TRUST 2 - LUPAUS
19.luku: Sulanut jääsydän
Lähtö Marokkan raunioilta oli ripeä ja vähäpuheinen. Olivia kiitti Mariellaa ja Cecilie vaihtoi naisen kanssa muutaman sanan. Muut matkalaiset olivat halukkaita lähtemään mahdollisimman pian, ja Olivia saattoi huokaista helpotuksesta, sillä Zen ei ollut hyvästelemässä heitä. Miriam oli selvästi kiinnostunut siitä, mitä he olivat saaneet selville ja siitä, miten he tunsivat Zenin, muttei kysellyt tai udellut. Cecilie sen sijaan selitti sekä Troylle, Alexille että Miriamille, että hän oli saanut puhuttua Tanyan kanssa. Hän tiesi nyt, mitä loitsultaan haki.
Seuraavan viikon matkalaiset kulkivatkin parempaa tietä. He ohittivat jälleen peltoja ja suuren järven, jonka pinta oli peilityyni ja pitkästä aikaa heidän matkallaan aurinko päätti lämmittää heitä säteillään. He pysähtyivät järven rantaan ja söivät eväitään. Olivia hengitti syvään raikasta ilmaa ja tunsi, miten talvi todella teki tuloaan. Hän yritti jättää taakseen sekä rauniot että pääkaupungin, olihan matkaa taittunut jo paljon. Oli parempi keskittyä tulevaan.
Kaanahiin he saapuivat vasta myöhään eräänä tihkuisen pilvisenä iltana. Alex ja Blade olivat tarjoutuneet ratsastamaan edellä kaupunkiin ja ilmoittamaan heidän tulostaan. Miriam olisi tahtonut veljensä mukaan, mutta muut saivat hänet jättäytymään muun porukan seuraan. Turha hajaantuminen ei ollut hyväksi, ja Blade ja Alex olisivat joukosta selvästi nopeimmat. Lisäksi Blade oli aiemmin jo käynyt kaupungissa ja veljekset ottaisivat Alexin nopeasti vastaan.
Kaupungissa oli suuria torneja ja muita korkeita rakennuksia. Katuja oli sekä leveitä, että niin kapeita, että Olivia kummasteli kuinka vaunut ja hevoset mahtuisivat niistä kulkemaan. Kaupungin halkaisi suuri joki, joka mutkitteli katujen lähellä ja virtasi länteen. Kaukana kaupungin takana pystyi erottamaan juuri ja juuri pilvien seasta, miten vuoret kohosivat korkeuksiin.
Muut matkalaiset pääsivätkin kulkemaan kaupungin läpi ilman ongelmia ja heidät ohjattiin kaupunginjohtajan talolle. Talo oli suuri kuin kartano ja väriltään valkean ja hiekan värinen. Olivian tarvitsi vain laskeutua hevosensa selästä ja jo hänen ympärillään oli joukko väkeä auttamassa, viemässä hevosen talliin ja kantamassa hänen tavaroitaan.
Sisällä oli siistiä ja viihtyisää. Matot olivat kullan ja ruskean sävyisiä, sienillä roikkui maalauksia ja pöydillä oli niin vaaseja kuin muitakin koriste-esineitä. Huoneiden ovet olivat tummaa puuta, seinät valkeaa ja lattia vaihteli aulan kauniista kivetyksestä yläkerran puiseen ja sileään tummaan lattiaan. Väsyneet ja likaisissa vaatteissa olevat matkalaiset ohjattiin suureen takkahuoneeseen, jossa istui väkeä nojatuolien ääressä. Olivia tunnisti ensimmäisenä Bladen, joka nojasi takan sivustaan ja silmäili tulijoita. Miriam rynnisti kaikkien ohitse tervehtimään veljiään ja hetken huone oli täynnä ilon ja helpotuksen kiljahduksia. Veljekset vetivät myös Troyn luokseen ja poika vaikutti hieman hämilliseltä niin innokkaista tervehdyksistä.
Kuningatar esittäytyi ensimmäisenä kaupunginjohtaja Viktorille ja hänen vaimolleen Nadalle, jotka toivottivat tulijat mielellään tervetulleeksi. Viktor oli tumma ja hänen mustissa hiuksissaan näkyi jo harmaita suortuvia. Hänen vaimonsa iho oli kauniin oliivin värinen ja hänen silmänsä olivat syvän ruskeat, kuten hänen nutturalle sidotut hiuksensakin. Nadan yllä oleva mekko oli kapea ja vihreän sävyinen.
