TRUST 2 - LUPAUS
13.luku: Menetettyä kaikki kultainen
Oven avaus ja kiireiset askeleet saivat Cecilien havahtumaan hatarasta unestaan. Hän oli kirkaisemassa pelosta nähdessään hahmon lähestyvän häntä, mutta tunnisti ajoissa nuoren palvelustytön, joka saapui hänen sänkynsä vierelle.
”Anteeksi, että herätän teidät. Teidän on tultava mukaani heti”, tyttö sanoi hätäisesti. Cecilien sydän takoi hurjaa vauhtia ja hän huomasi, ettei tyttö ollut sytyttänyt edes kynttilää hänen huoneeseensa. Jotakin täytyi olla vialla.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi pelästyneenä. Käytävältä kuului etäisesti meteliä ja askelten ääniä.
”Linnaan on tunkeuduttu”, tyttö vastasi ja lähes kiskoi tytön pois pedistä. ”Tulkaa, meidän on kiiruhdettava.”
Cecilie oli pukeutunut vain ohkaiseen, valkoiseen yöpukuun ja hänen paljaita jalkojaan paleli heidän kiiruhtaessaan pitkin hämärää käytävää. Myös muuta palvelusväkeä liikkui käytävällä ja Cecilie ajatteli heidän hätistävän muuta väkeä suojaan jonnekin, minne häntäkin sillä hetkellä vietiin.
Mutta miten linnaan oli voitu tunkeutua? Oliko kyseessä Draken isku pääkaupunkiin?
Salin ovien edessä seisoi punatukkainen sotilastyttö ja pitkä, tumma sotilaspoika. Cecilie asteli heidän ohitseen pieneen kokoussaliin, jossa hän tiesi Olivian pitävän ison osan tapaamisista virkamiestensä kanssa. Sali oli turvallinen, koska siitä oli toinen uloskäynti suoraan linnan koillistornin portaisiin ja ulos linnan pihalle. Kuningatar oli jo salissa, pukeutuneena samaan siniseen mekkoon, jossa Cecilie oli nähnyt tämän päivällä. Olivia näytti huolestuneelta kulkiessaan ikkunoiden vierellä edestakaisin ja kuningatar pysähtyi kuin seinään nähdessään Cecilien.
Olivian hiukset olivat sekaisin, mitä Cecilie ei ollut aikoihin nähnyt. Ilmeisesti kuningatarkin oli herätetty kiireellä, vaikka tämä ei ollutkaan yöpuvussaan.
Samassa Alex asteli huoneeseen hovinoidan perässä, tukka sekaisin ja silmät unisina.
”Miriam?” hän kysyi muodostamatta edes kokonaista lausetta.
”Muut ovat varmasti tulossa aivan pian”, Olivia yritti rauhoitella, mutta hänen äänensä oli kireä.
”Mistä oikein on kyse?” Alex jatkoi.
”Kuka tunkeutuja on?” Cecilie kysyi samaan aikaan ja astui kiireesti peremmälle saliin. Hän ymmärsi, että kuningatar oli tärkeintä saada ensimmäisenä turvaan, mutta silti häntä huolestutti, että muut eivät olleet vielä saapuneet.
”En tiedä. Kukaan ei ole osannut sanoa minulle mitään. Joku on tunkeutunut linnaan, sotilaat ovat pysäyttäneet hänet ala-aulaan”, Olivia sanoi ahdistuneena ja siirtyi ikkunaan kuin toivoen näkevänsä ulkona hämärässä jotakin, mikä kertoisi hänelle, mitä linnassa oikein tapahtui.
”Entä jos se on Drake? Onko hän tullut hakemaan kristallia?” Cecilie sanoi ja käveli kuningattaren vierelle. Ulkona näkyi vain pimeyttä. Cecilie käänsi katseensa ja etsi salista kelloa. Oli jo aamuyö.
”Kuka muu se olisi?” Alex sanoi ja marssi pöydän luo uupuneen näköisenä. Hänen nyrkkiin puristetuista käsistään huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut aivan niin tyyni. ”Meidän on taisteltava.”
