TRUST 2 - LUPAUS
14.luku: Hiljaisuuteen hukkuvat
Kun hiljaisuus viimein saavutti Bladen korvat, hän ei ollut hetkeen varma, mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti veristä miekkaa toisessa kädessään ja pyyhki sen hajamielisesti hihaansa, ennen kuin laski miekan tuppeen. Miriam istui portailla hankalassa asennossa ja piteli isänsä päätä sylissään. Kyyneleet valuivat pitkin tytön poskia ja vasta vähitellen Blade pystyi kuulemaan tytön lohduttoman itkun. Ehkä Miriam oli yrittänyt pidätellä kaikkea tuntemaansa, mutta lopulta jääprinsessakaan ei pystynyt estämään suruaan purkautumasta.
Troy oli kontannut Miriamin viereen, ja poika tuijotti nyt murtunein kasvoin kuollutta kaupunginjohtajaa. Sotilaat olivat vähitellen heräillä ja nousta ylös, jokainen hämillään siitä, mitä oli tapahtunut. Blade ei osannut sanoa mitään, hänen omat ajatuksensakaan eivät tuntuneet pysyvän kasassa. Rauhallisuus, painava ja tukala hiljaisuus olisi voinut hukuttaa hänet. Hän oli odottanut jonkinlaista tunneaaltoa, joka iskisi ja saisi hänet pois tolaltaan. Hänen olonsa oli rauhallinen, hieman liiankin rauhallinen. Hän ei tuntenut hetkeen mitään.
Vähitellen sotilaat ottivat tilanteen hallintaansa. Joku lähetti muutaman miehistä hakemaan lisää apua, yksi naisista veti Miriamin varovaisesti pois isänsä luota. Miriam itki ja vastusteli, mutta Troy tarttui tyttöä käsistä ja veti tämän sitten syliinsä siksi aikaa, kun sotilaat siirsivät ruumiin pois aulasta. Blade tuijotteli veristä lattiaa ja vähitellen se kaikki tuntui iskevän häneen. Hän oli tappanut jälleen.
Miriamin sydäntäsärkevä nyyhkäys havahdutti Bladen ajatuksistaan. Hän tuijotti tyttöä ja Troyta hieman tyhjin silmin, ennen kuin totesi hiljaisella äänellä: ”Meitä odotetaan kokoussalissa.”
Troyn katseen kohdatessaan Blade huomasi, että pojan silmissä oli samanlaista tyhjyyttä. Hän oli ehkä odottanut raivoa, mutta Troy rauhalliseen tapaansa ei antanut vihan vallata mieltään. Blade ei kestänyt katsoa kaksikkoa pidempään, vaan suuntasi ensimmäisenä portaisiin ja toivoi, että Ijsin vieraat seuraisivat perässä.
Kun Olivia avasi silmänsä, hän oli hämmentynyt siitä, että huoneessa oli jälleen hämärää. Valo oli paistanut jatkuvasti hänen silmäluomiensa takana, kunnes yhtäkkiä hän oli tuntenut jonkun tarttuvan käsiinsä. Tunnemylläkkä hänen sisällään oli rauhoittunut kuin joku olisi tyynnyttänyt myrskyävät aallot.
Cecilie oli polvillaan lattialla hänen edessään. Tytön silmät olivat vetiset, mutta Olivia ei ollut varma, olivatko ne pelon kyyneleitä vai kirkkauden aiheuttamia.
”Oletteko kunnossa, teidän korkeutenne?” Amelia kysyi huolestuneena ja laskeutui myös polvilleen lattialle. Kuningatar nyökkäsi ja huomasi sotilastytön helpottuneen huokaisun. Alex alkoi lähestyä heitä pöydän luota varovaisin askelin. Hänen toiselta puolelta pidempi tukkansa oli lennähtänyt sekaisin niin, että mies sai pyyhkiä suortuvia pois kasvoiltaan.
