TRUST 2 - LUPAUS
7. luku: Uusi suunta
Syksy kulki eteenpäin tasaista tahtiaan. Olivia olisi uhrannut enemmänkin ajastaan kristalleille ja Ijsille, mutta kun tehtävissä ei ollut kovinkaan paljon, hänen oli ajateltava myös muita velvollisuuksiaan ja hoidettava muut päivittäiset työnsä. Kuningatarta päätöksissä auttavassa neuvostossa Olivia kykeni jo erottamaan sekä huolestuneita että vihamielisiä katseita, vaikka viimeisimmät piilotettiinkin varsin hyvin. He epäilivät hänen johtamistaitojaan, olihan hän nuori, juuri lähettänyt ryhmän Ijsiin, elätti nyt kyseisen kaupunginjohtajan tytärtä hovissaan, juoruttiin hänen miesseurastaan, sotilaidensa kyvyistä ja uskollisuudesta, yhä useammin myös hänen omista kyvyistään.
Arvostelu oli raskasta, mutta siihen Olivia oli jo varautunut. Vaikka alku kruunajaisten jälkeen (ja jo hieman sitä ennen) oli sujunut varsin hyvin, joskus oli edessä välttämättä myös alamäkiä työn parissa. Oli helppoa unohtua töihin, jotka kuluttivat päiviä eteenpäin hurjaa vauhtia ja aivan huomaamatta, eikä Olivia muistanut ikävöidä kuin iltaisin ennen nukkumaan menoa.
Ulkona alkoi jo olla usein sateista ja viileää, eikä Olivia viitsinyt seisoa hytisemässä parvekkeella, vaan pysyi sisätiloissa takanlämmössä ja pohti kuningattarena olemista, Bladea, hoviaan, juoruja, vierailtaan ja sitten taas Bladea ja matkalaisia, joiden hän jo toivoi tulevan kotiin.
Aiemmin hänellä ei ollut koskaan ollut ketään, kenen vuoksi ikävöidä ja odottaa, paitsi kun hänen äitinsä oli ollut kateissa, mutta silloin hän oli ollut surullinen ja epätoivoinen, kun nyt hänen sydäntään puristi ikävästä ja huolesta tulisivatko matkalaiset kotiin ehjinä ja turvassa. Äidin etsintään hän oli saattanut yrittää vaikuttaa (vaikka myöhemmin hän ymmärsi Kylen pyörtäneen hänen päätöksensä ja estäneen kaiken), mutta Bladea ei tarvinnut etsiä, vain pelkästään odottaa.
Ikävän ajatteleminen johti kuitenkin myös muiden ihmisten ikävöintiin. Olivia ikävöi äitiään pahemmin kuin koskaan, ja toisinaan hänen teki mieli itkeä Dinan vuoksi. Tunnemyrsky sai hänet kaipaamaan myös Zeniä, vaikka ikävän mukana nousikin kiukku, ja kuningatar mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa jälleen Seatopieen ja Bashiriin. Hän yritti väkisin karistaa kaipauksen pois mielestään, sillä se ei helpottanut mitään, mutta se oli salakavala tunne ja piti häntä useamman kerran hereillä myöhään yöhön saakka.
Pohjoisessa matkaava kolmikko sai pettyä. He eivät löytäneet minkäänlaista reittiä, joka johtaisi heidät Ijsiin muurien suojien ohi. Ainoa vaihtoehto olisi käyttää päätietä, mitä he eivät aikoneet tehdä. He olivat päässeet aivan muurin tuntumaan ja liikkuvat lähes kylki sitä vasten, jolloin heitä ei huomattaisi, ettei joku katsoisi muurilta suoraan alaspäin. Ikkunoista tähystävät tuskin näkisivät heitä ollenkaan, sillä he joutuisivat kipuamaan ikkunasta ulos nähdäkseen muuallekin kuin tielle ja metsänreunamille.
He pysähtyivät lopulta muurin varjoihin kauas portista ja nojasivat viileään kiveen. Den istui hetkeksi alas, mutta viileän kostea maa sai hänet nopeasti nousemaan.
“Ehdotuksia?” Garet kysyi pyyhkäisten pitkät hiukset kasvoilta. Tummien hiusten latvoihin muodostui pieniä valkoisia jääraitoja, kun hengityksen kosteus kiinteytyi.
