TRUST 2 - LUPAUS
23.luku: Elämän juhla
Ilta ja juhla uuden kaupunginjohtajan kunniaksi koittivat nopeammin kuin Olivia oli odottanut. Aika oli viime päivinä kulunut niin erilaisin sykäyksin, että tytön oli välillä hankala pysyä perässä. Yksi talon palvelustytöistä oli asettunut Miriamin ja kuningattaren avuksi, auttoi heitä pukeutumaan kauniisiin ja pehmeisiin kankaisiin, harjasi heidän hiuksiaan ja solmi kauniita kampauksia. Olivia oli pukeutunut tummaan, lähes mustaan sävähtävään siniseen asuun. Miriamin mekko oli kaunista hopeaa ja harmaata, hänellä oli pitkät hansikkaat ja valkea, pehmoinen ja lyhyt karvaviitta harteillaan lämmittämässä. Olivia oli antanut palvelustytön harjata hiuksiaan ja hän katseli nyt, miten tyttö viimeisteli Miriamin nutturan. Miriam katseli itseään peilistä tarkastellen kasvoja, hiuksia ja pukua pienenkin virheen varalta, ja se sai Olivian hymyilemään.
Cecilie ei vielä ollut toipunut, eikä osallistuisi juhlallisuuksiin. Se säälitti hiukan Oliviaa, mutta toisaalta kuningatar oli helpottunut, että hänen hovinoitansa lepäisi ja toipuisi ensin kunnolla. Cecilie itse olisi halunnut jo olla jalkeilla, sillä hän ei huomannut itse, miten nopeasti hän väsyi. Huoneen ovelle käveleminen oli tytölle jo pieni taistelu.
Olivia ei ollut puhunut kovinkaan paljon enempää Cecilien kanssa jumalattaren ilmestymisestä. Kirouksen hän oli maininnut, mutta kieltäytynyt puhumasta asiasta enempää, sillä Cecilien hätääntyminen ei nopeuttaisi tytön paranemista. Osittain kuningatar pelkäsi, että tyttö kysyisi jotakin. Cecilie oli kuitenkin niin uupunut, että enimmäkseen nukkui, eikä jaksanut herätä pitkiksi ajoiksi keskusteluseuraksi. Eniten Oliviaa pelotti, että hän joutuisi kertomaan Cecilielle, että jokainen sielunsyöjän valtaama ihminen oli menehtynyt. Se olisi raskas taakka kantaa, eikä ollut varmaa, oliko ihmisten tuhoaminen ollut tytön aikomus. Ei, Cecilie olisi pelastanut kaikki, jos olisi kyennyt, Olivia ajatteli. Se teki asian kertomisesta entistä vaikeampaa.
Miriam viittasi palvelustytölle, että tämä voisi poistua, ja Olivia havahtui ajatuksistaan. Palvelustyttö niiasi ja kiiruhti huoneesta pienen tarvikekorinsa kanssa, jossa Olivia huomasi lisää samanlaisia kimaltelevia hiuspinnejä ja kukkasia kuin hänellä jo oli hiuksissaan.
”Sinä näytät kauniilta”, Olivia sanoi ja asteli Miriamin tuolin taa. Heidän katseensa kohtasivat peilin kautta ja kuningattaren lempeä hymy tuntui tarttuvan Miriamiin, sillä tämän suupieliä nyki.
”Minusta tuntuu yhä, että juhlimme kovin pian”, Miriam sanoi. ”Vaikka tämä on meidän tapamme, on aina ollut. Surun jälkeen on aika juhlistaa elämää. Jatkaa eteenpäin. Silti minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi.”
”Se ei tarkoita, että sinun pitäisi unohtaa”, Olivia vastasi.
Miriam nyökkäsi ja painoi katseensa alas. Olivia siirtyi hitain askelin ikkunaan ja yritti erottaa pimeässä jotakin. Lähinnä ikkunaan heijastuivat kuitenkin vain hänen pyöreät kasvonsa.
”Teidän korkeutenne, minä…”
Olivia kääntyi kuullessaan tytön äänen ja kummasteli, miten Miriam yhtäkkiä ryhtyi kovin viralliseksi.