”Mitä tapahtui?” Olivia kysyi hämillään ja huomasi kurkkunsa olevan aivan kuiva. Hän oli helpottunut, että kaikki muut huoneessa olijat olivat kunnossa. Hän avasi nyrkissä olevat kätensä ja katseli kristallia, joka näytti nyt aivan tavalliselta kiveltä.
”Ajattelin kysyä juuri samaa”, Alex sanoi. ”Kivi selkeästi tunnisti sinut.”
”Tartuit kristalliin ja huoneen täytti valtava valo”, Cecilie selitti Olivialle ääni väristen. ”Koko kristalli oli täynnä magiaa ja se reagoi sinuun. Lattiaa pitkin levisi kultaa ja sinä pysyit tässä, ikään kuin pienen myrskyn keskellä, mutta et lopettanut.”
Olivia katseli hämillään ympärilleen. Kivinen lattia oli aivan entisensä. Hänen käsiään punoitti ja hän huomasi, että kristallin lämmön oli täytynyt polttaa hänen kämmeniään, tosin ei vakavasti.
”Minusta tuntui, kuin joku olisi täyttänyt minut kaikilla mahdollisilla tunteilla, vihalla, surulla, ilolla, rakkaudella, raivolla”, Olivia sanoi hiljaa. ”Kuin olisin tuntenut koko tämän maan.”
”Jos tämä on pääkaupungin kristalli, niin sinun kuuluikin. Ei vain noin suuresti”, Cecilie selitti.
”Se reagoi pelkästä kosketuksestani.”
”Se tunnisti sinut kuningasperheen jäseneksi.”
Alex katseli sotilastyttöä hieman epäilevästi.
”Miten on mahdollista, että tuollainen kristalli on sinulla? Ja vain ojennat sen kuningattarellesi välittämättä sen mahdollisista voimista?”
Amelia näytti seuraavan hämillään heidän keskusteluaan.
”En tiennyt, että kristalli voi tehdä jotain tällaista”, hän sanoi. ”Eräs entinen tuttavani on noita. Hän osasi sanoa sen olevan voimakas, mutta hän ei koskaan täsmentänyt. En tiennyt…”
Tytön ääni oli anteeksipyytelevä. Olivia yritti hymyillä pelästyneelle tytölle rauhoittavasti.
”Kaikki on hyvin. Kiitos, että toit tämän minulle. Et tiedä, miten olemme etsineet sitä”, kuningatar sanoi. ”Kerroit saaneesi sen vahingossa.”
”Löysin sen pääkaupungin taistelun aikana. Olin viemässä lapsia turvaan, taistelin lopulta itsekin”, Amelia kertoi ja selvästi taistelun muisteleminen toi myös hänelle ikäviä muistoja pintaan. ”Se löytyi kadulta. En tiedä, miksi poimin sen. Se tuntui… Aivan, kuin se olisi kutsunut minua.”
”Olen iloinen, että löysit sen”, Olivia sanoi rauhoittavasti.
Samassa kokoushuoneen ovet avautuivat ja Olivia muisti sillä hetkellä, miksi he edes olivat kokoussalissa keskellä yötä. Kuningatar painoi kristallin mekkonsa helmaa vasten piiloin katseilta. Hänen helpotuksekseen ovesta astelivat sisään Blade, Troy ja Miriam, ensimmäinen useamman askeleen muita edellä. Blade tavallisen tummissa vaatteissaan, Troy valkeassa puserossa ja Miriam harmaassa lainamekossaan. Alex hengähti säikähtäneenä ja kiiruhti tulijoita vastaan.
Sillä hetkellä Olivia huomasi veren Mirimian mekossa ja tummanpunaiset läiskät myös Troyn vaatteissa. Miriamin silmät punoittivat ja kyyneleet valuivat edelleen hänen poskiaan pitkin. Tyttö itki äänettömästi.
”Ijsin kaupungin johtaja Robert on kuollut”, Blade ilmoitti. Hänen äänensä tuntui kaikuvan murheellisena ja lopullisena hämärässä salissa.
***
Ensimmäisenä Blade huomasi Olivian pelästyneen katseen. Tyttö oli polvillaan lattialla ja puristi jotain nyrkissään, vihreät silmät suurina hämmennyksestä. Cecilie oli yöpaitasillaan kuningattaren vierellä ja näytti aivan yhtä säikähtäneeltä.
