TRUST 2 - LUPAUS
22.luku: Mustien päivien jälkeen
Menetetty, kadotettu,
pimeyteen on tuomittu,
voimaa on koskettanut,
epäoikeutettuna jumalia lähestynyt.
Luottamuksen rikkonut,
lupauksensa unohtanut,
et pakoon pääse juoksemaan,
joudut pahimmat pelkosi kohtaamaan.
Maailma oli valkoinen. Hohde oli niin kirkas, että jos silmät yrittikin avata, ei voinut nähdä mitään. Kaikki se kirkkaus poltti. Cecilien olo oli tuskainen ja väsynyt. Aivan kuin hänen ympärillään olisi roihunnut tulimeri, joka oli yllättäen vyörynyt hänen ylitseen, nielaissut hänet mukaansa. Kirkkaus oli sokaiseva.
Hän paloi tulessa. Liekit kulkivat hänen suonissaan ja polttivat kehoa kaikkialta. Ne hiipivät käsivarsia pitkin sormiin, selkää pitkin jalkoihin ja varpaisiin. Hän kuolisi. Hän kuolisi tähän kipuun. Mikä pahempaa, jonkin ajan kuluttua Cecilie alkoi pelätä, ettei hän ehkä kuolisikaan. Tuska jäisi. Hän ei pääsisi pakoon.
Olivialle kaikki salissa jumalattaren katoamisen jälkeen tapahtunut oli yhtä pyörremyrskyä. Cecilien sylistä olivat löytyneet sekä Ijsin kristalli, että hänen kivensä, joka oli löytynyt pääkaupungista. Kivien väri oli himmennyt ja ne näyttivät nyt reunoiltaan harmailta. Drakesta oli jäänyt jäljelle vain kasa tomua, jonka seasta he löysivät vihreän kristallin, Draken hallussa olleen kiven, jolle oli käynyt samoin. Miriam oli poiminut Ijsin kristallin, kiiruhtanut veljensä luo ja yrittänyt käyttää voimiaan niin hyvin kuin kykeni. Hän ei ollut saanut loitsua aikaiseksi. Onneksi haava ei ollut liian syvä. Ethan oli kuitenkin ehtinyt menettää paljon verta ja haavan paranemisesta huolimatta hän oli seuraavat päivät heikossa kunnossa. Kristallien voima tuntui kadonneet jumalattaren mukana.
Cecilie oli kiikutettu lepäämään vierashuoneeseen ja heti, kun parantaja saatiin paikalle, tyttö oli tutkittu. Nainen, joka vieraili hoitamassa Cecilietä, ei osannut sanoa syytä hänen kuumeiluunsa, mutta kerrotun perusteella epäili sen johtuvan loitsusta. Olivia istui pitkiä aikoja tytön vuoteen vieressä ja toivoi tämän heräävän.
Kaupunki tarkastettiin Draken sotilaiden varalta, mutta ketään ei löytynyt. Yksikään sielunsyöjän valtaama ei ollut selvinnyt hengissä. Olivia ei tiennyt, oliko jumalattaren tuominen ja sielunsyöjien tuhoaminen ollut Cecilien aikomus vai ei. Ehkä loitsussa oli mennyt jotakin pieleen. He saisivat vastauksia vasta, kun noitatyttö heräisi.
Drake ei luultavasti ollut kyennyt enää edes viimeisinä päivinään pitämään loitsua aikaisempaan tapaan yllä, sillä sielunsyöjät kuluttivat uhriensa kehoja nopeaa tahtia ja miehen sotilasjoukot olivat jo pienenneet ennen kuningattaren saapumista. Silti, tiedossa olivat suuret hautajaiset.
