TRUST 2 - LUPAUS
15.luku: Piilotetut tunteet
Loppusyksyn aurinko paistoi viilein sätein ja kiilteli maahan jääneissä sadepisaroissa. Olivia oli antanut vieraidensa levätä rauhassa, mutta lopulta keskustelu muiden kanssa ei voinut enää odottaa. Kuningattarelle toimitettiin raportit sotilailta ja hän sai tietää, että linnaan tunkeutunut sielunsyöjä oli tappanut kaksi portilla vahdissa ollutta sotilasta. Sielunsyöjän ruumis oli viety pois ja eteisaula kiireisesti siivottu, mutta kulkiessaan portaisiin Olivia pystyi vielä näkemään tumman jäljen lattiassa.
Kristalli tuntui pienenä painona hänen rintaansa vasten, mutta jotenkin kivi ei ollut saanut kuningatarta pelokkaaksi, ennemminkin sen voima oli rauhoittanut häntä. Kuin hän viimein olisi ymmärtänyt enemmän.
Blade halusi olla hänen mukanaan, vaikka Olivia oli ehdottanut, että mies voisi mennä lepäämään. Blade ei puhunut, mutta kulki Olivian vierellä tämän hoitaessa asioitaan ja lähti tämän mukaan myös heidän lähtiessään katsomaan Ijsin vieraitaan.
Troy näytti väsyneeltä ja hänen silmiensä alla oli tummat laikut kuin hän ei olisi nukkunut ollenkaan. Olivia oli pyytänyt pojan ja Alexin musiikkihuoneeseen, jossa Troy ja Miriam olivat useasti viettäneet iltaa vierailunsa aikana, mutta Alex ei ollut saapunut paikalle.
”Kuulin hänen sanovan, ettei hän jaksa istua paikoillaan odottamassa”, Troy kertoi, kun Olivia tiedusteli asiasta. Kuningatar oli istunut pojan seuraksi takkatulen ääreen, mutta Blade seisoskeli ikkunan luona ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Pianon koskettimien kansi oli nostettu ylös, ja Troy oli todennäköisesti istunut soittamassa aikaisemmin.
”Luultavasti hän on harjoittelemassa”, Troy jatkoi. ”He ovat siinä Miriamin kanssa samanlaisia. Kumpikin purkaa kiukkunsa mieluummin niin.”
”Yllätyin, ettet ollut odottamassa Miriamin seurassa”, Olivia sanoi lempeästi. Troyn kasvoilla vaihteli tunteidenkirjo, joka laimeni pian pelkäksi suruksi.
”Miriamilla on nyt veljensä”, Troy totesi kuin selitykseksi. ”Ei hän tarvitse minua.”
”Tietenkin tarvitsee”, Olivia yritti rauhoitella poikaa. ”Olen nähnyt, miten tärkeä olet hänelle.”
Troy ei vastannut mitään, vaan siirsi katseensa takassa loimuaviin liekkeihin.
”Kuulin jo Bladen kertomuksen tapahtuneesta, mutta haluaisin kuulla, mitä sinulla on sanottavana tästä kaikesta”, Olivia sanoi mahdollisimman sovittelevasti. Hän arvasi, että Troy oli jo selostanut kaiken Alexille, joten mies toivottavasti tiesi pääpiirteet kaikesta tapahtuneesta.
”Lähdin Miriamin perään, kun hän lähti kohti aulaa. Tiesin, ettei hän suostuisi lähtemään turvaan, kun jotain tapahtui”, Troy aloitti. Hänen kätensä puristuivat tiukasti nyrkkiin. ”En aikonut jättää häntä yksin.”
Oliviaa hymyilytti kaikesta huolimatta. Hänestä oli mukava kuulla, miten Troy ja Miriam pitivät huolen toisistaan. Nyt kaiken kivun keskellä Miriam tarvitsisi läheisiään entistä enemmän. Tapahtunut sai hänet pelkäämään, että tyttö vetäytyisi takaisin jääkuoreensa.
”Aulassa sotilaat ja Blade olivat jo pysäyttäneet kaupunginjohtajan. Tunnistin hänet heti, mutta hänen puheensa ja liikkeensä eivät olleet kaupunginjohtajalle ominaisia. Siitä tiesin, että jotain oli vialla”, Troy kertoi. ”Jouduimme taistelemaan sielunsyöjää vastaan. Aloin luulla, että häviäisimme. En tiennyt, mitä hän olisi tehnyt Miriamille, olisiko hän tosiaan vienyt tytön mukanaan vai tappanut tämän saatuaan kristallin. Sielunsyöjä riisui minut aseista. Samassa Blade oli jo tappanut miehen.”
