TRUST 2 - LUPAUS
20.luku: Pohjoisen ruhtinas
Matka Ijsiin kesti koko päivän. Matkalaisten joukko lähti liikkeelle jo aivan auringon vasta pilkistäessä idän suunnasta. Pysähdykset olivat harvassa ja heidän hajanainen joukkonsa kulki varsin hitaasti. Olivia ratsasti joukon keskikohdilla sotilaiden ja ystäviensä ympäröimänä. Hänen yllään oli hänen tummanvihreä, puhdistettu mekkonsa, jonka helmassa kulki ohut kultainen kirjaus. Hänellä oli päässään kaunis otsaripa arvonsa merkkinä ja se painoi hiukan tytön päätä, sillä hän oli tottunut matkatessa olemaan ilman sitä. Paksu viitta lämmitti häntä sopivasti, mutta kasvojaan vasten hän tunsi silti kylmenevän ilman puraisun.
Viktor oli lähettänyt omista joukoistaan pienen osan väkeä heidän mukaansa, ja he olivat naamioineet saattueen matkatavaroineen kuin se saapuisi pääkaupungista asti. Heillä oli suuret vaunut mukanaan, jotka voisivat ulospäin vaikuttaa kuningattaren oleskelu- ja nukkumatilalta matkan aikana. Todellisuudessa sen sisätiloissa piilottelivat loppumatkasta Miriam ja Cecilie, jotka livahtaisivat suorittamaan tehtäviään vasta, kun he olisivat Ijsin muurien sisäpuolella. He eivät voineet olla varmoja, ettei heitä tarkkailtaisi matkan varrella.
Pysähtyessään lepäämään ja ruokailemaan, he kertasivat suunnitelmaa. Cecilie veti Olivian ja Miriamin hieman sivuun porukasta ja istui alas kaksikon kanssa. Olivia pani merkille, että Cecilie oli hyvin kalpea.
”Minun täytyy kerrata loitsu teidän kanssanne”, Cecilie sanoi. ”Sen on onnistuttava kerralla ja meidän on oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tärkeintä on saada Drake puolustuskyvyttömäksi, joten meidän on saatava sielunsyöjät vapaiksi hänen vallastaan. Ja siihen tarvitsen kristalleja.”
”Mitä meidän tulee tehdä?” Olivia kysyi.
”Minun ei pitäisi käyttää kristalleja, ne ovat erityisiä voimakiviä. Niitä ei ole tarkoitettu minulle”, Cecilie huomautti ja ojensi kämmenensä, johon kuningatar laski varovasti omistamansa, valkean kiven. ”Tarvitsen teitä vapauttamaan niiden voimat, jotta voin tehdä jotakin niin suurta kuin ajattelin.”
”Missä loitsu sitten tehdään?” Miriam kysyi. ”Olemme sopineet roolimme, emme kaikki ole menossa kohtaamaan Drakea.”
”Minun on mentävä Olivian mukaan. Valmistelen loitsun alun perillä. Sinun täytyy tulla kartanolle sen jälkeen, kun olette löytäneet äitisi”, Cecilie selitti. Nyt Miriamkin laski varovasti kristallinsa tytön käteen. Olivia huomasi Cecilien silmien takana välähtävän jännityksen, kun tyttö katseli kristalleja. Hänestä tuntui, ettei Cecilie ollut kertonut vielä kaikkea.
”Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saan sielunsyöjät pois pelistä hetkeksi. Sillä välin voimme tehdä loitsun yhdessä. Drakesta ei ole vastusta ilman armeijaansa”, noitatyttö jatkoi.
”Sidos…”, Olivia muistutti hädissään. ”En ole kokeillut ainoatakaan loitsua sen jälkeen, kun sain tietää. En uskalla asettaa Bladea vaaraan.”
”Emme asetakaan. Minä suoritan varsinaisen taikuuden, kunhan vain saan teidät käynnistämään loitsun.” Cecilie kaivoi varustelaukustaan pienen, sinisen kiven. Se muistutti hieman Ijsin kristallia, mutta Olivia tiesi sen olevan yhden niistä loitsukivistä, joita noitatyttö käytti magiansa apuna. Cecilie ojensi kiven kuningattarelle.
”Tarvitset tätä”, hän sanoi hiljaa, kun Olivia tarttui viileään kiveen. ”Meidän täytyy järjestää aikaa, jotta kaupungissa ei huomata, mitä aiomme. Ijsissä odotetaan, että luovutat oikean kristallin. Älä anna Draken huomata, ettei se ole aito.”
Olivia nyökkäsi ja oli avaamassa suunsa, mutta Cecilie kääntyi takaisin ratsuja kohti vilkaisemattakaan heihin. Kauempana oleva joukko alkoi jo valmistautua jatkamaan matkaa. Nuori kuningatar huokaisi ja liittyi muiden seuraan Miriam kannoillaan. Matkaa ei olisi enää pitkälti. Pian olisi oltava valmis taisteluun ja piilotteluun, eikä Olivia tuntenut oloaan yhtään edellistä päivää varmemmaksi.
Ajatus häviämisestä uhkasi päästä pelottelemaan häntä. Mitä tapahtuisi, jos hän ei palaisi koskaan pääkaupunkiin? Mitä kaikkea Drake saisi aikaan kristalleilla ja niiden voimalla? Mitä Miriamin perheelle tapahtuisi? Liian monta kysymystä, joihin Olivia ei halunnut saada vastausta.
Heidän kulkunsa jatkui kapenevaa hiekkaista tietä yhä enemmän luoteeseen. Pellot ja aukeat olivat jo aikoja sitten vaihtuneet synkkään metsämaisemaan. Olivia haistoi havupuut ja yritti kuvitella, ettei ollut matkalla vaaraan. Jos hän voisikin matkustaa näin, ilman huolta, vain nähdäkseen. Ehkä se oli toive, jonka perään hänen ei pitäisi liikaa haikailla.
Illan saapuessa Olivia keskusteli Ethanin, Miriamin vanhimman veljen kanssa, heidän kulkiessaan. Ethan oli yllättävän rauhallinen ja Olivia silmäili hänen sotilasvarustustaan, samanlaista haarniskaa, käsi- ja jalkasuojia sekä saappaita, joihin myös muut matkalaiset oli naamioitu.
