TRUST 2 - LUPAUS
6. luku: Kylmä pohjoinen
Muutaman päivän kuluttua Olivian oli pakko myöntää, etteivät he löytäisi kirjaa linnan kirjastosta. Sitä ei yksinkertaisesti ollut, ja kirjastoa hoitavat palvelijat eivät osanneet sanoa kirjasta mitään. Luultavasti sitä ei ollut vuosiin ollut linnassa, jos ylipäänsä koskaan. Sen sijaan Olivia oli löytänyt kirjan loitsuista ja kristalleista, mutta suurin osa tekstistä oli hankalaa luettavaa, ja tyttö uskoi Cecilien ymmärtävän siitä enemmän. Hän ei halunnut rasittaa hovinoitaansa tämän kovan aherruksen jälkeen aivan heti, mutta Cecilie halusi auttaa, ja tutki kirjaa useita tunteja unohtaen jopa ruokailuajat, jos häntä ei tultu hakemaan.
Olivia itse taas näki outoja, painostavia unia, joissa toistui samanlaisia asioita. Unessa hän vain nousi ylös vuoteestaan, eikä ollut saada henkeä. Tyttö ajatteli sen johtuvan ikävästä ja stressistä, mutta unissa oli jotain etäisesti tuttua.
Viimein eräänä kirkkaana ja viileänä iltana Cecilie tuli juosten pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa Olivia oli yrittänyt lukea linnasta kertovia papereita ja raportteja tuloksetta.
“Löysin sen”, noitatyttö sanoi hengästyneenä oven pamahtaessa seinään, jolloin tyttö huomasi sulkea sen ennen kuin rynnisti kuningattaren luo kirja avoimena kädessään.
“Tässä”, tyttö näytti sivua. “Siinä kerrotaan näistä voimakkaista kristalleista ja ne tarkoittavat ihan taatusti Ijsin kristallia ja kolmea muuta isoissa kaupungeissa olevia kristalleja…”
“Eli niitä on… neljä?” Olivia sanoi yrittäen saada selvää kirjan tekstistä, mutta silmät hyppivät riveillä niin, että sanoista oli hankala muodostaa kokonaiskuvaa asiasta. Kirja näytti liittyvän vanhoihin taikuudenhistorian kertomuksiin, eikä teksti ollut tytölle millään tavalla tuttua.
“Ei, niitä on viisi”, Cecilie sanoi innostuksen puna poskillaan. “Yksi on täällä. Täällä linnassa.”
“Linnassa?” Olivia kysyi kummissaan. “En ole ikinä kuullut sellaista. Olisi luullut, että äiti olisi puhunut siitä. Kyle olisi löytänyt sen…”
“Ei, se on piilossa. Turvassa. Se kristallien idea onkin, nehän ovat niin arvokkaita. Siksi se mahdollistaa kuningassuvun voiman, josta olemme puhuneet. Siksi sinä pystyt niihin pieniin, voisiko sanoa loitsuihin, joihin voimasi riittää. Sitä lordi halusi, mutta hän ei selvästi tiennyt missä kristalli on tai ylipäätään sen olemassa olosta. Hän uskoi voivansa saada sinut tappamalla tai vangitsemalla voiman haltuunsa, hänellä oli kuningatar vankinaan, hän sai kiinni minut ja Ce-celinen”, tytön ääni murtui tämän puhuessa siskostaan ja Olivia laski kätensä tämän olkapäälle.
“Missä muualla kristallit ovat?” Olivia kysyi.
“Ijsin lisäksi kolme muuta kaupunkia, jokaisessa pääilmansuunnassa. Itä, etelä ja länsi”, Cecilie näytti pientä piirrosta kirjan sivussa, joka osoitti kristallien suunnat. “Ne ovat osa koko maan vahvaa energiakenttää, joka liittyy myös täällä olevaan kristalliin.”
“Meidän täytyy etsiä sitä viidettä linnasta”, Olivia sanoi miettien, kuinka iso työ sen täytyisi olla. “Tiedetään, että se on turvassa ja sitten sitä voidaan vartioida. Onko… mitä muuta tämä sitten tarkoittaa?”
Cecilie kohautti hieman hartioitaan ottaen kirjan kunnolla takaisin käsiinsä ja alkaen selata sen sivuja.
“En ole varma. Jos tämä… Derek- ei kun Drake haluaa Ijsin kristallin, tietääkö hän muistakin? Hän kai halusi sen käyttääkseen sen voimaa ja tehdäkseen lisää sielunsyöjiä. Entä jos hän haluaa kerätä ne tai hyötyä niistä kaikista?” noitatyttö sanoi ääneen jo Olivian mieleen nousseet ajatukset.
“Ehkä. Voihan olla, ettei hän edes tiedä niistä muista”, Olivia sanoi toivonkipinä äänessään, mutta kumpikin huomasi, ettei hän täysin uskonut sanoihinsa, vaikka olisi halunnut.