”Miten suhde sinun ja Bladen välillä… Miten sellainen oikein onnistuu?” Miriam kysyi posket punaisina hehkuen. Tyttö ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan, vaan näytti varsin päättäväiseltä istuessaan yhä ryhdikkäästi tuolissaan, tosin nyt Oliviaa kohti kääntyneenä. Olivia tukahdutti naurahduksen.
”Sinä ajattelet Troyta, eikö niin?”
Miriam puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
”Sinun täytyy kertoa hänelle, mitä ajattelet”, Olivia sanoi hiljaa ja istuutui sängyn laidalle. ”Älä anna muiden epäillä mahdollisuuksianne tai sanoa, ettei teillä voisi olla tulevaisuutta.”
”En vain tiedä… Minä olen kaupunginjohtajan tytär… Ei, tulevan johtajan sisar…”
Olivia ojensi kätensä Miriamia kohti ja painoi kämmenensä varovasti tytön ranteelle.
”Sinun pitää vain luottaa”, kuningatar vastasi.
Käytävällä odottaminen oli pitkästyttävää, mutta toisaalta juhlijoiden sekaan asettuminen ei tuntunut Bladesta yhtään sen mukavammalta. Hän ei kaivannut ihmisjoukon keskelle. Onneksi hänen verukkeensa kuningattaren odottamisesta toimisi ainakin jonkin aikaa. Kenties Olivia ei edes pakottaisi häntä viettämään aikaa salissa Miriamin ja muiden Ijsin ylhäisten kanssa. Sotilaspukuun kuuluvat tummat vaatteet tuntuivat nyt jotenkin juhlallisemmilta kuin tavallisesti ja Blade nyki vähän väliä takin hihoja ärtyneenä. Mikä hemmetti sai hänet tälläytymään tällä tavoin.
Vilkaistessaan itseään peilistä aiemmin, Blade oli halunnut vajota maan sisään. Ennen lähtöä huoneestaan hän oli huomannut silmissään tumman vivahteen, säikähtäneenä vilkaissut uudestaan ja todennut sen kadonneen. Hän ei halunnut ajatella tapahtunutta.
Nyt hän ravasi edestakaisin käytävällä sydän odotuksesta pamppaillen. Miriam oli jo aikoja sitten siirtynyt juhlasaliin vastaanottamaan vieraita veljiensä kanssa. Olivia oli yhä joko laittautumassa tai sitten kuningattaren odotettiin saapuvan vasta tietyllä kellonlyömällä, Blade ei ollut asiaa tarkemmin selvittänyt. Hänen oma levottomuutensa alkoi ärsyttää miestä sen verran, että hän asettui nojaamaan seinään kuningattaren huoneen ovea vastapäätä ja pujotti käden taskuunsa. Leveä rasia taskun pohjalla tuntui melkein polttelevan ja Blade veti kätensä pois vain ristiäkseen ne rinnalle. Mies painoi hetkeksi päänsä ja sätti itseään.
Rannekoru oli hohtavaa Ijsin hopeaa ja varmasti Olivian arvolle sopiva. Hermoilu oli turhaa, eikä ollenkaan hänen tapaistaan. Toisaalta, eihän sitä joka päivä ojentanut moista lahjaa... Niin, Blade ei ollut edes ajatellut tällaista mahdollisuutta vuosikymmeniin, ja nyt, pienessä hetkessä, yksi hymyilevä naisihminen oli kääntänyt hänen unelmansa päälaelleen.
Oven narahdus sai Bladen kohottamaan katseensa ja tervehdys kuoli hänen huulilleen, kun hän huomasi Olivian. Kuningatar oli upea ilmestys iltapuvussaan ja pieni virnistys kohosi tytön kasvoille, kun hän näki Bladen.
”Noinko paha?” Olivia kysyi hiukan huolissaan huomatessaan Bladen tarkastelevan hänen hiuksiaan. ”Annoin Miriamin aputytön laittaa ne. Hän on kai kyllästynyt Miriamille tekemiinsä nutturoihin ja hiukan innostui.”
Blade nielaisi saadakseen äänensä kulkemaan. ”Olisihan noita kukkasia voinut vähän rajoittaa.”
