TRUST 2 - LUPAUS
17.luku: Haamu menneestä
Hiljaisuus valtasi matkalaiset. Cecilie näytti hämmentyneeltä kuin ei olisi voinut odottaakaan saavansa kieltävää vastausta. Olivia sai ensimmäisenä kootuksi itsensä.
”Olet silti kuullut hänestä? Tiedätkö, missä Tanya on nyt?”
Mariella näytti hieman vaivaantuneelta, mutta ilme pysyi naisen kasvoilla vain pienen hetken, joka ei silti jäänyt kuningattarelta huomaamatta.
”Jos tiedät edes jotakin, pyydän, että kertoisit”, Olivia pyysi. ”Meidän on tärkeää päästä tapaamaan häntä.”
”Hän on pyytänyt, ettei hänen olinpaikkaansa paljastettaisi”, Mariella vastasi.
”Kuljimmeko tänne täysin turhaan?” Miriam parahti, mutta Troyn käsi tytön olkapäällä hiljensi hänet.
”Olemme täällä Ijsistä matkanneiden vieraideni kanssa”, Olivia sanoi ja lähestyi Mariellaa askeleen verran. ”Pohjoisen kaupunki on vallattu, joudumme selvittämään monen loitsun pulmaa ja haluamme päästä Kaanahin kaupunkiin voidaksemme auttaa Ijsiä. Hovinoitani tarvitsee kuitenkin Tanyan apua. Emme voi päihittää vastustajiamme, jos emme kykene olemaan paremmin valmistautuneita.”
”Drake on jo saanut haltuunsa yhden voimakristallin”, Cecilie alkoi puhua saaden uutta pontta ääneensä kuningattaren puheen jälkeen. ”Hän on luonut jo joukon sielunsyöjiä ja etenee kaupungista saadakseen myös muita voimakiviä haltuunsa. Emme voi antaa hänen tuhota koko valtakuntaa.”
Mariella laski hetkeksi katseensa, ja Oliviasta tuntui, että nainen näytti kamppailevan kahden asian välillä. Olivia kuuli Bladen tuhahtavan, ennen kuin mies puhui.
”Tässä on kyseessä paljon suurempi asia kuin yksi kaupunki tai yksi alue. Tässä on kyse koko valtakunnasta. Jos se noita ei tahdo tulla löydetyksi, hänen sietäisi ainakin tietää valintansa seuraukset.”
Bladen kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja hän näytti tavallista uupuneemmalta. Lopulta Mariella yritti luoda kasvoilleen pienen hymyn ja viittasi taakseen raunioiden sekaan.
”Olette tervetulleita lepäämään luokseni joksikin aikaa, ennen kuin jatkatte matkaanne”, nainen sanoi lempeästi. ”En tiennyt tilanteen olevan näin vakava. Te olette jo matkanneet pitkään, haluatte varmasti ruokaa ja lepoa.”
Matkalaisten joukko ei väittänyt vastaan. He lähtivät etenemään Mariellan perässä yhä pidemmälle raunioiden ja kivikkojen sekaan. Mariella tuntui löytävän polkujen ja teiden seasta juuri ne oikeat ja lopulta rojun keskeltä alkoi nousta kallion reunaa ja uusia rakennuksia. Vanha, linnoitusmainen ja tuhoutunut rakenne jäi taakse ja edessä avautui uusi näkymä. Uuden kylän laitamat.
Talot alkoivat hiljalleen kohota hiekkaisen tien varrella. Hevoset jätettiin pieneen talliin ja matkalaisille luvattiin, että niistä huolehdittaisiin. Mariella johdatti heidät kauniiseen, ruskeasta puusta tehtyyn taloon, jonka punatiilinen katto oli hiukan ränsistynyt. He saapuivat pieneen tupaan, josta hahmotti tilan keittiöön ja pienehköön makuuhuoneeseen. Tuvassa oli pöytä ja useita hyllyjä täynnä mitä erilaisimpia tavaroita, satoja purnukoita ja purkkeja, lasimaljoja ja pussukoita, kirjoja, ohuita paperipinoja, yrttejä ja kukkasia. Joukko lampsi sisään varsin kurjana ja matkan väsyttämänä.