”Miten hän olisi päässyt tänne niin nopeasti?” Olivia ihmetteli, mutta vaikutti muuttavan mieltään kesken lauseen. ”Tai ehkä ihan typerää miettiäkään, Drake tunkeutui täysin varmana pidettyyn Ijsiin. Miksei hän olisi saattanut iskeä tänne…”
”Onko kristalli turvassa?” Alex tiedusteli. Hän vilkaisi myös Cecilietä ilmeisesti odottaen, että kristalli saattaisi olla myös hänen hallussaan.
”Kristalli on Miriamilla”, noitatyttö vastasi.
”Teidän korkeutenne”, kuului varovainen kutsu ovelta. Väsyneen näköinen, punatukkainen tyttö astui peremmälle saliin ja ovi sulkeutui hänen perässään. Cecilie tunnisti sotilaan ulkonäöltä ja huomasi tämän jäävän epävarmana oven luo.
Olivia oli kääntynyt sotilasta kohden odottavan näköisenä.
”Olen pahoillani, kuulin teidän puhuvan…”, tyttö aloitti epäröiden. Hän näytti rohkaisevan mielensä ja asteli peremmälle huoneeseen reippain askelin. ”Puhuitte kristallista. Sanoitte, että tunkeutuja on tullut hakemaan sitä.”
Olivian kasvoilla oli hämmentynyt ilme.
”Kuinka hän siitä tietää?” Alex kysyi, mutta Olivia kohotti kätensä merkiksi hiljaisuudesta. Cecilie ei uskaltanut puuttua keskusteluun, mutta hän seurasi tarkkaan, miten Olivia hillitsi kaikki kysymykset, jotka varmasti olivat nousseet heti jokaisen mieleen.
”Emme ole siitä varmoja”, kuningatar sanoi lopulta ja Cecilie tiesi, että Olivia halusi olla varovainen. Kuningatar oli alun alkaenkin sanonut, ettei haluaisi puhua kristalleista tai niiden olemassaolosta kenellekään.
”Jos tämä johtuu kristallista… Minun on kerrottava teille jotakin”, tyttö sanoi ja veti varovaisesti kaulassaan olevasta nahkahihnasta. Hänen paitansa alta nousi esiin valkea kivi, hyvin samannäköinen kuin Mirimian sininen kristalli.
Cecilie ja Olivia henkäisivät kumpikin yhtä aikaa. Sotilastyttö ojensi kiveä kädessään kohti kuningatarta kuin näyttääkseen korua paremmin. Alexin katse oli hämmentynyt, eikä hän vaikuttanut saavan sanaa suustaan.
”Amelia, mistä sinä olet saanut tuon?” Olivia kysyi varovasti. Kuningattaren katse löysi sotilaan siniset silmät ja niiden huolestuneen katseen.
”Se on minulla ihan sattumalta”, Amelia sanoi ja hänen äänensä kuulosti hiukan surulliselta. ”Uskon, että se kuuluu teille.”
Kovat koputukset oveen herättivät Miriamin. Hän oli pystyssä ennen kuin sotilaat astuivat ovesta sisään. Käskyt olivat lyhyet ja nopeat, ennen kuin he siirtyivät käytävällä eteenpäin. Joku oli tunkeutunut linnaan.
Yksi hovin palvelijoista pysähtyi tytön huoneeseen auttamaan häntä, vaikka Miriam vain aikoikin vetää tumman harmaan mekon ylleen ennen poistumista. Vaikka nainen pyysi tyttöä seuraamaan hänen perässään kokoushuoneeseen, Miriam jäi empimään.
”Tulen aivan pian”, hän vakuutti, eikä antanut naiselle muuta mahdollisuutta kuin poistua ilman häntä. Miriam sen sijaan tarttui miekkavyöhön, jonka hän sitoi ylleen. Miekka tuntui käsissä painavalta, mutta varmalta, kun hän asetti sen vyölle. Hän ei lähtisi piiloutumaan palvelusväen mukana linnan perukoille. Pelottava aavistus tytön mielessä kertoi, että kyseessä oli varmasti Drake tai joku hänen apulaisena. Tunkeutuja oli täällä hänen vuokseen ja hän kohtaisi tämän pystypäin.