”Kuollut?” Alex kysyi hämillään ja lähestyi hitain askelin Miriamia, jonka katse sai vanhemman veljen kuitenkin pysähtymään.
”Se on totta”, Miriam sanoi ja hänen äänensä oli kuin kirkasta jäätä. ”Blade tappoi hänet eteisaulassa.”
Alex liikkui niin nopeasti, että Blade ehti vain reagoida siihen, että mies oli yhtäkkiä hänen edessään. Alexin nyrkki osui Bladen silmäkulmaan ja sai koko toisen puolen kasvojen yläosasta jomottamaan. Olivia ja Cecilie nousivat salamannopeasti ylös punatukkainen sotilastyttö kintereillään. Alexin käsi tarttui häntä kauluksesta, mutta sillä kertaa Blade puolustautui ja tarttui miehen ranteeseen.
”Miksi?” Alex kysyi silmät salamoiden. ”Mitä tapahtui?”
”Alex, päästä irti hänestä”, Olivia pyysi selvästi pyrkien rauhallisuuteen, mutta tytön ääni tuli ulos hiukan liian kimeänä. Hän piteli jotakin käsissään, mutta Blade ei nähnyt mitä.
”Drake lähetti Robertin hakemaan kristallia, hän oli se tunkeutuja. Se ei ollut enää teidän isänne. Se oli sielunsyöjä”, Blade sanoi ja riuhtaisi Alexin veltoksi muuttuneen käden kauluksestaan. ”Hän oli kuollut jo aikoja sitten.”
”Amelia, ole kiltti ja käy varmistamassa tilanne ulkopuolella. Vie viesti sotilailta minulle ja tule sitten takaisin kertomaan, mitä teidät”, Olivia sanoi ja punatukkainen tyttö teki työtä käskettyä. Hän sulki salin ovet perässään. Samalla kuningatar pudotti käsissään olleen kiven hihnasta kaulaansa. Se muistutti Ijsin kiveä, mutta Blade oli liian häkeltynyt ymmärtääkseen, mikä kivi oikein oli.
Alex näytti yhtä murtuneelta kuin sisarensa. Kaikki aikaisempi tarmo tuntui kuihtuneen hänestä ja miehen hartiat olivat painuneet kasaan kuin valtavan taakan alla. Troy pysytteli hiukan etäällä sisaruksista kuin antaen näille rauhan surra, vaikka hän itsekin näytti romahtavan millä hetkellä tahansa.
Olivia kiiruhti Bladen luo, mutta jostakin syystä Blade ei halunnut kohdata tytön katsetta. Kaikki tuntui iskevän häneen toden teolla vasta nyt. Se valtava voiman tunne, joka häneen oli iskenyt, tuntui kuin huumeelta, samankaltaiselta kuin silloin, kun hän himoitsi verta keskellä taistelua.
”Minulla ei ollut vaihtoehtoja”, Blade sanoi lähes kuiskaten, mutta hänestä itsestäänkin tuntui, että hän vakuutteli itseään enemmän kuin muita.
”Tiedän”, Olivia sanoi ja laski kätensä Bladen olkapäille, josta ne hiljalleen kulkivat pitelemään miehen kasvoja. ”Oletko sinä haavoittunut?”
Blade vain pudisti päätään.
”Cecilie, jaksatko?” Olivia kysyi katsomatta hovinoitaansa. Cecilie hymähti myöntävästi, joskin hiukan hiljaisella äänellä. Hän näytti palelevan valkeassa yöpaidassaan.
”Olisitko kiltti ja veisit Miriamin peseytymään. Ja lepäämään”, Olivia pyysi. ”Troy, Alex, te myös. Tulen tapaamaan teitä myöhemmin.”
Alex ei vastannut, mutta kumarsi hiukan päätään kuningattarelle kuin nyökkäykseen ja katosi ensimmäisenä ovesta. Troy empi ja vilkaisi Miriamia, jonka luo Cecilie oli varovaisesti kävellyt. Troy lähti vasta, kun tyttökaksikko oli poistunut.