”Saimme vieraita”, Mariella huikkasi peremmälle taloon. Nainen laski jousen kädestään ja nuolikotelon paikalleen oven viereen. Olivia katseli kiinnostuneena peremmälle taloon ja kohti makuuhuoneen oviaukkoa, jonne Mariella oli huhuillut. Hänen sydämensä oli pysähtyä, kun huoneeseen asteli pitkähkö, tummatukkainen mies. Hänen otsatukkansa punaiset suortuvat peittivät osittain vasemman silmän ja sen päältä kulkevan arven.
Miehen katse oli utelias ja hän tähysi joukkoa hiukan yllättyneenä, mutta lempeänä. Cecilie henkäisi ja se herätti Oliviankin jähmetyksestään.
”Zen?” hän kysyi vaisusti ja mies vaikutti yllättyvän siitä, että tyttö tiesi hänen nimensä.
Seuraavat tapahtumat sattuivat niin nopeasti, että Olivia oli aivan pyörällä päästään. Cecilie nyyhkäisi ja pinkaisi ulos paiskaten oven perässään kiinni. Blade marssi matkalaisten joukon ohi ripein askelin ja iski nyrkkinsä Zenin kasvoihin. Miriam ja Alex huudahtivat samalla, kun Troy otti muutaman askeleen eteenpäin rauhoittaakseen tilannetta. Mariella kiljahti ja kiiruhti Zenin luo, joka näytti hämilliseltä jouduttuaan niin yhtäkkisen hyökkäyksen kohteeksi, ja Olivia kiiruhti tarttumaan Bladea olkavarresta.
Kun he viimein saivat miehet kauemmas toisistaan, Mariellan kasvoilla liekehti kiukku.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi vierailtaan tiukasti ja ohjasi Zenin istumaan. Miehen ohimolla oli punainen jälki ja siihen nousisi varmasti mustelma.
”Selittäköön hän”, Blade ärähti mulkoillen Zeniä, joka näytti edelleen niin hämmentyneeltä, että Olivian oli vaikea tuntea kasvojen takana olevaa persoonaa. Hän ei ollut nähnyt tuota ilmettä miehen kasvoilla aiemmin. Kuvotus, kiukku ja valtava suru painoivat jossakin syvällä vatsanpohjassa, mutta Olivia yritti pitää itsensä tyynenä. Troy liikahti lähemmäs Bladea pitämään kättä miehen olkapäällä, mutta Blade ravisti käden pois.
”Zen?” Mariella kysyi hämillään, mutta mies vain pudisti päätään.
”Me… Tunnemme hänet”, Olivia koki tarpeekseen selittää. Silloin Zen kohtasi hänen katseensa kuin olisi yllättynyt vastauksesta.
”Zen”, Mariella mutisi hiljaa käsi miehen olkapäällä. Hän kohotti pian katseensa kohti matkalaisia ja siinä oli uhmaa. ”Hän ei muista teitä enää. Hän on valinnut unohtamisen.”
”Mistä te hänet tunnette?” Miriam kysyi hämillään. Koko Ijsin porukka oli vaitonainen ja selvästi yhtä hämillään tilanteesta kuin Mariella ja Zen.
”Matkasimme hänen kanssaan. Hän…”, Olivia takelteli pystymättä jatkamaan. ”Miten hän on voinut vain unohtaa?”
”Loitsu”, Mariella vastasi lyhyesti. Bladen tuijotus ei lakannut, ja Zen tuntui huomaavan sen, sillä hän kohtasi lopulta Bladen siniset silmät.
”Olen pahoillani, jos olen loukannut sinua aiemmin. En vain kykene enää löytämään sitä muistikuvistani”, Zen vastasi hiljaa ja Olivian sydäntä särki kuulla sen tuttu, rauhallinen poljento.
