TRUST 2 - LUPAUS
5. luku: Tunnustuksia
Matkalaisten kulku ei hidastunut, vaikka iltapäivän sade yllätti heidät ja kasteli porukan läpimäräksi ennen kuin he ehtivät läheiseen kylään ja pääsivät istumaan sisätiloihin pieneen tavernaan. He olivat saaneet kulkea päivät rauhassa, eivätkä he olleet havainneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Toisaalta he eivät vielä olleet kovinkaan pitkällä pohjoisessa.
Blade olisi ollut valmis kulkemaan yötä myöten, kieltäen että tarvitsi itsekin lepoa, mutta hevoset eivät olisi jaksaneet jatkuvaa kulkemista ja Blade vakuutti ajattelevansa Garetia ja Deniä, jotka eivät kylläkään valittaneet, mutta ainakin nuoremman Denin silmissä Blade näki väsymyksen, kun ilta alkoi hämärtyä päivien päätteeksi.
Bladen aikaisemmin tuntema kipu oli laantunut pian ja hänen huolensa haihtui sitä myöden. Joskus hän yritti vakuuttaa itselleen, että vain kuvitteli tuntevansa, kun Olivia käytti voimiaan, mutta rajusti iskevää kipua oli vaikea täysin unohtaa. Nyt oli kuitenkin keskityttävä matkantekoon ja murehdittava pääkaupunkiin jääneistä myöhemmin.
He leiriytyivät suojaisiin paikkoihin, jos eivät olleet lähellä kyliä ja muina öinä he yöpyivät majataloissa. Nytkin he olivat keskustelleet, jäisivätkö he kylään, johon he olivat pysähtyneet kuivattelemaan ja syömään.
“Me olemme kyllä aikataulussa”, Garet sanoi mietteliäästi heidän syödessään lämmintä keittoa. “Voimme hyvin jäädä ja jatkaa matkaa aamulla, jos sääkin olisi parempi. Turhaa kuljemme sateessa ja jäädymme, kun olemme matkanneet tihkussa jo päiviä.”
“Jäädään. Hevoset saavat levätä pidempään”, Blade sanoi ja yritti saada niellyksi keittoa, joka kyllä lämmitti, mutta maku ei ollut kummoinen ja mies alkoi miettiä, oliko linnan upea ruoka jo pilannut hänet täysin.
“Oletteko olleet täällä aiemmin?” Den kysyi yllättäen. “En tiennyt kylän olevan näin suuri, vaikka ei kai sitä pitäisi ihmetellä. Mutta kun koko reitti pohjoiseen on lähinnä täynnä pikkukyliä, ajattelin tästä samaa.”
“Minä olen”, Garet sanoi ja vilkaisi Bladea, joka nyökkäsi.
“Minäkin.”
“Tämä kylä on tärkeä kauppiaille, siksi se on kasvanut. Tätä kautta kulkevat monesta suunnasta tulevat ihmiset, ennen kuin he lähtevät etelämmäs pääkaupunkiin”, Garet selitti. “Olen käynyt täällä vain kerran, joten en kyllä voi väittää tuntevani paikkaa.”
Keskustelu siirtyi vähitellen muihin aiheisiin, mutta Blade jäi ajatuksissaan miettimään kylää. Se oli hänelle tuttu aivan toisenlaisista syistä kuin saattoi kuvitella. Olihan hän matkustanut monien vuosien ajan, joten tietysti tämä kylä olisi todennäköisesti ollut yksi matkakohde, mutta todellisuudessa Blade oli vältellyt kylää parhaansa mukaan ja palannut vain muutaman kerran. Hän oli käynyt viimeksi kylässä lähes viisikymmentä vuotta sitten, eikä se silloin muistuttanut läheskään tällaista kaupunginalkua kuin nykyisin.
Viimeisen vierailun jälkeen oli tapahtunut paljon. Koko kylä oli muuttunut. Blade ei ollut varma miksi, mutta ehkä juuri muutosten takia hänestä tuntui, että oli myös aika muuttaa hänen tapaansa vältellä tätä paikkaa ja kohdata se viimein täysin. Kylässä tai pikemminkin sen lähettyvillä oli paikka, jossa hänen tulisi käydä. Jos hän vain vielä löytäisi paikalle.