Ihmiset tarvitsivat apua kaupungilla ja portit oli aukaistava. Kaupunginjohtajan palvelusväki palasi työhön vasta muutaman päivän kuluttua. Miriamin äiti oli heikossa kunnossa ja kovin aliravittu, mutta hänkin paranisi, jos ei vain sairastuisi. Miriamin kolmas veli Isac saapui Kaanahista vasta muutaman päivän kuluttua Viktorin järjestämillä vaunuilla, ja Olivian oli aika lähettää Kaanahin sotilaat takaisin. Osa jäi vielä avustamaan kunnostustyössä ja vartioinnissa. Oli paljon järjesteltävää, kaikille makuupaikka ja valtavasti ruokaa, porttien avaus ja viestejä ympäri maan Ijsin tilanteesta. Kuningattaresta tuntui, että hänen huolensa ei ottanut kadotakseen, eikä hän saanut toimittuakaan, kuten aikanaan pääkaupungin taistelun jälkeen. Hän olisi halunnut auttaa enemmän, mutta Miriam ja Alex vakuuttivat, että hän voisi viipyä hoidettavien luona ihan niin kauan kuin tarvitsisi.
Niinpä Olivia istui jälleen iltapäivän tunteina Cecilien sängyn vierellä ja tällä kertaa luki tytölle hiljaisella äänellä. Huone oli rauhallinen ja tytön ääni soljui siellä lempeästi. Peitteet olivat sekä valkean että ruskean sävyisiä ja ikkunaa kehystivät kauniit, valkeat ja kuultavat verhot. Pöly oli kadonnut koko kartanosta ja huoneet näyttivät jälleen asutuilta. Olivia istui pehmeässä, sinikankaisessa nojatuolissa, jalat sykkyrällä vieressään. Vain lukeminen tuntui pitävän ajatukset jumalattaren kirouksesta poissa hänen mielestään. Sanat olivat viime päivänä kaikuneet nuoren kuningattaren mielessä ja häntä värisytti. Epäoikeutettuna jumalia lähestynyt…
Hän havahtui oven narahdukseen ja kohotti katseensa huomatakseen Miriamin astuvan varovasti ovesta peremmälle huoneeseen. Tytön hiukset olivat jälleen tiukalla nutturalla ja yllään hänellä oli yksi tummansinisistä mekoistaan.
Olivia sulki käsissään olevan kirjan ja yritti tulkita tytön kasvoilta jotakin uutista, kenties huolta, mutta ei osannut arvata tytön tulon syytä. Hän tajusi Miriamin aikeet vasta, kun huomasi sinisenharmaan kristallin tytön kädessä.
”Jos voin, haluaisin yrittää auttaa”, Miriam sanoi hiljaa ja asteli lähemmäs Cecilien sänkyä. Olivia nyökkäsi ja katseli, miten Miriam kumartui noitatytön vierelle. Miriamissa oli jotakin vahvaa ja tuttua aiemmasta nyt, kun hän oli päässyt kotiin ja kaupungin tilanne oli palaamassa entiselleen. Kuitenkin jokin oli muuttunut, ja Oliviasta tuntui, että se oli tytön aikaisempi, jääkylmä olemus. Miriam oli avoimempi.
Ijsin kristalli hehkui yhä kylmänä ja synkkänä, kun Miriam sulki silmänsä ja painoi kämmenensä varovasti Cecilien otsalle. Olivia ei uskaltanut yhtyä loitsuun, mutta yritti omaa magian keinoaan toivomalla, että Miriamin parannusloitsu tosiaan tehoaisi. Hän tunsi olonsa vain tyhjäksi. Jokin, mikä oli ollut ennen paikoillaan, oli kadonnut. Vaikka Olivia oli harjoitellut loitsuja vasta hyvin vähän aikaa, hän ei ollut koskaan tuntenut näin täyttä magian poissaoloa.
Oli omituista tietää nyt kristallien alkuperä ja jumalatar, jonka voimia ne olivat sisältäneet. Olivia katseli niin keskittyneenä loitsun yritystä, ettei kuullut oven narahdusta. Cecilie vääntelehti hetken, mutta pian tytön huulilta purkautui pieni huokaus, ja hän vaikutti taas rauhoittuvan. Miriam avasi silmänsä ja vetäytyi hiukan kauemmas.
”Luulen, että jumalattaren voima oli hänelle liikaa”, Miriam sanoi katsellen Cecilietä. Nuori kuningatar huomasi, miten tyttö puristi kiveä käsissään rystyset hohtaen valkoisina. Myös Miriam tunsi tuskia löytämänsä voiman katoamisesta.