”Tuntuu omituiselta olla näin lähellä Ijsiä, ja silti emme moneen kuukauteen ole voineet toimia”, Ethan totesi synkästi.
”Mitä matkallanne tapahtui? Blade ja Alex kertoivat palatessaan, että teidän oli määrä seurata Miriamia”, Olivia kyseli.
”Niin olikin. Kuljimme jalan ja olimme tuskastuttavan hitaita. Drake oli perässämme alkumatkasta ja jouduimme taistelemaan vastaan. Isac loukkaantui pahasti, vielä myöhemmin hän sitten satutti kätensäkin. Emme halunneet jättää häntä yksin, mutta kenenkään ei ollut viisasta myöskään matkustaa ilman seuraa. Yritimme lähettää viestin pääkaupunkiin, mutta viestintuojista toinen palasi parin päivän sisällä. Toinen heistä menehtyi. Drake vahti pääteitä, ja sielunsyöjiä oli vielä kesän aikana joka paikassa”, Ethan selitti. ”Emme tienneet, missä Miriam oli tai oliko hän edes elossa. Olimme itse vankina piilossamme, vailla tietoa mistään. Se oli turhauttavaa.”
”Mutta te kokositte joukkoja Viktorin kanssa”, Olivia sanoi sovitellen.
Ethan nyökkäsi. ”Olisin halunnut tehdä paljon enemmän.”
Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun he saapuivat aukealle seudulle puiden varjosta. Jonkin matkan päässä heidän edessään kohosi korkea, kivinen muuri. Pimenevässä illassa kivi näytti kylmältä ja synkältä. Ijsin portit.
***
Ilta alkoi jo hiljalleen hämärtyä ja kylmyys ympäröi matkalaiset. Kuningattaren matkaseurue laskettiin sisään kaupunkiin varsin nopeasti sen jälkeen, kun joukon kärjessä olevat sotilaat ilmoittivat kuningattaren saapuneen. Olivia aavisteli, ettei Drake ollut arvannut hänen tulonsa ajankohtaa etukäteen, vaikka mies oli varmasti odottanut häntä, ja kenties pitänyt siksi matkan varrella vakoilijoitaan. Kuningatar oli vain saapunut seurueineen odottamattomasta suunnasta ja ilman ennakkovaroitusta.
Sisältä kaupunki näytti kovin tavalliselta, kapeat kadut muistuttivat hiukan pääkaupungin katuja. Taloja oli vieri vieressä, niiden sivustoilla oli talleja ja eläinten suojia, pienet pihamaat olivat mutaisia. Mitä pidemmälle he etenivät, sitä siistimmäksi katu muuttui ja komea keskusaukio oli jopa kivetetty. Pelottavinta oli, miten hiljaista kaupungissa oli. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, eikä pihoilta kuulunut ääni. Muutamasta piipusta nousi savua, mikä tuntui olevan ainoa elonmerkki aavemaisen kuihtuneessa Ijsissä. Olivia pystyi kuitenkin tuntemaan, miten heitä tarkkailtiin verhojen takaa, ovien raoista tai pieniltä kujilta. Väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, mutta hän yritti olla pälyilemättä ympärilleen.
Draken sotilaat olivat pukeutuneet tummiin sotilasvarusteisiin ja heidän olkapäissään loistivat Higthin kaupungin vaakunan kuvat. Omituisuus sopi pelottavan hyvin kuolleeseen kaupunkiin. Heidän ilmeensä olivat tyynet, ja kuningattaren joukkoa saattoi vain muutama sotilas, muuten kadut vaikuttivat tyhjiltä. Olivia tarkasteli sotilaiden tummia silmiä ja yritti löytää edes jonkinlaista elonpilkahdusta niiden takana. Sellaista ei näkynyt.
Koko kuningattaren saattueen mahduttaminen kartanon pihamaalle olisi ollut mahdotonta. Siksi osa väestä jäi keskusaukiolle, minkä varaan Olivia ja Ijsin sisarukset olivat laskeneetkin. Olisi helpompi ohittaa Draken sotilaat siellä kuin Draken nenän edessä. He laskeutuivat ratsailta ja jättivät hevoset ryhmän huomaan. Olivian mukaan lähti vain hänen lähipiirinsä: Cecilie sekä Ethan ja muutama muu sotilas.
Olivia vilkaisi vielä lähtiessään taaksensa. Muutama Draken sotilas jäi vahtimaan hänen seuruettaan, mutta kuningatar ei uskonut, että muulla matkaseurueella olisi vaikeuksia päästä eroon vartijoistaan. Hän vilkaisi Bladen suuntaan, mutta tämä oli jo kääntänyt selkänsä. Olivia kääntyi itsekin kulkusuuntaansa ja yritti rauhoittaa pamppailevan sydämensä. Oli vain kuljettava eteenpäin.
Kaupunginjohtajan talo erottui selvästi muista asumuksista. Piha oli laaja ja siisti, talli oli huomattavasti kauempana rakennuksesta ja itse talo oli valtava, valkean värinen kartano. Katto oli musta ja tumma, samoin ikkunanpuitteet. Olivian silmiin talo oli vaikuttavan näköinen, etenkin näin iltahämärässä, kun pihalla olevat tulet loivat pihan hiekkatielle häilyvän valaistuksen. Rakennus oli ainoa, josta ulospäin vaikutti siltä, kuin kaikki olisi kunnossa.
Silloin hän huomasi sotilasjoukkoja tallien lähellä. Ilmeisesti he odottivat käskyjä, sillä väki istuskeli tai seisoskeli talon pihamaalla. Jokainen oli omituisen liikkumaton. Olivia vilkaisi heitä saattavia Draken sotilaita ja huomasi, miten omituisen epäluonnollisilta miesten liikkeet näyttivät. Ehkä he olivat olleet sielunsyöjien valtaamina jo niin kauan, että ihmiskehot olivat menettäneet pienimmänkin hallinnan. Huolissaan tyttö mietti, oliko ihmisistä enää mitään jäljellä.