“Meidän pitää kertoa Miriamillekin. Ainakin nyt tiedämme lisää kristalleista ja voimme tehdä lisää oletuksia siitä, mitä Drake haluaa, kunnes Blade ja muut tulevat takaisin ja osaavat kertoa Ijsistä”, Cecilie ehdotti. Olivia nyökytti olevansa samaa mieltä, mutta ajatukset matkalaisista nousivat jälleen hänen mieleensä. Kuningatarta ärsytti, että vain Bladen mainitseminen sai hänet miettimään, mitä matkalaisille kuului ja nyt hän luultavasti olisi huolissaan taas puolet yöstä ja nukkuisi huonosti. Hän huokaisi yrittäen pyyhkiä pois inhottavan tunteen ja siirtyi ajattelemaan, mitä olisi tärkeysjärjestyksessä seuraavana. Huolehtiminen ei auttaisi mitään ja hänellä oli tehtävää, mikä vaatisi hänen kaiken huomionsa.
“Puhutaan Miriamille”, Olivia sanoi. “Kerrotaan, mitä saimme selville ja mietitään, mitä voimme tehdä.”
Matka Ijsin kaupungin lähellä sijaitsevaan kylään vai matkalaisilta vielä useita päiviä, useita pysähdyksiä sekä metsissä että toisissa kylissä ja jokaisella pysähdyskerrallaan he yrittivät jututtaa kylissä asuvia ihmisiä.
Garet muisti, että oli kuullut ”kylmästä pohjoisesta” oppikoulussa, jolloin sanonta palautui myös muiden mieleen.
”Sadan päivän sota”, Garet muistutti. ”Siitähän on jo useampi sata vuotta, mutta eikö sanonnasta silloin tullut yleinen? Pohjoisen muurit suljettiin ja kaupunki eristäytyi puolustautuakseen. Kai se on noussut ihmisten mieliin, kun kaupunki on jälleen kuin sotatilassa.”
Blade sai kuulla samanlaisia puheita kuin Den oli kuullut, mutta osaan tarinoista sekoittui ihmisten omia uskomuksia, osa taas väitti, ettei uskonut moiseen ollenkaan. Puheista oli vaikea muodostaa yhtä selkeämpää oletusta, sillä mikään ei ollut todettua faktaa ja ihmiset itse myönsivät, että kaikki puheet pohjoisesta saattoivat olla harhaanjohtavia.
Yksi asia oli kuitenkin varmaa. Jotain oli tapahtunut Ijsissä.
Kun matkalaiset olivat asettuneet uuteen majataloon, he lähtivät istumaan alakertaan, missä ihmiset ruokailivat, joivat ja pelasivat korttia. He istuivat nurkkapöytään tarkoituksenaan jututta ihmisiä myös täällä, jos tilaisuus vain tulisi. Blade kieltäytyi juomasta, sillä hänen olonsa oli epämukava, eikä hän ollut varma mistä se johtui. Garet tarjoutui pelaamaan muutaman muun miehen kanssa, jotta he pääsivät näiden juttusille ja pian he olivat vaihtaneet pöytää ja sen ääreen oli kerääntynyt suuri määrä iloista väkeä.
“Saako teille olla jotakin? Toinen tuoppi?” nuori tarjoilijatar kysyi Bladelta hakiessaan tyhjiä mukeja ja lautasia pois täydestä pöydästä, mutta Blade pudisti päätään yhä uudelleen, sillä häneltä oli kyselty samaa jo useamman kerran sinä iltana siitä huolimatta tai ehkä siitä johtuen, ettei hän ollut vielä juonut tai syönyt mitään. Hän oli yrittänyt saada udelluksi tietoja pöydän ääressä olevilta ihmisiltä, mutta keskustelu tuntui ajautuvan aina johonkin muuhun. Hän tarvitsisi kumppanin, joka olisi valmis puhumaan.
“Ettekö tosiaan halua mitään?” nainen kysyi mutristaen huuliaan ja Blade harkitsi hetken sanojaan.
“Tai tuo sittenkin juotavaa, samalla kun jaat sitä näille muillekin. Ja istu hetkeksi alas, jos ehdit”, hän sanoi muodostaen pienen hymyn huulilleen ja nainen kiiruhti toteuttamaan hänen pyyntönsä.
Tuotuaan juomat tarjoilijatar istui aivan Bladen viereen hymyillen leveästi. Naisen vaaleat hiukset oli sidottu niin, että etuhiukset kiinnittyivät taakse ja pysyivät poissa kasvoilta, mutta muuten kiharat kiertyivät olkapäille. Naisen silmät olivat siniharmaat ja hänen huulensa punaisiksi maalatut ja täyteläiset. Hän kallisti hieman päätään tarkastellessaan Bladea, joka haroi huomaamattaan mustaa tukkaansa entistä sekaisemmaksi.
