TRUST 2 - LUPAUS
18.luku: Muistot ovat kipua
Noin 11 vuotta sitten
Tuli tuhosi kaiken tieltään. Kuumuus ärjyi ja rätisi vallatessaan tietään eteenpäin puisissa taloissa, vihertävässä nurmikossa, aidoissa, eläinten aitauksissa ja katoksissa. Savu kirveli silmiä ja suuta, maailma oli muuttunut tuhkansävyiseksi, kuumuuden punan sekamelskaksi. Kaksi neljävuotiasta tyttöä kipitti käsi kädessä savun keskellä, kumpikin yskien ja jalat juoksemisesta kipeinä. Vaaleat kutrit olivat likaiset, ja toinen tytöistä itki niin rajusti, että kompuroi välillä jalkoihinsa. Kun he huomasivat olevansa tulen saartamat, he pysähtyivät kauhuissaan paikoilleen.
Aikaisemmin iltapäivällä sotilaat olivat tunkeutuneet kylään, erottaneet ihmiset toisistaan, vieneet miehet ja tappaneet tarpeettomat. Lopulta he sytyttivät tulen ratsiansa päätteeksi. Polte tuntui vasten kasvoja jo kaukaa. Oli pakko perääntyä, mutta liekkien seasta ei ollut tietä ulos.
Yllättäen savun seasta saapui hahmo, pelastaja. Naisen musta tukka laskeutui pitkälle selkään ja hänen viittansa peitti tummansinisen mekon. Hän oli kuullut itkun, avunpyynnöt. Hän nosti nyyhkyttävät tytöt syliinsä ja he pakenivat, kun viimeisetkin rakennukset murenivat tuhkaksi heidän takanaan.
***
Vajaat 2 vuotta sitten
”Älä läikytä sitä!” Celine kiljahti ja tarttui ämpärin kahvaan, josta Cecilie piteli heikosti kiinni. Hän oli heiluttanut sankoa koko matkan, koska oli yrittänyt juosta ja hypähdellä kulkiessaan. Vettä oli läikkynyt pitkin matkaa, mutta ei kovin paljon. Kumpikaan ei onneksi ollut kastellut valkeaa paitaa tai ruskeita housujaan. Valkeatukkainen tyttö mutristi suutaan kaksoissiskolleen, jonka valkeat hiukset kihartuivat kasvoja kohti juuri leuan alapuolella.
”Täytin sen liian täydeksi”, Cecilie selitti, mutta antoi siskonsa pidellä ämpärin kahvasta kiinni. He kantoivat lastiaan yhdessä, varoen askeleitaan metsäisellä polulla. Cecilien kenkä oli pudota jalasta ja he joutuivat hetkeksi pysähtymään.
Kesä oli juuri koittanut ja metsä oli upeimmassa, vihreässä loistossaan. Lähde kimmelsi auringonvalossa, joka siivilöityi puiden lehtien läpi ja sammal näytti tavallistakin vihreämmältä.
Pian polku leveni hiekkaiseksi tieksi ja tytöt tulivat puisen talon luo. Piipusta tuprusi savua ja ikkunalaudoille oli sijoitettu pieniä viherkasveja. Talon reunustalle oli asetettu pikkukiviä ja pihapuissa roikkui kaksi pyykkinarua. Tytöt kipittivät ovelle ja astuivat tupaan, tuttuun kotiin, jossa he olivat asuneet lähes kymmenen vuotta. Tummatukkainen nainen hääräili keittiössä. Hän oli pukeutunut somaan, vihertävän ja kullan värein koristeltuun mekkoon ja hänen musta tukkansa ryöppysi alas selkään kuin putous. Hänen silmissään oli ystävällinen katse.
”Pysyittehän metsäpolulla?” nainen kysäisi.
”Kyllä, Elena”, tytöt vastasivat kuorossa ja kipittivät peremmälle taloon.
”Jättäkää se tähän tulen viereen”, nainen ohjeisti ja vilkaisi sankoa. ”Kuinka se on noin tyhjä?”
”Cecilie läikytti jälleen puolet”, Celine paljasti ja virnisti hiukan ilkikurisesti siskolleen.
”Vain, koska se oli painava”, Cecilie väitti vastaan. Elena ei kuitenkaan vaikuttanut suuttuvan, vaan nainen ohjasi tytöt jatkamaan opiskeluaan yrttien ja loitsujen parissa.
Vähän ajan kuluttua ovelta kuului koputus. Kaksoistytöt kohottivat kumpikin katseensa loitsuvalmisteluistaan ja he huomasivat Elenan valppaan katseen. Heillä kävi harvoin vieraita.