Olivia marssi varmoin askelin sisään kartanon aulaan. Cecilie otti hänen viittansa kuin avulias palvelustyttö, ja Olivia ilmoitti kuuluvalla äänellä tahtovansa juotavaa. Cecilie niiasi, otti kantamuksensa, joiden olisi voinut kuvitella olevan kuningattaren kaunistautumista ja matkaamista varten, ja tyttö katosi sivukäytävälle. Draken kaksi sotilasta katsoi tytön perään, mutta toisen liikahtaessa Olivia korotti ääntään.
”Hovineitoni järjestää matkatavarani”, kuningatar sanoi ja kohotti hieman leukaansa. Hän kohtasi kahden sotilaan tyhjät silmät, eivätkä he väittäneet vastaan. Ilmeisesti sielunsyöjät hämmentyivät kohteidensa vapaasta tahdosta. Heidät oli noiduttu toteuttamaan vain käskyjä, ei kohtaamaan vaihtoehtoja.
Ethan ja kaksi muuta Olivian seurueeseen määrättyä sotilasta pysyttelivät tiukasti kuningattaren lähettyvillä. Olivia huomasi Ethanin katselevan ympärilleen ja miehen silmissä kiilteli viha, vaikka hän muuten pysyttelikin tyynenä ja liikkui mahdollisimman rauhallisesti. Miehen käsi kuitenkin käväisi usein miekan kahvalla ja siitä Olivia tiesi, ettei Ethan ehkä malttaisi odottaa pitkään. Olivia vilkaisi aulaa, joka näytti varsin koskemattomalta ja hiukan pölyiseltä.
”Ruhtinas odottaa”, toinen tummiin pukeutuneista sotilaista puhui yllättäen ja lähestyi Oliviaa kuin tarttuakseen häntä käsivarresta. Ethan liikahti salamannopeasti eteenpäin, mutta Olivia ennätti kohottaa kätensä, kämmenet avoimina eteenpäin.
”Osaan kulkea itse, kiitos”, hän ilmoitti viileästi ja lähti marssimaan kohti pariovia, joiden suuntaan toinen sotilas oli jo edeltä kulkenut. Sotilas avasi ovet ja Olivia jatkoi reipasta askellustaan pieneen saliin. Hän toivoi, että Cecilie pärjäisi, sillä kummallakaan ei ollut paluuta aulaan.
Huone oli luultavasti aiemmin ollut kauniisti ja symmetrisesti kalustettu. Olivia katseli ympärilleen ja mietti, miten Miriamin perhe oli luultavasti aiemmin ruokaillut tässä huoneessa. Seinillä oli yhä muutama maalaus, mutta muutoin kapea sali oli tyhjennetty tavaroista. Pitkä pöytä ja tuolit puuttuivat, mutta katossa riippuvat kristallikruunut olivat yhä paikoillaan. Seinille oli ripustettu lisää tummia verhoja ja aivan salin päädyssä oli korkeaselkäinen tuoli, valtaistuin. Olivia oli jähmettyä paikoilleen nähdessään Draken istuvan tuolissa. Mies oli pukeutunut tummiin väreihin, ruskeaan ja mustaan, kalliin näköisiin varusteisiin. Draken tummat hiukset oli kammattu kulkemaan taaksepäin ja Olivia pystyi nyt lähempänä erottamaan muutaman harmaamman suortuvan. Parta oli lyhyt ja tumma, se kulki koko leuan pituudelta. Miehen harmaat silmät olivat kylmät, vaikka hänen kasvoillaan oli pieni hymy.
”Kuningatar Olivia”, hän tervehti ja nousi seisomaan, tosin jääden tuolinsa edustalle ja liikkumatta askeltakaan. Myös Olivia pysähtyi. Hänen sydämensä pamppaili lähes ulos rinnasta. ”Ja Ethan, Robertin vanhin poika.”
Ethan oli pysähtynyt Olivian takaoikealle ja miehen tuijotus oli tuima. Hän ei kuitenkaan puhunut ja Drake näytti olevan siitä mielissään.
”Oletko tuonut haluamani?” mies sen sijaan kysyi ja käänsi katseensa kohti Oliviaa. Kuningatar suoristi ryhtinsä ja piti päänsä pystyssä näyttääkseen mahdollisimman arvokkaalta. Hän pujotti kätensä pieneen mekon taskuun ja piteli pian kämmenellään sinistä kristallia, melko pienikokoista sellaista. Hänen kätensä vapisi hieman, mutta keskittymisellä tyttö onnistui peittämään pelon varsin hyvin. Olivia toivoi, ettei Drake katsonut kiveä turhan tarkkaan.
”Minulla on mukanani Ijsin kivi”, Olivia sanoi ja hänen äänensä kuulosti vaimeammalta kuin aulassa, missä se oli kaikunut. Täällä verhot tuntuivat imevän äänen ja Olivia rykäisi hiljaa saadakseen lisää voimaa puheeseensa. ”Olen matkannut tänne pääkaupungista ja toteuttanut pyyntösi.”
”Et tuonut mukanasi tyttöä”, Drake huomautti. Hänen silmänsä tähyilivät ahnaasti sinistä kristallia ja Olivia puristi kätensä kiven ympärille.
”En tee kauppaa Miriamin elämästä”, Olivia vastasi. ”Olen tuonut kiven ja pyydänkin nyt vastapalvelusta. Palauta Ijs sen oikealle hallitsijalle. Kaupunki ei kestä suljettuna, sen ihmiset eivät voi nähdä elämää näiden sotilaiden ja hirviöiden vallan alla. Olen valmis luovuttamaan sinulle maat, jotka haluat vastineeksi.”
Drake näytti hiukan yllättyneeltä siitä, mitä Olivia tiesi hänen haluistaan saada vietyjä maa-alueita takaisin. Miehen hämmennys kuitenkin haihtui pian ja hänen suunsa kääntyi pilkalliseen hymyyn.
”Olen mieltynyt tähän kaupunkiin. Lisäksi kaupungin aikaisempi johtaja on tietääkseni siirtynyt rajan toiselle puolen, ilmeisesti teidän tekosienne tähden”, Drake sanoi. ”Johtajaa ei enää ole.”