Kun he olivat saaneet huoneet majatalosta, Blade erosi muusta seurueesta sen enempää selittämättä menojaan, sillä Den ja Garet olivat kumpikin vetäytyneet lepäämään eikä Blade ollut tottunut ilmoittamaan menemisistään.
Sade oli muuttunut lähes pelkäksi tihkuksi ja Blade asteli katuja pitkin välittämättä valtavista vesilätäköistä. Hänen askeleensa olivat vielä varmat, vaikka ajatukset eivät niinkään. Hän ei ollut aikoihin tuntenut sellaista jännitystä, pelkoa ja kummalista kaipuuta, ei ainakaan tällaisen asian takia. Vasta viimeisen vuoden aikana hän oli opetellut jotakin inhimillisempää, jonka hän oli pitkään sulkenut pois ja nyt tämä sulkeutuminen ei enää edes onnistunut.
Muutaman kerran hän kulki harhaan, sillä kadut olivat muuttuneet vuosien saatossa niin paljon, että hän saattoi yhtä hyvin sanoa, ettei ollut koskaan käynytkään paikassa. Kylän ulkopuolelle löysi kuitenkin seuraamalla muita ihmisiä ja tekemällä huomioita kadusta. Viimein Bladen eteen avautui polku, joka kulki lähellä hyvin puista aluetta.
Alue levittäytyi pitkälle eteenpäin ja siellä seisoi vieri viereen kivipaaseja, jonkinlaisia muistomerkkejä ja paikoin myös puisia tolppia, joista osa näytti niin kärsineiltä, että ne tuskin kestäisivät kovin pitkään. Hautausmaa.
Muistomerkkien välissä kävellessään Bladen jalat alkoivat hänen huomaamattaan täristä ja askelten ottamisesta tuli paljon vaikeampaa kuin ennen. Kivien määrä oli lisääntynyt niin paljon, että vei aikansa, kunnes Blade muisti, että hänen oli käveltävä paljon pidemmälle ja lähelle puita, jotka nyt kasvoivat suurina paikan ympärillä, kun aiemmin suurinta osaa niistä ei ollut edes olemassa.
Siinä. Viimein, aivan muutama metri hänen edessään erillään muista hautapaikoista, osassa, jossa vanhempia hautoja oli. Kivi oli rosoinen, eikä siinä lukenut mitään, sillä kaivertaminen oli raskasta ja maksoi valtavasti, eikä kiven pystyttäneellä ollut rahaa saada kirjoitetuksi tietoa siitä, kenen viimeinen lepopaikka tästä oli tullut. Blade ei tarvinnut nimeä. Hän tiesi sen ilman kirjoituksiakin.
Miehen kurkkua kuristi ja hän nielaisi muutaman kerran miettien, pitäisikö hänen sanoa jotakin. Tai oliko väärin puhua haudalla, kun paikalla oli pelkkiä kuolleita.
Ennen Blade ei ollut uskonut jumaliin, joita ihmiset palvoivat milloin sadon, milloin rauhan ja milloin turvallisen kodin puolesta. Kaiken viimeisen kevään aikana tapahtuneen jälkeen hän oli kuitenkin alkanut ajatella, että jonkinlaisia jumaluuksia tai voimia oli oltava olemassa. Olihan hän setään saanut muutoksen lahjana, eikä edesmenneen kuningattaren ilmestyminen ja tämän tarjoama sopimus ollut kovin arkipäiväistä.
Ehkä siis oli myös joku, joka kuulisi, jos hän haluaisi puhua.
Vasta nyt Blade tajusi, ettei hänellä ollut edes kukkasia mukanaan haudalle tuotavaksi, mikä oli useiden ihmisten tapa haudoilla vieraillessa. Hän pyyhkäisi maahan pudonneita lehtiä pois kiven ympäriltä ja sen päältä ja pysäytti kätensä hetkeksi märän ja kylmän kiven rosoiselle pinnalle.