”Et minua. Mutta ystävääni”, Blade vastasi ääni hyisenä.
”Mitä tapahtui?” Zen kysyi.
”Hän on kuollut”, Blade totesi kylmästi ja marssi ulos talosta oven kolahtaessa kiinni hänen perässään.
Ijsin kolmikko asettui lepäämään ja syömään. Mariellan talon tilat olivat pienet, joten porukka levittäytyi lattialle ja makuuhuoneeseen, mutta Olivia jäi istumaan tuvassa olevan pöydän ääreen Mariella seuranaan. Nainen oli lähettänyt Zenin asioille, luultavasti jatkamaan töitään, mutta Olivia ei kysellyt sen tarkemmin. Hän oli helpottunut, ettei joutunut istumaan Zeniä vastapäätä. Ajatus inhotti häntä enemmän kuin hän oli aiemmin tiennytkään.
Olivia kertoili rauhallisesti Ijsin tilanteesta ja siitä, miten Miriam ja Troy olivat saapuneet pääkaupunkiin loppukesästä. Mariella kuunteli ja esitti toisinaan lisäkysymyksiä, mutta ei udellut Zenistä tai tämän menneisyydestä. Nainen ei vaikuttanut kiukkuiselta, mutta hän oli etäisen asiallinen ja selvästi pelästynyt, kun hänen vieraansa käyttäytyivät yllättäen niin aggressiivisesti. Sen sijaan Olivian oli kysyttävä mieltään painavat kysymykset.
”Miten hän voi vain unohtaa? Miten sellainen loitsu on mahdollinen?”
”Sitä kutsutaan autuudenjuomaksi. Se on erittäin vahvan magian ansiota. Tiesin, että hän oli parantumassa siitä, kun sielunsyöjä pakeni hänen kehostaan ja että hänen elämässään oli sattunut jotain suurta, jotain, mitä hän pakeni. Zen ei halunnut kertoa paljoa”, Mariella selitti rauhallisesti ja hämmensi samalla yhtä suurista padoista lieden äärellä.
”Mikset koskaan kysellyt?”
”Hän on itse valinnut tiensä”, Mariella sanoi. ”Kunnioitan hänen valintaansa.”
Vastaus sai Olivian vain ahdistumaan. Hän halusi etsiä Zenin käsiinsä, kysyä tältä miksi, miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui, mutta tietenkään hän ei voisi. Hän halusi ravistella miestä, saada tämän tunnustamaan tekonsa, muistamaan Dinan. Sen sijaan Zen oli valinnut pakenemisen. Oliviaa etoi.
Olivia yritti kertoa kaiken tarpeellisen heidän matkansa syistä ja Mariella tuntuikin suhtautuvan siihen vakavasti. Hän oli valmistanut suuren padallisen keittoa, jota Oliviakin joi kupistaan vähän väliä. Keitto lämmitti mukavasti ja valoi hänen sisälleen rauhan tunnetta, vaikka muu maailma tuntukin olevan aivan sekaisin.
”Minun on lähdettävä etsimään heitä”, Olivia sanoi syötyään ja kiitettyään ruoasta. ”Blade ja Cecilietä. Meidän pitää pysyä koossa ja päästä jatkamaan matkaa.”
Mariella nyökkäsi. Olivia huomasi naisen empivän ja Mariella kutsuikin hänet takaisin hiljaisella äänellä, ennen kuin Olivia ehti ovelle.
”Tiedän, missä Tanya nykyisin asustaa”, nainen sanoi ja sormeili tummanvioletin mekkonsa helmaa. ”En todella saisi kertoa, mutta ymmärrän, miten vakava tilanne on. Yritän saada hänet suostumaan tapaamaan teitä.”