“Emme pääse sisään”, Blade sanoi yrittäen pitää pettymyksen poissa kasvoiltaan. “Jos emme sitten käytä pääporttia…”
“Ei”, sanoi Garet tiukasti ja hänen ryhtinsä koheni sanojen myötä.
“Siinä olisi tilaisuus, jos meillä vain on hyvä suunnitelma-”
“Ei. Sanoit itse, ettet tee tästä itsemurhatehtävää-”
“Ei tästä-”
“Hiljaa”, Den sanoi yllättäen väliin ja toiset kaksi jähmettyivät kuuntelemaan. Blade varautui kuulemaan askeleita, mutta yllättyi äänen olevankin hiljaista puheensorinaa. He kaikki vilkuilivat ympärilleen, kunnes Garet osoitti muutaman metrin heidän yläpuollelleen, missä muurista erottuivat kalterit hyvin ohuen ja suorakaiteen muotoisen ikkunan edestä.
“Kuka?” kuului hiljainen kuiskaus muurin sisältä ja kolmikko tuijotti hölmistyneenä ikkunaa.
“Ylhäällä”, sama heikko ääni jatkoi.
Blade tuijotti hetken kaltereita ja astui sitten aivan muurin vierelle.
“Nostakaa minut”, hän sanoi, jolloin Garet ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja asetti kätensä reidelleen, johon Blade saattoi astua ja Denin tullessa avuksi he onnistuivat nostamaan Bladea niin, että tämä oli ikkunan korkeudella.
“Arvasin”, Blade sanoi ja tutkaili kalterien läpi lattialla istuvaa hahmoa, joka oli peruuttanut vähän matkaa taaksepäin Bladen tultua lähelle. “Te olette kaupunginjohtajan vaimo?”
Ikkuna oli aivan tyrmän lattian rajassa ja naisen olisi pitänyt asettua makaamaan lattialle, jos hän olisi halunnut olla kasvokkain Bladen kanssa. Naisen vaaleat hiukset riippuivat kasvoilla ja hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja paikoin mustelmien kirjoma. Hänen kasvoiltaan näki väsymyksen ja hänen yllään oleva mekko oli hyvin tahriintunut.
“Keitä te olette?” nainen kysyi.
“Pääkaupungista. Kuningattaren asialla”, Blade sanoi ja yritti nähdä, oliko sellissä muita. “Missä muut perheenne jäsenet ovat?”
“Meidät erotettiin toisistamme, kun kartanoon hyökättiin. En ole nähnyt lapsiani tai miestäni… Tiedättekö… mitään Miriamista?”
“Hengissä”, Blade totesi. “Hän saapui muutamia viikkoja sitten pääkaupunkiin.”
“Luojan kiitos”, nainen sanoi huokaisten syvään. Hän näytti keräävän voimia ja Blade melkein kuuli, kuinka nainen ajatteli, mietti seuraavaa kysymystä. Miriamin kasvonpiireissä oli paljon samaa kuin tällä naisella eikä heidän sukulaisuudestaan voinut erehtyä.
“Kuinka pääsitte tänne asti? Mistä tiesitte tulla?”
“Ratsain. Loppumatkan kävelimme. Matkalla ei ollut paljonkaan esteitä, mitä nyt metsässä pysyimme poissa tieltä, mistä meidät saatettiin nähdä. Ijs on niin suljettu, että liikennettä tuskin on. Ja lähtösysäyksen antoi teidän tyttärenne”, Blade selitti. “Miriamin päästyä pääkaupunkiin kuningatar lähetti meidät tarkastamaan Ijsin tilanteen.”
"En tiedä kovin paljon Robertista, mutta ehdimme lähettää pojat pois kaupungista Miriamin perään. Heidän tarkoituksenaan oli päästä etelämmäs Kaanahin kaupunkiin ja sieltä edelleen pääkaupunkiin asti, kunhan he vain saavuttaisivat Miriamin."
"Miriam saapui vain yhden sotilaan kanssa", Blade sanoi. "Emme ole kuulleet pojistanne vielä mitään."
Nainen nyökkäsi heikosti näyttäen siltä, että liike olisi ollut hänelle kova ponnistus.