Seuraavana joukosta Olivialle esittäytyivät Miriamin veljet, Ethan ja Isac, joka istui yhdessä tuoleista ja kertoi olevansa vielä loukkaantunut. Miriam henkäisi ja veli vakuutti, että murtunut jalka parantuisi kyllä. Ethanin hiukset olivat aivan lyhyet, lähes olemattomat ja vaaleat. Hän oli harteikas ja vahvan oloinen. Isac oli selvästi pienikokoisempi ja hänen valkea tukkansa sojotti pystyssä ja sekaisin. Kaikissa oli samaa näköä kuin Miriamissa, sekä samaa sinisen sävyä olevat silmät.
”Olen iloinen, että saavuitte, teidän korkeutenne”, Ethan sanoi ja vetäytyi hieman syrjään sisaruksistaan voidakseen puhua rauhassa Olivialle. ”Blade kertoi, että ette tuoneet mukananne sotilaita.”
”Emme ole valmiita taisteluun ja turvaamaan samalla pääkaupunkia”, Olivia selitti. ”Mutta olemme varautuneet magian keinoin ja hovinoitani on mukanamme.”
”Kaanahin väki on luvannut auttaa meitä. Saamme luultavasti kasaan jonkinlaisen joukon, josta voisi olla vastustusta Drakelle”, Ethan myönsi, mutta hän vaikutti huolestuneelta.
”Milloin menemme kotiin?” Miriam kysyi. Tytön silmiin oli syttynyt aivan uudenlainen into sen jälkeen, kun he olivat saapuneet, eikä Olivia voinut olla tuntematta iloa tytön puolesta.
”Meidän pitää toimia nopeasti”, Alex jatkoi samaa asiaa vilkaisten siskoaan.
”Tarvitsemme suunnitelman”, Blade muistutti.
”Äitimme on yhä siellä!”
”Ehkä teidän täytyy vain sitten kysäistä, josko Drake päästäisi hänet menemään”, Blade sanoi turhautuneena. Olivia oli jo äännähtämässä hiljentääkseen väittelyn, muttei ehtinyt.
”Osaatko ottaa mitään tosissasi?” Alex ärähti.
”Yritän vain muistuttaa, miten typeriä ehdotuksenne ovat.”
Miriam muuttui yllättäen vakavaksi.
”Meidän on kerrottava”, hän sanoi hiljaa ja vilkaisi Alexia, joka synkistyi myös. Isac ja Ethan vilkaisivat sisaruksiaan kummissaan.
”Jätämme teidät rauhaan”, Olivia sanoi nopeasti ja yhdessä tuumin hän, Cecilie, Blade ja kaupunginjohtaja vaimoineen poistuivat huoneesta.
”Ijsin kaupunginjohtaja on kuollut”, Olivia sanoi vaimealla äänellä Viktorille, jonka katse käväisi huoneen sulkeutuneessa ovessa.
”He ovat joutuneet kärsimään jo niin paljon”, mies sanoi huokaisten. Hänen matala äänensä oli jotenkin rauhoittava niin ahdistavassa tilanteessa.
”Meidän pitää aloittaa suunnittelu”, Olivia sanoi huokaisten.
”Ensin ruokaa ja lepoa”, Nada, kaupunginjohtajan vaimo ilmoitti kuuluvasti ja sai muut hiljenemään. ”Te olette matkanneet pitkään, eikä teistä ole taistelijoiksi tyhjällä vatsalla.”
Se viimein hiljensi syttyvät kipinät joukon välillä, eikä Bladekään väittänyt vastaan. Vieraat siirtyivät siistiytymään ja vaihtamaan kuivia vaatteita ylleen. Sen jälkeen heille tarjoiltiin myöhäistä illallista ja sekä Nada että hänen miehensä Viktor käskivät palvelusväkensä ohjata matkalaiset nukkumaan. Olivia oli väsynyt ja menikin petiin mielellään, mutta tiesi Miriamin jäävän vielä juttelemaan veljiensä kanssa. Ijsin sisarukset valvoivat varmasti pitkälle yöhön. Heillä oli sekä ilo jälleen näkemisestä että yhteinen suru läpikäytävänään.
Väki kokoontui keskustelemaan vasta seuraavana aamupäivänä. Olivia oli nukkunut myöhään ja aamiainen oli tuotu hänelle hänen vierashuoneeseensa, johon hän oli majoittunut yhdessä Cecilien kanssa. Cecilie heräsi aamiaisen tuoksuun ja vaikutti selvästi pirteämmältä kuin aikaisemmin. Lämpimässä ja pehmeässä sängyssä nukkuminen teki ihmeitä. Kokoushuoneessa noitatyttö oli tarkkaavainen ja kuunteli jokaista puheenvuoroa valppaana. Olivia silmäili heidän joukkiotaan, joka oli hajaantunut pöydän ympärille. Ijsin sisarukset istuivat Troyn kanssa pöydän toisella laidalla, päädyssä istui Viktor ja toisella puolella Ijsin väkeä vastapäätä istui Olivia Cecilie toisella puolellaan, Blade toisella.
