TRUST 2 - LUPAUS
16.luku: Kohti kotia
Seuraava aamu ehti tuskin valjeta, kun matkaan lähtevä joukko jo kokoontui linnan pihamaalla. Hevoset oli valmistettu matkaan ja tarvikkeet pakattu pidempää retkeä varten. Koska he aikoivat välttää kontakteja ja pysytellä mahdollisimman hyvin piilossa Draken sotilailta, matkareitti oli suunniteltu kulkevaksi pääkaupungin itäpuolelta. He kulkisivat pieniä ja harvoin käytettyjä teitä, jolloin Drake tuskin osaisi aavistaa heidän olevan matkalla Kaanahiin. Se tosin tarkoitti sitä, että matkalla olisi yövyttävä usein ulkona. Olivia ei ollut säikähtänyt suunnitelmia, eikä huomannut hämmennystä myöskään Ijsin vieraiden kasvoilla kertoessaan matkasuunnitelmasta heille, mutta ei tyttö kovin innolla odottanut ulkona nukkumista. Ilma oli jo kylmä ja heillä olisi oltava valtavasti tarvikkeita mukanaan, myös lämpimiä vaatteita ja vilttejä.
Olivialla oli yllään mekko ja viitta. Hänen jalassaan olevat ratsastussaappaat likaantuivat pihan mutaan ja alushameen valkeaan helmaan jäi varmasti likaisia jälkiä. Hänen hiuksensa olivat auki ja hänellä oli mukanaan miekkavyö, jossa kiinni oleva miekka painoi hänen jalkaansa ja kylkeään joka askeleella.
Vaikka taivas oli pilvinen, vielä ei sentään satanut ja Olivia kiitti mielessään niitä säänjumalia, jotka asiaan vaikuttaisivat. Hän todella toivoi, että he voisivat välttyä kaatosateilta ja pakkasaamuilta matkansa aikana.
Pihalla odotti kuusi hevosta, joista neljän väritys oli hyvin tumma ruskea. Cecilien tamma oli musta ja Olivian ratsu, hänelle jo tuttu Bela, erottui selvästi joukosta valkealla värillään. Sen karva oli kerman vaalea ja harja hyvin tuuhea ja pitkä. Kuningatar käveli pihan poikki oman ratsunsa luo ja valmistautui nousemaan sen selkään.
Blade oli epätavallisesti hiljainen. Hän oli sitonut viimeiset varusteensa mukaan satulan taa, mutta näytti yhä olevan ajatuksissaan ja tarkistelevan jotakin rinkastaan. Hän kantoi miekkaa selässään tummassa kotelossa. Troy oli valmistautunut samoin.
Alex auttoi Miriamin ratsaille ja nousi pian itse perässä. Oliviakin huomasi tarvitsevansa apua, sillä hän oli tyytynyt pukeutumaan yhteen tummanvihreistä mekoistaan, vaikka harjoitteluvarusteet olisivat olleet käytännöllisemmät. Hän kuitenkin tiesi tarvitsevansa useamman vaatekerran, eikä matkaaminen näin aluksi tuntunut mekossa huonolta ajatukselta. Ainakin hänellä oli lämmin.
Jokaisella joukosta oli mukanaan tumma viitta, jossa oli myös huppu. Olivia oli myös tyytynyt tummaan väriin hovinaisiensa suostuttelusta huolimatta. Hän ei tarvinnut tummanpunaista viittaa maastossa.
Cecilie kipusi ratsaille hiukan epävarmasti. Olivia oli epäillyt, olisiko hänen hovinoitansa liian väsynyt matkaamaan, mutta ei hennonut puhua asiasta Cecilien kanssa. Tyttö tuskin haluaisi jäädä pääkaupunkiin yksinään ja asian ehdottaminen saattaisi jopa loukata häntä. Olivia ei voinut myöskään karistaa mielestään ajatusta, että he varmasti tarvitsivat Cecilietä. Heillä olisi varmasti edessään magiaa, johon aivan kenen tahansa taidot eivät riittäisi.