”Blade”, Olivia kutsui, keskittyen taas mieheen edessään. ”Puhu minulle.”
Blade ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän ei tiennyt, miksi tappaminen oli tällä kertaa tuntunut näin suurelta, kuin hän olisi samalla murtanut palasen itsestään. Hän ei tiennyt, mikä oli saanut häneen niin paljon voimia, että hän oli kyennyt hyökkäämän Robertia kohti. Blade yritti keskittyä Olivian lämpimiin käsiin, joka pitelivät kevyesti hänen kasvojaan.
”Lähdin aulaan, kun kuulin meteliä. Sotilaat kertoivat tunkeutujasta ja löysinkin Robertin eteisaulasta. En silloin tiennyt, kuka hän on, en oikeastaan välittänyt”, Blade alkoi kertoa hiljaa. Nyt, kun hän oli aloittanut, sanat tuntuivat vain tulevan kuin pakonomaisesti hän haluaisikin äkkiä sanoa kaiken. ”Sotilaat pystyivät tuskin pitämään häntä aisoissa, sielunsyöjä vain leikitteli meillä. Sitten Miriam oli portaissa.”
Blade huomasi Olivian katseesta, miten tämä eli mukana hänen kertomaansa. Seuraavat sanat tuntuivat jotenkin tyhjiltä kuin hän ei olisi itse puhunut niitä.
”Sielunsyöjä oli odottanutkin häntä. Se kai halusi houkutella Miriamin mukaansa, mutta luultavasti Draken motiivi on vain ollut järkyttää meitä, tehdä selväksi, miten tosissaan hän on. Jouduimme taistelemaan sitä vastaan, mutta sielunsyöjäksi se oli vahva, nopeampi kuin me.”
”Mutta te voititte”, Olivia sanoi hiljaa.
”Tapahtui jotain…” Blade alkoi empiä. Hän ei tiennyt, miten kuvata tunnettaan. Mutta kun hän kohtasi nuoren kuningattaren katseen, hän tiesi, että jos maailmassa oli joku, jolle hän voisi asiasta puhua, joku joka ymmärsi, se olisi Olivia.
”Tunsin samanlaisen tunteen kuin joskus aikoinaan verenhimossa. Se, että pystyin mihin tahansa. Voimakkuus, jotenkin niin vahva olo, etten edes ehdi ajatella. Olin iskenyt miekkani sielunsyöjään ennen kuin tajusin sitä edes itse”, Blade lopetti vaisusti. Miehen yllätykseksi Olivia näyttikin pelokkaalta. Hetken häntä kadutti, että hän oli edes puhunut. Blade huomasi sydämenlyöntisensä tihentyvän vasta, kun Olivia silitti rauhoittavasti hänen poskeaan.
”Taidan tietää, miksi niin tapahtui”, tyttö sanoi. Hän kaivoi esiin kaulassa olevan valkean kiven, näytti sen Bladelle ja piilotti sitten takaisin mekkonsa miehustan sisään. ”Sain haltuuni pääkaupungin kristallin. Se reagoi minuun ja Cecilie sanoi magianpurkauksen olleen valtava. Sen täytyi vaikuttaa sinuun.”
Vastaus tuntui lyövän päin Bladen kasvoja ja hetken kuluttua hänen pelontunteensa alkoi laantua. Se, mikä oli muistuttanut häntä entisestä, ei ehkä johtunutkaan hänestä itsestään, hänen vanhasta verenhimostaan.
”Juuri tämän takia pelkään tätä yhteyttä”, Olivia tunnusti yhtäkkiä ja laski kätensä Bladen rintakehää vasten. Tyttö silitti hajamielisesti miehen kättä huomaten tämän verisen hihan, johon Blade oli pyyhkinyt miekkaansa. ”Saatan vahingoittaa sinua.”
Blade ei osannut vastata mitään. Hän oli aiemmin yrittänyt rauhoitella Oliviaa, sillä yhteys heidän välillään ei ollut tuntunut niin vaaralliselta, mutta juuri nyt hän ei kyennyt samaan.