”Tavarat piiloon”, Elena kuiskasi ja auttoi tyttöjä siirtämään tarvikkeet pois pöydän ääreltä. Cecilie kompuroi ja Celine auttoi hänet pystyyn. Samalla ovelta kuului uusi koputus ja huuto, jolloin Elena vilkaisi hädissään ovelle.
”Äkkiä”, hän supisi ja johdatti tytöt keittiöön, missä hän työnsi heidät muitta mutkitta matalaan kaappiin. Tytöt mahtuivat sinne istumaan, kunhan kumarsivat hieman päätään ja pitivät jalkansa lomittain.
”Aivan hiljaa”, Elena sanoi ja painoi sormen huulilleen. Tytöt nyökkäsivät ja kaapin ovi sulkeutui.
Seuraavasta sananvaihdosta Cecilie ja Celine kuulivat vain osan. Kumpikin oli liian hermostunut puhuakseen ja tietysti Elena oli käskenyt heitä pysymään vaiti. Ceciliestä tuntui, että sydän pyrki rinnasta ulos ja hengitys kulki aivan liian kovaäänisesti. Celine tarttui häntä kädestä ja Cecilie puristi tiukasti takaisin kuin merkiksi siitä, että häntä pelotti.
”Täällä ei ole muita.” Elenan ääni oli kantava, eikä siitä kuultanut huoli. Hänen keskustelukumppaninsa kuitenkin naurahti (vai oliko heitä useampia?), ja vastaajan ääni oli matala.
”Kyläläiset kertoivat, että piilottelet heitä täällä. Lordi haluaa vain pyytää heiltä palvelusta, tarjota työtä.”
”Etsimänne ei ole täällä”, Elena toisti.
Kuului askelten ääniä ja inahdus, mutta seuraavasta mutinasta Cecilie ei saanut selvää. Se kuulosti uhkaukselta, eikä Elena enää vastannut siihen. Ovi kolahti ja askeleet kaikkosivat. Tytöt odottivat kuuliaisesti vielä viitisen minuuttia, mutta lopulta Celine veti jalkansa koukkuun ja tökkäisi kaapinoven auki. Cecilie inahti kieltävästi, muttei ehtinyt estää. Auringon valaisema keittiö avautui heidän eteensä ja he näkivät oviaukosta suoraan ovelle, missä Elena istui polvillaan lattialla.
”Kuka se oli?” Celine kysyi ja kiiruhti naisen luo. Elena vain kietoi kätensä tytön ympärille kuin halaukseen ja nousi omin voimin ylös.
”Ei kukaan, tyttökulta”, Elena sanoi ja pyyhkäisi silmiään.
”Olihan! Me kuulimme”, Cecilie sanoi ja kömpi pois kaapista. Hän huomasi jalkojensa edelleen tutisevan ja hoippui varovasti Elenan luo, naisen, joka oli hänelle melkein kuin äiti.
”Muistattehan, mitä olen sanonut piilossa pysymisestä?” Elena muistutti. ”Ei enää retkiä kylään. Täytyy pysytellä hiljaa.”
”Miksi?” sisarukset kysyivät kuorossa, mutta Elena vain silitti kummankin päätä, ennen kuin palasi askareidensa pariin.
”Noituus täytyy pitää piilossa”, hän vain sanoi, eikä suostunut keskustelemaan asiasta enempää.
Sotilaat palasivat joitakin viikkoja myöhemmin. Elena hoputti tytön ulos ovesta ja siskokset pinkoivat metsään minkä jaloistaan pääsivät. He kuulivat huudot ja oven murtumisen, Elenan vastustavan huudon, mutta juoksivat silti. Celine hidasti ensimmäisenä.
”Meidän pitää palata auttamaan”, Celine sanoi. Cecilie värisi pienessä mekossaan, samankaltaisessa kuin sisarellaan ja pudisti rajusti päätään.
”Elena käski juosta”, tyttö vastusteli. ”Ne ovat sotilaita, ehkä kyläläisiä. Ne etsivät noitia.”
Celine laski kätensä siskonsa olkapäälle. ”Odota tässä. Pysy piilossa, jos sotilaat lähestyvät. Minä yritän auttaa äidin pakoon.”
Cecilie pystyi vain pudistamaan päätään, mutta Celine oli päätöksensä tehnyt. Tyttö hävisi puiden sekaan ja pian Cecilie ei kuullut ääntäkään. Hän odotti, kunnes ei enää jaksanut ja pinkoi siskonsa perään.
Cecilie palasi tuhotun kodin luo, vain löytääkseen talon tyhjänä. Cecilie huuteli Celineä, penkoi jo valmiiksi sotketun ja lähes tuhotun talon jämiä, etsi kaapeista ja sängyn alta, mistä tahansa piilosta. Celine ilmaantui esiin talon takapihalta pahoinvoivan näköisenä.