”Teidän korkeutenne”, Silas tervehti ja kumarsi hiukan päätään. Olivia nyökkäsi miehelle ratsunsa selästä ja tarttui tiukasti ohjaksiin.
”Pitäkää huolta pääkaupungista, kunnes palaan”, Olivia ilmoitti. Silas nyökkäsi, mutta nuori kuningatar oli aistivinaan eleessä erimielisyyttä. Hänen virkamiesjoukkonsa ei ollut tyytyväinen hänen lähtöönsä.
He lähtivät matkaan Olivian ratsastaessa joukon keskikohdilla. He poistuivat linnan pihamaalta ja kulkivat rauhallisesti kaupungin läpi sen itä osiin portille, jota harvemmin käytettiin kulkemiseen. Jopa useammat kauppiaan joutuivat kiertämään kaupungin päästäkseen sen länsiportille ja sisään myymään kauppatavaroitaan. Kun he viimein olivat kaupungin ulkopuolella, heidän eteensä avautui vihertäviä tasankoja, joitakin puita ja pitkälle horisonttiin jatkuva hiekkainen tie. Miriam, Troy ja Alex ratsastivat edellä. Olivia pystyi aistimaan, miten heistä jokainen halusi kannustaa hevosensa raviin edetäkseen nopeammin. Ei ollut kuitenkaan fiksua väsyttää hevosia jo alkumatkasta.
Heidän ensimmäinen kohteensa oli vanhan Marokkan rauniot, mistä he Cecilien mukaan löytäisivät noidan, joka oli ohjeistanut Ameliaa kristallin kanssa. Olivia toivoi, että noita tietäisi enemmänkin. Cecilie oli myöntänyt, ettei saisi kaikkia salaisuuksia selville yksin.
”He näyttävät kaikki sisaruksilta”, Cecilie sanoi hiljaa. Olivia seurasi noitatytön katsetta ja huomasi hänen tarkastelevan edellä ratsastavaa Ijsin kolmikkoa. Jokaisen valkea pää katseli vankasti eteenpäin. Miriam ratsasti hieman muuta kahta edellä, mutta vastasi toisinaan hiljaisesti Alexin ja Troyn keskusteluun. Kaikilla kolmella oli tumma viittansa, Miriamin vaaleimmat hiukset tuntuivat hohtavan ja Alexin jännittyneistä hartioista näki, ettei hänkään ollut aivan rauhallinen.
”Tämä on heidän yhteinen surunsa”, Olivia sanoi. Hänestä oli tuntunut pahalta, kun hän ei voinut tehdä enempää Miriamin ja Alexin hyväksi. Toisaalta hän ei myöskään halunnut tungetella, vaan toivoi, että sisarukset löytäisivät lohdutusta toisistaan ja Troysta.
Kuningatar vilkaisi Bladea, joka oli pysytellyt hiljaa koko alkumatkan. Blade kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta Olivia vain hymyili hänelle ennen kuin käänsi katseensa takaisin eteenpäin.
Kun he vähitellen siirtyivät peltojen välistä kulkevalta tieltä metsään, Olivia alkoi katsella ympärilleen enemmän. Hän oli kulkenut metsässä aikaisemmin pakoretkellään pääkaupungista, mutta silloinen metsä oli ollut hiljainen ja pelottava, lähinnä Bladen takia. Nyt eläimet eivät kiertäneet heitä kaukaa, vaan Olivia kuuli lintujen äänen ja näki kuusen oksalla kiipeävän oravan. Puiden lehdet olivat värjäytyneet ruskan värein kauniin kultaisiksi, punaisiksi ja rusehtaviksi.
He pysähtyivät päivän aikana vain kaksi kertaa ja jatkoivat kunnes metsässä alkoi hämärtää. Tie oli kaventunut lähes olemattomaksi poluksi ja hetken Olivia epäili, olivatko he harhautuneet pois oikealta reitiltä. Miriam näytti tyyneltä, vaikka hän laskeutuikin viimeisenä hevosen selästä ja olisi selvästi halunnut jatkaa vaikka läpi yön.