”Kiitos, että jaksoit käydä tämän vielä läpi”, Olivia sanoi. ”Jatkamme suunnitelmia taas myöhemmin, kunhan olemme kaikki rauhoittuneet. En tiedä, onko meidän enää viisasta lähteä Ijsiin kaiken tapahtuneen jälkeen.”
”Minusta meidän on lähdettävä”, Troy sanoi. Hänen äänessään kuului päättäväisyys, aivan toisenlainen äänensävy kuin aiemmin pojan puhuessa. Hän myös kääntyi viimein katsomaan kuningatarta suoraan silmiin.
”Teidän korkeutenne, olen varma, että jokainen meistä kolmesta haluaa takaisin Ijsiin. Kaupunginjohtajanlapset haluavat tehdä kaikkensa äitinsä ja kaupungin eteen vielä, kun he voivat tehdä jotakin. Kukaan meistä ei halua jäädä piileksimään tai odottamaan. Meidän pitää päästä matkaan pian.”
Olivia oli yllättynyt, että Troy otti roolin puhua mielipiteensä, ja ehdotuksen Miriamin ja Alexin puolesta. Tavallisesti poika tyytyi kuuntelemaan ja seuraamaan sivusta, koska ei kuulunut kaupunginjohtajan perheeseen.
”Ymmärrän. Tiedän, että olen viivytellyt liian pitkään”, kuningatar sanoi hieman hämillään. Hän nousi tuolistaan ja oikoi hieman mekkonsa helmaa. ”Olen menossa katsomaan Miriamia. Tulisitko mukaani?”
Troy näytti empivän. ”En usko, että minun pitäisi.”
”Olen varma, että hän haluaa nähdä sinut”, Olivia sanoi ja ojensi pojalle kätensä kuin auttaakseen tämä ylös tuolista. Troy tuijotti kättä hieman hämmentyneenä kuningattaren eleestä, mutta nousi ja lähti Olivian ja Bladen mukaan.
Hovinaisten huone näytti Bladen silmiin ylimukavalta ja selvästi naisten kädenjäljeltä. Huone oli koristeellinen ja se oli selkeästi tarkoitettu ajanviettopaikaksi. Yhdellä sohvista nukkui Miriam, ja sohvan edessä lattialla istui Alex, hiukset vedettynä poninhännälle niin, että toisen puolen pidemmät hiukset oli vedetty uudenlaiseen jakaukseen. Cecilie oli kietoutunut vilttiin toisella sohvalla, mutta hänen siniset silmänsä olivat auki ja vaaleat hiukset kaartuivat sähköisinä kasvojen ympärille.
Troy istui lattialle Miriamin sohvan viereen samalla, kun tyttö heräili unestaan. Hän näytti hetken tokkuraiselta, ennen kuin todellisuus ja yön muistikuvat palasivat tytön mieleen. Blade antoi Olivian puhua tytön kanssa, muttei puuttunut keskusteluun. Hän käveli sen sijaan Cecilien vierelle ja lyhyellä katseella varmisti tytön olevan kunnossa. Noitatyttö hymyili hänelle surullisesti, mutta vaikutti olevan päällimmäisin puolin ehjänä.
”Ei!” Miriamin huudahdus havahdutti Bladen ajatuksistaan. ”Me haluamme lähteä Ijsiin pian. Lähtisin heti, jos voisin.”
”Troy kertoi halustanne lähteä ja ymmärrän sen”, Olivia sanoi rauhoittelevasti. ”Teidän täytyy kuitenkin saada levätä. Kaikki tämä-”
”Lepo täällä ei auta mitään, ei kaiken tapahtuneen jälkeen”, Alex puuttui puheeseen. Bladen teki mieli sanoa, ettei Ijsin jääprinssin ja -prinsessan hötkyilystäkään mitään hyötyä olisi, mutta piti suunsa kiinni.
”En voi lähettää matkaan suurta määrää sotilaita”, Olivia sanoi vaihtaen ylle tiukemman äänensävyn. ”Vaikka voisin, meillä ei olisi tarpeeksi hevosia jokaiselle, ja jalan matka kestää aivan liian kauan.”