”Olisi pitänyt estää häntä”, Olivia huokasi siirtäen katseensa noitatyttöön. ”Hän ei olisi saanut yrittää jotakin näin suurta ja minä vain painostin häntä.”
”Emme tienneet, mitä hän suunnitteli.”
”Minun olisi pitänyt kysyä”, Olivia sanoi vaimeasti.
”Hän pyysi apua siltä noidalta”, kuului yllättäen matalampi ääni oven läheltä. Olivia kääntyi katsomaan ja huomasi Bladen nojailevan ovenkarmiin. Hän oli ilmeisesti tullut katsomaan noitatyttöä aivan hetki sitten. Bladen tummat silmät tarkkailivat hetken Miriamia, mutta pysähtyivät sitten Oliviaan.
”Tanya auttoi häntä muotoilemaan lopullisen loitsun. Hän oli jo päätöksensä tehnyt”, Blade jatkoi.
”Ne tarut saivat hänet selvittämään kristallien alkuperää”, Olivia myönsi. ”Hän tiesi tai arvasi ennen meitä, muttei sanonut, että voisi vapauttaa jumalattaren.”
”Hän teki, mitä täytyi”, Miriam totesi. Olivia vilkaisi tyttöä.
”Etkö ole huolissasi jumalattaren jättämästä kirouksesta?”
Ijsin tyttö pudisti päätään.
”Hän pelasti meidät”, Miriam sanoi hiljaa vilkaisten vielä Cecilietä, joka näytti nyt aivan nukkuvalta. Tyttö niiasi lyhyesti kuningattarelle ja kiiruhti sitten ulos huoneesta, luoden Bladelle nopean nyökkäyksen. Oven sulkeuduttua Blade asteli lähemmäs Oliviaa.
”Olet piileskellyt täällä taas koko päivän”, Blade totesi hiljaa, muttei syyttävästi. Olivia yritti luoda kasvoilleen pahoittelevan hymyn.
”Tiedän, että minun pitäisi auttaa enemmän. En vain kykene… En tiedä, mitä tekisin, miten voisin toimia, ja ajattelen Cecilien vointia jatkuvasti. Ja se kirous…”, tyttö selitti. ”En tiedä, miten aiemmin kykenin auttamaan, pääkaupungissa siis.”
”En yrittänyt syyllistää sinua. Teet sitä liikaa itsellesi”, Blade sanoi. Hänen katseensa siirtyi hitaasti kohti Cecilietä. ”Noitatyttö heräilee kyllä.”
”Olen vain peloissani”, Olivia kuiskasi. ”En uskalla ajatella… Jos kävisi, kuten viimeksi…”
Blade oli hiljaa ja kumpikin katseli nukkuvaa Cecilietä ajatuksissaan. Olivia havahtui Bladen huokaisuun ja kääntyi katsomaan tummiin pukeutunutta miestä. Hän huomasi, että Blade oli saanut oman miekkansa takaisin, sillä se roikkui hänen vyöllään vasemmalla puolella.
”Halusin puhua”, Blade sanoi hieman empien, kuin asian esille tuominen olisi hänelle vaikeaa. Olivia kääntyi koko kehollaan paremmin miestä kohti ja kuunteli kiinnostuneena.
”Kerro.”
”Drake sanoi tarjonneensa sinulle sopimuksen. Hän puhui loitsun purkamisesta.”
Olivian kasvot synkkenivät ja hän painoi hetkeksi katseensa. Hän oli odottanut, että joutuisi vielä keskustelemaan asiasta Bladen kanssa, mutta aihe tuntui tulevan esille aivan liian pian.
”Hän tarjoutui purkamaan sidoksen sinuun”, Olivia myönsi. Hän uskaltautui katsomaan Bladea, joka vaikutti vakavalta. Tyttö odotti Bladen suuttuvan tai kenties kyselevän, miksei hän ollut kertonut samalla, kun kertoi Draken univierailuista, mutta Blade ei syyttänyt häntä. Sen sijaan mies katseli häntä hetken vaiti, ennen kuin puhui.
”Mikset suostunut?”