He pystyttivät kaksi telttaa ja keräsivät puita sytyttääkseen nuotion. Maa oli viileä ja pudonneista lehdistä liukas, mutta he onnistuivat löytämään kuivan paikan. Blade oli sitä mieltä, että tuli olisi parasta saada syttymään mahdollisimman pian, ennen kuin pimeys laskeutuisi täysin. Olivia kuuli hänen mainitsevan, että ei mielellään haluaisi törmätä ”kaltaisiinsa” keskellä metsää. Se sai tytön pälyilemään ympärilleen.
Alex ilmoittautui vapaaehtoiseksi valvomaan ensimmäisenä nuotion äärellä, kun muut nukkuisivat. Troy ilmoitti ottavansa vahtivuoron hänen jälkeensä ja vähitellen kaikki kävivät nukkumaan. Olivia huomasi hämärän laskeutuneen jo täysin ja vilkaistessaan ylös, hän ei erottanut taivasta. Jostakin läheltä nousi sumua, joka sai metsän tuntumaan entistä aavemaiselta. Nuori kuningatar nukahti kuitenkin matkanteosta väsyneenä varsin nopeasti, Miriam ja Cecilie vierellään.
Hiljalleen usva peitti metsän täysin. Se tuntui jatkuvat myös korkealle ylöspäin, sillä puiden latvoja oli mahdotonta nähdä. Eteensä sumuisessa ympäristössä näki tuskin käsivarren mittaa enempää. Alex istui nuotion lähellä puuhun nojaten ja yritti estää silmiään sulkeutumasta.
Olivia nukkui rauhattomasti ja näki unta.
Ilma ulkona oli lämpimän aurinkoinen ja kuningatar oli hiukan pahoillaan siitä, että joutui poistumaan tauoltaan takaisin töiden pariin. Hän oli seisoskellut parvekkeella lämpimässä tuulenvireessä ja nauttinut kevätauringon säteistä.
Kokoushuoneeseen palattuaan hän yllättyi nähdessään useiden virkamiesten kokoavan tavaroitaan. Jokainen oli noussut seisomaan kuningattaren astuttua huoneeseen, mutta nyt väki vaikutti ahdistuneelta ja ympäri huonetta kuului hiljaista mutinaa. Pilvet lipuivat auringon eteen ja ikkunoista heijastunut auringonvalo katosi pimentäen huoneen.
”Hänestä ei ole tämän maan johtajaksi!” yksi miehistä kailotti yllättäen kovaan ääneen. Olivia säpsähti ja hänestä tuntui kuin sydän olisi jättänyt yhden lyönnin välistä. Miten joku saattoi ajatella hänestä tuollaista?
”Olen luvannut tehdä parhaani-”, Olivia aloitti, mutta virkamiesten äänet keskeyttivät hänet.
”Hän ei hoida tehtäviään!”
”Ja katsokaa millaisten ihmisten, millaisten hirviöiden kanssa hän liikkuu!”
Mutina yltyi meteliksi ja Olivian oli peitettävä korvansa. Silti ääni ei kaikonnut mihinkään ja nyt syytökset alkoivat kaikua hänen päänsä sisällä. Kuningatar kääntyi sännätäkseen pois huoneesta, mutta oli samassa törmätä Taraan, yhteen hovineidoistaan. Nainen näytti vakavalta, mutta Olivia ei voinut olla tuntematta helpotusta Taran saapumisesta.
”Luojan kiitos, Tara, tarvitsen apuasi. Missä Cecilie on? Entä Blade?”
Taran ääni oli viileä hänen vastatessaan. ”He eivät ole enää täällä.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Olivia kysyi hämillään, mutta ei saanut vastausta. Tara oli kadonnut ja hän oli yksin hämärässä tornihuoneessaan. Ikkunan takana pauhasi ukkosmyrsky ja jokainen jyrähdys sai Olivian säikkymään.