Olivia oli yllättynyt, mutta piristyi huimasti tiedosta. Hän kiitti hiljaa Mariellaa ja heilautti kättään merkiksi myös Ijsin ystävilleen, jotta nämä tietäisivät hänen poistuvan. Alex heilautti kättään vastaukseksi ja Troy jatkoi Miriamin kanssa hiljaista keskustelua.
Ulkona oli viileää ja Olivian täytyi kietoa viittaa paremmin ympärilleen, jottei häntä palelisi. Pilvet lipuivat taivaalla eteenpäin hidasta vauhtia, ja koko taivaankatto näytti yhdeltä harmaalta mössöltä. Kulkiessaan uuden kylän kaduilla, Olivia alkoi huomata liikettä. Ihmisiä hääräili töissään siellä täällä, osa kantoi puita, toiset vettä, joku johdatti vuohia katua pitkin kohti aitausta. Elämä kaiken hajonneen keskellä oli puhjennut kukkaan, vaikka kaupunki oli joitakin vuosia sitten tuhottu aivan maan tasalle.
Olivia pysähtyi kyselemään joiltakin ohikulkijoilta Bladesta ja Ceciliestä, mutta useimmat joutuivat sanomaan, etteivät olleet kohdanneet sen näköisiä muukalaisia. Lopulta eräs vanha nainen ilmoitti nähneensä Cecilien tuntomerkkeihin sopivan tytön kallion pohjoispuolella, missä sijaitsi pieni lampi. Olivia suuntasi kulkunsa kohti noitatytön olinpaikkaa ja huomasi pian kulkevansa pois kylästä. Tien vierellä kasvoi joitakin kasveja, oikealla puolella heinikkoa. Hän erotti lammen kimalluksen, tumman harmaana ja raskaana heijastuvan tyynen vedenpinnan, ja Cecilien sen rannalla.
”Hei”, Olivia tervehti hiljaa, jottei säikäyttäisi tyttöä saapuessaan rantaan. Cecilie kuitenkin hätkähti ja hänen hartiansa laskivat nopeasti, kun hän huomasi tulijan olevan kuningatar. Cecilien silmiä ympäröivät punaiset rinkulat ja hän näytti varsin surkealta, mutta muutoin olevan kunnossa. Olivia käveli tytön viereen ja tarttui varovasti tämän käteen. Hänen helpotuksekseen Cecilie ei vetäytynyt pois.
Kaksikko oli hiljaa, mutta hetken kuluttua kummankin poskilla kimaltelivat kyyneleet. He itkivät ilman sanoja. Niille ei ollut tarvetta.
***
Kun kumpikin oli rauhoittunut tarpeeksi, Olivia ehdotti, että Cecilie lähtisi hänen mukaansa etsimään Bladea. Olivialla ei ollut havaintoakaan siitä, mistä hän voisi miestä etsiä tai oliko Blade edes löydettävissä. Mies osasi pysyä piilossa ja tulisi takaisin, sitten kun siltä tuntuisi, mutta Olivialla ei ollut aikaa odottaa. Cecilie sen sijaan osasi antaa vihjeen, sillä hän oli nähnyt Bladen, ennen kuin oli ehtinyt kovin kauas Mariellan luota.
Niinpä kuningatar suuntasi hovinoitansa kanssa takaisin kylän suuremmalle kadulle. He löysivät pienen tavernan, jonka edessä roikkuva kyltti oli sään kuluttama ja teksti oli tuskin luettavissa. Sisällä tavernassa tosin oli kynttilöiden ansiosta valoisaa ja takassa paloi lämmittävä tuli. Vain muutamia ihmisiä istui pöytien ääressä ja paikan omistaja kohotti katseensa nähdessään Olivian ja Cecilien astuvan sisään. Olivia esitti asiansa ja mies vinkkasi sivummalle varjoissa olevaan pöytään, jossa istui tummiin pukeutunut hahmo. Olivia tunnisti Bladen sotkuisen, mustan tukan heti ja kiitti omistajaa. Yhdessä tytöt lähestyivät Bladen pöytää, Cecilie jättäytyi hieman taaemmas.