Pöydällä oli karttoja, papereita ja kyniä. Jonkin ajan kuluttua heille tuotiin vettä ja pieniä leipiä, mutta tuskin kukaan koski syötäviin.
Sopimusten tekeminen kesti pitkään. Alex ja Blade olivat lähes kaikesta eri mieltä, Miriam turhautui helposti ja Oliviasta tuntui, että hänen päätään alkoi myös särkeä. Cecilie myöntyi joihinkin asioihin, mutta oli enimmäkseen hiljaa, ja ehdotti vain muutamaa päätöstä vastaan. Viktor vastasi sotilasjoukoista, joiden hän lupasi auttavan Ijsin takaisinvaltauksessa. Sotilaat onnistuisivat kuitenkin vain sillä ehdolla, että Cecilie onnistuisi loitsuineen, ja Olivia tiesi, millainen painolasti hänen hovinoitansa hartioilla oli.
Lopulta jonkinlainen suunnitelma saatiin kasaan. He kertasivat tapahtumat moneen kertaan ja sopivat kunkin osallistuvan tahon tehtävistä. Isac oli mukana jutusteluissa, mutta koska hänen kävelynsä oli yhä hankalaa ja ratsastaminen lähes mahdotonta, hänen olisi jättäydyttävä Kaanahiin odottamaan.
Ethan pyrkisi kohtaamaan Draken, ja Olivia pohti, pitäisikö sen olla hänen roolinsa. Alex, Blade ja Troy joutuisivat etsimään tiensä kaupunginjohtajan taloon toista kautta varmennettuaan ensin Ijsin sisarusten äidin kohtalon. Cecilien tehtävänä oli muodostaa loitsu ja päästä tarpeeksi lähelle Drakea. Olivian roolista syntyi kiista, ja vaikka tyttö tiesi perustelujen olevan hyvät, hän ei suostunut jäämään Kaanahiin.
”Viimeiseksi me tarvitsemme kuninkaallisen murhaa”, Blade väitteli vastaan ja oli jo niin ärtynyt, että hänen äänensä kohosi.
”Autoin aiemminkin, olin osallisena pääkaupungin taistelussa”, Olivia tokaisi. ”Aion olla nytkin.”
”Tämä ei ole sinun taistelusi!”
”Jos sallitte, olen samaa mieltä”, Ethan puuttui puheeseen. Mies näytti pahoittelevan, mutta hänen äänensä oli vakaa ja varma. ”Emme halua teidän loukkaantuvan taistelussa.”
”Mutta-”
”Tarvitsen Oliviaa avukseni”, Cecilie puuttui yllättäen puheeseen ja kaikkien katse kääntyi vaaleaan noitatyttöön. ”Ja myös Miriamia. Loitsu vaatii veronsa ja tiedän, että he voivat auttaa minua. Olivian on tultava mukaan.”
Keskustelu sai enää vain muutamia heikkoja vastaväitteitä. Olivia oli kiitollinen, että Cecilie asettui hänen puolelleen, mutta noitatytön todelliset suunnitelmat paljastuivat vasta kokouksen jälkeen. Kun porukka hajaantui ja valmistautui päivälliselle, Cecilie pyysi Miriamia ja Oliviaa jäämään vielä hetkeksi luokseen. Hän selitti lyhyesti loitsunsa perusidean ja kertoi, että tarvitsisi luultavasti molempien voimia ja kristallia avukseen.
”Oletko varma, että onnistut?” Miriam kysyi hiukan huolestuneesti.
Cecilie nyökkäsi. ”Uskon, että mahdollisuudet ovat hyvät.”
”Tämä vaikuttaa vahvalta”, Olivia sanoi. Hän tunsi olonsa hiukan epävarmaksi.
”Siksi tarvitsen teitä. Tiedän, mitä teen. Luotattehan minuun?”
Olivia kohtasi hovinoitansa katseen, tytön siniset silmät ja niistä huokuvan varmuuden. Hänen mielessään käväisi se pieni Cecilie, johon hän oli aikanaan tutustunut. Miten tyttö olikaan kasvanut.
”Tietysti luotan”, kuningatar vastasi ja hymyili.