”Missä Elena on?” Cecilie kysyi hädissään. Helpotuksen aalto laskeutui hetkeksi hänen ylleen. Sotilaat olivat tehneet tuhoa vain talolle, eivät satuttaneet hänen sisartaan.
”Älä mene pihalle”, Celine käski ja alkoi penkoa lattialla olevia tavaroita. Hän selasi läpi lattialla ja hyllyissä olevat kirjat, osa oli revitty hajalle kuin vain halusta hajottaa paikkoja.
”Miksi?”
Celine ei vastannut, joten Cecilie uhmasi kaksoissisarensa käskyä. Pihanurmella talon takana makasi Elena, ja hänen rintansa läpäisi keihäs. Veri virtasi auringon valaisemaan nurmikkoon ja naisen kauniit, siniset silmät olivat nyt tyhjät.
Tytöt keräsivät kokoon tarvikkeita ja aineksia, muutamia loitsukristalleja ja evästä. He aloittivat matkansa pohjoisen suuntaan, sillä kylään tai sen lähettyville ei ollut enää turvallista jäädä. Cecilie antoi siskonsa johdattaa häntä ja lopulta useiden viikkojen matkanteon jälkeen sisarukset löysivät itsensä Gardenista merenlahden toiselta puolen. Elena oli aina puhunut noitaystävistään, jotka asuivat kaupungissa, ja tytöt olivat laskeneet toivonsa sen varaan, että he löytäisivät Gardenista ystäviä.
He joutuivat pettymään. He eivät löytäneet Elenan tuttavia kaupungista ja pysyttelivät itsekin mahdollisimman hiljaa. Kaupunginjohtaja ei suhtautunut suopeasti noitiin, ja sisarusten harjoittama taikuus oli piilotettava kaupungin alueella. Matkalla he olivat vielä saattaneet tehdä sillä kauppaa, tehneet pikkuloitsuja pientä palkkiota vastaan, mutta kaupungissa he olivat hylkiöitä.
Sotilaat saavuttivat tytöt lopulta muutaman päivän aikana. Heidät saarrettiin vilkkaalla kadulla, kun sisarukset palasivat masentuneina jälleen yhdeltä ovelta, jonka takaa ei löytynyt Elenan ystäviä tai ylipäätään yhtään ystävällistä sielua. Celine huomasi sotilaat ensimmäisenä ja usutti siskonsa ihmispaljouden sekaan, jotta heitä ei huomattaisi. He olivat liian hitaita.
Sotilaat saivat ihmiset hajaantumaan käskyillään. Yksi miehistä tarttui Celineä olkapäästä ja tyttö käski sisarensa juosta. Cecilie empi ja hänen mielensä etsi kiireisesti loitsua, jotain, mitä käyttää apunaan, mutta pian vahvat kädet tarttuivat häneenkin. Cecilie kiljui ja potki, ja pian kädet irrottivat kuin niitä olisi polttanut jokin. Celine iskettiin tajuttomaksi ja Cecilie parahti sisarensa nimen. Ihmiset kaduilla vauhkoontuivat, alkoi kuulua huutoa ja askeleita, joku rohkeimmista yritti tulla sotilaiden ja kaksostyttöjen väliin. Cecilie nousi ylös likaisesta maasta ja väisteli jalkoja, jotka kiiruhtivat hänen ohitseen. Hänen ainoa keinonsa oli paeta, joten hän juoksi. Tyttö juoksi kovempaa kuin koskaan.
Cecilie lepäsi vasta kaupungin ulkopuolella. Hän lyyhistyi metsään ja ahdistuksesta ja itkemisestä väsyneenä nukahti viimein puiden varjoon pehmeälle sammaleelle. Tyttö keräsi rohkeutensa vasta seuraavana päivänä ja palasi kaupunkiin vailla tietoa, mitä tehdä. Hän ei uskaltanut kysellä sisarestaan, eikä riskeerannut pakonsa suomaa turvaa näyttäytymällä suuremmilla kaduilla. Hän piti tiukasti hupun päässään ja katseensa maassa. Kun hän pysähtyi tiedustelemaan aikaisemmasta välikohtauksesta, muuan nainen suostui sanomaan vain, että kiinni jäänyt tyttö oli viety pois. Pian Cecilie sai jälleen paeta sivukujille. Hän löysi autioita taloja, ränsistyneitä vajoja, piilopaikkoja hylätyille ja vainotuille.