Cecilie oli lähtenyt. Tietysti, tytöllä oli omakin elämä. Miksi hän olisi jäänyt linnaan, kun Olivia ja kuninkaallisten perhe oli aiheuttanut tytölle niin paljon surua?
Ja Blade. Blade oli lähtenyt ennenkin. Blade kaikkosi aina, hänellä oli omat tiensä.
Olivia käpertyi sänkynsä päälle ja painoi pään polviin. Hän oli aivan yksin.
***
Kodin kartanon kauniit käytävät olivat tyhjät ja kylmät. Miriam kiiruhti eteenpäin ja mietti, miksi Troy ei ollut tapansa mukaan hänen kintereillään. Talossa oli muutenkin tavattoman hiljaista. Edes palvelusväki ei liikkunut käytävillä. Kaikkialla oli puhdasta, tavarat olivat paikoillaan ja ikkunan takana oli tavallinen, pilvinen talvipäivä. Hätäännys alkoi kuitenkin vallata Miriamin mielen, kun hän etsi perheenjäseniään ympäri taloa. Kaikkialla oli tyhjää, aivan kuin kaikki olisivat lähteneet.
”Missä ihmeessä he ovat?” tyttö ajatteli ja alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Hän nosti hieman tummansinisen mekkonsa helmaa päästessään portaisiin ja kipusi ne lähes juosten. Kun hän avasi portaiden päässä olevan oven, hänen oli pysähdyttävä.
Suuri sali oli veritahrainen ja hämärä. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen ja ainoa kunnollinen valo tuli huoneeseen ovesta, josta Miriam oli juuri astunut sisään. Hän näki heti viisi ruumista. Hän näki äitinsä vaaleat hiukset takkuisina verisillä kasvoilla. Hänen veljensä kasvot olivat mustelmaiset ja Alexin vatsasta pisti edelleen terävä miekka. Miriam haukkoi henkeään ja käveli sisään sydän lyöden vimmatun kovaa. Hänen jalkansa vapisivat ja kyyneleet ryöpsähtivät kasvoille. Isä näytti lähes samalta kuin ennenkin. Hän makasi äidin ruumiin vierellä, silmät kylminä ja tyhjinä.
Kun Miriam suuntasi katseensa kauemmas, hän huomasi viimeisen ruumiin. Se oli syrjässä muista, kuin yksinäiseen taisteluun unohtuneena. Troy oli kylmä ja eloton. Miriam polvistui pojan viereen ja painoi päänsä tämän veristä rintaa vasten. Hän itki ravisuttavin nyyhkäyksin, lähes paniikin vallassa. Kipu rinnassa oli niin valtavaa, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa lopettaakseen sen. Hän ei voinut olla menettänyt perhettään ja parasta ystäväänsä. Tämä ei voinut olla totta.
***
Linnan piha oli syksyn harmaa ja sateinen. Cecilie kiiruhti pihan läpi ripein askelin kohti linnan ovia. Hän oli kulkenut kaupungilla kuningattaren lähettämillä asioilla ja hän tunsi olonsa väsyneeksi. Kun tyttö avasi linnan oven, hän huomasi aulan olevan kummallisen hämärä.
Tuttu, tummatukkainen nainen seisoi portailla. Hän nauroi synkkää nauruaan ja hänen jaloissaan makasi vaaleatukkainen tyttö. Cecilie ei voinut liikahtaa. Hän halusi syöksyä Katen kimppuun ja tuhota noidan, mutta ei kyennyt. Hän halusi polvistua sisarensa viereen ja kertoa, että kaikki järjestyisi. Hän voittaisi tällä kertaa. Hän voittaisi omin voimin.
Katen loitsut paiskasivat Cecielien maahan. Hän nousi ylös yhä uudelleen ja uudelleen, mutta ei kyennyt taistelemana vastaan. Yksikään loitsu, jota Cecilie ajatteli, ei onnistunut. Hän ei kyennyt kohottamaan käsiään tai lausumaan sanoja, jotka olivat aivan kielen päällä. Hän tunsi olonsa voimattomaksi ja samalla Celinen elinvoima heikkeni jatkuvasti. Kyyneleet pyrkivät silmiin ja kurkkua kuristi, mutta Cecilie nousi aina uudelleen ylös, kunnes ei enää jaksanut.