Kaanahiin saapuminen oli ollut yhtä hullunmyllyä. Miriam oli sekaisin niin suuresta ja vaihtelevasta tunnekuohusta. Hän oli onnellinen päästyään veljiensä luo ja nähdessään, että he olivat pieniä vammoja lukuun ottamatta kunnossa. Mutta huoli Ijsiä ja äidin kohtaloa koskien oli yhä vahva. Suru isän kuolemasta oli kuin kylmä möykky hänen sydämensä päällä ja mieluiten Miriam ei olisi edes ajatellut koko asiaa. Oli jotenkin helpottanut jakaa suru veljien kanssa. Ethan oli ottanut tiedon raskaasti ja poistunut hetkeksi. Isac oli pyytänyt Miriamia kertomaan kaiken tapahtuneesta, mutta tyttö ei voinut. Muistelu sattui liikaa.
Nyt Miriam tunsi itsensä toimettomaksi ja jotenkin vaivaantuneeksi. Hän ei tiennyt, mihin asettua tässä vieraassa talossa, voisiko hän harjoitella vai pitäisikö hänen vain istua vierashuoneessaan ja murehtia. Oli omituista olla aivan lähellä Ijsiä ja silti niin kaukana turvallisesta kodista ja Draken voittamisesta.
Miriamin kengät kopisivat hiljaa paljaalla lattialla, mutta ääni kaikkosi kun hän asteli pehmeälle matolle. Kävellessään käytävää tyttö kuuli musiikin soljuvan jostakin kerrosta ylempänä. Hän kiiruhti huomaamattaan rappusiin ja seurasi musiikin vyöryvää sointia, joka kohosi huippuunsa ja hiljeni taas rauhallisempaan tempoon. Hän tunnisti melodian. Ja arvasi sitä myöden myös soittajan.
Tyttö löysi nopeasti takkahuoneen oven. Hän olikin aiemmin huomannut pianon huoneen nurkassa. Hän kurkisti aivan varovasti oven raosta ja erotti Troyn vaalean tukan ja tumman paidan peittämän selän, kun pojan kädet liikkuivat mustavalkoisilla koskettimilla. Miriam kuitenkin päästi vain ilman keuhkoistaan ja vetäytyi ovensuusta. Hän ei uskaltautunut sisälle, vaan istuutui oven viereen vilpoisalle lattialle ja painoi selkänsä seinää vasten. Onneksi huone oli syrjässä talon toisella laidalla, pois vierashuoneiden käytävältä, ja ketään ei liikuskellut talon tässä osassa. Tyttö veti polvet koukkuun ja tumma mekko hänen yllään rypyttyi helman kohotessa ylöspäin. Troy soitti aina näin kotona.
Melodia soljui läpi käytävän ja Miriam sulki silmänsä, jotta voisi keskittyä vain kuuntelemaan. Hän kuvitteli Troyn hoikat soittajan sormet kulkemaan koskettimilla vilkkaasti. Silti samat sormet osasivat olla vahvat ja pidellä miekkaa. Tunteiden myrskyssä ja Ijsin huolen vuoksi Miriam ei ollut ehtinyt edes ajatella kummasti lämmittävää tunnetta, joka Troyn lähellä syntyi ja tuntui leimahtaneen pieneen liekkiin pääkaupungissa. Hänen oma jäinen ja viileä sydämensä tuntui jähmettyneen vain lisää, sillä ilman kylmyyttä selviäminen oli vaikeaa. Troy uhkasi sulattaa sen jään.
”Mitä sinä täällä istut?”
Ääni pelästytti Miriamin, joka avasi salamana silmänsä ja ponkaisi pystyyn. Troy tarttui hänen käsivarteensa, kun hän oli kaatua noustuaan liian nopeasti. Hetken tyttöä huimasi ja hän vetäytyi hätäisesti askeleen sivummalle.
”Kuuntelin soittoasi”, Miriam tunnusti ja vältteli suoraa katsekontaktia. Viimeinen kaunis sävel tuntui vieläkin värjyvän hiljaisuudessa. Troyn huulet kääntyivät kuitenkin pieneen hymyyn.
”Olisit tullut sisään”, hän sanoi lempeästi ja piteli yhä huoneen ovea auki vasemmalla kädellään.
”En halunnut häiritä.”
”Aina aiemmin olet.”
Miriam kurtisti kulmiaan ja katsoi poikaa nyt suoraan silmiin huomaten, miten Troyn hymy oli muuttunut hieman haikeaksi.
”En tiedä, mikä on muuttunut”, Miriam mutisi.