Ethanin kasvoilla leimahti raivo. ”Sinä-”
Olivia keskeytti Ethanin pelkällä käden eleellä. Miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, mutta hän hillitsi itsensä. Ethanin käsi puristi nyt tiukasti miekan kahvaa ja Olivia astui askeleen eteenpäin.
”Lähetit sielunsyöjän tuomaan minulle sanoman. Olen ottanut sen vastaan”, kuningatar puhui. ”Ijsillä on Robertin kuolemasta huolimatta laillinen johtaja, hänen poikansa. Olet hallinnut Higthin kaupunkia rauhallisesti nämä aiemmat vuodet. Miksi se ei riitä?”
Drake naurahti. ”En tiennyt vain tarvitsevani hieman voimaa, voidakseni pitää yllä päihittämätöntä armeijaa. Nyt minulla oli keino, jolla haalia takaisin kaikki menettämäni. Olen julistautunut pohjoisen ruhtinaaksi. Ijs, kuten sitä ympäröivät alueet ja aikaisemmin omistamani maa lännestä ja luoteesta ovat nyt valtakuntaani. Maita, jotka aikoinaan lunastettiin vanhemmiltani, vietiin heiltä väkisin alistaen heidät kurjuuteen.”
¨
Draken ääni oli muuttunut matalammaksi ja katkeraksi.
”Menneisyyden virheet ovat korjattavissa”, Olivia sanoi. ”Mutta eivät näin.”
”Sinun isovanhempasi tukivat Ijsin hallitsijoiden pyrkimyksiä noina aikoina”, Drake sylkäisi. ”Ijs oli köyhtymässä ja ainoa tapa tuoda leipä kaupunkiin oli laajentaa maita. He veivät talot, pellot, kaiken omaisuuden. Jättivät ihmiset kaduille. Minä olen noussut siitä kurjuudesta. Miksen voisi tehdä samoin niiden ihmisten jälkeläisille, joille vastuu tästä kaikesta kaatuu?”
Olivia säpsähti kuullessaan miehen mainitsevan isovanhempansa, joita hän ei ollut koskaan tuntenut. Äidin vanhemmat olivat kuolleet jo ennen hänen syntymäänsä. Tyttö nielaisi ja piti tyyneytensä.
”He tekivät väärin. Samoin sinun tekosi eivät ole oikeutettuja. Älä toista heidän virhettään.” Olivia katsoi tiukasti miehen harmaisiin silmiin ja toivoi näkevänsä tämän antavan periksi. Heidän tuijotuksensa kuitenkin keskeytyi, kun toinen Draken sotilaista astui ovista salin puolelle ja marssi ruhtinaansa luo. Sotilas välitti viestin hiljaa, niin ettei Olivia saanut selvää heidän puheestaan. Drake nyökkäsi ja sotilas poistui sulkien oven takanaan.
Drake otti nyt askeleen lähemmäs Oliviaa ja tytön teki mieli perääntyä. Hän ei ollut varautunut siihen, että Drake tarkastelisi häntä tai Ijsin kiveä lähietäisyydeltä näin pian. He menettäisivät pian etulyöntiasemansa, jos hän ei saisi puhuttua miehelle järkeä. Oliviaa huolestutti myös hänen kumppaneidensa tila. Hän toivoi, että Cecilie olisi nopea.
”Näytähän lähemmin tätä kristallia”, Drake sanoi kuin aikaisempaa keskustelua ei olisi käytykään.
Saman tien, kun Cecilie oli saanut Olivian viitan ja matkatavarat käsiinsä, hän oli pinkaissut peremmälle taloon. Onneksi käytävät olivat tyhjiä, ja ensimmäinen huone, johon tyttö uskalsi pujahtaa, oli myös hiljainen ja vailla ristinsielua. Cecilie vilkuili ympärilleen pienessä sinisen ja harmaiden sävyjen täyttämässä huoneessa. Seinällä oli muutama taulu, joiden kehyksiä varjosti pöly. Samoin kirjoituspöydän pinta oli pölyn kuorruttama ja verhot roikkuivat ikkunan edessä raskaina ja tunkkaisina. Selvästi talon palvelusväki oli karkotettu samalla, kun Drake oli asettunut taloon tai sitten heidät oli surmattu. Cecilietä kylmäsi, kun hän asetti viitan ja laukun sängyn peitteen päälle. Viittaa hän ei kaivannut, mutta laukkuun oli piilotettu kaikki tärkeä, mitä hän loitsuaan varten tarvitsi.
Ceciliellä oli yllään vaaleansininen mekko, jonka helma oli vain polvipituinen. Hän heittäytyi likaiselle lattialle tavaroidensa kanssa, eikä välittänyt siitä, miten kengät painoivat jalkoja inhottavasti tässä asennossa. Tyttö asetti kynttilät ripeästi oikeaan muodostelmaan. Hän piirsi liidulla puulattiaan ohutta vaaleaa jälkeä ja asetteli sitten kristallejaan muodostelmaan juuri osoittamaan juuri oikeaan kulmaan. Muutaman kerran tytön oli pysähdyttävä ja rentoutettava kätensä, joka tärisi hieman. Cecilie päästi vapisevan henkäyksen huuliensa raosta ja jatkoi hitaammin. Hänen olisi saatava valmistelut tehdyksi, jotta hän voisi palata Olivian luo.
Viimeisenä tyttö otti esiin Ijsin kiven ja pääkaupungista löytyneen vaalean kristallin. Hän asetti kivet keskelle muodostelmaansa kynttiläkehän sisään ja veti syvään henkeä. Oli aika aloittaa loitsu.
Ensimmäiset sanat olivat vaikeita lausua ja Cecilie yritti pitää äänensä hiljaisena. Hän tunsi, miten kynttilät leimahtivat yllättäen liekkeihin ja niiden valo alkoi tanssia huoneessa. Cecilie sulki silmänsä ja jatkoi loitsun lukemista. Hän tunsi noituuden vedon, kun voima vaati häntä taistelemaan. Tuntui, kuin hänen pitäisi nostaa raskasta taakkaa tai ratkoa loogista tehtävää, kun loitsu imi hänen voimiaan.