Hemmetti, miksi hän niin meni sanomaan? Totuus oli, että Olivia näytti kauniilta, ja sen verran, mitä Blade kampauksista ymmärsi, hän pystyi toteamaan, ettei tytön hiuskoristeissa oikeasti ollut mitään vikaa.
Olivia kuitenkin hymyili, joten tuskin tyttö oli pahoittanut mieltään. He lähtivät yhdessä kulkemaan käytävää eteenpäin kohti juhlien ääniä, musiikkia ja puheensorinaa.
”Voisimme vielä jäädä pois”, Blade huomautti.
”Tämä taitaa kuulua velvollisuuksiin”, Olivia sanoi huvittuneesti. ”En voi vain jättää tätä väliin.”
”Onko kuningattarella etuoikeus saapua kuitenkin omine aikoineen?”
Olivia naurahti. ”Olen muodikkaasti myöhässä.”
Ala-aulassa oli viileää, sillä ulko-ovia oli avattu vähän väliä. Huoneet ja käytävät olivat siistit ja puhdistettu pölystä. Ovet olivat auki myös ruokasaliin, joka oli muutettu aikaisemmasta täysin. Nyt sali vaikutti olevan täynnä valoa ja kaikki Draken jättämät jäljet oli pyyhitty pois kuin mies ei olisi kartanossa käynytkään.
Blade huomasi Olivian hengittävän syvään kuin rauhoittaakseen itseään. Sitten tyttö suoristi olkapäänsä ja lähti ryhdikkäin askelin kohti salia. Blade oli seuraamassa, kun salin ovella ollut vartija pysäytti hänet ojentamalla kätensä miehen eteen.
”Kaksi askelta kuningattaren jäljessä”, sotilas muistutti ja Bladen teki mieli irvistää.
”Tietysti”, hän sen sijaan tokaisi kumartaen hiukan päätään. Sotilas vaikutti tyytyväiseltä, ja Blade eteni saliin kuningattaren perässä pohtien, oliko jokainen palvelusväkeen kuuluva, sekä pääkaupungissa että Ijsissä, ottanut tehtäväkseen tehdä hänestä mallikelpoisen hovin jäsenen.
”Neiti hyvä! Mitä te täällä käytävällä teette?” huolestunut palvelusväkeen kuuluva nainen huudahti ja nappasi Cecilietä reippaasti käsivarresta.
”Yritän päästä alakertaan”, Cecilie vastasi hieman huohottaen. Hän oli jo lähellä portaita ja pystyi näkemään juhlaväkeä, joka oli siirtymässä aulasta salin puolelle. Häntä harmitti, että hänen oli pysyttävä pedissä, etenkin näin tärkeän illan aikana, kun Ijsin johtajaperhe valmistautui johdattamaan kaupunkinsa uuteen aikaan. Olivia olisi paikalla, mikä oli varsin historiallinen tapahtuma kaupunkilaisille ja etenkin juhliin kutsutulle aatelistolle.
”Teidän pitäisi olla lepäämässä”, nainen sanoi lempeästi, mutta päättäväisesti, ja lähti johdattamaan tyttöä takaisin kohti tälle varattua huonetta.
”Ei, minä ihan tosissani haluaisin päästä paikalle”, noitatyttö väitti vastaan ja yritti irrottautua naisen otteesta. Hetken hän harkitsi nykäisevänsä tädin nutturan auki, mutta ei uskonut pääsevänsä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, että olisi ehtinyt edes kulman taa, kun nainen olisi jo napannut hänet kiinni.
”Tuskin pysytte pystyssä”, nainen sanoi ja onnistui ohjaamaan Cecilien takaisin petiin. Hän asetti peiton tytön ylle ja kohotti tyynyt sopivaan asentoon. Nainen luuli olevansa kovinkin mukava ja hän hymyili vielä lempeästi hyvästiksi ennen kuin sulki oven. Vain väsymys ja kehossa painava suru estivät noitatyttöä näyttämästä naiselle kieltä kuin pikkulapsi.
Huoneen tyhjyys ja hiljaisuus ei ollut mitään verrattuna tyhjyyteen, jonka Cecilie tunsi sisällään. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että jokin lämmin ja voimakas kannatteli häntä ja pysytteli aina hänen mukanaan. Sen tunnisti vasta, kun se oli poissa. Kuin hän olisi menettänyt palan itsestään.