”Minä tiedän.” Troyn ääni oli lempeä. ”Ennen kokosit korkeat muurit ympärillesi, etkä välittänyt, vaikka olisit hieman kylmäkiskoinen muita kohtaan. Et kertonut salaisuuksiasi, et itkenyt. Nauroit aidosti vielä silloin, kun leikimme emmekä olleet sidoksissa velvollisuuksiimme.”
Poika astui askeleen lähemmäs ja antoi huoneen oven sulkeutua.
”Nyt ne muurit ovat alkaneet hajota.”
Miriamin silmiä poltteli yllättäen, mutta hän onnistui pitämään kyyneleet poissa. Troyn hymy ei kaikonnut, mutta silmissä oli yhä jonkinlainen suru, ehkä kaipaus, jota Miriam ei osannut nimetä.
”Lupasin pysyä etäällä, ja olen pahoillani. Olen nyt rikkonut sen lupauksen”, Troy sanoi. ”Mutta aion rikkoa jatkossakin. Olen joka tapauksessa aina palveluksessasi. Mitä ikinä tarvitsetkaan.”
Miriamista tuntui, että hänen sydämensä voisi aivan yhtäkkiä pakahtua kaikista niistä Troyn lausumista sanoista. Lämmin tunne rinnassa tuntui omituisen mukavalta ja epämukavalta samaan aikaan. Ehkä siksi, että se oli niin vieras ja jännittävä. Hengittäminen muuttui vaikeaksi. Kuin yrittäisi saada happea veden alla.
Hetken Miriam halusi uskoa mahdollisuuteen. Hän oli nähnyt asioita, joiden oli aikaisemmin uskonut olevan mahdottomia. Ijs, hänen kotikaupunkinsa, oli vallattu. Sotilaat marssivat kadulla, kylvivät tuhoa. Hän matkasi jalan mielettömän pitkän matkan kotoa pääkaupunkiin asti, tietämättä selviäisikö matkasta. Hän oli katsonut isänsä vuotavan kuiviin linnan aulan portaissa.
Hullumpiakin asioita oli tapahtunut. Miksi nämä tunteet Troyta kohtaan olisivat mahdottomia? Miksei poika saattaisi tuntea samoin?
Silloin tyttö huomasi, että he seisoivat hyvin lähekkäin. Hän pystyi melkein tuntemaan Troysta hohkaavan lämmön ja erottamaan tarkasti jokaisen siron silmäripsen, jotka kehystivät silmien sineä. Miriamin mieleen palasi hetki, jolloin Troy oli siirtänyt hänen hiussuortuvaansa ja tytön posket hohkasivat hetkessä punaisina. Hän astui pienen askeleen taaksepäin.
”Voisitko soittaa vielä vähän?” Miriam kysyi. Hänen äänensä oli epätavallisen hiljainen ja tavallinen käskevä sävy oli kaikonnut. Troy nyökkäsi ja avasi tytölle oven, jotta hän saattoi astua ensimmäisenä sisään. Miriam istui nojatuoliin ja sulki silmänsä. Pian musiikki täytti jälleen huoneen ja vei hänet pois huolien ja pelkojen luota.
Päivällinen oli ollut varsin hiljainen, eivätkä kaikki matkalaiset olleet edes saapuneet syömään. Miriam oli ollut vaisu ja pyöritellyt ruokaa pitkään lautasellaan, kunnes oli poistunut etuajassa. Blade ei ollut ilmaantunut paikalle ollenkaan. Olivia itse oli hieman hämillään, sillä ruokasalissa istuvat olivat Viktorin johdolla odottaneet häntä ja istuutuneet vasta kuningattaren istuessa. Oliviasta tuntui, että hän oli talossa vieraana, mutta kaupunginjohtaja ja hänen väkensä kohtelivat häntä samoin kuin häntä kohdeltiin kotona kuninkaallisessa linnassa. Tietysti hänen pitäisi osata odottaa moista, olihan hän sentään valtakunnan johtaja.
Hän oli yrittänyt laittautua hieman tavallista paremmin ruokailua varten, etenkin kun sitä luultavasti häneltä odotettiin, mutta pukeutuminen, ja laittautuminen, ilman hoviväkeä oli työlästä. Olivia tuumi, oliko hänestä ehtinyt jo tulla niin hemmoteltu, ettei hän osannut edes hiuksiaan harjata.
Lopulta hän oli jättänyt pitkät hiuksensa auki ja pukenut ylleen yhden puhtaimmista mekoistaan, kauniin sinisen hameen, jonka yläosaan kuului ruskea liivi ja mekon alle valkea paita, jonka puhvihihat kohosivat olkapäille mekon olkaimien alta. Mekon helmassa oli pientä kirjailua ja vyötäisillä ohut nauha.
