Trust 3: Lunastus

01.luku: Lumipuutarha

Kokoussalin viileä ilma sai ihmiset hytisemään. Olivia oli pukeutunut lämpimästi, kuten kylmän kauden aikaan kuului, mutta tunsi silti vilpoisen ilman nostavan käsikarvansa pystyyn. Olisi sittenkin täytynyt valita täysipitkät hihat puolipitkien sijaan. Ainakin huivi lämmitti hartioilla ja ylimääräiset sukat jaloissa. Ainoa kylmyydestä piittaamaton oli harmaantuva mies, Cain, joka selosti parhaillaan perusteluita, miksi Rauhanlaakson kaivohanketta ei tulisi tukea kansallisilla varoilla. Olivia peitti haukotuksen käteensä ja värähti, samalla kun ajatukset kulkeutuivat käsiteltävästä asiasta aivan muihin seikkoihin. Paasausta oli kestänyt jo lähemmäs kaksikymmentä minuuttia, eikä se näyttänyt loppuvan.

Kiireinen paluu kuningattaren arkeen oli iskenyt päin näköä, kun matkalaiset olivat viimein saapuneet kotiin Ijsistä. Olivia oli tietysti tarttunut työhön, sillä kotimatka ei ollut kovin uuvuttava vaunuissa istuttaessa. Sen sijaan Cecilien hän oli määrännyt lepäämään, eikä noitatyttö ollut ainakaan aluksi vastustellut. Blade oli palannut tehtäviinsä, Ijsistä oli kuulunut vain hyviä uutisia ja arki pääkaupungissakin tuntui rauhoittuneen.

Yskähdys kuningattaren oikealla puolella havahdutti tytön. Olivia kohtasi Silaksen katseen ja tähysi sitten posket punaisina, kuka oli mahtanut puhua viimeksi tai kysyä häneltä jotakin.
”Teidän korkeutenne?” Cain kysäisi käheästi ja tuijotti kuningatarta herkeämättä, yhä kiihdyksissään puolustuspuheestaan.
”Anteeksi, voitteko toistaa kysymyksen”, Olivia pyysi. ”Päiväni on ollut pitkä ja keskittymiseni pääsi herpaantumaan.”

Se ei ollut täysi valhe, hänen päivänsä oli ollut työteliäs, mutta olisi hänen kuningattarena silti tullut olla hieman aktiivisempi kokouksen aikana. Olivia kuitenkin nieli noloutensa ja kuunteli toistamiseen, miten Cain kertasi perustelunsa ja kysyi sen jälkeen kuningattaren mielipidettä.

”Ymmärrän näkökohtasi. Kuningaskunnan varat eivät ole ehtymättömät”, Olivia myönsi. ”Käsitän kuitenkin myös Rauhanlaakson pyynnön. Kylä koki puolisentoista vuotta sitten rajun kohtalon, kun tuli tuhosi ison osan asutusta. He tarvitsevat yhä apua ja tukea.”
”Kaivon rakennus ei vaadi työmiehiä tai tukea täältä pääkaupungista”, Cain kuitenkin kähähti toistaen väitteitään, joita oli selostanut jo aiemmin. ”Aiemmin kaikki kylät ja kaupungit järjestivät asiansa talkoilla. Niin hommat ennen vanhaan sujuivat.”

Olivia nyökkäsi kärsivällisesti, vaikka olisikin halunnut haukotella uudelleen.
”Parhaalta ratkaisulta tuntuisi myöntää heille edes osa siitä rahallisesta tuesta, jota he pyytävät”, tyttö sanoi ja vilkaisi edessään olevia papereita, joihin oli raapusteltu numeroita. Seassa oli myös kirje, joka oli Rauhanlaaksosta saapunut. ”Summa ei ole suuri, mikäli puolittaisimme sen.”

Se sai virkamiesten joukossa aikaan jonkinlaista muminaa. Ainoa hallintoväen joukossa oleva nainen, Inga, selvitteli papereitaan, mutta ei kommentoinut mitään. Olivia luotti naiseen ja uskoi tämän hoitavan talousasioita yhtä vankasti kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Inga oli palvellut jo hänen äitiään. Kylen lyhyen hallinnon aikana nainen oli onnistunut pysymään sivussa ja pelastunut. Olivia olisi ymmärtänyt, jos nainen ei olisi halunnut palata virkatehtäviin, monet eivät olleet halunnut sen jälkeen, mitä Kylen käsittelyssä kokivat. Inga oli kuitenkin paikalla, vaalean hiekan värinen tukka siististi palmikoituna päätä myöden kuin kruunuksi.