“En tiedä paljoakaan kaupungin tapahtumista. Draken sotilaat käyvät uhkailemassa, kuulustelevat ja heittävät minut takaisin tänne. En ole nähnyt miestäni”, nainen sanoi ääni väristen kuin hän yrittäisi estää epätoivoaan kuulumasta äänessään. Silmäillessään naista kaltereiden läpi Blade tajusi tämän olleen sellissä jo varmasti viikkoja. Nainen näytti kärsineeltä ja nääntyneeltä, mutta ilmeisesti hän oli ainakin ruokittu, kun hän kerran oli hengissä.
Tarkoittaisiko se, että muutkin perheenjäsenet voisivat olla vangittuina, mutta elossa, siitä Blade ei ollut varma.
“Kuulkaa”, nainen sanoi tullen hitaasti lähemmäs ja tämän silmiin syttyi ensimmäistä kertaa varmuus, joka sai Bladen huomaamaan, ettei nainen ollut vielä täysin luovuttanut. “Siitä on jo viikkoja, kun Drake hyökkäsi tänne sotilaineen. Ne eivät ole ihmisiä. Hänellä on jo yksi kristalli, eikä hän saa saada toista.”
“Onko niitä useampia?” Blade kysyi ymmällään, sillä hän oli ymmärtänyt Miriamin tuoneen ainoan kristallin mukanaan pääkaupunkiin.
“Hän on hankkinut sen jostakin muualta, se ei ole samanlainen kuin Ijsin kivi. Siksi teidän pitää saada viesti kuningattarelle, kertoa kuinka vaarallinen Drake on. Hän ei aio pysähtyä, kun on saanut alueet hallintaansa.”
Jostain muurien sisältä kuului kolinaa, mutta Blade ei tiennyt olivatko ne askelten vai oven ääniä. Johtajan vaimo vilkaisi tyrmänsä ovea hätäisesti kuin kuunnellen kuuluiko ääni läheltä, ennen kuin hän kääntyi jälleen Bladen puoleen.
“Teidän täytyy poistua täältä, etteivät sotilaat huomaa teitä. Kertokaa Miriamille, että kristalli on pidettävä turvassa. Drake tahtoo sen. Sitä ei missään nimessä saa luovuttaa hänelle tai vaarassa on muutakin kuin Ijs. Kristallin avulla voi olla Drakea voimakkaampi.”
“Kristalli on turvassa”, Blade vakuutti. “Saammeko teidät sieltä jotenkin ulos? Kuinka paljon vartijoita siellä liikkuu?”
Nainen kuitenkin pudisti päätään. “Se ei onnistu.”
“Haluatko sitten kuolla sinne?” Blade kysyi hieman ärtyneenä ja tunsi toisen jalkansa horjahtavan.
“Vauhtia”, Garet sanoi kasvot ja sormet ponnistuksesta punaisina ja Blade käänsi katseensa äkkiä ikkunaan.
“En halua jättää sinua sinne mätänemään. Onko mitään keinoa saada sinut ulos? Jos yritämme sisään kaupunkiin ja haemme sinut?”
“Te ette pysty tekemään sitä paljastamatta keitä olette”, nainen sanoi. “On tärkeämpää, että huolehditte kristallista.”
“Tehän sanoitte, ettette tiedä, mitä kaupungissa tapahtuu. Ette tiedä, vaikka meillä olisi mahdollisuuksiakin”, Blade intti, sillä hänestä tuntui lähes mahdottomalta vain kääntyä takaisin ja jättää nainen kuolemaan tyrmäänsä.
“Drake voi kyllästyä kyselemiseen ja uhkailuun milloin vain”, nainen sanoi ja tämän kirkkaan sinisiin silmiin olisi voinut hukkua. “Luuletko, etten tiedä miten minun käy?”
“Sitä suuremmalla syyllä nyt olisi aika lähteä.”
Blade irrotti toisen kätensä kalterista ja irrotti vyöllään kantamansa puukon tuppeineen. Hän ojensi sen naiselle kalterien välistä toivoen, että tämä ottaisi sen vastaan.
“Se on ainakin parempi kuin ei mitään”, hän perusteli ja nainen nyökkäsi kuiskaten kiitoksen, jonka Blade hädin tuskin kuuli.
“Blade”, Den huomautti alhaalta ääni aika kireänä.
“Meillä ei ole paljon aikaa-”, Blade aloitti, mutta nainen keskeytti hänet.