Samassa ovi pamahti auki ja Cecilie avasi silmänsä säikähtäneenä. Loitsun sanat kuolivat hänen huulilleen, kun Draken sielunsyöjäsotilaat marssivat sisään ja tarttuivat tyttöä käsistä. Cecilie potki ja kiljui, mutta ei päässyt irti. Loitsu jäi kesken, kun sotilaat raahasivat hänet huoneesta.
Kuningattaren ja hänen pienen seurueensa poistuttua aukiolta kohti kaupunginjohtajan kartanoa, Blade päästi myös Miriamin poistumaan vaunuista. Muut Kaanahista mukaan lähteneet sotilaat pitivät Draken sielunsyöjät kiireisinä, kun Blade, Alex, Troy ja Miriam viilettivät sivukadulle illan hämärään. Poistuminen aukiolta tuntui yllättävän helpolta ja Bladea huolestutti hänen kulkiessaan reippaita askelia katua eteenpäin. Drake oli asettanut vain muutaman sotilaan heidän vartiokseen, mutta miksi? Eikö mies epäillyt kuningattaren aikeita? Blade oli luullut, että Miriam oli puhunut kymmenistä sotilaista. Pystyikö Drake enää hallitsemaan kaikkia sielunsyöjiä?
”Meidän pitää kiertää takaisinpäin muureille”, Miriam sanoi ja hänen äänestään kuului, miten tyttö oli hengästynyt juoksusta. Joukkio pysähtyi sopivaan kadunkulmaan, jossa tuntui tarpeeksi turvalliselta. Troy silmäili ympärilleen kuin selvittääkseen, missä päin kaupunkia he oikein olivat.
”Täällä tuntuu vieraalta”, Troy sanoi hiljaa. ”Niin autiolta.”
Blade pystyi ymmärtämään, mitä poika tarkoitti. Kadut tuntuivat lähes epäaidoilta ja heidän etenemisensä melkein liiankin helpolta.
”Muurit ovat tuollapäin”, Alex sanoi ja osoitti kadulla oikealle. ”Matkaa ei ole kovin pitkälti.”
”Selvä. Aletaan painua”, Blade totesi hiljaa ja viiletti edeltä kadulle. He valitsivat pienempiä kujia pysyäkseen piilossa, vaikka kaduilla ei kulkenutkaan ketään. Olisi jopa ollut hieman helpompaa, jos he olisivat voineet naamioitua ihmisjoukon sekaan. Kun he lopulta tulivat takaisin muurin lähettyville, Alex johdatti heidät tyrmien sisäänkäynnille.
Muurien sisällä kohosi portaikko, joka vei ylemmälle muurin tasanteelle. Muurissa oli ikkunoita sekä kaupunkiin päin että sieltä ulos, tosin ne olivat kapeita ja hyvin pieniä, suorakulmionmuotoisia. Ensimmäisen sotilaan he kohtasivat portaiden yläpäässä juuri tasanteen alussa. Alex lävisti miehen kyljen ja Troy tarttui Miriamin käteen, jottei tyttö pääsisi ylös asti näkemään, mitä miehelle tapahtuisi. Blade oli valmistautunut taistelemaan, eikä tappaminen edes kylmännyt häntä nyt. Alexista hän aisti vihan, joka varmasti iskisi vielä jonkinlaisena syyllisyytenä mieheen myöhemmin. Juuri nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella.
He vierittivät sotilaan ruumiin alas portaita ja jatkoivat matkaa eteenpäin, nyt hämärässä muurin sisällä. Blade vilkaisi Miriamin kasvoja, mutta tyttö oli harvinaisen tyyni. Silmissä näkyi jännitys ja kuvotus tapahtuneesta, tytön huulet olivat puristuneet tiukaksi viivaksi, mutta hän ei sanonut mitään.
Muuri kaartui kulmasta ja nelikko pysähtyi, Alex hidastaen askeleitaan ensimmäisenä.
”Tyrmien ovet ovat aivan kulman takana”, mies sanoi hiljaa. ”Siellä on taatusti lisää sotilaita.”
”Ja tämä on ainoa reitti?” Blade kysyi samalla kuulostellen, josko läheltä kuuluisi puhetta. Sielunsyöjät olivat kuitenkin hiljaisia ja oli vaikea päätellä, kuinka monta vastustajaa heillä olisi edessään.
Alex näytti ärtyneeltä. ”Olisinko tuonut meidät täältä, jos tietäisin paremman tien?”
”Et vaikuttanut taktikolta aiemmin”, Blade ärsytti tahallaan. Keskustelu oli hyvää vauhtia yltymässä kinasteluksi, kun Miriam korotti hiukan ääntään.
”Hiljaa, kuunnelkaa!” tyttö sanoi ja astui miesten väliin pitääkseen heidät erillään. Blade kuuli saman äänen nopeasti. Askeleita.
”Ne tulevat paluusuunnasta”, Troy sanoi samalla, kun veti miekkansa tupesta.
”Eteenpäin”, Alex käski ja joukko lähti rivakasti kohti tyrmien ovia. Ovella heitä vastassa oli kaksi sotilasta, jotka valpastuivat kuin olisivat yllättäen heränneet pitkästä unesta. Blade kohotti miekkansa ensimmäistä miestä vastaan ja huomasi tämän käsivartta sivaltaessaan, miten tyhjä katse ei antanut mitään merkkiä siitä, että mies olisi kokenut kipua. Yllättäen Miriam oli hänen edessään ja kohotti miekkansa sotilasta vastaan. Miekkojen kalahtelu ja metakka sekä askelten ääni yltyivät, Alex huudahti ja Blade sivalsi toisen sotilaan kaulan auki, ennen kuin sotilas ehti lävistää kaatuneen Alexin miekallaan.
Metakka heidän takanaan muurin käytävillä yltyi. Alex nappasi avaimet kaatuneen sotilaan vyötä ja avasi tyrmien oven lukon niin, että se kilahti.
”Hienoa, olemme saattaneet itsemme nätisti lukkojen taa”, Blade mutisi kiukkuisesti. ”Teimme kiltisti sotilaiden puolesta sen, minkä he olisivat tehneet, jos olisivat saaneet meidät kiinni.”