Kuningattaren katse kohtasi Ingan silmät, ja jo hieman vanhentuneilla kasvoilla oli vakaa ilme naisen nyökätessä. Olivia tulkitsi sen myöntymykseksi. Ingalla ei olisi painavia vastalauseita ainakaan taloustilanteen puolelta, mikä estäisi Rauhanlaakson avustamisen.

Muiden virkamiesten pulina hälveni hiljalleen, kun Olivia nousi tuolistaan. Myös muut nousivat ripeästi, sillä istumaan ei sopinut jäädä hallitsijan noustessa.
”Tuetaan Rauhanlaakson hanketta puolella tuosta summasta”, Olivia täsmensi ja huomasi, että joku raapusti kiireesti asian ylös papereihinsa. ”Se lienee viimeinen asia tämän päivän kokouksesta. Suonette anteeksi.”

Niine hyvineen kuningatar poistui salista ja virkamiehet kumarsivat päätään hänen poistuessaan. Olivia kuuli askeleet ennen kuin tarkemmin huomasi, kuka hänen perässään oli. Vasta käytävän puolella tyttö pysähtyi ja kohtasi kysyvällä katseellaan Silaksen. Kalju mies kumarsi päätään jälleen ennen kuin puhutteli kuningatarta.
”Liikeneehän teiltä vielä hetki”, Silas sanoi, eikä selvästi odottanut asiaan vastausta. Miehen tuima katse tuntui melkein läpäisevän Olivian, kun neuvonantaja jatkoi puhettaan. ”Olitteko jättäneet valmistautumatta tähän kokouskertaan?”

Olivia pitäytyi vain vaivoin punastumasta. Hän tunsi kuitenkin niskassaan kuumotuksen, samalla tavoin kuin äidin aikanaan moittiessa häntä.
”Runsas työmäärä on vienyt aikaani tällä viikolla”, Olivia selitti ja kietoi hartioillaan olevaa huivia paremmin ympärilleen. ”Pahoittelen epätarkkuuttani.”

Silas ei näyttänyt siltä, että olisi hyväksynyt selityksen. Oliviasta oli alkanut viime aikoina tuntua entistä enemmän siltä, ettei mikään hänen suorituksistaan kelvannut miehelle. Samoin kuin Inga, Silas oli ollut jo pidempään virkamiesjoukossa ja tärkeä neuvonantaja. Siksi Olivia oli pitänyt miehen hallinnossa, hän oli päättäväinen ja varsin karski. Muu hallinnon väki tuntui luottavan Silakseen. Mutta ei kuningatar silti ollut mielissään joutuessaan kuuntelemaan saarnaa huolimattomuudestaan.

”Tarvitsetteko jonkun järjestelemään aikataulujanne paremmin?” Silas varmisti, ja Olivia pudisti päätään. Hänellä oli hovineitonsa, jotka hoitivat asiat varsin mallikkaasti. Naiset valmistelivat hänet joka aamu, järjestivät hänelle vaatteet ja tarvittaessa ruuan, siivosivat kuningattaren tiloja, viettivät aikaa seuraneiteinä ja huolehtivat, että kuningatar oli ajoissa kokouksissaan sekä tapaamisissaan. Heitä Olivia ei olisi vaihtanut mihinkään.
”Tämä oli poikkeuksellinen viikko”, Olivia kommentoi. ”Lupaan jatkossa olla tietysti tarkempi.”

Silas ei vastannut siihen mitään, hymähti vain hiljaa. Mies kumarsi jälleen päätään ja päästi kuningattaren poistumaan. Oliviasta tuntui ikävästi siltä, että Silas ajatteli hänen olevan vielä liian nuori hallitsemaan. Olihan mies kommentoinut hänen tekemisiään aikaisemminkin.

Viileällä käytävällä seisoskelu ei ollut kuningattaren mieleen, joten hän suuntasi oleskeluhuoneeseen, jossa takkatuli roihusi lämmittäen. Linnaa oli jouduttu lämmittämään erityisen paljon tämän kylmän kauden aikana, ja lähikuukausina saapuvaa kevättä odotettiin jo kovasti. Myös Olivia toivoi, että saisi pian pukeutua ohuempiin mekkoihinsa, eikä hänen tarvitsisi aina hytistä kylmissä kokoussaleissa.