“Hei.” Se oli epävarma ja käheä tervehdys, ja oikeastaan Blade tunsi olonsa todella typeräksi sanottuaan sen. Mutta millään muullakaan tavalla hän ei osannut aloittaa.
“Olen pahoillani, että kesti näin kauan tulla tänne takaisin.”
Olihan hän ollut tällä paikalla vain yhden ainoa kerran ja silloinkin hän oli tuijottanut kiveä muutaman metrin päästä uskaltamatta kävellä kovin lähelle.
“Ajattelin, että… Oli jo aika. Minun pitäisi selittää.” Hän huokaisi keräten voimia puhumiseen, sillä se tuntui hankalalta kuin sanat eivät tahtoisi päästä ehjinä ja kuuluvina ulos kurkusta.
“En koskaan pystynyt kertomaan, miksi katosin, miksen koskaan tullut kotiin. Olen siitä pahoillani. Kaikki on kuitenkin muuttunut nyt. Minä… Siitä ei ole vielä kauan, mutta minä olen jälleen ihminen.” Toinen huokaus, uusi hengenveto. “Minun piti päästä kertomaan, että ikävöin silti aina. Nyt elämäni alkaa ehkä päästä takaisin kohdilleen, tavallaan pääsen takaisin johonkin, mitä en ikinä uskonut saavani takaisin. Siksi uskalsin edes tulla tänne. Typerää, eikö?”
Blade työnsi kädet taskuunsa ja tuijotteli kiveä ikävän iskiessä entistä pahemmin. Tällaista se ei ollut pitkään aikaan, sillä hän oli oppinut hyväksymään ajankulun ja ihmisten vanhenemisen, mutta nyt hän olisi antanut melkein mitä vain voidakseen pitää läheisiä sylissään.
“Halusin vain kertoa. Ehkä sinä tiesit jo aika paljon, ehkä sieltä jostain rajan takaa näkee tänne, mutta halusin päättää sen katumisen ja välttelyn. Minä olin vampyyri, mutten ole enää. Se ei kuitenkaan muuta asioita, en voi palata ajassa takaisin päin. En yrittänyt tavata sinua tai muitakaan. En ole koskaan tavannut lapsiasi. En aio tavata heidän lapsiaan. He eivät varmaan uskoisi ja toisaalta, näin on kaikille parempi. Parempi etteivät he tiedä.”
Lopulta kaikki sanat olivat tulvineet ulos ja Blade yritti miettiä, oliko vielä jotakin, mutta samojen sanojen toistelu alkoi tuntua hölmöltä. Hän astui varovaisen askeleen taaksepäin kuin odottaen jotain tapahtuvaksi, hymyili sitten surullisesti ja kuiskasi hyvästit hautakivelle.
“Hyvästi, pikkusisko.”
Etsintäloitsukatastrofin jälkeen Olivia oli kireä ja huolestunut, sillä Cecilie nukahti kuin kynttilän olisi sammuttanut ja heräsi vasta monen tunnin kuluttua valittaen pääkipua. Eikä ihme, olihan tyttö lyönyt päänsä niin rajusti lattiaan, että kuningatar mietti, olisiko tyttö edes herännyt, jos Miriam ei olisi kertonut osaavansa hallita kristallia ja sen parantavia voimia.
Olivia vietti aikaa istumalla Cecilien sängyn vierellä ja juttelemalla tai lukemalla tytölle, jonka täytyi levätä, mutta ei malttanut enää nukkua.
“Minulle tapahtui noin jo kerran”, Cecilie sanoi, kun he puhuivat etsintäloitsusta ja sen epäonnistuneesta lopetuksesta. “Tein vähän helpomman loitsun Miriamille, mutta se tuntui yllättävän raskaalta. Se ei iskenyt takaisin tuolla tavoin, mutta olisi voinut, jos olisin ponnistellut enemmän.”
“Kävikö noin siksi, että joku esti loitsun?” Olivia kysyi huolestuneena. Se tarkoittaisi taatusti vahvaa magian käyttäjää, joten uusi loitsu saattaisi olla vaarallinen, eikä heidän etsintäloitsunsa ollut kertonut heille vielä kovin paljon.