Ruokailun oltua ohitse Olivia oli ajatellut vetäytyä hetkeksi lukemaan ja rauhoittumaan. Hän tiesi, ettei saisi nukahdetuksi kovin varhain, sillä suunnitelma ja tulevat hetket pyörivät hänen mielessään. He toteuttaisivat suunnitelmansa Ijsiä koskien heti huomenissa ja aamulla olisi viimeinen hetki kerrata kaikki, mitä he olivat sopineet. Ijsiin he matkaisivat ripeästi, varmasti päivän kuluessa.
Kulkiessaan kohti aulaa ja portaita Olivia kulki ohi useista palvelijoista, joista useimmat pysähtyivät lyhyesti niiaamaan, sillä he eivät olleet vielä tervehtineet kuningatarta päivän aikana. Olivia nyökkäsi jokaiselle ja jatkoi kulkuaan portaiden alapäähän, missä hän huomasi Bladen astelevan ripeästi portaita alaspäin, tumma matkaviitta harteille vedettynä.
”Mihin olet menossa?” Olivia kysyi hämmentyneenä. Blade näytti yhtä yllättyneeltä törmättyään tyttöön, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti neutraaliksi.
”En kestä istua täällä ja odottaa”, mies vastasi ja marssi loputkin raput tytön ohitse suunnaten kohti ovea. Hänellä oli miekka vyöllään ja tutut, tummat matkavarusteet päällään takkia ja saappaita myöten.
”Odota”, Olivia pyysi ja kiiruhti Bladen perään. Mies pysähtyi oven suuhun odottamaan.
”Tulen mukaasi”, Olivia ehdotti. Hän kaipasi läheisyyttä ja aikaa Bladen kanssa. Jo siitä lähtien, kun tiedustelujoukko oli palannut Ijsin matkaltaan, he olivat saaneet vain vähän aikaa olla kahden ja turvallisin mielin. Ensin Blade oli ollut loukkaantunut, sitten heidän vaivanaan olivat painajaiset ja Drake, ja tietenkin Bladen muuttanut loitsu, joka sitoi heidän voimansa toisiinsa ja hiersi välejä kipeästi. Nyt matka kohti Kaanahia oli kulunut tavallista etäisemmin ja Oliviaa harmitti, kun Blade vältteli häntä.
Tyttö tiesi, että Bladella oli tapana pitää etäisyyttä, kun hän itse voi huonosti. Lisäksi puhe vanhojen painajaisten ja kirouksen palaamisesta saivat Olivian pelkäämään, mitä Bladen mielessä oikein liikkui.
Blade huokaisi vaimeasti ja nosti kätensä napsauttaakseen viittaa edestä kiinni pitävän metallisen kiinnikkeen auki.
”Ota edes tämä. Parempi, etteivät kaupunkilaiset tunnista sinua.”
Hän kietoi viitan tytön ylle ja sulki kiinnikkeen.
”Eivät he minua tunne. Tuskin kukaan on nähnyt minusta edes maalausta”, Olivia väitti vastaan, muttei yrittänyt vastustella, kun Blade nosti hupun hänen päänsä peitoksi.
”Jos Drakella on täällä vakoojia, he tietävät sinut kyllä.”
”Eivätkö sinua?”
”Minä pärjään”, Blade totesi ja astui sitten ulos pilviseen ulkoilmaan. Päivä oli jo pitkällä ja illan hämäryyteen ei voinut olla enää montaa minuuttia.
He kulkivat ripeästi pihan poikki, eikä kukaan häirinnyt heitä. Tallin luota kuului työnteon ääniä, mutta muuten he eivät edes kohdanneet ketään. He astuivat metallisen kaariportin alta kadulle ja jatkoivat kulkuaan ohi talojen, joita alkoi vähitellen olla yhä tiheämmässä. Siellä täällä talot kohosivat korkeuksiin ja omituiset, tornimaiset rakennelmat kiinnittivät Olivian huomion. Hän pyyhkäisi ruskeita suortuvia kasvoiltaan, kun ne pyrkivät esille hupun alta.
Kaduilla kulki sekä nuoria että vanhoja, useimmat yhä töiden parissa ja niitä lopettelemassa. Kauppiaita poistui torilta ja lapset hyppäsivät narua kaivon lähellä. Kahdella tytöllä oli aivan samanlaiset, punertavanruskeat letit, jotka oli sidottu tummansinisillä nauhoilla.