“Älkää siis tuhlatko sitä minuun. Kristalli on tärkeämpi. Katsokaa, että Miriam on turvassa.”
Samassa Den ja Garet laskivat Bladen alas ja mies horjahti niin, että oli kaatua taaksepäin, mutta pääsi maahan kuitenkin kaatumatta.
“Minun pitää päästä takaisin”, Blade sähähti tuijottaen kapean aukon edessä olevia kaltereita kiukkuisesti ja oli varma, että kuuli yhä puhetta sen suunnalta.
“Meidän pitää häipyä tästä”, Garet sanoi ja osoitti muuria pääportin suunnalla, sillä sinne oli noussut tähystäjä. Blade kirosi hiljaa. He jatkoivat kulkuaan muurin viertä yhä kauemmas, jotta pääsisivät takaisin metsikön suojaan ja kokoajan Bladen teki mielessään suunnitelmia, mutta yksikään ei tuntunut tarpeeksi yksinkertaiselta toteutettavaksi. Häntä suututti jättää nainen pulaan ja varmaan kuolemaan, kun hän oli näin lähellä tämän avustamista.
Kun he pääsivät pois näköetäisyydeltä, he pysähtyivät ja Blade kertoi paremmin, mitä oli puhunut naisen kanssa, sillä Den ja Garet olivat lähinnä kuulleet vain Bladen osan keskustelusta.
“Meillä ei ole mitään mahdollisuutta saada häntä sieltä ulos”, Garet sanoi tiukasti. “Vaikka muurille pääsikin suhteellisen helposti, ei se tarkoita ettei sisällä olisi Draken sotilaita vahdissa.”
“Emmekö voi-”
“Emme. Minä en päästä sinua sisään Ijsiin, kun olen luvannut tuoda sinut hengissä takaisin pääkaupunkiin”, Garet sanoi kiukkuisesti.
“Et sinä ole minun hengestäni vastuussa”, Blade ärähti.
“Kun olen luvannut, niin pidän sen lupauksen”, Garet vastasi päättäväisesti.
Tavallisesti Blade olisi kiistellyt loppuun asti tai vain kääntynyt takaisin ja tehnyt kuitenkin oman päänsä mukaan, mutta nyt hän veti syvään henkeä ja kohtasi Garetin vahvan katseen, joka tehosti sanoja. Blade mietti suunnitelmaa, mutta hänen ajatuksensa johtivat samoihin päätöksiin kuin aiemmin matkalla. Miten he kuljettaisivat naisen pois kaupungista? Mihin he hänet veisivät? Koko matkan pääkaupunkiin asti? Miten? Heillä oli vain omat hevosensa.
Entä Garet ja Den? Luottaisiko hän heihin? Luottaisi, mutta riskeeraisiko hän heidänkin turvallisuutensa? Blade toimi mieluummin yksin, mutta mahdollisuudet ilman apua olivat olemattomat.
Den pysytteli hiljaa, mutta seurasi tarkkaan matkaseuraansa. He kaikki tuntuivat hytisevän viileässä ilmassa, vaikka enää ei voinut olla niin kylmä kuin varhain aamulla.
“Selvä”, Blade sanoi lopulta. “Mitä ehdotat? Lähdemme kotiin?”
“Niin me juuri teemme”, Garet sanoi ja otti jo ensimmäisen askeleen kohti samaa reittiä metsässä, jota he olivat kulkeneetkin.
Kenenkään kasvoilta ei voinut lukea pettymystä, mutta koko ilmapiiri tuntui sähköistyneen erimielisyydestä ja epämukavasta tunteesta, kun he käänsivät selkänsä Ijsin kylmille muureille.
Linnassa olevan kristallin etsiminen oli vaikea työ, ja entistä enemmän sitä hankaloitti Olivian halu pitää asia salaisuutena. Mitä harvempi ihminen tietäisi, mitä he etsivät, sitä varmemmin se olisi turvassa ja jo pitkään salassa pysynyt tieto kristallista säilyisi vain harvojen tiedossa. Kun kuningatar viimein sai aikaa etsintään, Cecilie lähti hänen apunaan tyrmiin ja he kulkivat kylmissä, käyttämättömissä tiloissa useita tunteja edeten huoneissa, joiden olemassa olosta Olivia ei ollut edes tiennyt. Hän oli alkanut miettiä, olivatko nämä niitä tiloja, joita hän kirjan pohjapiirroksissa oli aiemmin nähnyt, mutta ei kyennyt muistamaan kuvia niin tarkasti, että kirjan tiedoista olisi ollut hänelle hyötyä.