Etsintäretkillään Cecilie löysi piilon satamassa, jossa laivat tekivät lähtöään. Tarvikkeet, joita tytölle oli jäänyt mukaansa, painoivat laukussa ja tyttö kaivoi ne esille. Cecilie ei ollut koskaan valmistanut loitsua niin nopeasti. Hän oli odotellut liian kauan ja tiesi, ettei saavuttaisi niitä miehiä, jotka olivat vieneet Elenan ja hänen sisarensa. Tyttö kasasi aineksia ja tarvikkeita, muutaman loitsukristallin ja luki ohjeita, joita ei ollut vielä aikaisemmin kokeillut.
Pian tyttö näki kuvia. Ne olivat hämäriä ja hataria, mutta hän tunnisti Celinen. Ympäristöä hän ei kuitenkaan voinut hahmottaa, mutta kartan avulla tyttö tiesi, ettei hänen sisarensa ollut enää kaupungissa. Tyttö kaiveli laukkuaan tarkoituksenaan auttaa taikuuttaan yrtein, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan mukanaan. Seuravana iltana tyttö nousi laivaan ja matkasi takaisin kohti entistä kotiaan, reittiä, jota hän oli aiemmin paennut.
*
Cecilie ei voinut jäädä enää Gardeniin. Hän keräsi tavaransa ja lähti päämäärättömälle matkalleen sekaisin ja väsyneenä, kasvot itkusta punaisina. Hän oli kietonut vain tumman matkaviitan harteilleen lämmikkeeksi ja ottanut mukaansa kaiken hyödyllisen, mitä Gardenista enää löysi. Rahaa oli vain vähän, ja hänestä tuntui pahalta ottaa se, mutta hylätyissä taloissa ei ollut enää ketään, joka olisi sitä tarvinnut.
Tyttö uusi etsintäloitsunsa myöhemmin, kun hän oli nukkunut ja levännyt. Celine saattoi olla jo kaukana, sillä sotilaat liikkuivat ratsain, eikä Ceciliellä ollut tietoa siitä, mihin suuntaan he olivat hänen sisartaan vieneet. Loitsujen onnistuminen ainakin todisti sen, että Celine oli yhä hengissä.
Uusi etsintäloitsu toi hänelle kuvia ihmisistä, joita hän ei tuntenut. Ruskeatukkainen tyttö, jolla oli kirkkaat, vihertävänruskeat silmät. Tummempi tyttö, punaruskeat hiukset ja metsänkansalaisen vaatteet. Kaksi miestä, kummallakin tummat hiukset. Toinen hiljaisempi, kumpikin hieman vetäytyen joukosta.
Seuraava loitsu toi Cecilien eteen meren. Hän melkein haistoi sen suolaisuuden, kuuli lokkien äänet ja aaltojen pauhun. Hän tunnisti Seatopien kaupungin viirit.
Celinen etsintäloitsut eivät tuottaneet parempaa tulosta. Jatkuvasti Cecilie löysi loitsullaan vain tuon ruskeatukkaisen tytön, nuoren prinsessan, jonka matkasta hän sai vihiä vähä vähältä loitsuja toteuttaessaan. Enää hän ei nähnyt Celineä tai tuntenut tämän läsnäoloa.
Ainoa mahdollisuus oli lähteä selvittämään, kuinka loitsussa näkyvä tyttö liittyi hänen sisareensa. Kenties he olivat samassa paikassa. Cecilie pyyhki kyyneleensä ja valmistautui pitkään matkaan kohti Seatopien kaupunkia. Hänen oli oltava vahva.
Hän pelastaisi vielä sisarensa.
Nykyhetki
Cecilie oli luullut, että hän tapaisi Tanyan jossakin kylän taloista, kenties siinä, jossa nainen itse asui. Noitatyttö sai kuitenkin yllättyä, kun Mariella johdatti hänet kylän laitamille kohti kallioita, joiden viertä he kulkivat, kunnes tulivat luolan suuaukolle. Siellä Tanya oli heitä vastassa, yllään tummansininen mekko ja musta viitta, joka oli sidottu edestä kultaisella sulkimella. Naisen hiukset olivat korpin mustat ja niihin oli pujotettu useita helmiä. Koko noidan olemus toi Cecilien mieleen linnun, kasvotkin olivat hiukan terävät. Hän ei muistuttanut yhtään mielikuvaa noidasta, joka tytöllä oli mielessään ja perustui lähennä hänen ottoäitiinsä.
Ceciliellä itsellään oli yllä tumma, sinisen ja harmaan sävyttämä mekko ja valkea alushame, jotka hipoivat maata hänen kävellessään. Hänen hiuksensa oli sidottu kiinni ja hän tunsi näyttävänsä vanhemmalta, jopa hieman Miriamin kaltaiselta. Hän kantoi olallaan laukkua, jossa hänellä oli tallessa kaksi kristallia ja loitsunsa hahmotelmat.