Olivia naurahti hermostuneesti.
”Arvelin hänen huijaavan, hän ei osoittanut aiemminkaan olevansa luottamuksen arvoinen. Miksi olisin uskonut häntä? Ja kuten sanoin, en tullut tänne tuodakseni hänelle Miriamia tai kristallia. En tullut saavuttaakseni jotain itselleni. Tulin muista syistä.”
Blade risti kädet hitaasti rinnalleen ja hänen katseensa harhaili välillä ikkunaan.
”Olisit voinut. Tiedän, että olisit halunnut selvittää keinoa sidoksen purkamiseen.”
Olivia nielaisi. ”Olisin halunnut kysyä Tanyaltakin. Mutta ymmärsin kyllä, että loitsu on mutkikas taika, jotain valtavaa. Ceciliekään ei ole osannut sanoa siitä paljon mitään. Nyt… Minusta tuntuu, että kaikki taikuus on poissa.”
Blade vain hymähti myöntävästi.
”En halunnut perua muutostasi”, Olivia sanoi. ”Mutta pelkäsin sidosta, kun käytin loitsujeni voimana itseni lisäsi sinua. Kun Drake yritti satuttaa sinua… Reagoin vaistomaisesti. En mahtanut itselleni mitään, ja vaikka yritin suojella sinua, onnistuin silti samalla aiheuttamaan sinulle kipua. Ja nyt jumalatar jätti vielä yllemme jonkinlaisen kirouksen. Olen onnistunut aiheuttamaan…”
”Ei se ole sinun syytäsi”, Blade muistutti. ”Eikä mitään ole vielä tapahtunut.”
”Mutta saattaa tapahtua pian. Cecilie, sinä, Miriam, Troy… kenelle tahansa teistä.”
Blade huokaisi hiljaa, muttei sanonut mitään.
”En tunne samaa yhteyttä enää. Jokin jumalattaren lähdössä rikkoi sidoksen”, Olivia sanoi vaimeasti jatkaen aiemmasta. ”Se ei näytä vaikuttaneen sinuun.”
Blade hymähti ja kohotti kämmenensä tarkasteltavakseen. ”Olen yhä elossa. Ja ihminen.”
”Ehkä tämä kirous on hinta siitä”, Olivia sanoi hiljaa mietiskellen. ”Hän sanoi vievänsä voimansa mukanaan. Minusta tuntuu, että hän vei kaiken taikuuden.”
”Se tarkoittaa varmaan lisää ongelmia tulevaisuudessa.”
”En halua ajatella sitä nyt”, Olivia vastasi. ”Kirous on ensisijainen asia. Mutta aion tehdä kaikkeni, että säästymme siltä. Kunhan vain tiedän enemmän.”
”Tee kuten haluat”, Blade sanoi hetken kuluttua. Mies kääntyi jo poispäin ja otti muutaman askeleen kohti ikkunaa kuin olisi katsellut ulos harmaaseen säähän.
Olivian kasvoille nousi pieni hymy. Blade oli yhä oma itsepäinen itsensä, mutta sentään mies oli puhunut mietteistään. Oli mukavaa huomata, että he osasivat jakaa ajatuksiaan, vaikka etenkin Blade oli tottunut pitämään pohdintansa ominaan.
”Sinun pitäisi olla läsnä illalla, kun Miriam ja hänen veljensä tervehtivät kaupunkilaisia”, Blade sanoi. Olivia kohotti kulmiaan hiukan. Oli yllättävää, että Blade saneli hänelle tehtävää ja ohjeita, mutta pakoilunsa vuoksi nuori kuningatar oli heikosti perillä Ijsin kuntoutumisen edistymisestä.
”Tänäänkö se jo on?” Olivia pohti hiljaa.
”Kolme surupäivää on ohi, huomenna on aika siirtyä takaisin rauhan aikaan. He julistavat Ethanin kaupunginjohtajan seuraajaksi.”