Hän oli liian heikko.
***
Blade haistoi pimeässä veren. Koko hänen kehonsa huusi janosta, jonka hän halusi tyydyttää. Välittömästi. Hän istui pimeässä, silmät suljettuna ja puunrunko tukevasti selkänsä takana. Hän kuuli pienen huminan, kun ilmavirta osui puiden oksiin, mutta muuten metsä oli pelottavan hiljainen. Kun hän oikein pinnisti, hän kuuli myös rauhallisen hengityksen jostakin läheltä. Bladen kurkkua korvensi, sillä hänen janonsa vain kasvoi, kun hän alkoi etsiä lähistöltä sydämenlyönnin ääni. Sydän pumppasi verta tasaisesti suoniin ja veren tuoksu saavutti hänet aina, kaukaakin.
Blade avasi silmänsä ja tähysi pimeään. Hän oli aina nähnyt hyvin hämärässä, eikä metsän synkkyys nytkään tuottanut ongelmia. Terävät kulmahampaat pistivät huuleen hänen noustessaan ylös ja etsiessään tuoksun lähdettä. Verta.
Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta yllättäen Olivia oli hänen sylissään. Tyttö oli lämmin ja Blade upotti hampaansa syvälle tytön kaulaan. Hän hukkasi ajantajunsa. Hänen olonsa parani jatkuvasti ja polte kurkussa helpotti aina, kun hän sai uuden kulauksen verta, kunnes himo kasvoi jälleen äärimmilleen ja polte alkoi uudelleen. Hän puristi tyttöä rintaansa vasten ja joi aina vain enemmän.
Kun hän seuraavan kerran kohotti kasvonsa, hän huomasi, miten kalpea Olivia oli. Tytön silmät olivat suljetut ja hänen hennot, valkeat kasvonsa näyttivät lähes sairailta. Blade tuijotti kaulasta valuvaa verivanaa, joka oli tahrinut sekä tytön vaatteet että hänen omat kätensä. Hän tunsi veren valuvan omaa leukaansa pitkin, hän tunsi sen maun suussaan.
”Ei. Sinä viimein tapoit hänet.
Kauhu iski häneen ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana. Hän tunsi, miten viileältä Olivian keho oli alkanut tuntua ja kuinka hän ei enää voinut kuulla mitään. Ei hengitystä. Ei sydämenlyöntejä.
”Olivia?” Blade kutsui käheällä äänellä. Polte kurkussa alkoi jälleen ja hän inhosi sitä. ”Olivia!”
Tyttö ei kuitenkaan liikahtanut tai reagoinut hänen kutsuunsa. Blade yritti kerätä tytön syliinsä paremmin, yritti tyrehdyttää luonnottoman suuren verenvuodon, mutta mikään, mitä hän teki, ei tuntunut auttavan. Koko pimeä metsämaa tuntui nyt verestä märältä. Huudot hänen päänsä sisällä kasvoivat ja yltyivät kirkunaksi. Polte oli pahempi kuin koskaan, kun hänen teki mieli upottaa hampaansa ruumiiseen vielä kerran ja juoda siitä viimeinenkin pisara. Hän halusi hukkua, hän halusi vajota pois kaiken tuskan keskeltä.
Aamu valkeni hitaasti. Ulkona oli viileää ja se sai kuningattaren värähtämään paksuista peitoista huolimatta. Olivia tunsi olevansa jopa iltaa väsyneempi. Hän kömpi pois teltastaan huomatakseen, että muut istuivat jo hiiltyneen nuotion äärellä varsin väsyneen oloisina. Miriamin ja Cecilien silmien ympärillä oli väsymyksestä tummat renkaat ja Olivia päätteli, ettei itse näyttänyt luultavasti yhtään pirteämmältä. Blade näytti epätavallisen kylmältä ja miehen kasvoilta oli vaikea lukea mitään tunnetta. Troy ja kauempana hevosten luona oleva Alex sen sijaan vaikuttivat siltä kuin olisivat nähneet aaveen. Olivia arveli, ettei kukaan ollut nukkunut hyvin.