Mariella poistui esiteltyään Cecilien ja Tanyan vain nyökkäsi tervehdyksen. Hän lähti johdattamaan tyttöä peremmälle luolaan ja Cecilie huomasi, että luola ei ollut vain pieni onkalo, sellainen kuin se, missä he olivat erään yön yöpyneet, vaan paljon laajempi. He kulkivat käytävää, joka oli valaistu harvoilla soihduilla, jotka oli asetettu vankasti kiviseiniin. Täällä oli tehty työtä jo pitkään, jotta luola olisi oleskelukelpoinen.
Tanya puhui vasta, kun he saapuivat suureen aulaan, ilmeisesti luolan ainoaan laajempaan tilaan.
”Olet tullut puhumaan loitsusta”, hän totesi ja Cecilie ynähti vastaukseksi. Hän katseli hämillään ympärilleen, eikä voinut olla tutkimatta, mitä aulassa oikein oli.
Tila oli soikion muotoinen ja hämärä, seinille oli ripustettu kankaita ja tilassa oli useita pöytiä sekä pehmeän näköisiä nojatuoleja. Siellä selvästi oleskeltiin usein.
”Olen tullut pyytämään neuvoa”, Cecilie täsmensi saatuaan ajatukset jälleen kasaan. Luola vaikutti siltä, että sinne kokoonnuttiin, ainakin pitkä pöytä oli asetettu useiden tuolien kera hyvin keskelle tilaa.
”En usko, että voin auttaa sinua”, Tanya sanoi ja käännähti ympäri. Hänen kasvonsa jäivät osittain varjoihin ja Cecilien selkää pitkin kulkivat kylmät väreet.
”Ijs on kaapattu ja kaappaajan, Draken, vuoksi koko maa on vaarassa. Hän-”
”Mariella kertoi minulle”, Tanya keskeytti. ”Drake on luonut sielunsyöjiä. Hän havittelee pohjoisen kristallia, eikä aio pysähtyä, jos vain voi saada valtaa ja takaisin vanhempiensa aikanaan omistamat alueet.”
Cecilie oli yllättynyt, mutta toipui hämmennyksestään nopeasti.
”Siksi tarvitsekin apua. Yritämme pysäyttää Draken, mutta tarvitsemme sitä varten loitsun, eikä sielunsyöjiä pysäytetä helpolla. Olen melkein valmis, mutta toivoisin mielipidettäsi.”
Cecilie kaivoi laukustaan paperit, joihin hän oli loitsuaan suunnitellut. Hän otti esiin myös kaupunkien kristallit, valkea Olivian kristallin ja sinisenä kimmeltävän Miriamin kiven. Tanya silmäili kristalleja ja noidan silmiin syttyi pieni tiedon pilke.
”Amelia tapasi teidät”, hän sanoi ja hymyili hieman. ”Tiesin, että tyttö löytäisi kristallin omistajan.”
”Se reagoi kuningattareen”, Cecilie selitti.
Tanya hymyili yhä, mutta loi katseensa hetkeksi maahan. ”Aah. Tietenkin.”
”Osaatko tulkita tätä?” Cecilie kysyi ja ojensi muistiinpanojaan kuvioista, joita he olivat löytäneet pääkaupungissa kuninkaanlinnan kellareista. Tanya vilkaisi piirroksia, mutta hänen ilmeensä pysyi tiukan viileänä ja tulkitsemattomana.
”En osaa neuvoa sinua”, noita totesi.
”Kuulkaa, minä…”, Cecilie empi ja huomasi pistelyn jossakin silmien takana. Hän pidättäytyi itkemästä ja yritti jatkaa äänensä vapinasta huolimatta. ”En onnistu tässä yksin. Me tarvitsemme apua, meidän on tiedettävä, voimmeko onnistua, edes yrittää. Muuten olemme jo hävinneet.”
Tanya pysytteli hiljaa ja Ceciliestä tuntui, että hänen oli saatava noita auttamaan. Hänen oli kerrottava jotakin, muutettava naisen mieli.
”Olin mukana näin suuressa loitsussa pääkaupungin taistelussa”, Cecilie puuskahti ja yllättyi itsekin sanojaan, mutta puheen tultua hän ei voinut enää estää sitä. ”Minä toin auringon sisareni ja kuningattaren voimien avulla. Minä… Minä olen ainoa, joka selviytyi.”