“Teillä on kovin erikoiset silmät”, nainen sanoi yllättäen ja Bladen katse siirtyi naisen omiin silmiin. “Tummansiniset. Sellaisia näkee harvoin. Pohjoisen väellä silmät ovat niin… vaaleat.”
Blade ei osannut sanoa siihen oikein mitään, sillä hän oli yllättynyt ja tarjoilijatar ilmeisesti ajatteli hänen ottaneen sanat loukkauksena.
“Pidän teidän silmistänne enemmän”, nainen kiirehti sanomaan. “Niissä on kuin tumma myrsky.”
Kun Blade hymyili, nainen näytti helpottuvan ja hymyili takaisin hampaat näkyen kirkkaassa hymyssä.
“Pohjoinen”, Blade sanoi tarttuen tilaisuuteen tyytyväisenä siitä, että nainen oli sattunut mainitsemaan alueen ihmiset. “Ettekö itse laske kylän väkeä kuuluvaksi pohjoiseen? Tämä sijaitsee kovin kaukana, ajatellen sitä, että tämä kylä on lähimpänä Ijsiä.”
“Oi, me olemme viileän alueen väkeä, mutta Ijs… Kaupungin asukkaat ovat todellisia pohjoisen ihmisiä. Vasta metsän takana alkaa “karu pohjoinen”, josta puhumme”, tarjoilijatar selitti ja jatkoi tietävä sävy äänessään. “Te ette ole täältäpäin.”
“En”, Blade myönsi. “Mutta pohjoinen kiinnostaa minua. Erityisesti se, mitä siitä nykyisin puhutaan.”
Hän suuntasi tarkan katseen naisen silmiin tietäen, että saisi tämän vastaamaan ja nainen vastasikin hänelle yhä pysyvällä hymyllä.
“Mitä pohjoisesta sitten puhutaan?”
“Pohjoinen on kylmä”, Blade sanoi ja huomasi naisen katseesta, että tämä ymmärsi täysin, mistä hän puhui ja tarjoilijattaren koko olemus vaikutti yllättäen varautuneemmalta.
“Se tosiaan on”, nainen myönsi kuiskaten, vaikka muut tuskin kuuntelivat heitä, sillä pöydän ympärillä oli kova meteli ihmisten pelatessa ja jutellessa keskenään. “Siitä ei ehkä pitäisi keskustella.”
“Haluaisin varmistaa muutaman asian”, Blade kuiskasi takaisin. “Ja sinä ilmeisesti tiedät Ijsin oloista?”
Nainen epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten varovasti.
“Kaupunkia vartioidaan tarkasti. Läpi kulkevat vain tärkeät kauppatavarat. Ihmiset eivät poistu kaupungista”, nainen kertoi.
“Tiedätkö mitään kaupunginjohtajan perheestä?”
Nainen puristi huulensa yhteen niin, että hymy katosi ja hän näytti epäröivän entistä enemmän.
“Kuka te olette?” hän kuiskasi, tarkkailen Bladea kuin voisi saada tämän kasvoista selville, mistä mies oli tullut, ja millä asialla tämä oli.
Blade oli pitänyt yllä tarinaa, josta he olivat sopineet ja hänen olisi tullut sanoa, että hän oli kauppias ja kulkeva matkaaja, mutta hän tarvitsi tietoa ja uskoi naisen kertovan hänelle enemmän, jos tämä uskoisi voivansa luottaa häneen.
“Olen etelästä”, hän sanoi lopulta. “Ja uskon voivani auttaa ihmisiä täällä.”
Nainen katseli häntä vielä hetken ennen kuin puhui.
“Nimesi?”
Blade virnisti ja sanoi lopulta hiljaa: “Blade.”
“Blade”, tarjoilijatar toisti hiljaa ja siirsi tuoliaan lähemmäs, jotta pystyi puhumaan hyvin hiljaa ja vain mies kuulisi hänet. “Olen kuullut, että johtaja Robertin perhe ei enää hallitse Ijsissä. Hänen lapsensa ja vaimonsa on lukittu Ijsin muurien suojaan.”
Blade kohotti hieman kulmiaan kiinnostuneena tiedosta. “Entä itse johtaja Robert?”
Nainen näytti vakavalta. “Kukaan ei tiedä, mutta kahdenlaisia olen tavannut. Toiset kertovat huonoja uutisia. Toiset eivät puhu mitään.”
Blade siemaisi ensimmäisen kerran tuopistaan, johon ei ollut aikonut koskea ollenkaan ja ehti miettiä hetken seuraavaa kysymystään. Tämä kuulosti samanlaiselta huhulta kuin muutkin, mutta jos samaa puhuttiin näin paljon, saattoiko niissä piillä palanen totuutta? Tämän tiedon mukaan myös johtajan vaimo olisi elossa.
