleen.
Ovelta kuului taas ääniä. Ovella ollut sotilas laski uudet tulokkaat sisään ja Olivia tunnisti joukosta Garetin. Miehen kasvoilla oli synkkä ilme ja hänen pitkässä, tummassa tukassaan oli lumihiutaleita.
”Löysimme menehtyneen, Teidän korkeutenne. Se on Lucas.”
Garet painoi päänsä puhuttuaan ja jäi pienen sotilasjoukon kanssa aivan huoneen ovelle. Olivia ei saanut sanaa suustaan. Hän oli tuntenut nuoren pojan, Lucaksen, sen verran kuin nyt pystyi alaisuudessaan työskenteleviä tuntemaan. Samainen poika oli pyrkinyt joukkoihin edellisenä keväänä, kun Olivia oli vahvistanut sotilaskaartiaan. Se nuori, joka auttoi häntä, Bladea ja Zeniä pakenemaan kaupungista lordi Kylen järjestämien kruunajaisten jälkeen.
”Viemme sanan hänen perheelleen”, Garet lupasi, kun ei saanut ohjeita kuningattarelta. Olivia nyökytti ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta pystyi vain vetämään värähtäen henkeä. Cecilie silitti hänen selkäänsä, ja Olivia tajusi, että hänellä oli yhä paksu matkaviitta harteillaan.
”Entä tappaja?” Cecilie kysyi. Olivia yllättyi tytön vahvasta äänestä. Noitatyttö sai vahvuutta juuri niillä hetkillä, kun Oliviasta tuntui, että häneltä itseltään niitä puuttui.
Garet pudisti päätään. ”Häntä etsitään. Emme osaa sanoa vielä muuta.”
Sotilaat kumartelivat päätään poistuessaan ja hovinaiset ryhtyivät taas hääräämään huoneessa. Joku päätti tuoda uutta teetä, sillä edellinen oli jo ehtinyt seistä koskemattomana sohvapöydällä niin kauan, että vesi oli varmasti jäähtynyt. Olivia kohtasi Taran katseen ja nainen kyykistyi lempeästi hänen eteensä ollakseen samalla tasolla hänen kanssaan.
”Kuningattareni”, nainen sanoi ja otti Olivian toisen, vapaana olevan käden omaansa. Cecilie piteli jälleen toista.
”Voisitteko jättää minut ja Cecilie hetkeksi kahden”, Olivia pyysi. ”Tarvitsen vain tovin hiljaisuutta.”
Tara ei kysellyt enempää, vaan nyökkäsi ja paimensi muut hoviväkeen kuuluvat ulos huoneesta. Neuvoston Charlesille oli jo viety tieto tapahtuneesta ja mies oli vaatinut kuningattarelta audienssia, mutta tyttö oli ollut liian väsynyt suostuakseen.
Olivia keskittyi takkatulen rätinään ja huokaisi syvään, kun ovi sulkeutui viimeisen lähtijän takana. Hän tiesi, että ovelle jäi sotilas vahtiin ja hovinaiset kutsuttaisiin heti takaisin, jos hän vain sitä pyytäisi.
Cecilien maha kurni kuuluvasti ja Oliviaa nolotti, että hän oli unohtanut illallisen. Hänen teki mieli päästää noitatyttö syömään, mutta ei myöskään halunnut jäädä aivan yksin. Hän ei vain halunnut hössötystä tai häiriötä, vaan rauhallisen kuuntelijan, joka ymmärtäisi hänen pelkonsa. Cecilie ymmärsi varmasti, olihan tyttö kokenut niin paljon, niin paljon pelkoa ja pahuutta.
”Punaiset silmät… Oletko aivan varma?” Cecilie kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Olen”, Olivia vastasi kuiskaten. Sitten hän kohotti katseensa ystäväänsä ja toivoi, että olisi voinut saada varmuuden turvasta tytön silmistä. ”Voiko se olla sielunsyöjä?”
Cecilie puristi huulensa yhteen ja keskittyi hetken verran hengittämään rauhallisesti. Olivia pyöritteli mielessään vaihtoehtoja. Voisiko jonkun lähettämä sielunsyöjä olla tunkeutunut linnan pihamaalle?
”Ei se voinut olla”, Cecilie sanoi lopulta. Hän vilkaisi ovelle kuin olisi kuullut sieltä jotakin, mutta painoi sitten katseensa uudelleen. ”Olisit voinut nähdä silmissä loitsun hehkun tai sen poistumisen vain hetken verran. Sitä paitsi, sielunsyöjiä ei voi olla ilman magiaa. Täällä ei ole enää taikuutta. Kukaan ei voi luoda sellaisia olentoja tai pitää niitä elossa.”
Olivia päästi ilmat keuhkoistaan ja toivoi, että Cecilie oli oikeassa. Hän ei pystynyt silti täysin karkottamaan mielestään kuvaa niistä karmivista olennoista, jotka taikuuden keinoin tunkeutuivat ihmiseen. Hän oli nähnyt niin tapahtuvan Antonille, hän oli nähnyt saman Ijsissä. Oli karmivaa nähdä ihmiset täysin kontrolloituna, heidän inhimillisyytensä vietynä pois ja pelkkä hirviö sen tilalla.
Mutta sellainen ei voinut enää olla mahdollista, kuten noitatyttö oli sanonut.
”Cecilie, minä olen pahoillani”, Olivia aloitti ja huomasi, miten Cecilie vetäytyi sohvalla taaksepäin ja suuntasi katseensa lattiamattoon. ”En käsittänyt, että näin voisi edes käydä.”
”Minun syytäni tämä on”, Cecilie vastusteli hiljaa. ”Vapautin kristallien voimana olleen jumalattaren ja hän vei magian mukanaan kaikkialta. Hän sanoi kiroavansa kaikki kristalleihin koskeneet, ja minä tiedän kyllä saaneeni kiroukseni. Mitä minä olen ilman taikuutta?”
Olivia halusi kietoa kätensä noitatytön ympärille, mutta Cecilien sulkeutunut katse pelotti häntä. Tuntui vaikealta lähestyä toista näin vakavan aiheen keskellä. Mitä hän edes olisi voinut sanoa?
Olivia oli avaamassa suunsa, mutta samassa ovella kävi lyhyt koputus ja sisään astui yksi hovinaisista suuren tarjottimen kanssa. Tee tuoksui makealta ja tarjottimella oli mukana myös syötävää. Tyttö jätti tarjottimen sohvapöydälle ja tiedusteli kuningattarelta, tarvitsivatko he vielä jotakin. Olivia päästi tytön matkoihinsa ja iltapuulle. Cecilielle teeleivät ja keksit maistuivat, mutta Olivia tyytyi lämmittelemään sormiaan teekupin ympärillä. Kaksikko istui hiljaa, ikkunan takana yö syveni, ja he odottivat sanaa, joka kertoisi, että jälleen oli turvallista.