”Sanoinhan, että tämä on ainoa tie tyrmiin!” Alex ärähti painaessaan jämerän puuoven auki. Miriam syöksähti ensimmäisenä käytävään, ja Blade seurasi Troyta ja Alexia hiljaa itsekseen kiroten.
”Blade on oikeassa. Jonkun on pakko jäädä vahtiin”, Troy sanoi pysäyttäen tyrmän entistä pimeämpää käytävää kiiruhtavan porukan. Täällä seinillä ei ollut edes lyhtyjä, kuten aiemmin muurin käytävällä ja pimeys oli häijyn pelottavaa.
Alexin silmissä salamoi, mutta hän näytti ymmärtävän tilanteen. ”Me haemme äitimme”, hän sanoi viitaten sisareensa. Blade nyökkäsi kaksikolle, eikä voinut olla tuntematta pientä mielihyvää siitä, että saisi kulkea eri suuntaan. Alex katosi jo hämärään, mutta Miriam hidasteli. Tyttö vilkuili Troyta, joka näytti vasta huomaavan tytön katseen.
”Vapauttakaa äitinne”, Troy sanoi hiljaa. ”Viekää hänet kuningattaren saattueen luo, siellä osataan auttaa häntä.”
”Mutta te taistelette kaksin sotilaita vastaan”, Miriam sanoi ja hänen äänestään kuulsi viimein pelko.
”Harhautamme”, Blade lisäsi ja ihmetteli hiukan itsekin, miksi yllättäen rauhoitteli Miriamia. ”Yritämme saada heidät siirtymään muurilla kauemmas, jotta teillä on vapaa tie kulkea.”
Miriam vilkaisi häntä ja nyökkäsi.
”On ollut kunnia palvella Ijsin kartanossa”, Troy sanoi hiljaa ja kumarsi hiukan päätään. Miriam asteli lähemmäs poikaa, ja Bladesta tuntui, että hänen pitäisi vetäytyä syvemmälle käytävän hämärään.
”Älä sano noin. Me näemme vielä”, Miriam totesi ja oli enää askeleen päässä Troysta.
”Tietysti.” Troy kasvoilla kävi hymy, jonka tyttö ilmeisesti hämärässä erotti. ”Kuuntele soittoani taas, kun tämä on ohi.”
Miriamin silmissä näytti syttyvän rohkeus, kun tyttö kohtasi Troyn silmät ja yllättäen siirtyi nopein askelin pojan luo ja suuteli tätä.
"Muistakaakin lupauksesi", Miriam sanoi vielä hiljaa ennen kuin kääntyi kannoillaan ja katosi pimeään. Troy jäi tuijottamaan yllättyneenä tytön perään, ja Bladen teki mieli pyöritellä silmiään.
"Aletaan mennä sitten, meillä on taistelu edessä, enkä minä nimittäin aio tehdä tuota samaa."
Miriam oli kulkenut tyrmän käytävää kaksi kertaa aiemmin. Ensimmäisen kerran hän oli ollut jännittynyt ja innoissaan livahtaessaan vartijoiden ohi muurien käytävään, johon tytöllä ei muuten olisi ollut asiaa. Hän oli jäänyt kiinni nopeasti ja isän palveluksessa olevat sotilaat olivat saattaneet tytön kotiin. Seuraavalla viikolla Robert oli vienyt tyttärensä tutustumaan tyrmiin, ei pelotellakseen, vaan tehdäkseen selväksi, mitä varten kiviset loukot oli muurin sisään sijoitettu.
”Tänne kuuluvat varkaat ja petturit”, isä oli sanonut, ja kymmenvuotias Miriam oli tuijottanut ovessa olevan kalteri-ikkunan läpi lattialla makaavaa, ryysyihin pukeutunutta miestä. Mies oli yllättäen kohottanut katseensa ja tyttö oli kipittänyt kiireesti isänsä perään. Sen jälkeen hän ei ollut palannut tyrmiin.
Ja niin tyttö oli luullut, ettei koskaan joutuisi palaamaankaan. Nyt käytävä oli pimeämpi kuin aiemmin, ilmeisesti Drake ei ollut kiinnostunut siitä, näkivätkö vangit tai niiden vartijat valoa. Kiven sisässä tuntui olevan kylmempi kuin ulkona, ja haju oli kuvottavan tumma ja painava. Miriam kurkisteli ovien yläosissa olevista kalteri-ikkunoista sisään, mutta ehti nähdä vain hämäryyttä, kun hänen oli jo kiiruhdettava Alexin perään. Hänen veljensä oli oikean oven luona nopeasti.
”Äiti?” Miriam kysyi varovasti kurkottaessaan nähdäkseen sisään tyrmään samalla, kun Alex etsi avainnipusta lukkoon sopivaa avainta. Heidän puheensa sai myös muut tyrmissä olevat valpastumaan ja ääni alkoi kuulua sieltä täältä. Miriam vilkaisi ympärilleen ja rynnisti myös toiseen ikkunaan, missä hän tunnisti tutun palvelusväen tyttöjen kasvoja.
”Drake on teljennyt tänne koko kartanon väen”, Miriam sanoi veljelleen, joka kirosi avainten pudotessa hänen tärisevistä käsistään.
”Helvetti.”
”Anna minä”, Miriam tarjoutui ja huomasi omien sormiensakin tärisevän, kun hän ryhtyi avaamaan lukkoa. Vasta kolmas avain sopi ja lukko kilahti auki. Alex työntyi voimalla ovesta sisään ja rynnisti pienellä laverilla makaavan hahmon luo. Miriam kiiruhti veljensä perään ja kyykistyi äidin hahmon viereen, kädet pyyhkien valkeita ja likaisia suortuvia naisen kasvoilta.
”Äiti?” Miriam kysyi hiljaa ja tunsi palasen nousevan kurkkuunsa. Silmissä poltteli ja sydän alkoi pamppailla hurjaa vauhtia. Ei taas. Ei enää, ei äitiäkin.
”Ei hätää enää. Olemme tässä”, Alex puhui rauhoittavasti, mutta Miriam kuuli veljensäkin äänestä, miten se oli lähellä murtumispistettä. Alex oli löytänyt äidin ranteen ja hän puristi sitä rauhoittavasti. Pian nainen liikahti hiukan, raotti silmiään vain rahtusen, mutta hänen kasvoilleen kaartui pieni hymy.