“Entä… Miksi tilanne on tämä? Mitä sanotaan siitä, kuka tämän takana on?”
“Kuulin, kun siitä puhuttiin eräs ilta”, tarjoilijatar alkoi kertoa selvästi miettien, kuinka kauan kyseisestä illasta oli kulunut. “Sotilaita oli nähty menevän kaupunkiin. Mutta en tiedä… heidän sanottiin tulevan lännestä. Heissä oli jotakin… kummallista.”
Nainen oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten. "Kun pohjoinen on kylmä, sen voima on kadoksissa. Sitä voimaa Ijsiin tunkeutuneet etsivät. Ehkä he ovat saaneet sen tai ainakin joku on vienyt sen Ijsistä."
Blade kurtisti kulmiaan. "Voimaa? Millaista?"
"Se on huhu, sillä on monta muotoa. Jotkut sanovat sen olevan jotain valtavaa, toiset kertovat sen olevan maan energian lähde. Mikä sellainen sitten voisi olla?" nainen sanoi hiljaa itsekin pohtien. "Ehkä kukaan ei oikeasti tiedä."
"Jotain voimakasta loitsuihin liittyvää? Jokin ase?"
Tarjoilijatar alkoi jälleen näyttää epäilevältä ja Blade päätti, että aiheen vaihto oli paikallaan. Nainen luultavasti muistaisi hänet jo aika hyvin ja oli parempi, että asia olisi toisin, jos joku sattuisi kyselemään, oliko joku käynyt tiedustelemassa Ijsistä. Hän sai kasvoilleen uuden hurmaavan hymyn ja pyöritteli tuoppia toisessa kädessään.
“Mikä olikaan nimesi?” hän kysyi ja nainen naurahti.
“Et kysynyt sitä”, nainen sanoi myös hymyillen ennen kuin vastasi. “Sarah.”
“Kiitos, Sarah. Pärjään varmasti pohjoisessa näillä tiedoilla”, Blade sanoi. “Mutta minua kiinnostaisi… mitä kaikkea tällä kylällä on tarjottavanaan?”
Sarah hymyili hänelle ja kertoi mieluusti kylän elämästä ja omasta työstään samalla, kun he seurasivat jälleen uutta korttipeliä ja Garet näytti voittaneen paitsi pelejä myös pelikavereita. Tarjoilijatar näytti selvästi jälleen rentoutuvan ja Blade uskoi, että tämä tuskin muistelisi enää kovin paljon heidän aiempaa keskusteluaan tai ainakaan puhuisi muille etelän omituisista vieraista, jotka kävivät kyselemässä Ijsistä.
Alkoi tulla hyvin myöhä, jolloin Garet huomautti ohimennen Bladelle, että heidän olisi parempi lähteä ja keskustella vielä seuraavan päivän suunnitelmista ennen lepäämään menoa. Blade nyökkäsi ja lupasi tulla pian, kun Garet pahoitteli lähtöä pelitovereilleen ja kiersi pöydän päästäkseen puhumaan Denille.
“Joko olette lähdössä?” Sarah kysyi kuulostaen yllättyneeltä.
“Eikö sinulla ole vielä… töitä?” Blade sanoi ja samalla hieman ihmetteli, että nainen oli tosiaan ehtinyt istua ja keskustella hänen kanssaan näinkin pitkään, vaikka hän oli odottanut vain lyhyttä tuokiota, jolloin hän ehtisi kysellä Ijsistä.
“Vuoroni on jo ohitse”, tarjoilijatar sanoi hymyillen ja nousi yhdessä Bladen kanssa seuraten tätä hieman sivummalle pöytäseurueesta.
Blade pysähtyi vasta päästyään pois pöytien ja tuolien sekamelskasta ja kääntyi vastentahtoisesti kohti Sarahia, joka oli kulkenut aivan hänen perässään. Bladelle tilanne ei ollut ollenkaan vieras, mutta tätä hän ei ollut suunnitellut. Mies pystyi hädin tuskin estämään naurahduksen, kun hän ajatteli, miten Sarah reagoisi, jos hän toteaisi tälle, että hänen viimeksi suutelemansa nainen oli maan kuningatar ja tulisi olemaan myös seuraavalla kerralla. Tosin hänen oma virheensähän tämä oli. Hän oli tahtonut tietoja ja Sarahista oli helpompi saada jotakin irti, kun nainen ei epäillyt häntä kokoajan. Yleensä asioiden laita oli toisinpäin ja tarjoilijattaren olisi pitänyt paeta häntä eikä hänen naista.
“Joten… Blade”, Sarah sanoi hymyillen ja ojensi kätensä miestä kohti, mutta Blade ehti tarttua tämän ranteeseen ja hänen hymynsä oli hieman väkinäinen.