”Minun on parempi siirtyä laittautumaan”, Olivia vastasi ja nousi ylös tuoliltaan. Hän laski kirjansa istumapaikalleen ja vilkaisi Cecilietä ajatellen, että tulisi vielä myöhemmin lukemaan tytölle uudelleen. Ehkä se rauhoittaisi Cecilietä, ainakin Olivia toivoi, että tyttö tuntisi hänen läsnäolonsa ja saisi siitä voimaa.
Olivia pysähtyi vielä ennen lähtöään, mutta ei katsonut Bladea. Hän tunsi miehen katseen niskassaan, mutta piti omat silmänsä itsepintaisesti ovea kohti kuin valkeaksi maalattu puu olisi jotenkin erityisen kiinnostava.
”Haluaisin vieläkin jaksaa uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi”, Olivia sanoi hiljaa. ”Ijsissä on nyt kaikki kunnossa, he eivät ehkä jää ilman arpia, mutta tulevaisuudessa on valoa. Mutta entä me? Nämä kristallit, niiden voima ja meitä sitonut loitsu, kaikki neuvonantajieni epäilyt, tämä kirous… En vain tiedä, onko kaikki sittenkään vielä ratkaistu.”
Niine sanoineen kuningatar katosi rauhallisin askelin huoneesta ja sulki oven perässään. Bladen katse seurasi häntä ovelle, mutta Olivia ei kuullut hänen puhuvan. Ehkä ei ollut sanottavaa. Oli vaikea nähdä valoa pitkän matkan päässä.
Ilta oli pimeä ja viileä. Ulkona seisoskelevat ihmiset olivat pukeutuneet lämpimiin takkeihin ja viittoihin. Hahmot näyttivät melkein pelkiltä varjoilta, ennen kuin astuivat valoon. Samoin Ijsin kaupunginjohtajan perhe oli pukeutunut karvareunaisiin, paksusta kankaasta tehtyihin viittoihin, käsineisiin ja kunnollisiin saappaisiin. Blade oli saanut tumman matkaviitan harteilleen, mutta oli ilman käsineitä ja hänen sormensa palelivat. Miehen katse osui Oliviaan, jonka ruskeat hiukset ryöppysivät kauniin violetin viitan hupun ylitse. Olivialla oli pitkät käsineet ja hänen otsaripansa etuosassa olevat kivet kimmelsivät pienenkin valon osuessa niihin.
Hengitys huurusi kylmässä ilmassa, ja kynttilöitä ja pieniä tulia oli sytytetty katujen varsille. Monilla kaupunkilaisilla oli mukanaan lyhty. Valo värähteli, maalasi hämärää maisemaa hehkulla ja kaatuvilla varjoilla. Jos seisoi tarpeeksi pimeässä kadun kulmauksessa, näki helpommin yötaivaan, joka oli täyttynyt tähdistä.
Kaupunginjohtajan perhe oli kokoontunut tekemään ilmoituksensa kaupungin torille. Blade saattoi vain kuvitella, miten sekasortoisia viimeiset kuukaudet olivat Ijsin kaupungissa asuville kansalaisille. Hän vilkaisi Ethania, joka seisoi Miriamin ja Alexin välissä, pää pystyssä, mutta hiukan kalpeana. Hänessä oli johtaja-ainesta. Kaupunki tulisi pärjäämään. Ethan kohotti kätensä seisoen Miriamin tukemana. Miriam ja Alex vilkuttivat, pysähtyivät puhumaan kaupunkilaisille. Olivia kulki heidän vierellään ja teki saman, tosin sotilaat ympäröivät häntä, eikä kukaan päässyt kovin lähelle kuningatarta, saati sitten koskemaan häntä. Blade pysytteli sotilaiden toisella puolella, hieman joukon etukärjessä nähdäkseen parhaiten. Vaikka Olivia oli sanonut, että hänkin saisi rentoutua tänä iltana, Blade oli tyytyväisempi, kun saattoi olla valppaana. Olihan hän kuningattaren sotilasjoukon komentaja.
Osittain Blade olisi toivonut, että Cecilie olisi jo herännyt. Noitatytön olisi pitänyt olla mukana tapahtumassa ja kuulla, miten Ethan puhui hänestä. Tyttö oli tehnyt jotakin suurta ja kääntänyt lähes menetetyn tilanteen päälaelleen. Blade ei kuitenkaan epäillyt, ettei Cecilie virkoaisi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ei pirteä ja puhelias Cecilie voisi vain… lakata olemasta.