Ovelta kuuluva koputus sai tytön säpsähtämään. Hän antoi tulijalle luvan tulla sisään, vaikka hän epäilikin hänet huoneeseen raahanneen naisen saapuvan nyt teetarjottimen ja hössötyksen kera hoivaamaan häntä loppuillaksi. Oven takaa paljastui kuitenkin Troy, joka oli pukeutunut hillitysti siihen nähden, mitä Cecilie oli ehtinyt nähdä vilaukselta aulassa kulkevien juhlapuvuista.
”Ethän ollut nukkumassa?” Troy kysyi ja astui peremmälle.
”En. Yritin itse asiassa päästä alakertaan”, Cecilie sanoi. ”Jäin kiinni, ennen kuin ehdin kovin kauas.”
Troy sulki oven varovasti perässään ja katsahti tyttöä hieman kysyvästi.
”Minun pitää levätä”, Cecilie täsmensi, mutta hän tiesi itsekin kuulostavansa kyllästyneeltä. Häntä väsytti kyllä, hänen jäseniään särki. Mutta ennen kaikkea huoli ja murhe häiritsivät häntä. Tyhjässä ja hiljaisessa huoneessa ne tuntuivat kasvavan äärettömiin mittoihin. Hän tarvitsisi ihmisiä ympärilleen tai hän murtuisi.
”Minulle on kerrottu niin hirveän vähän! Tuntuu kuin olisin sokea, kun istun tässä huoneessa ja odotan uutisia, mutta en todella tiedä, mitä tapahtuu”, Cecilie jatkoi.
Troy näytti olevan pahoillaan hänen puolestaan. Pojan kasvoille laskeutui synkkä ilme, eikä hänen katseensa hetkeen kohdannut Cecilien silmiä.
”Mitä nyt?” Cecilie kysyi varovasti. Troy yritti saada kasvoilleen pientä hymyä.
”Minun piti kiittää. Kehuit minua paljon enemmän kuin ansaitsen, sinähän se loitsun teit ja sai kukistetuksi kaikki sielunsyöjät…”
”Tarkoitin ihan tosissani, että ilman sinua en olisi edes saanut kristalleja”, Cecilie vastasi hieman empien, miten jatkaisi sanoissaan. Hän katsahti Troyta jälleen ja tunsi jännityksen alkavan kuplinnan jossakin vatsan tienoilla. ”Troy, mitä sinä oikeasti tulit kertomaan minulle?”
Troyn kulmat olivat hieman kurtussa, hän näytti väsyneeltä, mutta sentään viimein katsoi noitatyttöä suoraan silmiin.
”En tiedä, onko kuningatar tai kukaan muu ehtinyt puhua kanssasi. Mutta olet varmaan huomannut itsekin. Taikuus on kadonnut täysin.”
Sanat tuntuivat iskevän Cecilietä suoraan rintaan ja tekivät kipeää kuin oikea lyönti. Jotenkin hän oli tiennyt, arvellut, ja silti hän ei ollut voinut ajatellakaan moista.
Troy jatkoi puhumistaan, mutta hiljaa, pysähtyen ja odottanen Cecilien varmistavaa nyökkäytä, että hän saisi jatkaa. Kristallien voima oli kadonnut. Kivet muistuttivat tosiaan nyt vain pelkkiä kiviä, jopa niiden väri oli alkanut haihtua. Olivian ja Bladen välinen sidos oli murtunut magian kadotessa. Ja Cecilie tunsi menettäneen tarkoituksensa.
Troy varmisti, että hän oli kunnossa, ennen kuin uskalsi jättää tytön yksin. Cecilie vetosi väsymykseen, mutta todellisuudessa hän oli hetkeen virkeämpi kuin ennen. Hän yritti kielloista huolimatta pientä loitsua jäätyään yksikseen. Hän ei tuntenut pienintäkään voiman sykäystä, ei sen kutsua tai vetoa. Kaikki hänen oppimansa ja tuntemansa taikuus oli hävinnyt haihtuvan sumun lailla, valunut läpi sormien antamatta hänelle mahdollisuutta napata kiinni. Mitä se tarkoitti maailmalle, joka eli taikuudesta? Cecilie tiesi vain vähän kaltaisiaan, he pysyttelivät tavallisesti piiloissa tai omissa oloissaan. Silti lähes kaikki tiesivät, että erilaisia voimia oli olemassa, suurin osa oli tuntenut edes pienen palasen voimasta, joka kulki valtakunnan halki.