Miriam ei ollut odottanut, että kukaan enää saapuisi hänen ovelleen, mutta hän oli väärässä. Troy astui sisään raolleen jätetystä ovesta, hänkin täysin pukeutuneena ja miekka mukanaan.
”Meidän pitäisi mennä”, poika sanoi, mutta huomasi Miriamin vakavasta ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa. ”Mitä suunnittelette?”
”En aio lähteä piiloon”, Miriam sanoi ja käveli päättäväisesti ovelle. ”Tunkeutuja on täällä taatusti minun vuokseni. Drake etsii minua. Kohtaan hänet ja jos mahdollista, kostan kaiken pahan, mitä hän on minulle ja perheelleni aiheuttanut.”
Tyttö huomasi itsekin, miten kylmä hänen äänensä oli. Hän huomasi Troyn ilmeestä, ettei tämä pitänyt ajatuksesta, mutta tiesi, ettei poika myöskään voisi enää pyörtää hänen päätöstään.
”Älä yritä estää minua”, tyttö tokaisi ja ohitti pojan heidän olkapäittensä hipaistessa. Miriam kiiruhti käytävään, eikä katsonut taakseen. Hän kuuli melua alakerrasta ja suuntasi kulkunsa kohti pääportaikkoa.
Pimeydessä oli hyvä ajatella. Blade ei ollut saanut unta sen jälkeen, kun oli kantanut Olivian kuningattaren omaan makuuhuoneeseen ja peitellyt tytön nukkumaan. Hän oli jäänyt liiaksi pohtimaan Drakea, suunnitelmia, tulevaa lähtöä pois pääkaupungista, Olivian lähtemistä ja omaa sopimustaan, joka sitoi hänet Oliviaan ja miten tyttö ei ollut purkanut kaikkea suuttumustaan asiaa koskien. Asia oli jäänyt kuin leijumaan tyhjyyteen heidän välilleen kummankaan haluamatta tai kykenemättä puhumaan siitä enempää.
Meteli käytävässä sai Bladen havahtumaan. Hän oli tietoinen siitä, että oli valvonut myöhään, mutta ei uskonut, että hovi aloitti aamuvalmistelujaan aivan näin aikaisin. Siinä samassa meteli yltyi ja askeleiden kopina alkoi kuulostaa juoksuaskelilta. Blade nousi istumaan ja veti paidan ylleen. Hän oli käytävässä ennen kuin kukaan ehti koputtaa hänen ovelleen ja huomasi sotilaiden kiiruhtavan portaikkoa kohti.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi lähimmältä ohikulkevalta sotilaalta, joka pysähtyi vastaamaan hiukan huolestuneen oloisena.
”Tunkeutuja. Kuningatar ja vieraat yritetään siirtää nopeasti kokoussaliin yläkerrassa…”
”Onko linna turvattu? Montako henkilöä on päässyt sisään?”
”Vain… tietääksemme vain yksi, herra-”
”Tulen pian perässä”, Blade totesi odottamatta pidempään ja kääntyi takaisin huoneeseen. Hän oli ottanut tavaksi säilyttää miekkaa huoneessaan, vaikka olisi voinut jättää sen harjoittelutiloihin tai sotilaiden varusteiden säilytystiloihin. Omien varusteiden pitäminen oli kuitenkin juurtunut syvälle, eikä miekan pois antaminen ollut hänelle vaihtoehto. Hän nukkui rauhallisemmin tietäen, että miekka oli lähettyvillä.
Kun Blade palasi käytävään, se oli jo hiljentynyt. Hän lähti reippain juoksuaskelin kohti portaita ja harppoi pääportaikkoa alas useampi askel kerrallaan. Yhdelle välitasanteelle saapuessaan hän oli horjahtaa, mutta sai pidettyä tasapainonsa kääntyessä kulman ja jälleen alas portaita. Hän toivoi, että palvelijattaret olivat jo vieneet kuningattaren ja vieraat ajoissa turvaan. Hyökkääjän täytyi olla joku Draken sotilaista ja taatusti valmis äärimmäisiin keinoihin saadakseen Miriamin tai kuningattaren käsiinsä.