Kun he ohittivat suuremman väkijoukon, Blade hidasti tahtia, jotta Olivia ei jäänyt enää muutamaa askelta jälkeen. He kulkivat lähes rinnakkain, ja ohimennen Blade tarttui tytön käteen kiskoakseen tätä ripeämmin eteenpäin. Olivia puristi kättä varovasti. Oli mukavaa olla Bladen seurassa, kun kukaan ei ollut vahtimassa heitä. Linnassa oli aina varottava hoviväkeä ja Blade harvemmin edes pyrki kovin lähelle. Pieni ele, kädestä pitäminenkin, tuntui lähes taivaalliselta ja sai Olivian rinnan alla vyörymään lämpimän kutituksen.
”Mihin olemme menossa?” Olivia kysyi. Blade kulki sen verran määrätietoisesti eteenpäin, että tyttö oletti hänen päättäneen jonkin päämäärän. Sen sijaan Blade kohautti vain olkiaan.
”Kunhan kuljetaan.”
”Olitko käynyt täällä ennen sitä, kun olitte matkalla Ijsistä takaisin?”
”En.”
”Kaipasin vähän matkaamista”, Olivia tunnusti. ”Mutta en muistanut, että se oli näin…”
Tyttö jäi pohtimaan oikeaa sanaa, mutta Blade täytti lauseen hänen puolestaan.
”Helvetin kurjaa.”
”Niin. Tai ei oikeastaan”, Olivia jatkoi. ”Ei matkaaminen itsessään, mutta kaikki mitä kohtasimme. Muistui vain mieleeni, miten rankkaa tämä on. Silti haluaisin matkata enemmän, nähdä vielä valtakuntaani.”
Olivia yritti tavoittaa Bladen katseen, mutta miehen silmät tähysivät jo seuraavaa kadun kulmaa.
”Haluaisin matkata niin kuin sinä”, Olivia tunnusti.
”Et voisi koskaan kulkea sillä tavoin. Se oli hyljeksityn tie, minun matkani”, Blade vastasi hiljaa.
Olivia mietti Bladen sanoja. Hänestä tuntui kovasti, että Blade itse oli pitkään halunnut valita etäisen tien, ja jotenkin nyt etäisyyden tuntu sai hän pelkäämään, että mies sortuisi valitsemaan sen uudelleen.
Aurinko alkoi hiljalleen pilkistellä pilvien lomasta. Se oli jo painumassa mailleen ja loi kaupunkiin erikoisen, oranssiin vivahtavan sävytyksen, vaikkakin pienet kadut olivat korkeiden rakennusten vuoksi varjoisia.
He kääntyivät pienemmille kaduilla ja kulkivat useamman kerran ylös ja alas portaita, kun talojen ja katujen taso vaihteli. Kujat olivat toisinaan niin pieniä, että oli hankala kulkea rinnakkain. Olivia tuumi, että oli onni, kun he saattoivat kulkea leveää päätietä kaupunginjohtajan talolle. He eivät olisi selvinneet näitä pikkukujia hevosten kanssa.
Kaksikko tuli pian kaupungin läpi kulkevan joen varrelle. Joki oli leveä ja kulki paikoin syvällä uomassaan. Osassa kaupunkia joen rannat oli kivetetty ja rantaa reunusti toisinaan pieni muuri kuin estämässä ketään putoamasta jokeen. Blade hidasti tahtia viimeinkin, mutta Olivia oli hiukan pettynyt, kun mies laski irti hänen kädestään. He kulkivat kaartuvalle sillalle ja jäivät nojailemaan sen kaiteeseen.
Aurinko paistoi nyt viimeisillä säteillään ja Olivia joutui siristämään silmiään nähdäkseen joen kulkusuuntaan. Vesi välkehti ja huuhtoi kivetettyjä reunuksia. Kivet olivat veden puolelta värjäytyneet tummemmiksi ja hiukan likaisen vihertäviksi. Linnut, joita nytkin kaarteli heidän yllään, olivat lianneet jätöksillään kävelykadun tapaista rantakivetystä.
Olivia huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Huomisesta tulisi pitkä päivä ja hänen sisällään oli alkanut kuplia samanlainen jännitys kuin ennen pääkaupungin taistelua. Blade tarkkaili häntä sivusta ja siristi silmiään auringossa.
”Oletko vielä nähnyt painajaisia?” hän kysyi hiljaa.
”En”, Olivia vastasi. ”Mutta olen nukkunut aika rauhattomasti. Drake ei ole häirinnyt minua, Cecilie piti siitä huolen suojaloitsullaan.”
Tuntui omituiselta katsella Bladea niin kirkkaassa auringonvalossa vielä monen kuukauden jälkeen muutoksesta. Bladen iho oli jo saanut hiukan väriä ja tuttu kalpeus oli kaikonnut. Sinisissä silmissä näkyi koko tumma myrskyn sävytys, kun valo osui niihin.