“Hyvää illanjatkoa”, hän toivotti lopullisesti ja lähti Denin ja Garethin perään katsomatta enää taakseen, eikä siksi huomannut tarjoilijattaren pettynyttä katsetta.
“Mitä tuo oli?” Den kysyi ja virnisti leveästi, mutta Blade tuuppasi tätä kevyesti käsivarteen merkiksi jättää asia sikseen.
Aamun koittaessa Blade, Garet ja Den olivat virkeitä ja valmiina lähtöön. He olivat päättäneet, että ainoa tapa varmistua Ijsin tilanteesta oli päästä lähemmäs kaupunkia, mikä tarkoitti, että heidän oli matkustettava metsän läpi aivan Ijsin tuntumaan. He kieltäytyivät palaamasta ilman kunnollista informaatiota, ja olivathan he kulkeneet jo tänne asti. Matkallaan he eivät olleet havainneet mitään epäilyttävää liikennettä kohti etelää, mikä kummastutti Bladea, sillä hän oli odottanut edes jonkun olevan Miriamin perässä tai pienen joukon pyrkivän pääkaupunkiin seuraamaan tilannetta.
Matkalaiset päättivät, että hevosten ottaminen olisi hankalaa, sillä heidän olisi mahdotonta pysyä piilossa ja kulkea pienempiä reittejä, eivätkä he uskaltaisi jättää hevosia ja varusteita mihinkään vartioimatta. Garet maksoi hieman ylimääräistä, kun hevoset jäivät majataloon odottamaan heidän paluutaan, ja he suuntasivat kulkunsa ulos kylästä kohti varjoisaa metsää.
Sää oli viileä, vaikka aurinko silloin tällöin pilkottikin pilvien seasta ja metsän suojassa ei tuullut. Tie oli melko leveä ja siitä huomasi, että kyseistä kulkureittiä käytettiin usein. Kuitenkaan kukaan ei tullut heitä vastaan eivätkä he kuulleet tai nähneet merkkejä muista matkaajista. Blade ei pitänyt kulkemisesta suojattomalla tiellä, jossa heidät nähtäisiin heti, jos joku halusi vahtia tietä Ijsiin, joten hänen ehdotuksestaan he kulkivat tietä niin pitkälle kuin uskalsivat ja siirtyivät sen jälkeen metsään, kuitenkin vahtien jatkuvasti, että tie kulki vähän matkan päässä heidän oikealla puolellaan.
“Hirvittävän hiljaista”, Den sanoi ääni juuri ja juuri kuuluen, kun he kulkivat eteenpäin Bladen johtaessa joukkoa.
“Tällä tiellä kulkee tavallisesti paljon väkeä”, Garet sanoi ja vilkuili tien suuntaan, josta erottui kavioiden ja pyörien jälkiä. Blade pysähtyi muutaman askeleen päässä heidän edessään ja yritti kuunnella, kunnes muisti, ettei kuulisi yhtään sen enempää. Oli todella hiljaista, mutta nyt, kun Blade olisi halunnut kuulla hieman enemmän, halusi kyetä erottamaan edes jonkin elävän liikehdinnän, hän ei kyennyt erottamaan ääniä ja hiljaisuus tuntui hänestä kamalammalta kuin koskaan. Ihmisaisteilla pärjäämiseen tottuminen vei nähtävästi vieläkin kauemmin.
“Mitä nyt?” Den kysyi pysähdyttyään myös ja hän oli kai ajatellut Bladen huomanneen jonkin olevan vialla.
“Ei mitään”, Blade sanoi ja jatkoi matkaa.
“Kuulitko jotain?”
Kysymys sai Bladen pysähtymään uudelleen ja kääntymään kohtaamaan Denin ruskeat silmät hieman hämillään. Hän ei ollut varma, oliko Den kysynyt sitä, mitä hän arveli tämän kysymyksen sisältävän.
“En”, Blade vastasi lopulta.
“Pystytkö kuulemaan… enemmän kuin me?”
Nyt Garetkin oli pysähtynyt, mutta pitkätukkainen mies ei näyttänyt yllättyneeltä kysymyksestä, pikemminkin etäisesti kiinnostuneelta, mutta Blade katsoessa häneen, hän kohautti olkiaan kuin ei välittäisi, mitä Blade vastaisi.
“En. En enää”, Blade totesi miettien, miksi sen myöntäminen tuntui näin omituiselta. Denin katseessa hän erotti kiinnostuksen ja oli varma, että tämä halusi tietää enemmän. Ehkä ne sotilaat, jotka todella tiesivät hänen olleen vampyyri, puhuivat asiasta edelleen ja tietenkin kaikkia kiinnosti, mitä todella oli tapahtunut.
“Joten sinulla ei ole…”, Den näytti hieman vaivaantuvan kysymyksestä, mutta halusi selvästi enemmän saada asian selville, sillä kysyi kuitenkin loppuun. “…ei mitään erityisiä kykyjä?”