”Lähetä sitten vain meidät”, Miriam sanoi. ”Meidän on lähdettävä joka tapauksessa Kaanahiin. Meidän on…”
Tytön sanat takertuivat kurkkuun, mutta Blade tiesi, mistä tämä puhui. Heidän oli vietävä uutiset veljilleen.
”Me olemme lähdössä mukaan”, kuningatar vannoi. ”Pienempi porukka, minä, Blade…”
”Ja minä”, Cecilie sanoi hiljaa.
”Tarvitsemme vain muutaman päivän”, Olivia vannoi kuin toivoen, ettei Miriam saisi päähänsä lähteä matkaan omin päin. Lopulta tyttö vain nyökkäsi ja sormeili samalla sylissään olevaa viltinreunaa. Hetken kuluttua Miriam kohotti katseensa ja hän suuntasi siniset silmänsä kohti Bladea.
”Tiedän, että teit mitä sinun täytyi”, Miriam sanoi, mutta hänen äänessään ei ollut minkäänlaista tunnetta, korkeintaan kylmyyttä. ”Mutta älä luule, että olisin antanut sitä anteeksi.”
Blade kohtasi tytön katseen yhtä vakavana.
”En olisi muuta johtajantyttäreltä odottanutkaan.”
Lyhyeksi jääneen keskustelun jälkeen kuningatar ja hänen ystävänsä poistuivat huoneesta jättäen Miriamin ja Alexin kahden. Hovinoita oli vielä koskettanut rauhoittavasti Miriamin olkapäätä lähtiessään, mutta tyttö ei ollut reagoinut siihen mitenkään. Troy poistui myös, mutta vain oven ulkopuolelle ilmoittaen sen hiljaa sisaruksille. Alex oli yhä levoton, vaikka hän oli yrittänyt rehkiä itsensä väsyksiin harjoitustiloissa. Oli vaikea vain istua aloillaan ja odottaa lupaa lähteä. Miriam vaikutti rauhallisemmalta, jopa hieman siltä kuin olisi turtunut kaikkeen.
Kaiken tapahtuneen jälkeen Alex ei olisi mielellään jättänyt sisartaan yksin. Hän olisi ollut valmis valvomaan tytön vierellä tämän nukkuessakin, mutta Miriam väitti sinnikkäästi pärjäävänsä, ja tytön kanssa oli hyödytöntä aloittaa keskustelua. Troy näytti jatkuvasti miettivän, mikä hänen paikkansa oli. Poika antoi Miriamin olla rauhassa, mutta ei koskaan poistunut kauas, vaan oli aina saatavilla, kun häntä kutsuttiin. Alex oli tyytyväinen, että poika oli huolehtinut hänen sisarestaan koko heidän pakomatkansa ajan, muttei oikein osannut ilmaista sitä Troylle. Poika oli melkein kuin perhettä, tuttu sotilaskaartin poika, joka tuli useasti häntä vastaan heidän kotinsa käytävillä.
Viha Alexin sisällä rauhoittui vain Miriamin seurassa. Hän ei halunnut näyttää sisarelleen, miten pahasti hän tunsi olevansa sekaisin, sillä pelkäsi sen vain horjuttavan Miriamin vaivoin saavuttamaan tyyneyttä. Miriam kuitenkin tuntui vetäytyvän vain kauemmas ja kauemmas, kunnes tyttö viimein pyysi saavansa olla rauhassa. Lopulta Alex antoi tytön jäädä huoneeseen yksikseen ja pyysi Troyta liittymään seuraansa päämärättömälle kävelylle linnan käytävillä.
”En ole tainnut kiittää sinua”, Alex aloitti heidän hetken kuljettuaan. Troy näytti hämmentyneeltä ja Alex joutui täsmentämään. ”Siitä, että olet pitänyt huolta Miriamista. Saatoit hänet tänne. Ja olet jatkanut tehtävääsi täällä. Kiitos.”
Troy painoi päänsä alas, mutta vastasi lopulta hiljaisella äänellä kiitokseen. He kulkivat portaita alas ja jälleen käytävää eteenpäin. Palvelusväkeä kulki silloin tällöin heidän ohitseen ja he pysähtyivät kumartamaan päänsä tai niiaamaan lyhyesti, jos eivät vielä olleet sattuneet miesten tielle aiemmin.