”Entä sinä?” Olivia kysyi. Blade käänsi silloin katseensa pois, alas valossa kimmeltävään veteen.
”Vain jotain menneestä silloin tällöin. Ei mitään vakavaa.”
Olivia katseli miestä huolissaan. ”Tiedätkö mistä ne johtuvat?”
”En. Enkä halua miettiäkään. Kyllä ne loppuvat”, Blade totesi.
”Pelkäätkö, että saattaisit palata entisellesi? Ettei loitsu kestäisi?” Olivia tiedusteli.
”Ei, loitsussa ei ole mitään vikaa”, Blade vastasi huokaisten. ”Tämä yhteys yllätti minut voimakkuudellaan. Jääprinsessan isän jälkeen kaikki ei ole ollut ihan kohdallaan, ja se sumu vain pahensi asiaa.”
”Mitä näit? Silloin sumussa?” Oliviasta tuntui, että hän uteli, mutta kun Blade kerrankin paljasti ajatuksensa, eikä vetäytynyt pois, hän ei voinut olla kysymättä.
Blade ei katsonut häneen puhuessaan. ”Tapoin sinut.”
Oliviaa kylmäsi, vaikka kyseessä oli vain uni, pelkkä magian ja luonnonsumun tuottama pelkojen vääristymä. Se oli tuonut esiin heidän kaikkien suurimpia pelkojaan ja onnistunut järisyttämään jokaista matkalaista.
”Et ole vielä jättänyt menneisyyttä taaksesi”, Olivia sanoi lempeästi. Tietysti Bladen olisi hankala unohtaa, ehkä ei pitäisikään.
”Ihmisenä oleminen on vaikeampaa kuin muistin”, Blade totesi ja hymähti sitten hiljaisen naurahduksen. ”Taidan olla tässä ihan surkea.”
”Jossain edes. Apua, löysimme heikkoutesi!” Olivia nauroi, mutta vakavoitui sitten hiukan. ”Sinä pärjäät loistavasti.”
Blade hymisi vastaukseksi. Olivia vilkaisi taivasta, joka alkoi hiljalleen muuttua idässä yhä tummemmaksi sinisen ja violetin sävyin maalatuksi. Pian olisi hämärää ja heidän olisi palattava takaisin, käytävä nukkumaan ja valmistauduttava seuraavaan päivään.
”Viimeinen yö ennen matkaa. Ja taistelua”, Olivia sanoi hiljaa. ”Tuntuu samalta kuin viimeksi ja silti…”
”Se vavahduttaa”, Blade täydensi.
”Mietin jatkuvasti, meneekö kaikki hyvin. Jos jotain menee pieleen…”
”Sovelletaan sitten sitä mukaa.”
Olivia ei voinut kuin huokaista. Hän ei halunnut lähteä takaisin ja päätyä murehtimaan vuoteeseen kunnes nukahtaisi joskus aamun pikku tunneilla, mutta luultavasti hänellä ei ollut vaihtoehtoja.
”Meidän pitäisi palata”, Olivia aloitti varovasti.
Oltiin aivan auringonlaskun rajamailla. Hetken valo leikki aivan taivaan rannassa ja kultainen väri valui hiljalleen tummemmaksi. Blade tuli askeleen lähemmäs Oliviaa ja pian he kääntyivät seisomaan vastakkain, kylki sillan kaidetta vasten. Blade kumarsi päätään ja Olivia tunsi, miten kädet hivuttautuivat viitan sisään hänen selkänsä taa. Blade veti häntä lähemmäs ja painoi otsansa hänen otsaansa vasten.
”Jää”, Blade kuiskasi.
”Meitä odotetaan-”
”Annetaan olla, eivät he meitä kaipaa.”
Bladen toinen käsi oli tytön alaselällä ja toinen käsi liikkui kättä pitkin olalle ja varovasti ylös leuan kaarelle. Olivian antoi hänen kohottaa kasvojaan, ja tyttö sulki silmänsä vasta aivan viime hetkellä, kun Bladen siniset silmät sulkeutuivat, ja hän pystyi erottamaan jokaisen silmäripsen.
Bladen huulet olivat lämpimät ja pehmeät hänen omiaan vasten. Bladen parransänki pisteli hiukan, mutta Olivia painautui lähemmäs ja kohotti kätensä pidelläkseen Bladen kasvoja. Kaikki aikaisemmat ajatukset ja huolet katosivat sillä sekunnilla Olivian mielestä. Hän syvensi suudelmaa ja antoi Bladen auttaa häntä unohtamaan.