Blade saapui pian viimeisten portaiden ylätasanteelle, mistä hän näki eteisaulaan ja avoinna oleville oville. Linnan ovet olivat auki niin levällään, että ne näyttivät siltä, kuin ne olisi paiskattu auki. Takana oli pelkkää pimeyttä ja jossakin kaukana linnan muuri sekä portti.
Ovien edessä aulan puolella seisoi jykevä hahmo pukeutuneena täysin mustiin. Sotilaat seisoivat keihäiden kanssa piirittäen hahmoa niin, ettei tämä pääsisi etenemään pidemmälle linnaan. Hahmo näytti kuitenkin siltä, että vain odotti jotakin tapahtuvaksi. Hänellä ei ollut edessään asetta, mutta Blade erotti miekan hahmon vyöllä. Huomatessaan uuden henkilön saapuvan saliin, hahmo laski huppunsa ja Blade kykeni erottamaan miehen kasvot.
Hiukset olivat tummanvaaleat ja joukossa oli jo muutamia harmahtavia suortuvia. Kasvot olivat jykevät, kuin kiveen piirretyt, niitä peitti parransänki, ja kapeille huulille piirtyi pieni hymy, josta puuttui kaikki ystävällisyys. Miehen iho oli kalpea kuin hän ei olisi ollut aikoihin päivänvalossa ja silmät kiilsivät kuin mustat kivet. Hänen leveät hartiansa näyttivät rennoilta, mutta Blade huomasi, että mies oli jatkuvasti valmiudessa vetämään miekan vyöltään.
Sotilaat käskivät hänen perääntyä ja laskea aseensa. Mies oli kuin ei olisi kuullut heitä.
Blade jatkoi reippain askelin vielä viimeisetkin portaat. Hänestä tuntui omituiselta seistä miestä korkeammalla, vaikka ylhäältä hän olisikin nähnyt laajemmalle salissa.
”Kuka olet?” Blade kysyi kuuluvalla äänellä ja osan sotilaista kääntämään katseensa häneen. Vakava virhe, jos kyse olisi ollut taistelusta tai aggressiivisemmasta hyökkääjästä, Blade ajatteli. Hän korjaisi tällaiset virheet seuraavissa harjoituksissa. Osa sotilaista vaikutti myös rauhoittuvan kaartin komentajan saavuttua paikalle. Linnaan tunkeutunut mies kuitenkin yhä hymyili kylmää hymyään.
”Olen saapunut pohjoisen ruhtinaan käskystä”, mies vastasi. Hänen äänensä oli tumma ja matala. ”Hän on jo lähettänyt viestinsä nuorelle kuningattarelle. Olen hakemassa Ijsin kristalliksi kutsuttua kiveä ja sen tämänhetkistä haltijaa takaisin pohjoiseen.”
”Drake on heittäytynyt aika mahtipontiseksi, vai että ihan ruhtinas”, Blade sanoi kuuluvalla äänellä, mutta huvittuneisuus haihtui hiljalleen hänen sanoistaan. ”Ette ehkä ole saaneet meidän viestiämme, mutta voin kertoa sen nyt. Emme ole luovuttamassa sinulle kristallia tai Miriamia. Emme ole suostuneet mihinkään.”
Mies vaikutti odottaneen tällaista vastausta. Hänen hymynsä laski hiljalleen kasvoilta, mutta tummiin silmiin jäi kiiluva katse. Hänen vaatteensa näyttivät olevan sateen täplittämät kuin hän olisi matkannut myrskyssä jonkin aikaa.
”Uskotte voivanne estää minua”, mies sanoi naurahtaen. ”Olen tunkeutunut jo kaupunkiin ja porttien läpi linnaan. Mikä saa sinut uskomaan, että voisitte pysäyttää minut nyt?”
Pelkällä käden heilautuksella mies sai sotilasrivistön kaatumaan. Miehet ja naiset lensivät useamman metrin kuin paineaallon työntämänä ja iskeytyivät kipeästi lattiaan. Blade tunsi voiman ympärillään, mutta se ei osunut häneen. Sotilaat nousivat hitaasti ylös ja ryhmittyivät uuteen riviin, mutta Blade nosti näille kätensä merkiksi, ettei kukaan liikkuisi liian lähelle.