Hetken oli hiljaista. Cecilie luuli, että Tanya ei aikoisikaan reagoida, vaan lähettäisi hänet pois. Cecilie räpytteli tiuhaan silmiään ja puristi käsissään olevia kristalleja. Hän tunsi hetken verran niiden poltteen, lämmön, jollaista hän ei ollut aiemmin huomannut.
”Tämä on taru”, Tanya sanoi yllättäen. Noita viittasi kädessään olevaan paperiin ja kuvioihin, joita Cecilie oli yhdessä Olivian ja Miriamin kanssa tutkinut. ”Kansa sai jumalilta kivet maan rauhoittamiseksi, kun se velloi sodassa ja tuhojen mullistuksessa. Toiset sanovat, että elämän jumalatar sidottiin kristalleihin. Monet halusivat kivet haltuunsa, niistä jopa taisteltiin. Lopulta kivet hajaantuivat eri puolille maata ja muodostivat energiaverkon, tietyn magian, jota se pitää maassa yllä. Se on myös meidän taikuutemme lähde.”
”Miksi kristallit reagoivat Miriamiin tai kuningattareen? Miksi ne ovat valinneet heidät?”
”Ne kulkevat suvuissa. Tietynlainen taikuus on heidän verissään, mutta se ilmenee parhaiten vain joillain suvun jäsenillä, se on peräisin jumalattarelta, joka kivissä on. He kykenevät saavuttamaan niillä suuria.”
”Amelia luovutti kristallin meille.”
”Hän sai sen taistelun aikana”, Tanya selitti. ”Oletko koskaan pohtinut, miksi pääkaupunki on siellä, missä se on? Erikoisella paikalla niin merkittäväksi kaupungiksi, eikö totta? Ei suurta vesistöä lähellä, vankat muurit sekä kaupungin että linnan ympärillä. Selitys on tietysti hyvä. Aikanaan ihmiset rakensivat kaupungin sinne, missä kristallit tarun mukaan luotiin.”
”Joten se ei ole vain taru?”
”Jostain kristallit ovat tulleet”, Tanya sanoi, kuin ei oikein välittäisi tarun ja totuuden erosta.
”Entä loitsu? Jos kristallit tosiaan ovat näin vahvoja, kykenenkö…”, Cecilie jätti lauseensa kesken ja yritti antaa hahmotelmiaan loitsuista Tanyan nähtäville. Noita vilkaisi niitä ja kyseli muutamia lisäkysymyksiä, asioita, joita Cecilie ei ollut edes harkinnut. Tunteesta, keskittymisestä, muutamasta ainesosasta.
”Tämä on hyvin lähellä mustaa magiaa”, Tanya sanoi ja inho kuulsi hänen äänestään. ”En tiedä, onko tämän toteuttaminen hyvä asia.”
”Se on ainut, mitä keksin”, Cecilie sanoi epätoivoisena. Tanya marssi pöydän ääreen ja laski paperit pöytätasolle. Cecilie hivuttautui lähemmäs ja istui yhteen tuoleista pöydän ääressä. Hän tunsi pistelyn jaloissaan ja tajusi, miten häntä oli aikaisemmin heikottanut jännityksen takia.
”Aiotko tuoda esiin vai luoda tällaisen olennon?” Tanya kysyi.
”Tuon sen loitsun avulla. En vangitse sitä kuin hetkeksi, jotta voimme tuhota sielunsyöjät ja Draken magian.”
Tanya puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
”Sinun on pistettävä likoon kaikkesi. Taivaallinen olento on mahtava, ehkä liiankin voimallinen hallita.”
”Niin.”
Tanya poistui hetkeksi pöydän äärestä ja toi pian mukanaan mustetta ja kynän.
”Käytä näitä. Niiden pitäisi pitää loitsu paikoillaan tarpeeksi kauan”, hän sanoi ja Cecilie vilkuili kiemurtelevia loitsun kuvioita. Hän tunnisti niiden sanoman, mutta myös voiman, jollaista ei ollut uskonut piirtävänsä koskaan loitsuun.
”Kiteytä hahmo, älä vangitse sitä, kuten harkitsit. Vapauta hänet. Tee siitä itsesi veroinen”, Tanya vielä ohjeisti ja Cecilie painoi kaiken tarkasti mieleensä.
Kun Tanya luovutti paperit ja suunnitelmat takaisin, Cecilie ehti tuskin sulkea ne laukkuunsa, kun noita jo ohjasi hänet takaisin käytävään.
”Mikä tämä luola on? Asumus vai kokoontumista varten?” Cecilie uskaltautui kysymään.
”Tämä on noitayhteisön turvapaikka”, Tanya sanoi. ”Monet ovat lähteneet, osa asuu yhä kylässä.”