”Blade?” Olivia kysäisi ja istui miehen viereen. Hän huomasi pöydällä olevat tuopit ja haistoi makean nesteen tuoksun. Blade vaikutti hieman uneliaalta, joskin Olivia arveli sen johtuvan juomasta. Hän olisi halunnut suuttua, mutta muisti, miten itse oli äskettäin itkenyt silmänsä punaisiksi rannassa Cecilien kanssa. Hän näytti varmasti itsekin riutuneelta ja varsin sekavalta, ei ihmekään, että tavernan omistaja oli katsonut kaksikkoa hieman kummissaan.
”Voitte ihan hyvin häipyä”, Blade tokaisi. Olivia kurtisti kulmiaan ja hivuttautui tuolissaan hiukan lähemmäs miestä. Bladen takin korkea kaulus oli vedetty pystyyn ja miekkavyö oli kiedottu tiukasti vyötärölle takin päälle.
”Tulimme hakemaan sinut. Et voi jäädä tänne murehtimaan”, Olivia sanoi varovasti.
”Paraskin puhumaan.”
”Blade”, Cecilie sanoi hiljaa. ”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Olivia kertoi, että Mariella yrittää järjestää tapaamisen Tanyan kanssa. Jos noita sittenkin on täällä, pääsemme pois heti huomenna.”
Bladen katse käväisi noitatytössä, mutta Olivia ei ollut varma, oliko hän ymmärtänyt kaiken Cecilien sanoman. Bladen tumma pää painui alas ja hän nojasi tukevasti pöytään.
”En tosiaan halua nähdä häntä uudelleen.” Blade puhui hiljaa, mutta Olivia tiesi heti, kenestä oli kysymys. Hän keräsi voimaa seuraaviin sanoihin.
”Zen on unohtanut kaiken. Mariella kertoi, miten hän valitsi autuuden juoman. Hän ei tunne meitä enää.”
”Se minua ärsyttääkin!” Blade ärähti ja hänen katseensa kohosi. ”Se, mitä hän teki, ei poistu sillä, että hän unohtaa kaiken tapahtuneen!”
”Ei tietenkään! Ei se muuta sitä, että hän on vastuussa tai että unohtaminen antaisi hänelle jotenkin anteeksi”, Olivia sanoi. Hän hiljensi hieman ääntään, kun huomasi muutamien muiden pöydässä istuvien vilkaisevan heidän suuntaansa. Bladen korotettu ääni oli varmaankin herättänyt heidän huomionsa.
”En ymmärrä, miksi Zen on valinnut unohtamisen tai mitä hän on ajatellut. En tiedä edes, miltä hänestä voi nyt tuntua.”
”Haluisin jotenkin läjäyttää sen päin hänen kasvojaan”, Blade ärisi hampaat irvessä. ”Ravistella häntä, kertoa kaiken tapahtuneen ja pakottaa hänet muistamaan.”
”Hän ei ymmärtäisi”, Cecilie sanoi hiljaa. ”Mieti, jos kertoisimme sinulle jotakin, mitä et tiedä, mitä et voisi muistaa. Se ei tuntuisi todelta.”
Blade painoi jälleen päänsä. Hänen olemuksessaan oli jotakin väsynyttä, hän tuntui luovuttavan siltä erää. Olivia hivuttautui taas muutaman sentin lähemmäs ja valmistautui saamaan miehen ylös tuolistaan.
”Olemmeko palanneet ajassa taaksepäin?” Blade kysyi puoliksi mumisten. Kysymys hiukan huvitti Oliviaa, ja hänen kasvoillaan kävi hymyntapainen.
”Emme. Miten niin?”
”Minä satutan sinua taas”, Blade sanoi ja tällä kertaa hän katsoi suoraan Oliviaan, vaikka tytöstä tuntuikin, että katse vain läpäisi hänet ja ulottui jonnekin kaukaisuuteen. Tytön huvittuneisuus katosi sen sileän tien ja hän kosketti varovasti Bladen olkapäätä. Blade vilkaisi kättä ja liikahti, kuin aikoisi koskettaa Oliviaa, mutta muuttikin kesken kaiken mielensä.