Nyt se kaikki olisi poissa.
Juhlailta kului musiikin ja jutustelun merkeissä. Koristelu oli hyvin hillittyä ja musiikki rauhallista. Kunnioittava tunnelma tuntui maalaavan hiljaiset keskustelutkin, sillä kukaan ei tuntenut oloaan kovin juhlavaksi. Olivialle esittäytyi niin useita ihmisiä, että hänen oli vaikeuksia muistaa puolienkaan nimiä. Miriam ja Ethan tulivat onneksi ripeästi hänen avukseen aina, kun joku uusi henkilö Ijsin ylhäisemmästä väestä saapui kuningattaren puheille. Nyt kuningatar oli viimeinkin jätetty hetkeksi rauhaan ja Olivia pyöritteli siroa kuplivalasia käsissään seisoskellessaan Miriamin rinnalla salin etuosassa. Hän etsi katseellaan Bladea, mutta ei ollut löytänyt tätä ihmisjoukosta.
”Hän on tuolla”, Ethan sanoi hiljaa kumartaen päänsä Olivian puoleen ja nyökäytti kohti salin pariovia. Olivia äkkäsi sekaisen mustan tukan ennen kuin miehen hahmo katosi näkyvistä.
”Hän vaikutti siltä, että halusi puhua kanssasi”, Ethan jatkoi hetken kuluttua. Olivia nyökkäsi varovasti, vaikka hänen katseensa oli yhä suuntautunut kohti ovia.
”Luulen, että hän halusi sanoa, että meidän on yritettävä elää ajattelematta jumalattaren kirousta. Kerroin hänelle, että teen kaikkeni estääkseni sitä toteutumasta, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, mitä Blade ehkä yritti sanoa minulle”, Olivia selitti. ”Emme voi murehtia ikuisesti. Kohtaamme sen, sitten kun on aika.”
”Elämä jatkuu”, Ethan vastasi hiljaa ja tähysi hieman surumielisesti musiikin soittajien ja heidän edessään tanssivien kansalaisten joukkoon. Mies näytti jo voivan hieman paremmin ja saaneen väriä kasvoihinsa.
”Minun on parasta etsiä hänet”, kuningatar sanoi huokaisten. Ethan ojensi kätensä ja poimi tytön lasin itselleen.
”Olette tervetulleita jäämään Ijsiin niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsette”, mies totesi tervehdykseksi. Olivia hymyili kiitollisena.
”Kunhan Cecilie toipuu, alamme valmistautua matkaan. Meidänkin on aika palata kotiin.”
Ethan kumarsi lyhyesti ja siirtyi sitten takaisin sisarensa ja tämän vierellä olevan henkilön keskustelun pariin. Olivia kääntyi kannoillaan ja ryhtyi kulkemaan väkimassan halki ovia kohti.
Aulassa kuningatar silmäili ympärilleen, mutta tietysti Blade oli saanut niin paljon etumatkaa, että oli mahdotonta arvailla, mihin mies oli poistunut. Olivia pysähtyikin kysymään neuvoa oven edessä seisovalta sotilaalta, joka ohjasi kuningattaren kartanon taakse avautuvalle pihalle. Kesällä pihamaa oli varmasti kukkinut kauniina. Nyt jäljellä oli harmaa maa ja syksyn lehtensä karistaneet pensaat ja puut. Pieni kivetys johti ovelta suihkulähteelle, jossa ei enää solissut vettä. Ulkona oli jo pimeää ja Oliviaa värisytti ohuessa mekossaan. Hän vilkuili hetken ympärilleen ja luuli, että sotilas oli ohjannut hänet väärään suuntaan. Silloin hän huomasi Bladen etääntyvän selän, kun mies kulki nurmikonlaitaa kauemmas kartanosta.