Cecilie kuvitteli kaikkia noitia, jotka voisi tavata. Hän oli elämänsä aikana tutustunut vain muutamaan, vaikka olikin koko pienen ikänsä opiskellut Elenan opissa loitsujen saloja. Hän tiesi, että voima, jota Elena oli suojellut, oli kaksoissisarten noituus, sen voimakas ilmenemismuoto. Elena oli vienyt heidät turvaan, opettanut heitä ja yrittänyt suojata heitä lordilta ja hänen sotilailtaan viimeiseen asti. Cecilie lähetti pienen ajatuksen ottoäidilleen ja toivoi tämän suojelusta.
Tanya hyvästeli hänet luolan suuaukolla. Arkinen valoisuus tuntui melkein liian kirkkaalta hämärän luolan jälkeen, vaikka taivas olikin pilvinen ja ilta oli selvästi jo tulossa. Cecilie hyvästeli noidan niiaten lyhyesti ja oli jo kääntymässä pois, kun hän kuuli Tanyan hiljaisen äänen.
”Minä pitelin kristallia, kun teit loitsua pääkaupungissa”, Tanya tunnusti. ”Tiedän, miten suuren uhrauksen teit. Autoin vapauttamaan kiven voiman.”
Cecilie ei ehtinyt sanoa mitään, kun noita jo katosi takaisin luolan pimeyteen.
Matkalaiset olivat käyneet nukkumaan. Mariellan pienen talon lattialle oli levitetty pedit ja peitteet, jotta kaikki mahtuisivat nukkumaan. Myös Mariella oli siirtynyt nukkumaan ja Olivia oli ainoana hereillä. Hän kuunteli hengitysten rauhallista ääntä ja vilkaisi välillä Ijsin matkalaisia, jotka nukkuivat kaikki lähekkäin, ja toisinaan hän katseli Bladen suuntaan, joka nukkui etäällä muista, selkä Oliviaan päin.
Kuningatar istui pöydän ääressä ja odotteli Cecilien paluuta. Hän oli hiukan huolissaan, mutta samalla etäisesti toiveikas. Jos Cecilie saisi vastauksia kysymyksiinsä, heillä olisi etulyöntiasema Drakea vastaan ja ainakin Olivia marssisi Ijsiin hiukan varmemmin mielin.
Osaksi Olivia olisi halunnut päästä tapaamaan Tanyaa itsekin. Hän olisi voinut kysyä loitsusta, joka sitoi hänet ja Bladen yhteen, mutta tietysti hänen ei pitäisi tehdä sitä kysymättä ensin Bladelta. Mies ei pitäisi ajatuksesta muutenkaan. Blade oli sanonut, että oli tyytyväinen sopimukseen, mutta Olivia ei voinut olla miettimättä loitsun hintaa. Hänen pitäisi varoa aina tulevaisuudessaan magian käyttöään, ettei hän satuttaisi Bladea.
Mutta voisiko loitsua purkaa ja mikä sen lopputulos olisi? Palaisiko Blade entiseen kiroukseensa vampyyriksi? Kuolisiko hän? Olivia ei ollut valmis niihin mahdollisuuksiin.
Kun tyttö väsyi odottamaan sisällä, hän poistui hiljaa ja sulki oven perässään niin, ettei herättänyt muita. Hän oli vetänyt viitan harteilleen ja matkasaappaat jalkaansa. Hämärä oli alkanut laskeutua ja nyt, kun valo oli painunut jonnekin kauas taivaanrantaan, pimeys tuntui saapuvan vauhdilla. Vain muutamiin kylän talon ikkunoihin oli sytytetty kynttilä, mutta muuten kaduilla ei ollut lyhtyjä, mihin Olivia oli kotonaan tottunut. Pääkaupunki oli aina täynnä valoa, edes pientä sellaista.
Tyttö suuntasi kulkunsa kohti talleja, minne he olivat jättäneet hevoset lepäämään. Mariella oli luvannut, että hevosista huolehdittaisiin, mutta Olivia ei tiennyt, kenelle tyttö oli tehtävän antanut. Ehkä kyläläiset auttoivat kaikki toisiaan. Mariella ei vaikuttanut siltä, että hänellä olisi palveluksessaan ketään.
Tallissa haisi heinille ja jollekin märälle, hiukan tunkkaiselle. Olivia pysähtyi ovensuuhun ja huomasi tutun hahmon silittävän yhden hevosen turpaa. Zen kuuli luultavasti oven narahduksen, sillä hän käänsi katseensa ja hänen kulmansa painuivat hiukan, kun hän huomasi Olivian.