“Ehkä. Ainakin veikkaisin niin, se on todennäköisintä”, Cecilie vastasi väsyneesti ja kömpi istumaan nojaten tyynyihinsä. “Halusin nähdä sen Miriamin kristallin.”
“En ole puhunut hänen kanssaan vielä”, Olivia myönsi. “Hän sanoi oppineensa käyttämään sitä heidän ollessaan matkalla tänne, mutta en tiedä puhuiko hän totta. En tiedä, miksei hän aiemmin kertonut meille.”
“Tuollaisen voiman hallitseminen on harvinaista. Sellaista tietoa ei kannata levitellä”, Cecilie sanoi tietäväisesti.
Ovelta kuului koputus ja kumpikin kääntyi katsomaan ovelle, joka avautui rakoselleen ja sisään kurkisti Miriam vaaleat hiukset auki ja sekaisin, mikä oli varsin epätavallista. Huolestunut ilme tytön kasvoilla ei tuntunut koskaan katoavan.
“Oletko kunnossa?” tyttö kysyi varovaisesti ja ryhdistäytyi sitten hieman ojentautuen seisomaan suorassa. “Voinko tulla sisään?”
“Tule vaan”, Cecilie ehti sanoa, ennen kuin Olivia edes harkitsi vastaavansa mitään. “Päähän sattuu, mutta olen elossa.” Noitatytön huulille nousi hymy.
Miriam sulki oven takanaan ja asteli peremmälle hieman epävarmoin askelin.
“Kiitos… Siitä loitsusta, ja anteeksi… Minun äitini…”
“Me kaikki olimme sitä mieltä, että loitsu piti tehdä”, Cecilie sanoi. “Ja ainakin tiedämme, että äitisi on hengissä, vaikka loitsu antoi muuten niin vähän tietoa.”
“Me näimme kuvan vähän sumeana”, Olivia selitti noitatytölle. “Mistä se johtui?”
“Se sama, joka sai sen iskemään takaisin, esti koko loitsua. En saanut teitä näkemään kunnolla. Kuulitteko mitään?”
“Kuulitko sinä?” Miriam kysyi yllättyneenä.
“Kuulin. Se kuulosti ihan loitsulta, kuin äitisi olisi lausunut sitä, mutta sitten tajusin, että hän puhui jotain lapsistaan. Pojistaan“, Cecilie lausui jokaisen sanan varovasti, kuin miettien oikeaa lausuntatapaa. “En oikein ole varma, ääni ei ollut selkeä.”
Miriam näytti hieman huolestuneelta. “Minun veljistäni?”
He olivat hetken hiljaa ja jokainen selvästi mietti sanoja, mutta Olivia tiesi heti, ettei keksisi selitystä, joten Miriamin äidin sanat jäisivät arvoitukseksi. Lopulta Miriam ryhdistäytyi ja asteli jälleen lähemmäs sängyllä istuvaa noitatyttöä ja kuningatarta.
“Ajattelin, että minun pitäisi kertoa kristallista”, hän sanoi. Olivia nyökkäsi vakavana ja antoi tytön puhua.
“Minä tiesin, ettei Ijsin kristalli ole tavallinen kivi. Sehän on kaupungin kristalli, sillä on parantavia ja suojaavia voimia. Veljeni Ethan kyllä käski tuoda sen tänne, mutta ei sen kummempaa. Hän vain halusi sen turvaan”, Miriam kertoi ja pieni puna nousi tytön muuten kalpeille kasvoille. “Opin käyttämään kristallia matkalla. Se jotenkin… Tai minä jotenkin aistin sen, tunnen sen vähän kuin osana minua, kun kannoin sitä kaulassani. Se on ollut aina suojassa Ijsissä, koska sen voima on niin vahva ja sen on tarkoitus suojella kaupunkia. Se on käytännössä salaisuus, sen on oltava vain kaupunginjohtajan suojeltavissa.