”Minäkin olen syyllinen tähän”, Olivia sanoi lähes kuiskaten. Kuningattaren aiempi tyyneys särkyi ja hän vaikutti jopa hiukan hätääntyneeltä. ”Olen empinyt liian kauan ja vain odottanut Draken seuraavaa siirtoa. Hän varoitti minua tästä unissani.”
”Hän olisi tehnyt tämän muutenkin”, Blade sanoi hiljaa. ”Hän on halunnut aiheuttaa pelkoa ja sekasortoa. Näin hän meidät voittaakin.”
He olivat kumpikin jonkin aikaa hiljaa. Olivia näytti pohtivan jotakin, eikä Blade halunnut keskeyttää hänen mietteitään. Hänen omat sekavat ajatuksensa eivät ottaneet asettuakseen. Mitä hän oikein oli tehnyt?
”Hetkeen sen jälkeen, kun olin tappanut hänet…” Blade sanoi empien. ”En hetkeen tuntenut mitään. Olin täysin tyhjä.”
”Kun jotain näin kamalaa tapahtuu, on ymmärrettävää, että sinusta tuntui siltä”, Olivia sanoi rauhallisesti.
”Ei, se tuntui sellaiselta kylmyydeltä kuin aiemmin. Siltä, kuin olisin se sama tappaja kuin ennenkin.” Blade nieleskeli pois pahaa oloaan. Hänestä tuntui, että hän oli alkanut vapista.
”Olit shokissa. Siksi jokin hetki voi tuntua niin tyhjältä, et ole vielä valmis kohtaamaan sitä tunnetta, joka iskee myöhemmin. Saat olla surullinen. Saat olla vihainen, helpottunut, peloissasi. Ei ole enää mitään hätää.”
Blade veti Olivian nopeasti halaukseen ja painoi päänsä tytön hiuksiin. Hän keskittyi kuuntelemaan sydämensä lyöntejä ja muistamaan, että hän todella oli elossa, että ne muutokset, jotka hänelle olivat tapahtuneet, olivat edelleen totta.
Hovinaisten pieni peseytymistila oli kodikas ja rauhallinen. Amme oli aseteltu sermien taa, ja tilassa oli useita pehmeitä sohvia ja peilejä. Cecilien pyynnöstä kaksi nuorta palvelustyttöä oli järjestänyt kylvyn valmiiksi ja Cecilie oli auttanut Miriamin peseytymään. Hän tiesi, että tyttö haluaisi ehkä olla yksin, mutta tällöin Miriam pahimmassa tapauksessa vetäytyisi yhä syvemmälle kuoreensa, eikä purkaisi suruaan ollenkaan. Miriam laskeutui ammeeseen yhä viileä ilme kasvoillaan, silmät punaisina itkemisestä. Cecilie alkoi selvittää tytön valkeaa tukkaa niin varovaisesti kuin kykeni.
He istuivat kynttilöiden valaisemassa hiljaisuudessa, Miriam lähes paikoillaan lämpimässä vedessä ja Cecilie tuolilla tytön vieressä. Ijsin sininen kristalli roikkui edelleen tytön kaulassa ja hehkui himmeästi kynttilänvalossa. Hetken kuluttua Cecilie huomasi kyynelten valuvan pitkin tytön muutoin kuivia kasvoja. Miriam huomasi Cecilie katselevan häntä peilin kautta ja tyttö painoi päänsä.
”En vain voi uskoa, että hän…” Miriam nieleskeli. ”Että hän on poissa.”
”Haluatko kertoa, mitä tapahtui?”
”Se sielunsyöjä… Hän näytti isältäni. Luulin, että se oli hän.”
”Sielunsyöjät valtaavat kehon. Ihmiset ovat kuin riivattuja, täysin voimattomia kontrolloimaan sielunsyöjän tekoja”, Cecilie selitti. ”Hän ei ollut isäsi. Ei ollut varmasti pitkään aikaan.”