Pahinta tulisi olemaan Cecilien kohtaaminen, kun olisi aika puhua tapahtuneesta loitsusta. Blade muisti vielä, miten oli mennyt lupaamaan, ettei noitatytön tarvitsisi vahingoittaa ketään. Nyt hänen hyvät ajatuksensa olivat mennyttä.
Bladen huomio kiinnittyi takaisin uuden kaupunginjohtajan perheeseen ja Oliviaan. Joukko oli lähdössä takaisin, mutta ympärille kerääntyneet ihmiset eivät vielä laskeneet heitä pois. Eräs nainen itki ja piteli kiinni Miriamin kädestä, selvästi puhuen jostakin, silmät helpotuksesta kiillellen. Blade ei enää voinut kuulla etäältä, mitä nainen puhui, mutta hän päätteli, että Ijsin sisarukset saivat kiitoksia kaupunkinsa suojelemisesta. Blade käänsi katseensa Oliviaan, joka hymyili naiselle, kun tämä niiasi ja poistui joukon luota.
Bladen mieleen palasivat nyt ajatukset pääkaupungista. Heidän paluunsa jälkeen oli paljon selitettävää, paljon työtä edessä. Lisäksi he palaisivat huhujen ja juorujen pariin, mistä kaksikko oli saanut olla erossa edes hetken matkan aikana. Blade ei tiennyt, olisiko hän ollut asiasta enemmän huvittunut tai ärtynyt. Kuningattaren hovinaiset tuntuivat suunnittelevan häitä jo kovin innokkaasti. Hemmetti, hän ei vieläkään voinut uskoa, että kukaan voisi pitää häntä soveliaana parina kuninkaalliselle.
Toisaalta Blade oli saanut aikaa ajatella. Mies katseli, kuinka tyttö asteli Miriamin perässä poispäin torilta, ruskeat hiukset ryöppysivät kauniina selkään. Kasvoilla oli rauhallinen, päättäväinen ilme. Hänen edessään Olivia ei ollut kuningatar. Olivia oli nuori nainen; mahdoton, itsepäinen, erehtyväinen. Sukkela, positiivinen ja toiveikas. Kaunis. Paljon enemmän kuin vain maansa hallitsija.
Blade tiesi, että sellainen elämä, jota hän oli elänyt, voisi tehdä kenestä tahansa pahan. Ne kokemukset, jotka hän oli joutunut kokemaan, voisivat muuttaa kenestä vain katkeroituneen, maailmaa vihaavan ja pahuuteen taipuvan ihmisen. Hän ei ollut aiemmin unelmoinut mitään. Jokin siinä katkerassa pimeydessä oli aina niin musertavaa, se onnistui tappamaan useimmat haaveet. Nyt pimeyden piti olla takanapäin. Joten edes tämän kerran hän toivoi saavansa, mitä hän halusi. Ja hän halusi Olivian.
Yhtäkkinen kipu huulessa sai Bladen säpsähtämään. Hän maistoi verenmaun suussaan ja pyyhkäisi kämmenellä nopeasti suupieltään. Kuin terävä kulmahammas olisi pistänyt häntä. Hän vilkaisi veritahraa kämmenselässään, pystyi melkein haistamaan sen tuoksun. Raskas ja rautainen maku katosi kuitenkin nopeasti, ja Blade yritti saada sydämensykkeensä tasaantumaan. Hän oli vain kuvitellut. Niin sen täytyi olla.
Kaupunginjohtajan perhe ja kuningattaren joukko kulkivat rauhallista tahtia takaisin kartanolle. Blade seurasi joukkoa ja tunsi olonsa rauhallisemmaksi, kun he etääntyivät väkijoukossa. Toisinaan varjoissa hän tunsi edelleen olonsa mukavammaksi. Tällaisena iltana se sai hänet kuitenkin hiukan liikaa muistelemaan painajaisiaan ja tuntemuksia hänen aiemmasta elämästään. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi tuntemukset olivat nousseet esiin kaikkein vahvimmin viime aikoina. Blade vain toivoi, että ne katoaisivat.