”Mitä sinä täällä?” Olivia kysyi korottaen ääntään ja huomasi Bladen säpsähtävän. Mies kääntyi häntä kohden ja Olivia käveli kivetystä pitkin lähemmäs.
”En jaksa ihmispaljoutta”, Blade totesi, mutta vaikutti yhä hieman yllättyneeltä kuningattaren ilmestymisestä. Sitten hän vaikutti ryhdistäytyvän ja marssi reippain askelin Olivian luo.
”Minun pitikin puhua kanssasi.”
”Niin minunkin sinun”, Olivia sanoi lähes keskeyttäen Bladen lauseen. Mies silmäili häntä kiinnostuneena, mutta hieman hermostuneen oloisena.
”Minulla on tärkeää sanottavaa.”
”Anna minä sanon tämän ensin, koska… tiedän mitä aiot sanoa”, Olivia ehätti väliin ja yritti hymyillä rauhoittavasti. Blade näytti ällistyneeltä toinen käsi taskuun työnnettynä ja odotti Olivian jatkavan. ”Niin, se mitä aioit sanoa, se on ihan okei. Se ei siis haittaa minua ollenkaan.”
”Ei haittaa sinua?” Blade kysyi yllättyneenä.
”Ettei kirous huoleta sinua. Sitähän sinä yritit minulle sanoa”, Olivia selitti nopeasti. ”Että meidän pitää jatkaa elämäämme eteenpäin. Tämä oli voitto, vaikka Draken päihittäminen ei täysin siltä tuntunutkaan.”
Blade oli pitkän aikaa hiljaa kuin ei osaisi sanoa mitään. Hänen kätensä oli siirtynyt pois taskusta ja hän vaikutti oudon hämilliseltä. Oliviaa alkoi hermostuttaa ja hän yritti löytää miehen kasvoilta jotakin merkkiä siitä, ettei hän ollut vain sepittänyt täyttää soopaa miehen edessä. Hetken kuluttua Blade painoi päänsä ja alkoi nuoren kuningattaren yllätykseksi nauraa.
”Blade?” Olivia kysyi hymyn nykiessä hänenkin suupieliään. Blade tyrehdytti vaivoin naurunsa ja virnisti Olivialle.
”Olet uskomaton”, Blade tokaisi.
”Sehän sinun asiasi oli, tajusin sen vasta”, Olivia sanoi hieman empien. Blade astui tyttöä lähemmäs ja aikaisempi outo hämmennys tuntui kadonneen miehestä täysin.
”Niinpä”, Blade mutisi hiljaa ja veti tytön varovaiseen halaukseen. Olivia vastasi halaukseen, mutta jostakin syystä hänestä tuntui, että Blade jätti jotakin sanomatta.
Hetken kuluttua Blade kohotti hitaasti kätensä ja alkoi varovasti poistaa kukkasia Olivian hiuksista. Hän tarttui myös helmipinneihin ja päästi tytön ruskeat suortuvat putoamaan olkapäille. Olivia värähti, muttei tiennyt johtuiko se kosketuksesta vai hyisestä ulkoilmasta.
”Lupaa, ettet kadota tuota piirrettäsi”, Blade sanoi hiljaa. ”Että näet valoa yhä pimeässä, vaikka ympärillä olisi kuinka synkkää tahansa.”
”Lupaan”, Olivia vastasi kuiskaten takaisin.
He olivat saavuttaneet tavoitteensa. Ijs oli nyt vapaa ja sen kansalla olisi edessään valoisampi tulevaisuus. Kotona odottivat uudet haasteet ja velvollisuudet, mutta Oliviasta oli parempi, että he juhlistaisivat elämää kuin jäisivät kiinni suruun. Cecilie oli toipumassa. Blade oli tässä, yhä hänen vierellään.
Se riittäisi onnelliseksi lopuksi. Se riittäisi tänään.
Loppu // 30.5.2016
Kiitos sinulle, kun olet seikkailut Olivian ja kumppaneiden mukana jälleen yhden tarinan verran. Oli ilo palata näiden rakkaiden hahmojen pariin uudelleen. Heidän tarinansa ei ehkä vielä ole lopussa, mutta minua ilahduttaa, jos olen onnistunut viihdyttämään lukijaa näiden juonenkäänteiden ajan.
Kiitoksin, Laris