Blade oli hetken hiljaa, kunnes tilanteen omituisuus sai hymyn nousemaan hänen kasvoilleen.
“Olen silti loistava miekkailussa”, hän naurahti ja sai Denin myös virnistämään.
“Sori, jos kysyminen loukkasi”, Den sanoi hieman epävarmasti, mutta Blade vain heilautti kättään sen merkiksi, ettei hän oikeastaan välittänyt ja kääntyi jälleen jatkamaan matkaa.
“Ymmärrän kyllä, että se kiinnostaa”, hän totesi takanaan kulkevalle Denille. “Nyt vaan ei ole paras aika jutella siitä, joten kysy myöhemmin, jos jokin vielä vaivaa.”
Hän ei kuullut Denin vastaavan mitään, mutta tiesi tämän kuulleen ja ymmärtäneen, sillä heidän keskustelunsa hiljeni ja he puhuivat vain silloin tällöin jotain havainnoistaan. Metsätietä riitti kuljettavaksi useiden tuntien ajaksi ja heidän oli pysähdyttävä joksikin aikaa lepäämään ja syömään. Blade tuijotteli edelleen tien suuntaan istuessaan kivellä ja pidellen epämääräistä leipäpalaa kädessään. Silti tiellä ei vieläkään näkynyt liikettä.
Lopulta aamu oli kääntynyt jo päiväksi ja matkalaiset alkoivat tulla metsän laidalle. Tie kulki ulos metsästä ja läpi laajan tasaisen pellon, jolla kasvoi vain harvakseltaan heinää, sammalta ja jonkinlaisia varpuja. Heidän edessään kohosivat korkeat, tummanharmaat muurit, joiden takana sijaitsi Ijs. Vielä kaupunkia kauempana kohosivat vuoren huiput kuin ne kiertäisivät jossakin vielä suurempana muurina.
Bladen hengitys huurusi ja hän tunsi kylmän ilman pistelyn kunnolla vasta nyt, kun he olivat taas pysähtyneet. Jo viimeisen viikon ajan sää oli ollut eritäin kolea, mutta vasta näin pohjoiseen tuntuaan he tunsivat, että paksumpi matkavaatetus olisi ollut tarpeen.
Ijsin muureilta oli suora näköyhteys metsänlaitaan saakka ja matkalaiset olivat varmoja, että tietä myös vahdittiin. Heidän olisi turha yrittää kävellä lähemmäs tai pyrkiä porteilta kaupunkiin ilman hyvää syytä. Toisaalta metsänlaidassa nököttämälläkään he eivät saaneet selville mitään, sillä ympärillä oli edelleen hiljaista kuin koko Ijs olisi kuollut.
“Kerrataan mitä tiedämme”, Garet sanoi ja yskähti hiljaa. “Johtajan tytär saapuu pääkaupunkiin mukanaan jonkinlainen kivi. Hän kertoo lännen sotilaista, Drakesta ja kaupungin valtaamisesta. Niiden huhujen mukaan, joita matkalla kuulimme, muutkin tietävät näistä sotilaista.”
“Ijs muuttuu hiljaiseksi”, Den jatkoi. “Pohjoisesta tulee kylmä, kuten he sanovat, ja lähes kaikki yhteydet vaimenevat. Blade kuuli eilen jotakin voimasta, jonka kyläläiset uskovat Ijsiin hyökänneiden haluavan. Se ehkä tarkoitti kristallia. Johtajan perheen huhutaan olevan kaapattu ja vangittu.”
“Ja vankien sanotaan olevan muurin suojissa olevissa tyrmissä”, Blade viimeisteli. “Matkalla emme huomanneet mitään epäilyttävää, vaikka Draken luulisi haluavan kristallin ja olevan tyttären perässä, kun tämä toi kiven pääkaupunkiin.”
“Onko mahdollista, että emme vain huomanneet ketään? Tai he saattoivat olla jo pääkaupungissa”, Den ehdotti.
“Ehkä. Nyt pitäisi kuitenkin päättää mitä teemme. Olemme tulleet niin pitkälle kuin mahdollista rauhallisin ja huomaamattomin keinoin ja siinä oli kaikki, mitä tiedämme.”
“Emme vielä tiedä mitään varmaa perheestä, kaikki kuulemamme ovat huhuja”, Garet huomautti, jolloin Blade käänsi katseensa häneen.
“Kysymys kuuluukin: menemmekö kaupunkiin?”
Kolmikko silmäili jonkin aikaa toisiaan hiljaisuudessa ja Blade melkein kuuli, kuinka toiset kaksi miettivät parasta vaihtoehtoa.
“Minä olen valmis menemään”, Den sanoi ensimmäisenä. Garet harkitsi selvästi pidempään, joten Blade ehti häntä ennen.