Miriam tarjoutui auttamaan, joten Troy oli myös heidän mukanaan ja Olivia huomasi, miten Miriam varoi tarkasti katsomatta poikaan, ja tytön vastaukset puheisiin olivat lyhyitä ja jokseenkin epävarmoja. Käytös oli niin epä-miriammaista, että kuningatarta hieman huolestutti. Hän oli aiemmin ajatellut Troyn ja Miriamin olevan läheisiä, olihan Troy palvellut tytön perhettä ja matkannut useita viikkoja tämän kanssa pääkaupunkiin suojellen häntä.
Nähdessään Troyn tarttuvan Miriam käteen tytön horjahtaessa rappusissa ja Miriamin punastelevan, Olivia hymyili itsekseen. Tietysti. Siitähän tässä oli kyse. Miksei hän aiemmin ollut tajunnut.
Yhtenä iltapäivänä Olivia asteli jälleen Cecilien jäljessä pitkiä, kivisiä portaita alas hämärään. Hänellä oli lyhty mukanaan, kuten hovinoidallaankin, ja ne heidän kehonsa loivat varjoja seinällä lepattaviin valoläikkiin. Miriam piteli kolmatta lyhtyä ja käveli jonkin matkaa kuningattaren takana, Troy tutusti vartioimassa jokaista askeltaan. Oliviasta tuntui, että jokainen heistä oli jo väsynyt kellareiden ja tyrmien tutkimiseen, sillä edelliset päivät olivat olleet täysin tuloksettomia. Silti jokainen käveli alas tutkimaan seiniä ja pimeitä nurkkia valittamatta.
Cecilie tuntui kaikkein päättäväisimmältä ja kiiruhti jo uutta, tutkimatonta käytävää eteenpäin niin monta askelta edellä, ettei Olivia toisinaan erottanut tyttöä pimeästä.
Kuningatar itse pysähtyi kävelemään hiljalleen seinän viertä. Osaksi kiviset käytävät olivat harvinaisen tylsiä. Joskus tilaan avautui suurempi aukko ja joskus tiloissa oli vielä vanhoja kalusteita, kuten puisia tuoleja tai pöytiä, mutta tuskin mitään muuta. Seinät sen sijaan olivat monessa kohtaa täynnä kaiverruksia tai muita uurteita, tosin tähän mennessä jokainen niistä oli Olivialle täysin merkityksetön. Hän yritti kuvitella ihmisiä, jotka olivat joko aikanaan käyttäneet näitä kellareita aktiivisesti tai niitä, jotka olivat etenkin lordin aikaan niihin joutuneet.
”Olivia!” kuului huudahdus edestäpäin. Tyttö pisti vaistomaisesti vauhtia askeleisiinsa, vaikka tunnisti Cecilien äänestä, ettei tyttö ollut vaarassa. Hän löysi Cecilien kumartuneena umpikujaan päättyvän käytävän päästä, missä tila avautui hieman muuta käytävää laajemmaksi. Tytön lyhty oli laskettu lattialle seinän viereen.
Olivia oli kietonut paksun huivin hartioilleen, mutta silti häntä palelsi. Mekon pitkät hihat olivat liian ohuet pitämään viileyttä poissa. Tyttö pohti, eivätkö Cecilien nilkat jäätyneet, kun tämän hieman liian lyhyt mekko nousi ylemmäs tytön suoristautuessa.
”Täällä on kirjoitusta”, Cecilie sanoi. Tytön väsyneisiin silmiin oli syttynyt pieni ilon pilkahdus.
”Näitä kaiverruksia on ollut useammassakin paikassa”, Olivia sanoi huokaisten, mutta tuli kuitenkin lähemmäs katsomaan. Hän nosti lyhtyään hieman ylemmäs nähdäkseen tarkemmin.
Seinämän kaiverrukset olivat kuitenkin jotain muuta, kuin he olivat aiemmin nähneet. Jälkiin oli maalattu mustalla värillä, joka oli joko paikoin unohtunut tai kulunut kuvioista. Omituisen koukeroin kulkeva teksti oli täynnä myös kuvia, jotka kulkivat kuin rihmana seinää eteenpäin. Olivia alkoi seurata raapustuksia ja huomasi pian kiertävänsä umpikujan päätyseinän viereltä käytävän toiselle seinällä. Teksti ympäröi koko huoneen.