”Tämä odottaminen saa minut voimaan pahoin”, Alex tokaisi ja yritti pitää äänensä tasaisena. ”Isän takia… Ijsin takia.”
Troy nyökkäsi. ”Veljenne odottavat varmasti jo uutisia täältä pääkaupungista.”
”Totta. En ole voinut lähettää viestiä, mutta he tietävät odottaa. Ethanin tuntemat Kaanahilaiset ovat auttaneet paljon suunnitelmissa. He ovat varmasti ehtineet valmistautua. Meidän pitäisi päästä lähtemään heti.”
Käytävä päättyi, ja vaikka Alex yllättyi umpikujasta, Troy ei vaikuttanut olevan moksiskaan, vaan suuntasi kulkunsa kapeisiin palvelijoiden portaisiin. Pian he olisivat tehokkaasti tehneet ympyrän ja päätyneet samaan paikkaan kuin mistä olivat lähteneetkin.
”Tunnen oloni jatkuvasti vieraaksi täällä”, Alex myönsi kavutessaan portaita Troyn jäljessä. ”Kaipaan jatkuvasti takaisin pohjoiseen.”
”Tiedän tunteen. Täällä kaikki on erilaista. Koko pääkaupunki on erilainen.”
”He eivät päästäneet minua katsomaan häntä. En saanut nähdä ruumista.”
”Ehkä on parempi, että muistatte hänet sellaisena kuin hän oli. Niin minä yritän muistaa vanhempani.”
Alex ei vastannut mitään. Hän pohti, miten Troy onnistui pysyttelemään tyyneyden muurin takana. Pojan viha ei purkautunut luvatta, vaan hän pysyi rauhallisena nytkin, kun Alexista tuntui, että hän oli kadottanut kaikki rauhan rippeet.
He kulkivat takaisin hovinaisten huoneen ovelle. Troy pysähtyi oven eteen tutulle paikalleen odottamaan. Alex nyökkäsi hänelle kiitoksen ja avasi oven. Hänen katseensa kiinnittyi ensimmäiseksi sohvalle, jolle viltti oli jätetty sotkuiseksi mytyksi.
”Miriam?” Alex kutsui astuessaan peremmälle huoneeseen, mutta pian hänelle selvisi, että huone oli tyhjä.
***
Troy pinkoi käytävältä aulaan vieviin portaisiin niin lujaa kuin kykeni. Alex oli aivan hänen kannoillaan ja Troy oli edellä vain siksi, että oli rynnännyt juoksuun heti, kun Alex oli sanonut Miriamin kadonneen. Vaikka Troy oli aiemmin ajatellut, että hänen olisi aika varoa ja väistää, antaa tilaa Miriamille, olihan tällä jo joku perheestään täällä, poika ei voinut olla säntäämättä tytön perään. Hän tiesi, missä tyttö olisi, aivan kuten hän tiesi, mitä olisi itse tehnyt, jos olisi kokenut saman kuin Miriam.
Oli helppoa muistaa, miten hän oli nuorempana kiipeillyt Miriamin kanssa kaupungin lähellä olevan metsän puissa, ampunut nuolia torilla ja opettanut Miriamia käyttämään jousta paremmin. Miriam oli silloin aina nauranut. He olivat viihtyneet lasten leikeissä, kunnes kummankin oli aika ottaa vastuuta tehtävistään. Nyt Troy ei muistanut, milloin Miriam olisi viimeksi nauranut aidosti hänen seurassaan.
Ulkona oli viileää ja hiukan tuulista. Vielä kostea maa tarttui saappaisiin, kun Troy suuntasi kulkunsa kohti hevostalleja aivan pihan perällä, lähellä sotilaiden harjoituskenttää. Troy ei voinut olla ajattelematta, että hänen sydämensä oli pienesti särkynyt, kun Miriam oli aiemmin torjunut lähestymisyritykset. Sillä ei pitäisi olla väliä enää. Hän oli luvannut pysyä etäällä.
Aikaisemmin aamulla hän oli istunut pianon ääreen ja painanut koskettimia niin rajusti, että soittimen ääni oli muuttunut kauniista melodiasta sointujen meteliksi. Hän oli läiskinyt käsillään ja melkein tuntenut, miten korvat vuosivat verta äänen raastaessa huonetta. Hän oli kostanut pianolle koko tunnekuohun, kunnes oli aivan tyhjä. Hänen pitäisi tällä kertaa olla paremmin Miriamin turvana.