Syksyisiä lehtiä oli pudonnut puista lisää heidän teltoilleen ja varusteilleen. Hevoset odottivat vähän matkan päässä riisuttuna varusteista ja Alex saapui juuri niiden luota.
”Näitkö sinäkin painajaista?” Cecilie kysyi hiljaa, kun Olivia istui hänen viereensä viileään maahan. Noitatyttö tarjosi hänelle leipää ja hedelmiä, jotka Olivia otti vastaan tyytyväisenä.
”Näin”, kuningatar vastasi ja kohotti katseensa muita kohti. ”Kokivatko kaikki saman?”
”Se oli sumu”, Cecilie sanoi ja värähti puhuessaan. Hän veti tummaa viittaa paremmin ympärilleen. ”Se toi jotenkin esiin kaikki pelkomme ja sai tapahtumat unissa tuntumaan mahdollisilta.”
Miriam kohotti yllättäen katseensa. ”Se tuntui enemmän kuin mahdolliselta. Se tuntui todelta.”
”Mitä unessasi tapahtui?” Olivia kysyi lempeästi. Miriam painoi päänsä ja tuijotteli jälleen maassa olevia neulasia ja sammalta.
”Olin yksin. Kaikki olivat kuolleet.”
Olivia tunsi myötätunnon piston. ”Minä myös.”
Kaikki tuntuivat kuuntelevan, vaikka eivät hetkeen sanoneet sanaakaan. Troy vilkaisi Miriamia, mutta ei lähestynyt tyttöä. Alex näytti pahoinvoivalta.
”Minä näin taistelun uudelleen”, Cecilie vastasi. Hänen silmänsä olivat hieman punaiset ja Olivia epäili hänen itkeneen. ”Celinen. En voinut tehdä mitään. En kyennyt edes loitsuihin.”
Olivia etsi katseellaan Bladea, joka pakkasi jo tavaroitaan takaisin ratsaille. Hän oli saanut toisen teltoista puretuksi, eikä vilkaissut hiilloksen ääressä istuvaa, hiljaista joukkoa. Kuningatar ei voinut olla miettimättä, mitä Blade oli nähnyt. Mikä miehen suurin pelko oli ollut ja oliko se saanut hänet näin hiljaiseksi, vetäytyväksi?
”Parasta, että jatkamme matkaa”, Troy sanoi ja nousi ylös. Hän lähestyi toista telttaa aikoen selvästi korjata sen kasaan. ”On turha jäädä tänne odottamaan uusi painajaisia.”
”Totta”, Alex totesi hiljaa, joskin hyvin väsyneesti. Hiljalleen kaikki nousivat ja korjasivat tavaransa kasaan. Heillä oli edessään vielä pitkä matka, eikä joukkion mieliala ollut kovinkaan korkealla. Olivia vilkaisi pilvistä taivasta noustuaan ratsaille ja toivoi, että he säästyisivät edes kaatosateelta.
Matkalaisten kulku jatkoi koko viikon tihkuisessa ja pilvisessä säässä. He pysähtyivät rankemman sateen sattuessa suojaan metsään ja kerran kallioon kaiverrettuun luolaan. Miriamista oli alkanut tuntua, että ulkona vallitseva kylmyys oli takertunut hänen sisimpäänsä. Hän ei ollut koskaan vihannut kylmyyttä, mutta nyt hän tunsi ensikertaa suurta pahoinvointia sitä kohtaan.