”Tämä ei ole meidän kieltämme”, Olivia sanoi yrittäessään saada selvää edes jostakin osasta tekstiä. Jos kaiverrukset ylipäätään olivat jonkinlaista kirjoitusta.
”Sen täytyy olla ikivanhaa”, Cecilie sanoi. ”Linnan historiakin on vanhaa. Voisimme selvittää, mitä tälle paikalle on tapahtunut, ennen linnan rakentamista. Mitä täällä on ollut ennen.”
”Nämä kuvat kuitenkin”, Olivia sanoi ja seurasi yhtä kuvioriviä sormillaan. ”Tässä on selvästi ihmisiä.”
”Yritin lukea sen kokonaan. Tai kuvalukea”, Cecilie selitti hiukan hymyillen. ”Nämä koristellut henkilöt selvästi hallitsevat tarinaa. Ensin on sota, taisteluita. Käsikuvio ojentuu taivaalta, vähän kuin puhuttaisiin jumalista tai jumalattarista. Koristellut henkilöt luovat nuo.”
Olivia siirtyi lähemmäs paikkaa, jota Cecilie osoitti. Kuvassa oli viisi suurta, suorakulmion muotoista palaa ja kauniin koukeroisin kuvioin koristellut hahmot ympäröivät niitä.
”Kuvaavatko nämä kristalleja?” Olivia kysyi siirtäen sormeaan hitaasti suorakulmioiden rapeaa kaiverrusta pitkin. ”Niitä on viisi.”
”Ehkä.” Cecilie siirtyi kuningattaren viereen. Tytön silmien alla oli tummat laikut ja hän näytti jotenkin entistä hauraammalta heikossa valossa.
”Löysittekö jotakin?” Miriam kysyi yllättäen saapuessaan käytävän päähän. Hänen lyhtynsä loi uuden valopyörteen huoneeseen. Troy käveli peremmälle tilaan ja seurasi katseellaan naisten löytämiä kuvioita.
”Tämä on jonkinlainen tarina”, Olivia selitti. ”Mutta ei meidän kieltämme.”
Miriam liittyi tutkimaan kuvioita, mutta kulmienkurtistuksesta päätellen hänkään ei saanut koukeroista selvää yhtään muita enempää.
”Miksi sen pitää olla jotain näin älyttömän vanhaa?” Miriam mutisi. ”Eikö meitä voisi onnistaa ja se, joka päätti nämä tänne taiteilla, olisi voinut tehdä ne selkokielellä?”
”Meillä ei ole koskaan niin hyvää onnea”, Olivia tuumi huokaisten.
”Ehkä tämä ei ole edes tärkeää?”
”Luulen, että on. Nuo kuviot tuolla kuvaavat ehkä kristalleja. Tämä saattaa olla niiden historiaa.”
Miriam siirtyi oikeiden kaiverrusten viereen, missä Cecilie vielä katseli niitä.
”Minusta nuo näyttävät suorakulmioilta. Ja aika isoilta.”
”Kristallit ovat varmasti ajan myötä kuluneet”, Cecilie selitti. ”Eikä kaiverrus pysty kuvaamaan kaikkea, vaikka joku onkin nähnyt tähän vaivaa.”
”Pitäisikö meidän sitten etsiä kristallia tästä läheltä? Eikö tämä voisi tarkoittaa, että se on jossakin aivan nenämme edessä?” Troy ehdotti.
Samassa käytävän suunnasta saapui uusi valokaistale ja jokainen kuuli saappaiden osuvan kiviä vasten. Kiireiset askeleet lähestyivät ja joukkio tuijotti käytävän suuta lähes pelästyneenä, kun sotilashahmo ilmestyi heidän luokseen. Olivia tunnisti punaisen, pitkän tukan ja kirkkaan siniset silmät. Tyttö oli uusia sotilaita, niitä, jotka liittyivät pian pääkaupungissa käydyn taistelun jälkeen. Tyttö näytti hieman hämilliseltä kuin nolostuneena siitä, että oli yllättänyt kuningattaren seurueineen. Hän laski kädessään olevaa lyhtyä hieman alemmas.