”Et ole tehnyt vielä mitään turhan suurta”, Blade vastasi miehelle. ”Voit esitellä voimiasi minkä haluat, mutta en usko, että olet valmis tappamaan meitä kaikkia. Sinulla on tehtävä ja haluat suorittaa sen siististi, ilman suurempaa vastarintaa tai ongelmia. Mitä, jos kristallisi pääsisi tällä välin karkaamaan?”
Mies ei vaikuttanut lannistuvan sanoista. Sen sijaan hänen katseensa kohdistui portaisiin Bladen taa ja hymy palasi hänen kasvoilleen.
”En usko”, hän vastasi hiljaa. ”Ennemminkin kristalli kävelee itse luokseni.”
Blade vilkaisi nopeasti taakseen ja kääntyi sitten sivuttain niin, että kykeni samalla vahtimaan tunkeutujaa ja yhtä aikaa näkemään Miriamin, joka pysähtyi juoksusta hengästyneenä portaiden yläpäähän. Troy saapui vain muutaman askeleen tytön jäljessä. Blade kirosi hiljaa mielessään ja toivoi, että jääprinsessalla olisi ollut edes jonkinlaista järkeä pysyä poissa. Miriam tähysi aulaan ja hänen silmänsä laajenivat hämmennyksestä.
Tyttö henkäisi epäuskoisena ja tuijotti aulassa seisovaa miestä kuin olisi juuri saanut ämpärillisen kylmää vettä niskaansa. Mies hymyili rauhallista, hyistä hymyään.
”Isä?” Miriam kysyi. Tytön ääni särkyi hänen huomatessaan, ettei kaikki ollut kunnossa.
Olivia tuijotti Amelian kädessä olevaa kiveä voimatta uskoa näkemäänsä. Amelia astui varovaisen askeleen lähemmäs häntä ja ojensi kättään kuin toivoen Olivian tarttuvan kristalliin.
”Minulle kerrottiin, että minun on säilytettävä sitä, kunnes sen oikea omistaja löytyy”, Amelia sanoi vaimeasti ja Olivia otti askeleita lähemmäs tyttöä huomaamattaan. Cecilie ja Alex seisoivat jossakin taustalla, ja Olivia tunsi noitatytön katseen niskassaan.
”Olkaa hyvä, kuningattareni”, Amelia lähes kuiskasi, kun Olivia tarttui kiveen.
Tapahtumia oli lähes mahdotonta kuvailla. Amelia perääntyi Olivian luota tytön saatua kristallin käteensä, mutta ei vain kohteliaisuuttaan. Kristalliin oli syttynyt kirkas valo, joka valaisi koko huoneen ja sokaisi jokaisen silmät. Olivia siristeli nähdäkseen eteensä, mutta lopulta sulki rauhallisesti silmänsä tuntiessaan kiven poltteen käsissään. Nyt hän ymmärsi, mistä vetoava, rentoutunut tunne oli kummunnut Amelian läsnä ollessa. Nyt hän ymmärsi kaiken.
Tytön sisällä nousi myräkkä valtavaa murhetta, joka vaihtui yhtä nopeasti onnen kyyneleiksi. Olivian korvissa kohisi ja hän tunsi sydämensä lyövän niin lujaa, että se tuntui pyrkivän ulos rinnasta. Tyttö kuitenkin vain piteli kiveä kädessään ja laskeutui hitaasti lattialle polvilleen valon vain kirkastuessa hänen suljettujen silmäluomiensa takana.
***
Kuningatar oli vaipunut lattialle polvilleen ja Cecilie yritti huutaa Oliviaa nimeltä, mutta sali tuntui imevän hänen äänensä tyhjyyteen. Valo oli valkea ja kirkas, ja Cecilie sai tuskin pidettyä silmänsä auki. Hän huomasi Amelian perääntyneen kauemmas ja näyttävän pelästyneeltä. Alexin käsi puristi pöytää ja hän oli kohottanut käsivarren suojaamaan silmiään kirkkaudelta. Samassa Cecilie huomasi, miten lattia alkoi hohtaa.