”Tiesin, että löytäisitte minut.”
Draken sotilaat löysivät Troyn ja Bladen käytävältä lähes samasta kohtaa, mistä nelikko oli aiemmin noussut portaita kyseiselle tasanteelle. Blade syöksyi taisteluun miettimättä ja käyttäen jokaista oppimaansa keinoa ja iskua puolustautumiseen. Sotilaita oli neljä ja jokaisen sielunsyöjän silmissä paloi vaarallinen, punainen hehku, jota muiden sotilaiden kohdalla ei ollut näkynyt. Troy heilautti miekkaansa ja sai sivalletuksi naarmun yhden sotilaan kasvoihin, mutta joutui saman tien kumartumaan ja väistämään seuraavaa iskua. Blade ei ehtinyt katsella ja toivoi, että Troy osaisi pitää puolensa, sillä hän ei kyennyt ryntäämään pojan avuksi.
Blade vastasi iskuihin, joita sateli kummaltakin puolelta, ja yritti vääntäytyä porukan ohi johdattaakseen sotilaat kauemmas tyrmien ovilta. Käytävät olivat kapeita ja tilaa taisteluun oli erittäin vähän. Sielunsyöjät liikkuivat nopeasti ja Bladen jokainen perääntymisaskel kauemmas kivistä käytävää tarkoitti sitä, että sielunsyöjillä oli aikaa iskeä aina uusi isku häntä kohti. Pian mies jo huomasi, että iskut olivat melko heppoisia ja sotilaat selvästi yrittivät vain pysäyttää heidät. Tappamista varten sotilaat olisivat jo iskeneet kovemmin.
Ajatusten harhailu kuitenkin kostautui ja Blade tunsi viiltävän kivun olkapäässään. Samassa yksi sielunsyöjistä tuuppasi hänet takaapäin kumoon. Ennen kuin Blade ehti nousta, miekka oli potkaistu hänen käsistään ja jalka painoi hänet selästä kivistä lattiaa vasten.
Blade kohotti päätään sen verran, kun pystyi ja erotti Troyn, joka oli painettu maahan polvilleen. Pojan miekka oli pudonnut jonkin matkan päähän ja Draken sotilaat keräsivät nyt heidän tarvikkeensa käsiinsä. Vahvat kädet väänsivät Bladen käsivarret selän taa ja nostivat hänet pystyyn. Rimpuilu oli turhaa. Sielunsyöjät eivät puhuneet sanaakaan, vaan raahasivat kaksikon portaisiin. Juuri silloin Alex ja Miriam saapuivat käytävän päähän taluttaen valkeatukkaista ja kalpeaa naista.
Sotilaat pysähtyivät kuin ne olisivat yllättyneet näystä. Miriamin katse oli pelokas, mutta hän laski irti äitinsä kädestä nopeammin kuin Alex.
”Vie hänet turvaan”, Miriam sanoi sen verran kuuluvasti, että Blade erotti hänen puheensa terävyyden, vaikka sielunsyöjä raahasikin häntä samaan aikaan portaita alas. Samassa Miriam oli jo häntä lähestyvän sotilaan kimpussa. Alex älähti vastalauseeksi, mutta joutui pitelemään kiinni kaupunginjohtajan vaimosta, joka seisoi hyvin hatarin jaloin, silmät puoliksi suljettuina. Miriam ei kuitenkaan perääntynyt. Tyttö pärjäsi kahdelle vastustajalleen yllättävän hyvin, ja pian Troysta kiinni pitävä sotilas irrottikin otteensa tarttuakseen miekkaansa.
”Menkää!” Miriam kiljaisi, ja Alex kuljetti äitinsä käytävää eteenpäin niin ripeästi kuin nainen kykeni kulkemaan. Troyn oli kuitenkin mahdotonta seurata kaksikkoa ja hänen ainoa vaihtoehtonsa oli joko liittyä takaisin taisteluun tai paeta portaita takaisin muurin alatasolle ja kaupungin kaduille. Troy näytti etsivän asetta, kenties miekkaansa, jonka yksi sielunsyöjistä oli vienyt.
”Juokse!” Blade huusi pojalle käskyn. Troy vilkaisi kaksikkoa sen näköisenä, ettei suostuisi lähtemään, mutta Miriamin päättäväisen huudahduksen kuultuaan ja miekan kalahtaessa toista miekkaa vasten, poika pinkaisi juoksuun.
Sillä hetkellä sielunsyöjäkolmikko saartoi Miriamin ja tarttui tytön käsiin vieden miekan tältä melkein liiankin helposti. Miriam kiljui, mutta nyrkin isku päähän sai tytön vaikenemaan. Blade tunsi, miten hänet sysättiin portaisiin ja hän yritti potkaista, mutta sai kokea samanlaisen iskun päähänsä takanaan olevalta sielunsyöjältä. Maailma tuntui hetken pyörivän ja Blade räpytteli hetken tiheästi silmiään. Pelottava ajatus syöksähti hänen mieleensä. Olivia ja Cecilie olivat nyt kartanossa. Vielä ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi merkinnyt loitsun toteutumista. Sielunsyöjiä oli aiemmin ollut heidän ympärillään vähän, muttei siksi, että Drake olisi ollut heikoilla. Drake ei ollut alakynnessä. Mies oli vain odottanut sopivaa hetkeä.
Draken luoma valtaistuinsali tuntui yhtäkkiä aikaisempaakin pienemmältä. Olivia puristi sinistä kristallia kädessään ja hänen sydämensä löi hullun lailla, kun Drake otti taas askeleen lähemmäs. Hän ei voisi antaa kiveä miehen tarkasteltavaksi. Se paljastuisi heti vääräksi, Cecilieltä lainatuksi loitsukiveksi.
”En luovuta kristallia, ennen kuin olet luvannut vastineesi”, Olivia sanoi kuuluvasti. ”Ijsin vapaus on minun ehtoni.”
Drake naurahti ja se sai väreet kulkemaan pitkin Olivian selkää. Hän yritti olla näyttämättä inhoaan, mutta tunsi vain näyttävänsä miehen silmien edessä pienemmältä ja heikommalta.