”Tuota, teidän korkeutenne, teitä odotetaan”, tyttö sanoi. Hänen äänensä kaikui hiukan yhtäkkisessä hiljaisuudessa.
”Mistä on kyse?” Olivia kysyi hieman huolestuneena. ”Päivän kokouksien piti olla ohi.”
”Silas ja muutama muu hallinnon jäsen kyselee teitä”, tyttö vastasi.
”Minun on parasta mennä”, Olivia sanoi. ”Palaan niin pian kuin kykenen.”
”Täällä on mielettömän kylmä. Ehkä parempi, että palaamme kaikki myöhemmin”, Miriam ehdotti.
”Ihan muutama minuutti vain”, Cecilie pyysi yhä seinää tutkien.
”Nähdään sitten pian ylhäällä. Järjestän lämmintä juotavaa valmiiksi”, Olivia lupasi ja lähti käytävää pitkin kohti portaita, joita pääsisi takaisin yläkerroksiin. Sotilastyttö seurasi aivan hänen jäljessään.
”Mikä nimesi olikaan?” kuningatar kysyi ystävällisesti heidän aloitettuaan kapuamisen ylöspäin. Punaisen tukan hän muisti, tyttö oli näyttänyt soturilta liittyessään kaartiin. Kuningattaren muistin mukaan tyttö oli myös osannut kertoa myös kaupungissa olleesta kapinallisryhmittymästä, joka taisteli heidän rinnallaan lordi Kylea vastaan.
”Amelia, Teidän Korkeutenne.”
”Amelia”, Olivia toisti muistaakseen nimen. ”Sanoiko Silas, mitä hänen asiansa koskee?”
”Jotakin kiireistä tämän päivän kokoukseen liittyen. Hän painotti sitä, että asialla on kiire, en olisi häirinnyt teitä muuten.”
Olivia oli tottunut siihen, että ihmiset kulkivat hänen jäljessään, jos eivät näyttäneet tietä hänelle. Tuntui kuitenkin toisinaan omituiselta puhua taakseen, kun hän ei voinut nähdä keskustelukumppaninsa kasvonilmeitä. Kuningatar huokaisi ja pysähtyi heidän viimein päästyään takaisin linnan alakerran käytävälle.
”Onko jokin hätänä, teidän korkeutenne?” Amelia kysyi asiallisesti. Hän oli pukeutunut ruskeisiin varusteisiin, suojiin ja paitaan. Osalla naispuolisista sotilaista oli asusteenaan hame, kuten Ameliallakin. Se sai Olivian muistelemaan Dinaa.
”Olen vain uupunut”, Olivia vastasi ja yritti saada hymyä kasvoilleen. Amelia oli melkein astunut hänen rinnalleen ja odotti nyt kuningattaren lähtevän eteenpäin. Jostain syystä Olivia tunsi olonsa hyvin mukavaksi Amelian lähellä. Hän ei tiennyt, miksi tyttö veti häntä puoleensa tai miksi tämä tuntui kuin luotettavalta sisarelta. Olivia arveli, että tytössä saattoi olla ripaus taikuutta, mutta ei tiennyt tiesikö Amelia siitä itse. Hän kysyisi Cecilieltä, mutta tosiasiassa Amelian asiat eivät kuuluneet hänelle.
”Aulassa”, Amelia neuvoi viitaten käytävää eteenpäin. Olivia hymyili kiitokseksi ja yritti työntää äkkinäisesti iskeneen väsymyksen syrjään. Hän olisi näytettävä kuningattarelta, valppaalta ja valmiilta, virkamiestensä edessä.
Matkalaiset palasivat yötä myöden hakemaan hevosensa ja olivat aikoneet levätä kylässä muutaman tunnin, sillä kaikki kaipasivat unta, mutta Den huomasi sotilasvarusteisiin pukeutuneiden hahmojen seuraavan heitä kauempaa juuri ennen kylään saapumista. Blade ja Garet olivat yhtä mieltä siitä, ettei heidän olisi viisasta jäädä kylään, vaan parempi olisi tarkistaa, seuraisivatko sotilaat heitä vielä pidemmälle ja pääsisivätkö he heistä eroon.