“Me pystymme käymään kaupungissa ja tulemaan takaisin. Ja minusta meidän täytyy, sillä muuten meillä ei ole kuin juoruja kerrottavaksi kun lähdemme takaisin”, Blade totesi.
“Minä olen luvannut, että me kaikki palaamme”, Garet sanoi ja mittaili nyt katseellaan edessäpäin kohoavaa kylmää muuria. “Suostun menemään Ijsiin, mutta haluan sopia jotain. Emme yritä mitään ylivoimaista tai typerää. Emme paljasta itseämme Drakelle. Ja palaamme tänne, ulos kaupungista, vielä tänä iltana.”
Garet katseli sekä Bladea ja Deniä silmissään päättäväisyys kuin hän yrittäisi saada jommankumman kiistelemään ehdoista. Den vain nyökkäsi suostuvansa ja Blade kääntyi Ijsin suuntaan.
“Mennään sitten, ennen kuin jäädytään tähän”, hän sanoi ja lähti kulkemaan metsän reunaa kaartaen, jotta he lähestyisivät kaupungin muureja.
Tieto useammista kristalleista oli uutta myös Miriamille ja hän tunsi olevansa hieman pyörällä päästään kuunneltuaan kaiken, mitä kuningatar ja hovinoita olivat selittäneet. He olivat selvittäneet nyt kristallista kaiken, mitä selvitettävää he vain saattoivat keksiä ja jokaisesta tuntui, että he olivat saapuneet kuin umpikujaan, vaikka tietoa olikin nyt paljon enemmän kuin ennen. He vain eivät osanneet jatkaa eteenpäin.
Päästyään kuningattaren ja hovinoidan puheilta Miriam istui jälleen musiikkihuoneessa kuuntelemassa Troyn soittoa. Se muistutti häntä kodista, mutta hyvällä tavalla. Hän oli ollut lapsena hiukan kateellinen Troyn soittotaidoista, kun hän itse lähinnä käytti tarmonsa ja motivaationsa miekkailuun. Miriam antoi musiikin soljua lävitseen samalla, kun ajatukset myllersivät hänen mielessään.
Ijsiin matkanneen porukan odottaminen oli pitkästyttävää, ja Miriam olisi halunnut pyytää Cecilietä tekemään uudet etsintäloitsut, jotta he saisivat tietää lisää hänen perheestään, mutta nähtyään tytön rehkimisen hän ei uskaltanut. Noitatyttö oli tehnyt jo paljon loitsuja heidän hyväkseen, ja kuningatarkin näytti olevan sitä mieltä, ettei Cecilietä saanut rasittaa enempää.
Se ei kuitenkaan poistanut huolta ja pelkoa, jotka vaivasivat Miriamia. Hän oli yrittänyt pitää tunteensa piilossa, jotta kuningatar ei ajattelisi hänen olevan aivan kakara, mutta Olivia oli huomannut hänen surunsa aivan liian helposti ja Miriamia melkein hävetti heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen, jolloin Olivia oli lohduttanut häntä ja vakuuttanut heidän olevan hänen ystäviään.
Miriam oli liian rauhaton istuakseen, joten hän nousi ja kävellessään ikkunalle hän huomasi musiikin lakanneen.
”Soita toki”, hän sanoi Troylle hiukan pahoitellen. Hän ei ollut tarkoittanut häiritä pojan keskittymistä.
”Kappale loppui”, Troy sanoi ja hymähti hiukan. ”Olet ajatuksissasi.”
Miriam oli pyytänyt poikaa lopettamaan teitittelyn, sillä linnassa kuningatarkin käytti läheistensä kanssa omituisen tuttavallista kieltä. Troyn kanssa oli mukava puhua näin, aivan kuten silloin, kun he olivat lapsia.
Miriam vain hymisi vastaukseksi. Hän ei kestänyt istua alas, vaan haikaili virkistävää ulkoilmaa. Troy huomasi hänen vaivautuneisuutensa, kun he lähtivät kaksin huoneesta ja päätyivät kulkemaan alakerran kautta avoimeen käytävään, josta näki ulos kentälle, jossa sotilaat usein harjoittelivat. Miriam joutui puristamaan kätensä vähänväliä nyrkkiin, jotteivät ne tärisisi niin pahasti, että muut huomaisivat.
“Onko kaikki kunnossa?” Troy kysyi pysäyttäen tytön varovaisella kosketuksella tämän olkapäälle. Pojan käsi tuntui lämpimältä ja Miriam joutui estämään mukavan tuntuista värähdystä kulkemasta koko kehonsa läpi. Hetken Miriam harkitsi kertovansa kaiken olevan kunnossa, mutta hän muisti keskustelunsa kuningattaren kanssa ja tiesi, ettei hänen pitäisi pitää tätä kaikkea sisällään.