Miriam puri selvästi hampaitaan yhteen ja hetkeksi tytön kädet nousivat haromaan hänen hiuksiaan. Cecilie irrotti sormet varovasti vaaleista kutreista ja jatkoi suortuvien selvittämistä.
”En halua tällaista muistoa hänestä. En tahdo nähdä niitä mustia silmiä, sitä hirviötä, joka vei isäni”, Miriam sanoi tukahtuneesti ja uusi kyynelryöppy valui pitkin tytön kasvoja. He pysyttelivät jonkin aikaa hiljaa, Miriam vähitellen pesten käsiään.
”Millainen mies isäsi oli?” Cecilie kysyi lempeästi. Miriam näytti säikähtävän ääntä, vaikka Cecilie olikin puhunut vähän väliä, pieniä ohjeita, kehotuksia, lähinnä ohjaten tyttöä peseytymään.
”Hän oli vahva johtaja. Terävä, itsepäinenkin, kuten äiti välillä sanoi”, Miriam puhui hiljaisella äänellä. ”Hän oli luotettu ja pidetty ihminen, hän piti lupauksensa, oli aina meidän puolellamme. Ei niin, että sillä olisi enää väliä.”
”Ei, sillä on”, Cecilie sanoi. ”Tietysti sillä on. Minun sisareni… Hän oli aina se vahvempi, se joka piti jalkani maassa, joka sai minut harkitsemaan. Se, millainen hän oli, on vaikuttanut niin paljon siihen, kuka minä olen nyt.”
Miriam näytti nyt kuuntelevan tarkemmin.
”Onko siitä jo kauan?”
Noitatyttö empi hetken. ”Se tapahtui pääkaupungin taistelussa, siitä on hieman yli vuosi.”
”Minkä ikäinen hän oli?” Miriam kysyi hyvin hiljaa.
Cecilie hymyili surumielistä hymyä. ”Neljäntoista. Minun kaksoissisareni.”
Cecilie kipitti hetken kuluttua hakemaan kamman hovinaisten kampauspöydän luota ja palasi sitten Miriamin luo selvittämään takut hiustenlatvoista. Tyttö oli alkanut hengittää kiivaasti ja hänen kasvoillaan oli ahdistunut katse.
”Miten kerron tämän muille veljilleni?” Miriam sanoi yhtäkkiä haukkoen henkeä. ”Entä äitini? Entä, jos Drake on tehnyt äidille saman? Jos hän pakottaa sielunsyöjän riivaamaan äidinkin?”
Cecilie laski kätensä rauhoittavasti tytön olkapäälle.
”Hengitä”, hän ohjeisti, ja Miriam alkoi vetää syvään henkeä nenänkautta puhaltaen sen sitten suun kautta ulos. ”Kaikki järjestyy vielä. Se ei ehkä tunnu siltä nyt. Ei ehkä tunnu vielä vähään aikaan, mutta me yritämme päästä Ijsiin. Minä yritän kaikkeni saadakseni aikaan loitsun tai löytääkseni jotain apua kristalleista, mikä auttaisi kukistamaan Draken. Älä menetä toivoasi.”
Miriam painoi päänsä tytön ohutta yöpaidan hihaa vasten peittääkseen kasvonsa.
”Kiitos”, hän niiskutti hiljaa.
”Tule, sinun pitää päästä lepäämään”, Cecilie sanoi. Hän auttoi Miriamia kuivaamaan ja pukeutumaan, ja hetken hänen mielessään oli Celine, joka oli aina näin auttanut häntä hänen sairastaessaan tai voidessaan huonosti.
Cecilie ajatteli sisartaan ja tuntemaansa ikävää. Hän mietti, oliko tullut luvanneeksi Miriamille liikaa. Voisiko hän saada tarpeeksi selville kristalleista? Olisiko mahdollista luoda loitsu, joka ei olisi liian vaarallinen?
Cecilie ohjasi Miriamin hovinaisten huoneen sohvalle pehmeiden tyynyjen sekaan ja asettui itse toiselle sohvalla, sulkien silmänsä kevyeen uneen.