Pojan ehtiessä tallin ovelle hänen sydämensä hakkasi rajusti ja Troyn oli vedettävä henkeä rankan juoksun jäljiltä. Mutta hän oli ollut oikeassa. Miriam oli tuonut yhden hevosista karsinastaan ja oli ilmeisesti valmistautumassa satuloimaan sitä. Tytön katse napsahti ovelle heti, kun hän kuuli hiekan rahinan Troyn saappaiden alla.
”Miriam”, Troy sanoi sovittelevasti. Samassa Alex syöksähti ovelle henkeä haukkoen ja jäi katselemaan sisartaan tajuten, mitä oli tapahtumassa.
”En päästä sinua lähtemään yksin”, Alex tokaisi tiukasti.
”Lähde sitten kanssani!” Miriam sanoi ääni tavallista korkeampana.
”Lupasimme kuningattarelle, että odotamme hänen-”
”Sinä lupasit!” Miriam kiljui ja kääntyi nyt kokonaan pois hevosen luota, joka selvästi säikkyi kovaa ääntä. ”Minä en kestä enää istua täällä ja odottaa, että jotain kamalaa tapahtuu uudelleen. Lähden Kaanahia kohti vaikka yksin.”
”Olen samaa mieltä, mutta-”
”Sinä mieluummin odotat heidän kanssaan. Sinä et nähnyt isää, tai sitä oliota, joka hänet oli riivannut. Sinä et nähnyt, kun hän vuoti kuiviin aulan portaissa!” Miriamin silmissä salamoi ja hänen kasvonsa punoittivat. Alex selvästi häkeltyi. Miehen hartiat painuivat, eikä hän enää osannut vastata sisarensa huutoon.
Kun Miriam kietoi kätensä ympärilleen ja alkoi itkeä, Troy asteli eteenpäin. Hän tarttui varovasti tytön ranteisiin ja piteli tämän käsistä kiinni samalla, kun käski Miriamin hengittää rauhallisesti.
Troy tunsi pienen piston sydämessään rikkoessaan lupauksensa. Mutta toisaalta, hän oli myös luvannut olla Miriamin tukena aina kun tämä sitä tarvitsi, joten ehkä liian lähelle meneminen oli liian vaikea raja määriteltäväksi. Hän oli ajatellut, että he olivat lähentyneet entisestään pakomatkansa aikana. Että Miriamkin oli ehkä tuntenut jotakin. Mutta tietysti, hänhän oli vain palvelijapoika. Hän oli antanut mielikuvituksensa päästä liian pitkälle.
Vaikka Miriam torjuisi hänet nytkin, se ei saisi haitata. Tässä on minun sydämeni. Riko se vielä kerran. Tee sille mitä haluat. Minä pärjään kyllä.
Miriam alkoi vähitellen hengittää rauhallisemmin, mutta kukaan kolmikosta ei vaikuttanut halukkaalta rikkomaan hiljaisuutta. Miriam puristi Troyn käsistä niin, että ote alkoi jo hiukan sattua. Troy pysytteli rauhallisena ja antoi tytön kerätä itseään kasaan. Kummallista, mitä omien tunteiden hallinnalla ja piilottamisella sai aikaan. Hän oli valmis antamaan itsestään kaiken, kunhan näkisi vielä tutun hymyn Miriamin kasvoilla.
Vaikka tässä lopulta kävisi niin, että pitäisit etäisyytesi, on tämä sen arvoista. Ole hyvä, riko se. Tee sydämelleni mitä haluat. Se on joka tapauksessa sinun.
Koska lähtövalmisteluja toteutettiin nopealla aikataululla, Cecilie päätti, ettei hänelläkään ollut aikaa hukattavaksi. Olivia selvitti Bladen ja Ijsin vieraiden avulla parasta mahdollista reittiä kohti Kaanahia ja järjesti virkamiehiään vastuuseen linnan asioista siksi ajaksi, kun hän itse olisi poissa. Cecilie tiesi, että ainoa mahdollisuus saada selville lisää kristalleista, oli puhua Amelialle ja sotilastytön ystävälle, joka oli käskenyt hänen säilyttää kristallia sen oikeaa omistajaa varten.