”Et tietenkään satuta.”
”Miksi ne painajaiset sitten piinaavat minua?” Blade kysyi. ”Veri. Olen taas sen saman kirouksen vanki.”
”Mi-Miten niin?” Olivia kysyi kummissaan. ”Se on mennyttä. Kaikki on nyt toisin. Miksi edes ajattelet noin?”
Blade ei vastannut, mutta työntyi tuolissaan kauemmas pöydästä niin, että tuolinjalat raapivat puulattiaa.
Olivia auttoi Bladen seisomaan, mutta mies huitaisi kädellään, ettei tarvinnut apua. Kolmikko poistui yhdessä viileään ja pilviseen ulkoilmaan. Olivia seurasi katseellaan Bladen hiukan epävarmaa etenemistä ja päätti kulkea miehen vierellä, ihan vain kaiken varalta. Se näytti hiukan suututtavan Bladea, mutta tyttö ei välittänyt.
”Kaikki mennyt on palannut takaisin kummittelemaan. Ensin veri ja se samanlainen voimakkuuden tunne, sinä, ja nyt Zen”, Blade mutisi, ja Olivia päätteli hänen puhuvan enemmän itselleen kuin muille. Hän ei osannut vastata Bladen hätään, mutta tyttö oli silti huolestunut. Jos Blade kamppaili entisen vampyyripuolensa kanssa, hän ei tiennyt, miten auttaa. Asioiden pitäisi olla toisin, mutta Bladen tuntemukset ja painajaiset kuulostivat vakavalta. Lisäksi Olivian reagoidessa kristalliin, Blade oli tuntenut saman voiman sykäyksen. Yhteys oli yhä tallella ja vaarallinen.
”Kaikki kääntyy vielä paremmaksi”, Olivia sanoi lopulta hiljaa.
”Lupaatko?” Bladen kysymys oli vaimea, lähes kuulumaton.
”Jos se on minun vallassani… niin lupaan.”
Mariellan talolle saavuttuaan kolmikko huomasi hidastavansa vauhtia. Kukaan ei tuntunut haluavan astua ensimmäisenä sisään. Cecilie veti syvään henkeä oven edessä, ennen kuin avasi sen. Olivia seurasi Bladen kanssa aivan kannoilla. Mariella oli yhä hääräämässä keittiössä, tosin Oliviasta työskentely vaikutti todella enemmän työnteolta kuin ruoanlaitolta. Mariella oli maininnut, ettei tuntenut itseään noidaksi, kuten muut noitayhteisön jäsenet itseään nimittivät. Kaipa magian käyttäjiä oli monenlaisia.
Mariella tervehti matkalaisia hiljaa ja Olivia kuuli tasaisen hengityksen makuuhuoneen puolelta. Ijsin vieraat varmaankin nukkuivat, ja kuningatar ajatteli Miriamia, joka etenkin kaipasi unta.
”Sain välitettyä tapaamispyyntönne Tanyalle”, Mariella sanoi, kun Cecilie asettui istumaan pöydän ääreen. Blade istuutui hieman huterasti ja Olivia jättäytyi seisomaan, käsi koskettaen Bladen vasenta kättä.
”Hän siis suostuu?” Cecilie kysyi varovasti. Noitatyttö oli silmäillyt huonetta kuin peläten Zenin olevan jälleen siellä, mutta nyt hänen sinisten silmiensä katse oli tiiviisti Mariellassa.
”Hän suostuu tapaamaan sinut”, Mariella täsmensi. ”Vain noidan. Ei muita.”
Olivia vilkaisi hovinoitaansa ja ajatteli sanoa jotakin vastaan, mutta Cecilie ehti ensimmäisenä.
”Se sopii”, tyttö sanoi. ”Voin tavat hänet yksin.”