Häneltä kesti hetken tajuta, että valo ei tullut valkeista lattian kivistä. Olivian käsistä oli alkanut valua kirkasta kultaa, joka nyt laajeni kuin lammikoksi tytön ympärillä. Sula kulta valui hitaasti eteenpäin peittäen vähitellen koko lattian ja Cecieli oli kauhuissaan perääntymässä poispäin. Kirkas, nesteen näköinen aine kuitenkin saavutti hänet paljon nopeammin kuin hän ehti paeta sitä ja valui hänen jalkojensa alta niin huomaamattomasti, ettei tyttö tuntenut mitään. Kulta oli samassa kuin kiinteää lattiaa, valuen kohti huoneen nurkkia. Seinät kohdatessaan kulta alkoi kavuta ylös seiniä peittäen koko huoneen hohtoonsa.
Tuuli tuntui kiertävän huoneessa kuin pienenä pyörremyrskynä, joka oli keskittynyt kuningattaren ympärille. Olivian hiukset hulmusivat tuulessa, mutta tytön kasvot olivat tyynet ja silmät suljetut kuin hän ei haluaisikaan olla tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtui. Cecilie tunsi huoneen ilman kuumenevan ja iskevän lämpiminä löyhäyksinä hänen kasvojaan vasten. Olivian kädet punoittivat, mutta hän silti piteli kiinni kristallista sylissään.
”Olivia!” Cecilie yritti kutsua uudelleen, mutta hän tuskin itsekään kuuli omaa ääntään. Tyttö lähti hankalin askelin kulkemaan tuulta vastaan ja hän tunsi loitsun vahvuuden kasvoillaan. Cecilie luuli nähneensä jo liiankin monta valtavaa loitsua yhden elämän ajaksi, mutta jälleen hänen edessään oli yksi valtava magian purkaus lisää. Se vavisutti koko hänen kehoaan.
Cecilie onnistui pääsemään aivan Olivian vierelle. Hän kiersi kuningattaren eteen polvillaan kontaten, mutta ei tiennyt uskaltaisiko koskea Oliviaan. Tytön käsistä valui edelleen kultaista väriä kuin putouksesta ja kristallia pitelevät käsivarret olivat alkaneet täristä.
”Olivia, kuuletko minua?” Cecilie yritti huutaa, mutta ei saanut kuningattaressa aikaan minkäänlaista reaktiota. ”Ole kiltti, avaa silmäsi. Tämä magian määrä on aivan valtava! Sinun on lopetettava!”
Kuningatar kuitenkin pysyi paikallaan ja Cecilie epäili, ettei tyttö voinut kuulla häntä. Hätäännys alkoi polttaa hovinoidan kurkussa, kun hän mietti, miten voima voisi viedä Olivian mennessään.
”Olivia!” tyttö pyysi hädissään ja tarttui kuningattaren käsiin. Samassa valo tuntui kirkastuvan ja muuttavan huoneen täysin valkoiseksi. Cecilie sokaistui valosta niin, ettei nähnyt eteensä. Hänen korvissaan soi, mutta yhtäkkiä yltynyt tuuli tuntui hiljalleen rauhoittuvan.
Ijsin kaupunginjohtaja Robert hymyili eteisaulassa tyttärelleen, mutta hymyssä ei ollut mitään jälkeä vanhemman lapselleen suomasta hymystä. Blade ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli odottanut Draken sotilasta eikä oikeastaan ollut välittänyt, kuka tunkeutuja olisi, mutta nyt tilanne oli täysin muuttunut. Draken oli täytynyt lähettää mies kätyrinään linnaan juuri tästä syystä.
Miriam oli alkanut laskeutua portaita hitain askelin. Tytön silmät olivat suuret ja niiden sinisyys kiilteli kuin peilikirkas järvi. Tytön valkeat hiukset laskeutuivat sotkuisesti olkapäiden yli ja saivat tytön näyttämään kovin nuorelta ja haavoittuvaiselta.
”Tiesin, ettet piileskelisi, kun kuulisit jotakin vakavaa tapahtuvan”, mies sanoi sopuisasti. ”Nyt, tule luokseni. Olen tullut hakemaan sinut takaisin Ijsiin.”
Miriam ei sanonut mitään, mutta hänen askeleensa hidastuivat.
”Älä kuuntele häntä”, Blade totesi rauhallisesti, mutta tarpeeksi kuuluvalla äänellä. ”Hän ei ole tällä hetkellä se, kuka väittää.”