He valitsivat eri paluureitin, joka tosin kiersi kauempaa idässä olevien kylien kautta, mutta ainakin heitä seuranneet sotilaat katosivat ja matkanteko jatkui taas tavallisesti, tosin hiljaisissa tunnelmissa. Den näytti erittäin uupuneelta ja tämän aiempi innostus oli kadonnut ilmeisesti sen myötä, että Ijsiin meneminen käytännössä täysin epäonnistui. Garetia selvästi vaivasi hänen kylmä päätöksensä jättää vankina ollut johtajan vaimo ilman apua, vaikka Blade ei miestä siitä syyttänyt. Saatuaan etäisyyttä Ijsiin hän ajatteli Garetin tehneen oikean ratkaisun ja tiesi olleensa itse epävarma, koska oli puhunut naisen kanssa, nähnyt tämän kivun ja halunnut auttaa.
Ijsissä kiinnijääminen ei olisi auttanut mitään, ja nähtävästi he olivat päässeet hyvin pienellä harmilla muurin luota, jos he saivat peräänsä vain muutaman tarkkailijan.
Keskusteltuaan kaupunginjohtajan vaimon puheista kolmikko päätti suunnata Kaanahiin, joka oli todennäköisin paikka saada lisää tietoa johtajan pojista, Miriamin kolmesta veljestä. Kaupunki ei ollut heidän paluureittinsä varrella, joten he joutuivat poikkeamaan hieman kauemmas itään päin kuin olivat alun perin matkallaan aikoneet. Jos he olisivat suunnanneet suoraan Ijsistä Kaanahiin, he olisivat olleet perillä päivässä. Nyt he joutuivat kiertoreitille.
Muutaman kiireellä kuljetun päivän jälkeen he viimein saapuivat korkeiden rakennusten ja tornien täyttämään kaupunkiin. Suuri joki kulki kaupungin läpi idästä aina lännen suurten rantakaupunkien, kuten Seatopien, laitamille. Matkalaiset asettuivat vähin äänin majataloon ja päättivät jälleen olevan turvallisinta etsiä tietoa kuuntelemalla kaupunkilaisia. Blade suuntasi kaduille Den jäljessään, kun Garet jäi kiertämään kaupunkilaisten suosimia kokoontumispaikkoja, joita olivat muun muassa monet tavernat.
Ensimmäinen ilta kaupungissa ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Blade ja Garet puhuivat pitkään siitä, oliko kannattavaa jäädä kaupunkiin vai ei, kunnes lopulta päätyivät yhteistuumin siihen, että he tarvitsisivat jonkinlaista informaatiota Ijsin kaupunginjohtajan pojista ja muutaman päivän lisäviivytys ei enää haittaisi, kun he jo muutenkin olivat poikenneet reitiltään.
Seuraavanakin iltana Blade palasi kaupungilta tyhjin käsin ja ärtyneenä viileästä tihkusateesta, jossa hän oli seissyt muutaman tunnin kuunnellen katujen väkeä. Hän tiesi, miten lähestyä kaupunkien köyhempää, epämääräisempää ja vaarallisempaa väkeä, mutta luottamus näihin ihmisiin syntyi hitaasti, eikä hän saanut urkittua mitään tärkeää näin pian. Garet kuitenkin palasi tiedustelureissultaan tyytyväisenä ja pitkät hiukset vettä valuen.
"Löysin heidät", hän sanoi ja istuutui pöydän ääreen, johon Den ja Blade olivat jo majatalon alakerrassa olevassa ruokalassa asettuneet. "Ijs on pitänyt hyvät suhteet Kaanahin väkeen. He ovat piilotelleet Kaanahin johtajan läheisten luona."
"Miten löysit heidät?" Den kysyi kiireesti.
"Heillä on yhteyshenkilöitä, tapasin yhden heistä. Kaanahia on pidetty hiukan mitättömänä paikkana, mutta se pitää huolen omista asioistaan ja on siksi yllättävän vahvakin. Täällä Ijsin väellä on valtava joukko liittolaisia ikään kuin piilossa, huomaamattomina."
Oli helpottavaa saada varmistus siitä, että Ijsin kaupunginjohtajan perheen jäsenet olivat hengissä, sillä huhujen perusteella he olisivat voineet odottaa jotakin muuta.
"Meidän pitää päästä tapaamaan heitä", Blade totesi, jolloin Garetin kasvot kaartuivat hymyyn.
"Järjestin sen jo. Aikaisin aamulla, auringon noustessa."