”Kultapieni, sinä et asettele ehtoja”, Drake sanoi ja kuin hänen sanojensa voimasta ovet aukenivat. Olivia kääntyi hämillään katsomaan, kun joukkio Draken sotilaita marssi sisään ja he raahasivat mukanaan vangeiksi ottamiaan ihmisiä. Ensimmäisenä sisään talutettiin Cecilie ja tytön näkeminen sai kylmän möykyn valahtamaan Olivian vatsanpohjalle. Jos hänen hovinoitansa ei ollut toteuttamassa loitsua, heidän mahdollisuutensa katosi olemattomiin.
Cecilien silmien ympäryksen olivat punaiset ja tyttö näytti lähes murtuneelta.
”Anteeksi”, hän muodosti sanat heikosti huulillaan, mutta Olivia ei kyennyt vastaamaan. Hän halusi rynnätä tytön luo, mutta samassa kuningattaren huomio kiinnittyi seuraaviin sotilaisiin. Heidän mukanaan saliin raahattiin Miriam ja Blade, kumpikin suhteellisen vahingoittumattoman näköisinä. Ethan nytkähti, mutta onnistui pysymään hiljaa. Hänen kasvonsa kiristyivät, kun hän katseli sisartaan, joka saatettiin saliin. Miriamin kasvoissa punoitti suuri jälki ja Bladen olkapäästä oli vuotanut verta. Olivia halusi kysyä, missä Troy ja Alex olivat, mitä heille oikein oli tapahtunut, tai missä kristallit olivat, mutta tajusi viime hetkellä pitää suunsa kiinni. Oli turha paljastaa huoltaan Drakelle.
”Luulit ilmeisesti saavuttavasi jotain lähettämällä sotilaita ja palvelijoitasi pitkin kaupunkia”, Drake sanoi ja hymähti. ”Ajattelitko, etteivät sotilaani olisi vahdissa?”
”Ajattelin, että voisin keskustella kanssasi”, Olivia vastasi ja kääntyi takaisin Drakea kohti. Palanen kuristi hänen kurkkuaan ja tyttö tunsi olonsa hölmöksi. Hän oli tosissaan kuvitellut, että Drake saattaisi kuunnella järkipuhetta. Blade oli sanonut hänen olevan liian naiivi. Se taisi olla totta.
Oli vaikeaa olla tarkastelematta ystäviään tai ryntäämättä näiden luokse, mutta tyttö tiesi, ettei hänen pitäisi. Drake käyttäisi vain hyväkseen hänen tovereitaan, jos huomaisi, miten läheiset suhteet kuningattarella heihin oli.
”Voit laskea väkeni irti”, Olivia yritti käyttää käskevää ääntään. ”Miksi annoit meidän saapua, jos emme ole vieraitasi, vaan vankejasi?”
”Halusin nähdä, mitä teette päästyänne kaupunkiin”, Drake sanoi huvittuneena. ”Yrittäisittekö salamurhata minut? Vallata Ijsin sotilasvoimin?”
Mies naurahti ja hän alkoi harppoa hitaasti edes takaisin valtaistuimensa edessä. ”Mutta teidän aikeenne olivatkin jalot. Halusitte pelastaa edesmenneen kaupunginjohtajan vaimon.”
”Tulin vapauttamaan äitini”, Miriam sanoi yllättäen kovaan ääneen. Drake katseli tyttöä kallistaen aivan hitusen päätään.
”Odotan sinun pysyvän hiljaa, ellen puhuttele sinua”, mies tokaisi ja Miriamin kasvoilta kuvastui inho. ”Kun olen puhunut sopimukseni loppuun kuningattaren kanssa, kristalli luovutetaan minulle ja sinä saat luvan käyttää sitä. Voimme hallita koko laajaa pohjoista.”
Jos katse olisi voinut polttaa, Miriamin siniset silmät olisivat sytyttäneet Draken roihuun.
”En aio olla palvelijasi”, Miriam sähähti.
Draken nauru tuntui täyttävän huoneen. Olivia vilkaisi Bladea ja Miriamia, joiden käsistä sotilaat pitivät edelleen tiukasti kiinni. Kummankin silmissä oli kiukku, Blade lähinnä silmäili sotilaita ja tarkkaili huonetta. Olivia pystyi kuvittelemaan, miten Blade suunnitteli pakoa. Miriam sen sijaan oli kohdistanut katseensa Drakeen silmäiltyään ensin kauhistuneena huonetta.
”Sinä murhautit isäni”, Miriam sylkäisi. Tytön sanat olivat kuin myrkkyä, mutta Drake ei näyttänyt kovin huolestuneelta.
”Ja nyt teen saman lopulle perheestäsi”, Drake vastasi kuin pienelle lapselle. Sielunsyöjät olivat yllättäen Olivian, Ethanin ja kahden Kaanahista saapuneen sotilaan ympärillä. Olivia yritti huutaa, mutta sielunsyöjät tarttuivat Ethanin käsiin ja vievät tältä mahdollisuuden tavoitella asetta. Ethan kirosi ja kamppaili vastaan, mutta oli hetkessä alakynnessä. Hetken huone oli täynnä meteliä ja huolestuneita huudahduksia.
”Älä satuta häntä!” Miriam kiljahti ja hänen äänensä kajahti muita vahvempana.
”Minä olen kertonut haluamani ja te olette valinneet kapinoivanne”, Drake sanoi kuuluvasti ja asteli taas lähemmäs valtaistuintuoliaan. Hän hipelöi tikarin kahvaa, joka oli tupessa hänen vyöllään.
”Teen mitä tahansa-!” Miriam yritti, mutta hänestä kiinni pitelevä sielunsyöjä tönäisi tyttöä selkään niin, että Miriam jäi hetkeksi haukkomaan henkeään.
Kaksi Olivian sotilasta sysättiin nopeasti huoneen reunoille, ja Olivia jäi yksin huoneen keskelle, kun rimpuileva Ethan raahattiin Draken eteen.
”Sano hyvästisi”, Drake sanoi hymyillen Miriamille. Samassa mies painoi veitsen Ethanin kylkeen.