Se sai Miriamiin eloa. Tyttö tuijotti Bladea silmät kiillellen.
”Hän on minun isäni”, Miriam sanoi ja nieleskeli luultavasti itkua.
”Kyllä, olen sinun isäsi”, Robert sanoi, mutta äänestä kuulsi voitonhimo, pelkkä halu saavuttaa jotakin. ”Tule tänne ja ojenna kristalli minulle.”
”Mitä sinulle on tapahtunut?” Miriam kysyi surullisena. Troy oli alkanut laskeutua portaita hänen jäljessään, mutta antoi tytölle tilaa, eikä pyrkinyt aivan tämän vierelle. Blade huomasi pojan katseen olevan huolestunut, mutta näki tämän silmistä, että Troy tunnisti täysin tunkeutujan aikeet. Tämä Robert ei ollut se isä, jonka Miriam tunsi. Siitä miehestä tuskin oli enää mitään jäljellä.
”Voin mainiosti”, Robert sanoi ja ojensi nyt kätensä. ”Tule, tyttäreni.”
Sotilaat, jotka piirittivät mies, eivät selvästi tienneet, olisiko heidän tullut perääntyä vai estää Miriamin kulku isänsä luo. Kun Robert ei näyttänyt enää lähestyvän, sotilaat vetäytyivät hieman taaksepäin odottaen merkkiä Bladelta.
”Ei. Luulin…”, Miriam nielaisi ja nyt tytön silmiin palasi tuttu, vihainen salamointi. ”Mitä olet tehnyt isälleni?”
”Minulle ei ole tapahtunut mitään”, Robert ilmoitti kuuluvasti. ”Olen vain ymmärtänyt asioiden tärkeyden. Pohjoisen hallitsijaksi noussut Drake on lähettänyt minut hakemaan sinua.”
”Hän ei hallitse pohjoista. Se on meidän maatamme. Meidän kaupunkimme”, Miriam sanoi. Hänen äänessään nousi vahvuus, ja empiminen tuntui kadonneen. ”Et ole hän”, tyttö lähes kuiskasi itselleen.
”Jos et aio antaa kiveä, tulen hakemaan sen”, Robert ilmoitti. Mies ehti ottaa yhden askeleen, kun sotilaat kohottivat jälleen keihäänsä ja tukkivat mieheltä tien. Robert vain naurahti ja samassa sotilaat joutuivat jälleen perääntymään. Tällä kertaa myös Blade sai osansa iskusta ja hän kaatui lattialle.
”Anna minun isäni takaisin!” Miriam kiljui, ja Blade nousi ylös juuri nähdäkseen tytön rynnistävän miestä kohden miekkansa kanssa. Robert oli nopea. Blade oli odottanut tämän käyttävän samaa käsittelyä tyttäreensä kuin sotilaisiin, mutta selvästi miehellä oli halu tehdä jotakin muuta.
Robertin ja Miriamin miekat kalahtivat yhteen. Miriamin silmissä salamoi, kun hän hyökkäsi uudelleen ja uudelleen. Troy rynnisti tytön perään ja yritti selvästi auttaa, mutta Robert taisteli helpon näköisesti kumpaakin vastaan. Kaikki sotilaat makasivat yhä lattialla ja Blade epäili, että loitsu oli voimakkaampi kuin vain pelkkä isku lattiaan. Robert luultavasti piteli heitä paikoillaan. Blade yritti tarkkailla ympäristöään löytääkseen jonkin heikon kohdan, mutta ei tuntunut löytävän sellaista. Hän ei ehtinyt ajatella pidempään, kun rynnisti itsekin taisteluun.
Robertin haastamisen ei olisi pitänyt olla niin vaikeaa. Mies oli nopeampi kuin kukaan heistä, lähes yliluonnollisen nopea ja sai torjutuksi jokaisen häneen kohdistetun miekan sivalluksen. Bladesta tuntui, että mies lähinnä leikki heidän kanssaan. Robert olisi voinut luultavasti helposti vahingoittaa heitä, jos olisi halunnut. Lähinnä mies vaikutti haluavan päästä käsiksi Miriamiin.