“Ijsiin hyökänneet olivat kristallin perässä. Jos he olisivat saaneet sen, koko Ijs olisi ollut heidän vallassaan, sillä heillä olisi valta hallita pohjoisen maata. Kuningatar varmaan ymmärtää sen voiman. Olen kuullut että samankaltainen voima kuuluu hallitsijoille”, Miriam selitti.
Olivia oli hieman hämillään, mutta hän nyökkäsi. Hän tiesi oman voimansa, joka oli vielä vieras ja opeteltava, mutta yhtäkaikki hänelle oman tuntuinen. Hänen tarvitsi vain iloita ja pitää kaikesta, jolloin voima tuntui auttavan häntä pienissä asioissa. Puutarha kukoisti. Kuiva kausi ei jatkunut liian pitkään. Kaupunki voi hyvin.
“Minä en tiennyt Ijsin kristallista aiemmin”, Cecilie sanoi. “Tunsin tällaiset kivet, mutta en tiennyt että näin voimakkaita olisi kaupunginjohtajien hallussa. Jos sellainen on Ijsissä, eikö niitä voi olla myös muualla?”
“En tiedä”, Miriam sanoi kohauttaen olkiaan. “Mutta kai se on mahdollista. Meidän kivemme oli tallessa turvallisessa paikassa, mistä sitä ei koskaan otettu pois. Se antoi voimaansa kaupungin käyttöön sellaisenaan, joten ehkä samanlaisia kristalleja on enemmänkin.”
“Minäkään en ole kuullut niistä”, Olivia sanoi ja alkoi miettiä kaupunkeja, missä samankaltaisia voimakkaita kristalleja saattaisi olla. “Kukaan ei ole koskaan puhunut tuollaisista, enkä ole lukenut niistä kertaakaan. En edes…”
Silloin kuningattaren mieleen juolahti muisto kulmikkaista kivistä, kristalleista kuten hän nyt tiesi, mutta ei ollut aiemmin aavistanut. Hän oli nähnyt kuvan, muttei lukenut tekstiä. Hän ei ollut ehtinyt niin pitkälle, ja häntä olivat kiinnostaneet muut seikat.
“Ei… Minä olen nähnyt tietoa niistä. Kirjassa”, Olivia sanoi, ja Cecilien silmät laajenivat hämmästyksestä.
“Missä?”
“Siinä, jonka otin viime vuonna Gardenista. ‘Kuninkaiden kaupunki: Linnan historia’. Näin kuvia kristalleista, mutta en koskaan lukenut kirjaa siitä kohdin.”
Miriam näytti innostuneelta.
“Missä se kirja nyt on? Mehän voimme lukea siitä lisää”, tyttö ehdotti.
Olivia pudisti päätään.
“Minulla ei ole sitä. Se paloi”, hän selitti ja vilkaisi Cecilietä, joka tiesi, mitä kirjalle oli käynyt. “Se jäi Rauhanlaaksoon.”
Miriam vaikutti olevan hieman hämillään, mutta eihän tyttö voinut tietää heidän matkastaan ja pakenemisestaan, eikä Olivia ollut aikonut puhua siitä.
“Onko siitä toista painosta? Pakkohan siitä on olla”, Miriam sanoi.
“En tiedä. En ole etsinyt kirjastosta, mutta epäilen, ettei sitä ole. Sitä paitsi, osa tiedoista oli siihenkin versioon lisätty käsin”, Olivia sanoi hieman pettyneenä. “Mutta kai meidän täytyy tarkistaa.”
“Tiedättekö, mitä tämä voi tarkoittaa?” Cecilie kysyi varovasti kuin peitellen jonkinlaista innostusta. “Kristalleja voi olla enemmän. Ja jos ne kuuluvat kaupunkien johtajille, yksi niistä saattaa olla täällä.”
Seuraavat päivät kuluivat kirjastossa sekä Olivian, Miriamin että Troyn etsiessä samankaltaista kirjaa, jonka Olivia oli löytänyt aiemmin äitinsä avustuksella, mutta ontto tunne kuningattaren vatsanpohjassa kertoi, että etsintä oli luultavasti turhaa. Hän muisti kirjan sijainneen jossakin C-kirjaimella alkavassa kohdassa, kunnes mietittyään tarpeeksi hän muisti lyhenteen COL, mutta ei numeroita.