Kartanon aulassa joukkoa oltiin jo vastassa. Kaupunginjohtajan talon palvelijat kiiruhtivat auttamaan viittoja ja takkeja seurueen yltä. Yksi nuorista tytöistä kiiruhti kuningattaren luo ja niiasi niin syvään, että Bladea hiukan huvitti. Hänkin kuitenkin vakavoitui kuullessaan tytön sanat.
”Hovinoitanne on herännyt”, tyttö sanoi Olivialle samalla, kun vieressä oleva palvelija otti viitan Olivian kädestä. ”Hän kyselee teitä.”
Seurue oli vasta saapunut sisälle ja Miriam oli päässyt juuri eroon viitastaan, kun hän kuuli yhden palvelustytön sanat. Olivia kiiruhti jo vierashuonetta kohti ja Miriam otti hänet juoksujalkaa kiinni. Tyttö huomasi, että Troy ja Blade seurasivat heitä ripein askelin. Tytöt tulivat huoneeseen niin kiireellä, että Cecilien tyynyjä pöyhinyt palvelustyttö säikähti. Hän niiasi kaksikolle ja poistui. Ennen kuin hän ehti sulkea oven, Blade, Troy ja Ethan olivat ehtineet astella huoneeseen.
Cecilie istui sängyllään tyynyihinsä nojaten. Tytön kasvot olivat yhä kalpeat ja hänen silmiensä alla oli tummat viirut, mutta hän hymyili haikeasti nähdessään vieraansa. Olivia kiiruhti tytön vierelle ja tarttui tämän käteen.
”Voi luoja, sinä säikäytit minut”, kuningatar sanoi hiljaa ja halasi sitten noitatyttöä varovasti. Cecilie kohotti vaivalloisesti kätensä ja yritti heikosti halata kuningatarta.
”Olen ihan kunnossa”, tyttö sanoi, mutta hänen äänensä oli lähes kuiskaus.
”Pelästyimme, kun et herännyt”, Miriam sanoi tultuaan tytön vuoteen viereen. ”Olet ollut tajuton jo useamman päivän.”
”Annoin jumalattaren ottaa minun hahmoni avukseen”, Cecilie selitti. ”Sen voiman poistuminen olikin tuskaisampaa kuin ymmärsin. Polte jäi vielä vaikuttamaan, vaikka hän oli jo poissa.”
”Muistatko mitään tapahtumista?” Olivia kysyi varovasti.
”Kuulin kaiken, mitä jumalatar puhui, mutta etäisesti. Kuin pääni sisällä”, Cecilie sanoi. ”Mutta kipu alkoi käydä liian kovaksi. Taisin menettää tajuni, ennen kuin hän poistui. Onnistuiko hän?”
Olivia hymyili hiukan tytölle. ”Drake on poissa. Kaikki on nyt hyvin.”
Cecilie huokaisi helpottuneena. Miriam vilkaisi kuningatarta, mutta huomasi tämän hetkeksi vakavoituneesta katseesta, ettei hän aikonut kertoa noitatytölle jumalattaresta ja sielunsyöjien tuhoamisesta tällä erää enempää. Tietysti Cecilie oli väsynyt. Juttelun aika olisi myöhemmin.
Bladen tuijotus oli pistävä, mutta pian mies käänsi katseensa pois Oliviasta ja painoi päänsä.
Ethan oli kävellyt lähemmäs ja siirtyi varovasti Miriamin vierelle katsomaan Cecilietä tarkemmin.
”Olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Koko Ijs on. Olet tehnyt meille suuren palveluksen.”
Cecilie hymyili väsyneesti. ”En olisi kyennyt siihen ilman Troyta. Hän palautti kristallit minulle.”
Useamman huoneessa olijan katse kääntyi Troyhin, joka yritti pysytellä ovensuussa näkymättömissä.
”Kiitos”, Cecilie kuiskasi pojalle heikosti. Troy vain hymyili hiukan.