Miriam hyökkäsi kaikkein raivokkaimmin. Hänen jäänsinisiin silmiinsä tuntui syttyvän tuli ja tytön otsalta paistoi hiki, kun hiussuortuvat takertuivat kasvoille. Tytön kädet alkoivat varmasti uupua, mutta silti hän nosti ne aina uuteen hyökkäykseen, aina uuteen puolustukseen, kun Robert ajoi häntä taaksepäin kohti portaita.
”Taistelet, vaikka tiedät, miten tämä tulee päättymään”, Robert naurahti ja sai Miriamin kaatumaan lattialle hyökätessään tätä kohti. Troy oli samassa astumassa väliin, mutta Robert torjui pojan iskut helposti ja sai isketyksi tältä miekan kädestä, ennen kuin puolustautui Bladen iskua vastaan ja kääntyi takaisin kohti Miriamia.
”Yritätköhän edes tosissasi?” Robert kysyi tyttäreltään pilkaten. ”Et koskaan satuttaisi minua, ethän voisi tehdä sellaista.”
”Teen mitä tahansa”, Miriam huusi ja iski miekallaan uuden iskun miestä kohti. ”Mitä vain saadakseni isäni takaisin. Saadakseni Ijsin takaisin. Tappaakseni Draken!”
”Mutta mitä, jos haavoitat minua? Mitä jos tulet satuttaneeksi isääsi vakavasti?” Robert kysyi ja sai selvästi Miriamin epäröimään. ”Mistä tiedät, että ”saat hänet takaisin”, jos tulet tappaneeksi minut?”
”Älä kuuntele mitään, mitä hän puhuu”, Blade huusi yrittäen päästä väliin. Miriamin iskut olivat heikentyneet ja hänen kasvoiltaan paistoi epätoivo. ”Hän ei ole enää isäsi. Se on sielunsyöjä.”
Robert sai pelkällä käden heilautuksella Bladen horjahtamaan muutaman askeleen taaksepäin. Mies oli kuitenkin niin keskittynyt Miriamiin, että palasi pian taistelemaan tytön kanssa, pakottaen tämän perääntymään. Miriamin nilkat osuivat takana oleviin rappusiin ja hän kaatui selälleen. Robert nauroi ja ojentautui kohti tyttöä.
Blade oli noussut ylös valmiina hyökkäämään, vaikka tunsi vanhojen haavojen ja mustelmien kivun polttavana kehossaan. Polte kuitenkin yllättäen kasvoi ja hetken Bladen oli vaikea nähdä selkeästi eteensä. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, kuin hän pystyisi mihin tahansa. Kuin hänen sisällään olisi liekki, oikea tulimeri, joka paloi ja poltti ja tuhosi.
Miriam katsoi häntä portaissa kauhuissaan. Yliluonnollisen nopein liikkein Blade eteni Robertia kohti tämän selän takaa. Hän ei kuullut omaa huutoaan kohottaessaan miekkansa, mutta tunsi, miten kaikki hänen voimansa keskittyi iskuun.
”EI!” Miriam huusi miekan lävistäessä siististi Robertin kehon sydämen kohdalta. Mies vaipui maahan puolittain tytön päälle ja Blade veti verisen miekkansa haavasta. Hänen korvissaan kohisi, vaikka saliin oli laskeutunut täydellinen hiljaisuus.
”Ei, ei, ei”, Miriam sanoi lähes kuiskaten kääntäen isänsä kasvot näkyviin. Tyttö hapuili käsiinsä kaulassa olevaa kristallia, mutta sen voimasta ei olisi nyt apua. Miriamin kasvoilla ailahteli ahdistus ja hätä kuin hän ei edes voisi tuntea kiven voimakkuutta. Troy hivuttautui lähemmäs polvillaan kuin uskaltamatta liikkua liian nopeasti. Blade ehti erottaa Robertin silmien vaarallisen, punaisen hohdon, ennen kuin se haihtui, ja silmät muuttuivat siniseksi. Samanlaisen jään väriksi kuin Miriamin silmät. Hiljalleen niistä katosi kaikki elo, kun veri valui Miriamin syliin ja pitkin portaita, virraten hitaasti lattialle.