Oleskelutilassa istui muutamia tytön hovinaisista. Naiset nousivat ja niiasivat kuningattaren astuessa sisään, ja jatkoivat sitten töitään. Toinen naisista neuloi, toinen istui pöydän ääressä ja neula viuhui korjaamassa vaatteita niin nopeaan tahtiin, että sormia tuskin erotti. Olivia itse ei ollut kartuttanut moista taitoa ollenkaan. Hän suuntasi lähemmäs takkatulta ja muisti tuskaisesti liekkien kipinän, jonka luomista hän oli saanut harjoiteltua ymmärrettyään paremmin valtakunnan ja oman sukunsa voimasta.

Maailma oli muuttunut Ijsin tapahtumien jälkeen. Taikuuden katoaminen oli tuntunut Oliviasta aluksi pelottavalta, mutta yllättävän nopeasti hän tottui tunteeseen. Cecilie sen sijaan oli yhä hukassa, ja aluksi tyttö oli väittänyt, ettei enää voisi jatkaa hovinoidan tehtävissä. Olivia ei ollut suostunut purkamaan tytön arvonimeä, mutta ymmärsi kyllä, että hovinoidan roolia ei enää ollut. Ei ollut taikuutta, jota käyttää.

Olivia istuutui alas sohvalle ja pyyhkäisi käsillään tummansinisen mekkonsa helmaa. Hän oli ottanut kokoussalista mukaan vain pienen pinon papereitaan ja jälleen hänen silmiinsä osui Rauhanlaaksosta saapunut kirje. Tekstin hän osasi jo melkein ulkoa, niin usein hän oli kirjeen lukenut. Yhä vain tytön mieleen tulivat päivät, jotka hän oli kylässä viettänyt. Vaikka aika oli ollut lyhyt, hän oli pitänyt paikasta, ja vaikka hän oli saanut kuulla silloin äitinsä menehtymisestä, auringonkukkien kauneus ei ollut unohtunut hänen mielestään.

Kylä oli kokenut tuhoa hänen takiaan, siksi, että hän oli piileskellyt siellä. Hänen tunsi olevansa jotakin velkaa kylälle ja sen asukkaille.

Toinen hovinaisista nousi hetkeksi työnsä äärestä ja lisäsi puita takkaan. Olivia hymyili hänelle kiitollisena ja levitti huiviaan paremmin, jotta se lämmitti myös käsivarsia. Hän siirteli papereita sormissaan ja pohti vielä, oliko tosiaan tehnyt oikean ratkaisun. Oliko menneisyys ja laakson tuttuus vaikuttanut hänen päätökseensä? Ja oliko se väärin?

Ovi aukeni yllättäen ja Olivia kohotti kasvonsa papereistaan. Hänen huulilleen pyrki välittömästi hymy, kun hän huomasi Bladen seisovan oviaukossa tumma tukka sekaisin ja sotilasvarusteet yllään.
”Pyysit, että ilmoitan, kun saavun”, mies tokaisi, mutta kasvoille nousi pieni virne. ”Täällä ollaan.”
”Kiitos”, Olivia hymähti. Hän huomasi, miten hovineidot yrittivät olla kuin eivät olisikaan, mutta selvästi kaksikko kuunteli tarkasti heidän jokaista sanaansa. Noh, oli tyypillistä, että juorut liikkuivat palatsissa ja miten niitä muutoin olisi syntynytkään, ellei väki olisi salakuunnellut toisiaan.

”Miltä Kangasmetsä näytti?” kuningatar jatkoi ja yritti olla välittämättä kuuntelevista korvista. Olihan hän lähes koko elämänsä joutunut sietämään moista.
”Hemmetin kylmää, mutta joki on kunnossa. Yläjuoksulla on vähemmän vettä, kun sateet ovat olleet vähissä. Kevättä kohti se taas tulvii yli, joten ihan turhaan huolehdit”, Blade ilmoitti. Hänen tukassaan kiilteli jäisen ilman kosteus, joka suli sisällä vesipisaroiksi.

Se tuntui hyvältä kuulla. Olivia tunsi sisällään olevan huolen helpottuvan. Hän oli ollut yhtälailla kaupunkilaisten kanssa mietteissään siitä, mitä kuivuva joki tarkoitti. Talvikauden kuivimpaan aikaan veden pinta toki laski, mutta harvoin näin alas.

”Hyvä niin”, Olivia huokaisi ja toivoi, että Blade olisi istunut hänen seuraansa, mutta mies norkoili yhä ovensuussa ja vaikutti siltä, että olisi lähdössä. ”Etkö jäisi?”
”En ehdi”, Blade sanoi, mutta vaikutti olevan asiasta hieman pahoillaan. ”Vahdinvaihto.”
Olivia peitti pettymyksensä ja soi miehelle pienen hymyn.
”Nähdään illallisella.”