”Hei”, Zen tervehti hiljaa. Olivia nieleskeli ja vastasi tervehdykseen hiukan myöhässä, lähes yhtä hiljaisella äänellä. Hänen mielensä huusi häntä kääntymään takaisin, mutta jalat eivät vieneet häntä pois.
”Mariella ei kertonut, mistä tulitte? Oliko matkanne pitkä?” Zen kysäisi selvästi yrittäen saada aikaan jonkinlaista keskustelua. Se tuntui oudolta, sillä Olivian muistikuvissa Zen puhui vähän.
”Olemme pääkaupungista”, Olivia paljasti.
Zen hymähti. ”Sieltä on matkaa.”
Olivia asteli hiukan peremmälle talliin. Hän pysähtyi oman valkean hevosensa Belan luo ja silitti sen tuuheaa harjaa. Hän halusi sanoa Zenille jotakin, mutta hänen aivonsa tuntuivat käyvän tyhjää. Tavallisesti hän olisi keksinyt mitä tahansa puhuttavaa, mutta nyt sanoja oli vaikea löytää.
Zen ryhdistäytyi ja kääntyi nyt pois tumman hevosen luota. Olivia piti katseensa tiivisti omassa hevosessaan, mutta ei voinut välttyä tunteelta, että häntä tuijotettiin.
”Sanoit, että tunnette minut”, Zen tokaisi ja Olivian oli nyt pakko kääntyä katsomaan miestä. Punainen otsatukka peitti taas toisen silmän, kasvoilla oli omituisen haavoittuva ilme. ”Missä tapasimme?”
Olivia nielaisi. Hän oli pelännyt Zenin kysyvän jotain. Samalla tapaa kuin Bladea, häntä suututti, ja hän toivoi voivansa jotenkin saada Zenin tajuamaan. Zen, joka oli paennut Bashirista ja maksanut siitä. Zen, joka oli matkannut sekä yksin että Bladen kanssa, ja oli kohdannut luultavasti monenlaisia vaaroja. Zen, joka oli pelastanut hänet ja tappanut Dinan. Zen, joka kamppaili sielunsyöjän kanssa, joka yritti vallata hänen mielensä ja pakeni pääkaupungista.
Olivia pelkäsi äänensä värisevän ja siksi hän veti syvään henkeä.
”Sinä pelastit minut. Bladen kanssa.”
Hetken oli hiljaista ja mies tuntui pohdiskelevan sanoja.
”Olen siis joskus tehnyt jotain oikeinkin”, Zen sanoi hiljaa. Hän hymyili surullisesti ja se särki Olivian sydäntä.
”Tiedän, että olen itse valinnut unohtamisen. En haluakaan muistaa, sillä jos olen joskus halunnut unohtaa menneisyyteni niin pahasti, sen täytyy olla jotain pahaa”, Zen sanoi. Hän hipaisi silmänsä yli kulkevaa arpea. ”Olen pahoillani, etten tunnista sinua, mutta niin on parempi.”
”Olen tämän maan kuningatar”, Olivia sanoi ja yllättäen hänen äänestään löytyi voimaa. ”Sinä olit jonkin aikaa ystäväni. Nyt…”
Mitä he olivat nyt? Vihollisia? Vastustajia? Menetettyjä muistoja, entisiä tuttavia. Kuningatar veti väristen henkeä.
”Nyt en enää osaa sanoa.”
Hetken oli hiljaista. Zen näytti yllättyvän tiedosta ja hän silmäili Oliviaa ja tytön vaatetusta, hänen tummanvihreää mekkoaan ja tummaa viittaa. Mekon etuosassa oli pieni nyöritys ja valkeat hihat ja paidan yläosa pilkistivät esiin mekon olkaimien alta.
”Pahoittelen… Teidän korkeutenne”, Zen sanoi ja kumarsi hiukan päätään. Olivian silmiä kirvelsi ja koska hän kieltäytyi itkemästä, ainoa keino oli poistua. Hän lähtikin tallista rivakoin askelin, ja hiekka ja sora rahisivat hänen jalkojensa alla. Tyttö pysähtyi äkisti tajutessaan lähes juoksevansa. Hän oli tajuamattaan ohittanut Mariellan talon ja päätynyt lähes kadun toiseen päähän.
Muistaminen teki kipeää. Siksi Blade ei puhunut menneestä mielellään, eikä Cecilie halunnut muistella tai kertoa lapsuudestaan. Siksi Olivia itse ei halunnut ajatella mennyttä, vaan tulevaa. Ainoa toivo oli uskoa, että jonakin päivänä kipu ei olisi enää yhtä suurta. Jos toivoa ei ollut, oli mennyttä.
Siksi Zen oli valinnut pakenemisen.