“Olen huolissani”, hän lopulta myönsi ja kääntyi kohti ikkunaa, mutta ei todellisuudessa katsellut ulos.
”Minä myös”, Troy sanoi ja Miriam mietti, ketä kaikkia Troy kaipasi. Varmasti hänelläkin oli ystäviä ja läheisiä Ijsissä. Tyttö tajusi vasta, ettei ollut koskaan kysynyt tarkemmin. Troy oli aina se sotilasväen poika, lähes yksi palvelijoista, joka oli paikalla kun tarvittiin. Melkein osa Miriamin perhettä, mutta silti aina ulkopuolinen.
”Pelkään myös sitä, miten tämä päättyy”, Miriam jatkoi ja joutui tekemään kaikkensa, ettei hänen äänensä murtuisi. Troy katseli häntä edelleen huolestuneena.
“Perheesi…”
“Kukaan ei voi sanoa mitään varmaa minun perheestäni, ei tällä hetkellä”, Miriam sanoi tiukasti ja katui heti tiuskaisuaan. Hän kääntyi vilkaisemaan Troyta ja sanoi melkein kuiskaten: “Anteeksi.”
Troysta oli tullut yhä syvemmin hänen ystävänsä heidän pakomatkansa aikana ja nyt, kun tilanteen piti palata ennalleen, Miriam ei ollut varma, miten hänen pitäisi poikaa kohdella. Troy oli heidän perhettään suojelevissa sotilasjoukoissa, joten ehkä Troy oli hänelle ystävällinen siksi, että se oli hänen tehtävänsä. Miriam tiesi, että hänen veljensä olivat käskeneet Troyn hänen mukaansa suojelemaan häntä.
“Meidän täytyy vain odottaa”, Troy sanoi kuulostaen paljon kärsivällisemmältä kuin Miriam tunsi itsensä. “Se ei ole helppoa, mutta emme pysty mihinkään muuhun, ennen kuin Ijsiin lähtenyt ryhmä palaa.”
“Tiedän. Kaikki hokevat sitä jatkuvasti”, Miriam sanoi huokaisten. Hän löysi taskustaan pienen nahkaisen hiuslenkin ja hän sitoi pitkät vaaleat hiuksensa kiinni, sillä ne tuntuivat jälleen leijuvan ympäriinsä ja kieltäytyivät asettumasta nätisti paikoilleen. Tyttö ei vain jaksanut sitoa kiristävää nutturaa enää hetkeksikään, joten tavallinen poninhäntä saisi riittää.
Tyttö tunsi sormien hipaisun, kun Troy pyyhkäisi unohtuneen hiussuortuvan tytön korvan taa ja Miriam kääntyi katsomaan poikaa hieman hämillään. Hän tunsi poskiaan hieman kuumottavan ja yritti nopeasti kerätä takaisin tavallisen tyyneytensä.
Troy ilmeisesti huomasi hänen häkeltyvän, sillä poika näytti itsekin olevan hieman yllättynyt teostaan.
“Anteeksi”, Troy mutisi hieman epävarmasti ja näytti punastuvan.
“Ei, älä, ei se mitään”, Miriam yritti sanoa, mutta sanat tuntuivat puuroutuvan yhteen, kun hän ei ollut varma, missä järjestyksessä olisi ne sanonut.
Oli vaikea katsoa Troy siniharmaisiin silmiin, jotka tuntuivat etsivän hänen katsettaan ja Miriam unohtui seuraamaan pojan huulien kaarta, kunnes riisti katseensa väkisin pois kääntämällä päänsä.
Tyttö tunsi sydämensä jyskeen, kun sormien hipaisu palasi, mutta nyt hänen leukansa alle houkutellen hänen katsettaan takaisin. Miriamin mieleen nousi muisto siitä, miten hän oli nähnyt kuningattaren ja Bladen eräänä iltapäivänä aivan vahingossa käveltyään sattumalta läheistä käytävää. Hän muisti kädet, ja miten ne kietoutuivat toisen ympärille.
Miriam käänsi kasvonsa takaisin, jolloin Troy käsi valahti nopeasti alas ja poika näytti hieman huolestuneelta. Miriam avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sanoja ei tullut. Troy hymyili hieman ja sai Miriaminkin hymyilemään, mutta tytön hymy jäi lyhyeksi ja hän astui askeleen taaksepäin huomattuaan miten lähekkäin he seisoivat.
“Mi-minun täytyy…”, Miriam sanoi epävarmasti, mutta ei enää muistanut mitä hänen täytyi tehdä tai mihin täytyi mennä, vaan käveli reippain askelin Troyn ohi heidän tulosuuntaansa ja jätti pojan yksinään käytävälle. Hän mietti koko matkan kävellessään, miksi hänen sydämensä takoi edelleen niin lujasti ja miksi Troy oli toiminut niin kuin toimi.
Mitä ihmettä se oikein oli?