Koska he olivat niin keskittyneitä kirjaan ja kristalliin, Olivia melkein unohti, että Miriam oli vasta nähnyt äitinsä huonossa kunnossa, eivätkä he tienneet mitään parempaa muista tytön perheenjäsenistä. Siksi Olivia päätti pyytää tytön illalla mukaansa kävelemään ja he kulkivat ulos linnan puutarhaan, missä he saattoivat puhua rauhassa.
“Voittehan sinä ja Troy hyvin? Olettehan saaneet mitä tarvitsette?” Olivia kysyi viitaten majoittumisjärjestelyyn, vaikka uskoikin palvelusväkensä auttavan vieraitaan parhaansa mukaan.
“Kyllä, kiitos”, Miriam sanoi hiljaa ja kulki muutaman askeleen kuningattaren jäljessä.
“Sinä olet huolissasi, mutta ei ihmekään, kun perheesi on vaarassa”, Olivia totesi lopulta pysähtyen ja kääntyi katsomaan tyttöä silmiin. “Saat levätä, kun tarvitsee, eikä sinun tarvitse etsiä kirjaakaan tai panostaa etsintöihin yötä päivää. Muistathan sen?”
“Kyllä minä pärjään”, Miriam sanoi, mutta tyttö oli tavallista kalpeampi ja silmien alla näkyi selvästi tummat jäljet. Tyttö oli jopa unohtanut sitoa hiuksensa kiinni, kuten oli muutamana päivänä aiemminkin jo tapahtunut.
“Halusitko puhua?” Olivia kysyi varovaisesti. “Olet aika pitkälti sulkenut tunteesi kokonaan ja minä olen ollut huolimaton, kun en ole ajatellut, miten kova paikka tämä sinulle on.”
“En minä…”, Miriam aloitti, mutta Olivia näki tytön silmissä väsymyksen ja halun vihdoin luovuttaa. “On tapahtunut niin kauhean paljon. Kun hovinoita… Kun Cecilielle kävi noin loitsun takia, en tiedä mitä ajatella.”
“Cecilie tulee kuntoon. Osaksi myös sinun takiasi, sinä käytit kristallia”, Olivia muistutti.
Miriam nyökkäsi epävarmana ja viimein kaikki tunteet purkautuivat tytön kasvoilla. Hätäännys, pelko, hämmennys.
“Mietin, miksi veli auttoi juuri minut pakoon ja käski tuoda kristallin tänne. Koska olen tyttö? Koska olen nuorin? Halusiko hän vain, ettei Drake saa kristallia?”
“Veljesihän käski tuoda sen nähtäväksi hovinoidalle”, Olivia varmisti. “Ehkä hän tiesi, että osaamme auttaa tai saamme jotain selville. Ei hän taatusti ajatellut, että olisit heikko etkä voisi jäädä.”
Tyttö yritti rauhoitella Miriamia, jonka kasvoilta hän saattoi arvata tämän ajatukset. Miriam kuitenkin käänsi katseensa ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen samalla, kun hän puristi kätensä tiukasti nyrkkiin.
“Miriam”, Olivia yritti uudelleen. “Sinun veljesi uskoi, että sinä pääset pääkaupunkiin. Hän antoi kristallin tuomisen sinun tehtäväksesi. Hän luotti sinuun.”
Miriam hengitti syvään ja keräsi ilmeisesti voimaa seuraaviin sanoihin.
“Minä olen oppinut sulkemaan kaiken. Minun pitäisi jatkaa työskentelyä, tehdä kaikkeni, jotta tiedän, mitä perheelleni on käynyt ja että saamme Ijsin takaisin. Mutta nyt kaikki tuntuu lähinnä toivottomalta”, Miriam sanoi ääni kohoten hieman kimeämmäksi. “Minä pelkään.”
Olivia ojensi kätensä ja halasi tyttöä varovasti, jolloin Miriam nytkähti kuin ei olisi odottanut halausta, mutta lopulta antoi kuningattaren pidellä häntä hetken.