”Meidän pitää antaa sinun levätä”, Olivia sanoi ja veti peittoa paremmin tytön ylle. Cecilie sulki jo silmiään, kun Miriam alkoi perääntyä ovelle. Hän kuuli vielä Bladen moittivan, että Olivia hössötti liikaa, ennen kuin hän pääsi käytävälle. Ethan hipaisi siskonsa olkapäätä rauhoittavasti ja kääntyi sitten kohti Troyta, joka oli poistunut huoneesta heidän kanssaan.
”En ole ilmaissut kiitostani sinulle”, Ethan puhui. ”Olet ollut palveluksessamme jo pitkään. Suojelit sisartani hänen matkansa aikana. Nyt suojelit koko kaupunkia. Olet saava kaiken, mitä vain kaipaat täällä. Ijs on aina koti sinulle.”
Troy kumarsi päätään ja Miriam tiesi, että hän halusi peittää hämmennyksensä. Poika ei tiennyt, miten ottaa huomionosoitukset vastaan. Ethan poistui ja Miriam katseli tyytyväisenä hänen peräänsä. Hänen veljensä kulki jo vakaammin, vaikkakin hyvin hitaasti.
Miriam kääntyi takaisin kohti Troyta ja huomasi pojan tarkkailevan hänen kasvojaan. Tytön poskia alkoi kuumottaa, sillä samalla hetkellä hän muisti, mitä oli tapahtunut Bladen ja Troyn lähtiessä sotilaita vastaan samalla, kun hän itse lähti veljensä kanssa pelastamaan äitiään. Miriam ei ollut ehtinyt saada hetkeä Troyn kanssa kaksin, sillä asioiden järjestely ja kaupungin turvaaminen olivat pitäneet hänet kiireisenä. Lisäksi hänen äitinsä ja veljiensä toipuminen oli vaatinut kaiken hänen huomionsa.
Miriam muisti, miten Olivia oli kehottanut häntä avautumaan. Tytöstä tuntui, että hän olikin, vähitellen, mutta edelleen viileydessä ja tyyneydessä oli jotakin turvallista. Tällaiset epävarmat, hapuilevat hetket Troyn lähellä saivat hänen sydämensä lyömään nopeasti ja perhoset vatsassa lepattamaan.
”Olit todella rohkea”, Miriam sanoi ja joutui painamaan päänsä, sillä Troyn silmiin katsominen tuntui hiukan tukalalta. ”Ensin autoit pelastamaan äidin. Sitten vielä tunkeuduit takaisin kartanoon ja onnistuit tuomaan kristallit takaisin Cecilielle.”
Kun Miriam uskalsi kohottaa katseensa, Troy hymyili, mutta pojan poskia punoitti ja hänkin katseli lattian ja seinän rajaa.
”Kiitos”, Troy sanoi varovasti. ”En tiedä, miten ottaisin kaiken kiittelyn vastaan. Tuntuu, etten ansaitse sitä. Ei se niin ihmeellistä ollut.”
”Teit enemmän kuin olisin ikinä uskonut”, Miriam sanoi. Troy käänsi katseensa nyt häneen ja hänen silmänsä tuikkivat.
”Niin sinäkin.”
Miriamista tuntui, ettei poika tarkoittanut vain taistelua tai Draken vastustamista. Hänen kasvojaan kuumotti jopa aikaisempaa enemmän. Tyttö yritti ajatella jotakin muuta, karistaa hermostuttavat ajatukset kuin ravistaisi takin yltään. Hänen mieleensä palasi tuttu musiikki, rauhallinen rytmi, joka aina ennen oli kaikunut kotona, helpottanut hänen oloaan.
”Lupasit soittaa minulle”, Miriam sanoi hetken kuluttua peittääkseen hämmennyksensä. Troyn kasvoilla oli pieni hymy ja hänen siniset silmänsä kirkastuivat heti tytön sanoista.
”Tietenkin”, hän vastasi ja viittasi kädellään eteenpäin. ”Pääsetkö kuuntelemaan soittoani heti?”
Miriamin kasvoille pyrki hymy, pitkästä aikaa onnellinen sellainen.
”En tahtoisi mitään muuta.”