Blade vilkaisi hovinaisia, jotka jatkoivat työskentelyään. Toinen naisista oli vilkuillut heidän suuntaansa, mutta käänsi kiireesti katseensa nähdessään, että hänet huomattiin. Olivia yllättyi, kun Blade kumarsi hänelle päätään ennen kuin poistui. Vielä jonkin aikaa miehen lähtemisen jälkeen Olivia tuijotteli ovea ja mietti, mikä oli mahtanut saada aikaan moisen muutoksen Bladen käytöksessä.


***

Illan hämärtyessä Olivia kyllästyi istuskelemaan oleskeluhuoneessa, vaikka tilassa olikin mukavan lämmin. Hän pyysi yhtä hovinaisistaan tuomaan hänelle viittansa, ja pian kuningatar oli pukenut mustan ja paksun matkaviitan harteilleen. Tyttö sai mukaansa myös lyhdyn, jonka sisällä kynttilän liekki lepatti iloisesti. Hän pyysi hovinaisia jäämään sisätiloihin lämpimään, vaikka nämä kysyivätkin liittyisivätkö kuningattaren seuraan. Olivia ei kuitenkaan hennonut käskeä ketään ylös kylmään iltaan, vaikka hän itse kaipasikin aikaa rauhoittua. Kesäisin sopiva paikka oli puutarha, nyt kun pelot äidille tapahtuneen jälkeen olivat kaikonneet ja tapahtumat saaneet selityksen, eikä puutarha tuntunut enää vieraalta ja luotaantyöntävältä. Näin kylmänä aikana piha ei tietenkään ollut samanlainen, mutta sinne Olivia suuntasi kulkunsa tälläkin kertaa.

Sotilaat jäivät linnan seinustalle, kun Olivia kohotti kätensä ja pyysi heitä jäämään. Hän kulki itsekseen pensaiden ja lehtensä pudottaneiden puiden lomaan, ja veti keuhkonsa täyteen vilpoista talvea. Kukkia ei tietenkään nyt ollut, mutta Olivia erotti kukkapenkit ja kivetykset, pystyi kuvittelemaan mielessään ne istutukset, jotka tässä kesäisin näki. Hän tosiaan odotti lämpimän kauden alkua ja auringon valoa, joka saisi kaiken taas heräämään henkiin.

Kevät tarkoitti myös hänen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänsä, mikä tekisi hänestä virallisesti aikuisen. Toki hän oli toiminut kuningattaren tehtävässään jo lähes vuoden ja sitä ennen kokenut niin isoja mullistuksia elämässään, ettei hän tuntenut itseään lapseksi. Mutta oli virallisuuksilla silti voimansa.

Kuningatar hätkähti huomatessaan ohuiden valkeiden hiutaleiden leijailevan hiljalleen alas taivaalta. Pääkaupungissa satoi harvoin lunta, mutta tänä vuonna oli ilmeisesti niin kylmä, että valkeus peittäisi ainakin osan maasta. Vaikka kylmä kausi oli näin pitkällä, hyinen lumi ei sitä tiennyt. Se viivästyttäisi varmaankin kevättä entisestään.

Olivian ihastellessa pimeässä illassa alas satavaa lunta, hän ei huomannut astelleensa jo varsin pitkälle puutarhaan. Korkea pensasaita peitti näkyvyyden linnan edustalle ja sulki samalla hänet pois sotilaiden näköpiiristä. Rasahdus ja karmiva, korahtava ääni saivat Olivian kääntymään. Kauhu hiipi selkää pitkin ja levisi koko kehoon, kun Olivia tajusi, mitä näki.

Tummin pukeutuneen miehen käsissä retkotti jokin. Ei, vaan joku. Sotilasvarusteet Olivia tunnisti, mutta onnekseen ei nähnyt henkilön kasvoja. Sen sijaan ruumista kannattelevan miehen hän näki, sen punaiset silmät ja veren, joka tippui pisaroina valkeaan maahan.

Lyhty putosi kuningattaren otteesta ja lasiruudut särkyivät maahan osuessaan. Liekki sammui hetkessä, mutta hahmot erottuivat yhä pimeässä. Verinen mies pudotti saaliinsa ja otti askeleen eteenpäin.

Sillä hetkellä Olivia huusi.




>> Seuraava luku


Edellinen - Ylös