“Sinun pitää luottaa meihin”, Olivia sanoi hiljaa. “Kaikki järjestyy. Sinun pitää vain antaa meidän olla ystäviäsi. Et voi jättää asioita kertomatta.”
Miriam nyökytti vasten Olivian olkapäätä ja puristi silmänsä tiukasti kiinni, sillä pelkkä räpyttely ei enää auttanut pitämään pistävää itkun tunnetta poissa.
“Istutaanko alas?” Olivia ehdotti ja he istuutuivat puiselle penkille lähelle korkeita, tasaisesti leikattuja pensaita ja polun reunaa kulkevaa kukkapenkkiä. Miriam näytti edelleen vakavalta, mutta selvästi puhuminen oli kuitenkin saanut tytön ajattelemaan ja Olivia oli varma, että hänen vieraidensa asenne muuttuisi keskustelun myötä. Hän tekisi kaikkensa auttaakseen ja aluksi pelokas Miriam olisi paljon avuliaampi huomattuaan, että Olivia oli hänen ystävänsä.
“Ovatkohan he jo pitkällä?” Miriam kysyi yllättäen ja täsmensi huomattuaan kuningattaren ilmeen. “Ijsiin matkaava ryhmä siis.”
“Heillä on varmaan vielä ainakin viikon matka”, Olivia sanoi pohtien, kuinka kauan lähdöstä olikaan jo kulunut ja ikävän tunne hiipi kiusaamaan hänen mieltään. Hän pärjäsi jo monena päivänä melko hyvin ajattelematta matkalaisia ja erityisesti Bladea.
“Anteeksi, kun olen utelias, mutta… Et halunnut hänen… Sen Bladen lähtevän. Onko hän täällä työssä sotilaskaartissa? En oikein ollut varma…”, Miriam sanoi varovaisesti näyttäen epäilevän, miten Olivia suhtautui kysymykseen.
Kuningatar huokaisi saadakseen aikaa miettiä sanojaan, sillä hän ei ollut oikein itsekään varma, miten sanoa, mitä he Bladen kanssa olivat.
“Kyllä, hän on kaartin johdossa”, Olivia sanoi lopulta. “Hän auttoi minua silloin, kun jouduin pakenemaan pääkaupungista.”
Miriam ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä, mutta Olivia pystyi arvelemaan, mistä se johtui. Hän hymyili hieman surullisesti tytölle.
“Sinä et pidä hänestä”, kuningatar totesi, mutta äänensävy ei ollut syyttävä.
Miriam näytti hieman vaivaantuneelta, mutta nyökkäsi lopulta. “Minun oli hankala luottaa häneen.”
“Hän osaa olla aika töykeä”, Olivia myönsi. “Olen pahoillani, jos hän on loukannut sinua.”
“Hän vaikuttaa vähän siltä kuin ei… kuuluisi tänne?” Miriam sanoi varovaisesti kääntäen lauseen kysymykseksi viime tipassa. Olivia huokaisi ja päätti, että hän voisi saman tien kertoa Miriamille totuuden, sillä olihan hän pyytänyt tytöltä samaa.
”Blade ja hänen ystävänsä pelastivat minut. En olisi koskaan selvinnyt kaupungista pois ilman heidän apuaan. En olisi selvinnyt koko matkasta, jonka jouduin tekemään”, kuningatar kertoi. ”Meillä oli vaikeutemme aluksi. Minä tuskin tunsin maatani, ja Bladella ja Zenillä oli omat salaisuutensa.”
”Jos sallitte, hän ei vaikuta… sankarilta, joka pelastaisi kuningattaren”, Miriam sanoi. Tytön epävarma ilme muuttui hämmennykseksi, kun Olivia ei voinut olla naurahtamatta.
”Minulla oli tukenani monta ihmistä, oikeastaan heistä taisi tulla ensimmäiset ystäväni”, Olivia selitti ja huokaisi sitten. ”Ei, Blade ei ole päällepäin sellainen. Hän käyttäytyy vieläkin, kuin hänen pitäisi sysätä kaikki ihmiset niin kauas kuin mahdollista.”
Miriam kurtisti hiukan kulmiaan, mutta odotti kuningattaren jatkavan.