He läpäisivät yhden kylän viikon puolivälissä ja antoivat hevosten levätä kunnolla, ennen kuin jatkoivat matkaa jälleen. Lämmin ruoka pienessä majatalossa oli ollut mukavaa vaihtelua eväsruokaan ja Bladen sekä Troyn metsästämään riistaan. Miriam ei kuitenkaan ehtinyt iloita suojasta tai ruoasta, sillä kaipuu ja kiire kohti heidän päämääräänsä eivät saaneet häntä rauhoittumaan.
Toisinaan painajainen, jonka hän oli nähnyt, vaivasi yhä hänen mieltään. He olivat välttyneet kaiken peittävältä usvalta, mutta Miriam näki silti toisinaan kauhukuvia sulkiessaan silmänsä. Hän ei tiennyt, millaista magiaa metsässä oli, eikä hän halunnut jäädä ottamaan selvää. Ijsin kristalli hänen kaulassaan oli helpottanut vain hiukan hänen oloaan.
Kuningatar oli huomannut hänen epävarmuutensa ja yrittänyt jutella hänelle. Olivian lempeät, vihreänruskeat silmät olivat tarkastelleet häntä hieman liiankin tarkkaavaisesti. Miriam oli kuitenkin ollut melko haluton puhumaan huolistaan ja hän oli tuijotellut Troyn ja Alexin suuntaan Olivian puhuessa hänelle.
”Oletko kertonut hänelle?” Olivia oli kysynyt hiljaa ja Miriam oli kääntynyt yllättyneenä tyttöä kohti.
”Troylle”, Olivia täsmensi. ”Tiedän, että pidät hänestä.”
Miriam oli tuntenut poskiensa punehtuvan, muttei ollut sanonut mitään.
”Sinun pitäisi uskaltaa avautua”, Olivia oli kuiskannut ennen kuin oli lyhyesti pyyhkäissyt Miriamin olkapäätä ja poistunut. ”Jos jäät jäämuurisi taa, hän ei koskaan saa tietää.”
Silloin se oli tuntunut Miriamista ihan sopivalta vaihtoehdolta. Häntä jännitti ja tunteiden ääneen sanominen olisi tehnyt niistä entistä todellisempia.
Nyt Miriam katseli syrjäsilmällä Troyta, joka ratsasti hänen lähellään. Pojan ilme oli tyyni ja tasainen, mutta hän hymyili hiukan huomatessaan tytön katseen, ennen kuin käänsi kasvonsa takaisin eteenpäin. Miriamin sydäntä poltti, eikä tällä kertaa surusta. Jos Troy puhui hänelle, hän vastasi, mutta ei enää aloittanut keskustelua. He eivät istuneet vierekkäin nuotiolla ja vilkaisivatkin toisiaan vain salaa, toisen huomaamatta. Miriam janosi puhua pojalle, halusi koskettaa tämän kättä, tuntea helpotuksen tunteen istuessaan tämä vieressä, mutta hän vältti läheisyyttä. Tunteiden hallitsemisesta ja jäämuurin ylläpitämisestä tuntui tulleen yhä hankalampaa. Samalla hän mietti, milloin hänestä oli tullut näin kylmä.
Vaikka Miriam usein huomasi ajattelevansa Troyta lämpimin tuntein, hän ei suinkaan uskaltanut ilmaista ajatuksiaan pojalle. Troy oli hänen ulottumattomissaan, useastakin syystä. Ja silti hän ei voinut olla miettimättä, soiko Troy edes joskus samanlaisen kaipaavan ajatuksen hänelle.
Kun he viimein saavuttivat vanhan, luhistuneen kylän laitamat, Miriam alkoi tuntea olonsa jännittyneeksi. He olivat vanhan kylän raunioissa, jotka olivat jääneet kuihtumaan keskelle tyhjyyttä jo vuosikymmeniä sitten. Kadut olivat hiljaisia ja aavemaisia. Vain osa taloista oli pystyssä, maassa oli roskaa ja puun palasia ja koko paikan ympärillä tuntui vallitsevan painostava hiljaisuus. Vain joitakin puunrankoja sojotti romun seasta ilman lehtiä. Aamu oli alkanut pilvisenä ja taivas oli yhä harmaa, vaikka vesisade olikin väistynyt. Hengitys huurusi ilmassa ja matkalaiset olivat vetäneet viitat tiukemmin ympärilleen.