Koska Amelia oli vapautettu vuorostaan jo useita tunteja aiemmin, Cecilien oli lähdettävä kaupunkiin ja suunnistettava kohti leipomoa, jossa tyttö vanhempineen asui. Cecilie oli vetänyt olleen tumman viitan suojaksi viileää syysviimaa vasten. Hän tarkisti paperilapulta sotilailta saamansa osoitteen ja yritti suunnata askeleensa oikeaan osaan kaupungissa. Kadut olivat hiljaiset, viimeisetkin kauppiaat sulkivat kojujaan ja ihmiset selvästi vetäytyivät sisään takkatulten ääreen. Joukko poikia juoksi torilla nahkaisen pallon perässä niin, että lätäköiden vesi loiskui.
Oikean kadunväliin saapuessaan Cecilie hidasti kulkuaan ja silmäili taloja ja niiden edustoja. Kun hän viimein löysi leipomon, hän kipaisi ripein askelin kuistin portaat ja ovesta sisään suurehkoon myymälätilaan, jossa oli tiskin lisäksi useita pyöreitä pöytiä. Cecilie tunnisti punatukkaisen tytön heti, kun tämä kiiruhti takahuoneen puolelta tiskin luo.
”Olemme sulkeneet jo…”, hän aloitti, mutta samalla Cecilie laski huppunsa, ja Amelia selvästi tunnisti hänet.
”Tulin tapaamaan sinua”, Cecilie selitti. ”Minulla olisi kysyttävää.”
Amelia oli hetken hiljaa. Hän näytti väsyneeltä ja oli luultavasti työskennellyt leipomossa linnasta palattuaan. ”Onko kuningatar kunnossa?”
”Hän voi hyvin”, Cecilie vakuutti. ”Halusin kysellä siitä ystävästäsi, noidasta, joka ohjeisti sinua antamaan kristallin oikealle omistajalleen.”
”Tanya”, Amelia sanoi hiljaa. Hän alkoi riisua yllään ollutta essua ja kääntyi hetkeksi poispäin Ceciliestä.
”Onko hän pääkaupungissa? Voinko päästä tapaamaan häntä?” Cecilie tiedusteli.
”Hän ei ole enää täällä”, Amelia sanoi pahoitellen. ”Hän opetti minua jonkin aikaa, ennen pääkaupungin taistelua siis. Loitsuja ja sellaista. Aivan alkeita vain, en ehtinyt kovin pitkälle.”
Amelian punaiset hiukset olivat tiukalla letillä ja hän pyyhkäisi sen olkapäältään selän puolelle. Tytön katse oli hiukan epävarma kuin hän yhä epäili, miksi Cecilie oli tullut tapaamaan häntä kysymyksineen. Cecilie oli hieman yllättynyt Amelian taikuuden opiskelusta. Se ei ollut tavallista, eikä noituutta osattu arvostaa monessakaan kylässä. Taidon piilottaminen oli tavallisempaa. Cecilie oli onnekas, että Olivia tunnisti hänen kykynsä.
”Missä hän sitten on?” Cecilie kysyi.
”Hän poistui kaupungista taistelun jälkeen. Olen kuullut, että hän lähti kohti pohjoista.”
Cecilie tunsi pettymyksen pistoksen vatsassaan asti. Kyseisen noidan, tämän Tanyan, tapaaminen olisikin vaikeampaa kuin hän oli odottanut.
”Onko sinulla mitään tietoja hänestä? Missä hän olisi viimeiseksi oleskellut?”
”Zach kertoi, että hän lähti Marokkan raunioille, siellä asuvan yhteisön luo. Hänellä on ystäviä siellä”, Amelia kertoi.
Cecilie nyökkäsi ja ajatuksen rattaat pääsivät liikkeelle. Hänen olisi päästävä tapaamaan noitaa heidän matkallaan kohti Kaanahia.
”Kiitos”, noita tyttö sanoi ja kääntyi ovelle. ”Pärjään varmasti tällä tiedolla.”
Amelia empi hetken, mutta korotti äänensä kun Cecilie oli jo astumassa ulos. ”Tämä koskee kristallia, eikö vain? Uskotte Tanyan tietävän jotakin?”
Cecilie kohtasi hänen katseensa. ”Niin.”
Amelia nyökkäsi. ”Kohdelkaa häntä hyvin.”
Tytön pyyntö oli hiljainen, Cecilie kuuli sen vain vaivoin, mutta ymmärsi sen merkityksen. Toista noitaa ei pitäisi aliarvioida. Tanya ei ottaisi heitä vastaan kyselemättä ja varmistamatta heidän aikeidensa hyvyyttä.