”Olemmeko varmasti oikeassa paikassa?” Alex kysyi hiljaa.
”Täällä tosiaan näyttää aivan autiolta”, Olivia jatkoi kuiskaten. Selvästi kukaan ei halunnut korottaa ääntään, kuin puhe tai huuto saattaisi herättää jotakin kuolleessa kylässä. Bladen katse oli noitatytössä, jonka hän selvästi luotti johtavan joukkoa.
”Olemme oikealla tiellä”, Cecilie vahvisti. ”Meidän täytyy vain jatkaa eteenpäin. Uusi kylä on rakennettu raunioiden keskelle.”
Matka tuntui kuitenkin jatkuvan ikuisuuden. Kylän oli täytynyt olla valtava.
Ennen kuin he ehtivät nähdä yhtäkään ehjää taloa tai valoa ikkunoissa, joukko joutui pysähtymään. Heidän edessään tiellä seisoi nainen, joka oli pukeutunut vaaleanharmaaseen viittaan. Hänen mekkonsa oli tummanvioletti ja ruskeat kiharat laskeutuivat viitan hupun alta. Naisen kädessä oleva jousi oli viritetty ja hän tähtäsi sillä kohti matkaajia. Miriamin teki mieli tarttua omaan jouseensa, joka hänellä oli mukana matkatavaroissaan, mutta hänellä tuskin oli aikaa valmistautua ennen kuin nainen ampuisi.
”Keitä olette?” hän kysyi kuuluvalla, vahvalla äänellä. Blade laskeutui ensimmäisenä ratsailta, mutta antoi Olivian puhua.
”Etsimme erästä noitaa, jonka kuulimme asuvan täällä”, kuningatar vastasi. ”Olemme saapuneet pääkaupungista asti.”
Cecilie laski oman viittansa hupun kasvoiltaan ja hän kohtasi naisen katseen pelkäämättä. ”Etsimme Tanyaa. Hänen ystävänsä kertoi, että voisin luottaa hänen apuunsa valmistaessani loitsua.”
Nainen laski jousensa hitaasti ja veti sitten hupun päästään. Hänen ruskeat silmänsä olivat suuret ja tutkivat matkalaisia tarkasti. Hänen sydämenmuotoisilla kasvoillaan oli tyyni, mutta valpas ilme, ja hänen hartiansa rentoutuivat vasta, kun myös muut olivat laskeutuneet ratsailta. Hän käveli Cecilietä vastaan, joka kohtasi naisen ensimmäisenä.
”Olen Mariella”, nainen sanoi ja ojensi kätensä Cecilielle, joka painoi kämmenensä naisen kättä vasten. He eivät kätelleet, mutta Miriam ei oikein käsittänyt mitä virkaa omituisella tervehdyksellä oli. Ehkä se liittyi johonkin omituiseen noitien tapaan, jota hän ei tuntenut.
”Cecilie”, tyttö vastasi vetäessään kätensä takaisin. ”Mukanani on hänen korkeutensa, kuningatar Olivia.”
Olivia lähestyi naista, mutta he eivät kätelleet. Nainen sen sijaan niiasi varovasti, eikä vaikuttanut kovinkaan hämmästyneeltä.
Mariella katseli sen jälkeen matkalaisia ja hänen katseensa pysähtyi Miriamiin niin pitkäksi aikaa, että Ijsin tytön oli käännettävä päänsä. Hänestä tuntui, kuin nainen olisi nähnyt hänen lävitseen, jonnekin niin syvälle, minne hän ei toivonut kenenkään näkevän. Mariella kuitenkin kääntyi pian takaisin kohti kuningatarta ja hänen hovinoitaansa. Naisen ääni oli vakava, kun hän puhui.
”Olen pahoillani, mutta olette saapuneet turhaan. Ette löydä Tanyaa täältä.”