“Blade oli aiemmin vampyyri, ja hän muuttui takaisin ihmiseksi vahvan taian ansiosta. Siitä on vasta muutama kuukausi.”
“Vampyyri?“ Miriam kysyi kauhistuneena.
“Tiedän, ettei se ole mikään syy hänen käytökseensä, mutta hän tottui silloin, tuota, toimimaan niin kuin toimi”, Olivia yritti selittää, mutta tunsi epäonnistuvansa. Hän itse sieti paljon enemmän Bladen käytöstä, koska oli hyväksynyt sen ikään kuin mahdottomana luonnonvoimana, jota ei voinut hallita. “Hän ei ole paha ihminen, vaikka yrittääkin välillä saada kaikki uskomaan niin.”
“Oletko varma, että hän on nyt ihminen?”
“Olen”, Olivia sanoi huokaisten. “Monesta muusta asiasta hänessä en olekaan aikoihin ollut varma. Jos ikinä olen.”
“Te vaikutatte aika… läheisiltä.”
“Olemmekin.”
Miriam vaikutti siltä, että haluaisi kysyä lisää, mutta pysyi hiljaa, eikä Olivia mennyt asiassa sen pidemmälle. Hän voisi kertoa menneisyydestään joskus lisää, mutta juuri nyt hän ei halunnut puhua matkastaan tai taistelusta. Tarinassa oli liian monta kipeää kohtaa, joihin hän ei halunnut palata.
“Tuo kaikki kuulostaa todella ihmeelliseltä”, Miriam sanoi lopulta yritettyään selvästi jonkin aikaa sulatella kaikkea kuningattaren kertomaa. Tyttö vastasi niin neutraalisti kuin kykeni, yrittämättä loukata kuningatarta.
“Älä laske sitä puolta Bladessa viaksi. Kaikki mitä meille on tapahtunut, on kääntynyt nyt paremmin päin ja hän on nyt ihminen. En haluisi, että te vihaatte toisianne”, Olivia sanoi. “Pyysin Bladea käyttäytymään kunnolla. Hän lupasi kyllä yrittää.”
Miriam näytti olevan hämillään, mutta tyttö nyökkäsi ja Olivia nousi penkiltä mekkonsa helmaa oikoen.
“Alkaa tulla viileää. Lähdetään takaisin sisään.”
Kun Blade palasi takaisin majataloon, Den oli jo odottamassa häntä lähes innokas ilme kasvoillaan.
“Mitä nyt?” Blade kysyi miettien, mitä mahtoi olla tapahtunut. Ainakaan Den ei näyttänyt vakavalta tai pelästyneeltä, mutta silti mieleen tulivat ensimmäisenä mahdolliset huonot uutiset.
“Mennään yläkertaan”, Den sanoi lähtien portaisiin, joita pitkin päästiin majoitustiloihin. “Kerron siellä enemmän, Garetinkin täytyy kuulla tämä.”
He siirtyivät Garetin huoneeseen, jossa tämä jo istui sänkynsä jalkopäässä. Den käveli edestakaisin kulkien ensin edessä olevalle ikkunalle ja sitten kohti ovea, jonka Blade sulki takanaan ja jäi nojaamaan siihen.
“Kerro nyt”, Garet kehotti selvästi yhä uteliaana kuulemaan, mitä Den oli saanut selville.
“Kävin tuopillisella tarkkailemassa ihmisiä ja satuin kuulemaan ihan mielenkiintoisia juttuja”, mies selitti ja Blade nyökkäsi kehottaen häntä jatkamaan. “Tunnetteko kyläläisten sanonnan “Pohjoinen on kylmä”? Sitä kuulee nykyään täällä kaiken aikaa. He ovat kuulleet, että pohjoinen on nykyään tarkemmin vartioitu. Se on hiljainen, eikä liikennettä ole enää yhtä paljon kuin ennen. Kaupunki on suljettu.”
Kun Blade ja Garet eivät sanoneet mitään, Den lähes tuhahti kuin tyytymättömänä siihen, etteivät muut huomanneet hänen oivallustaan.
“Kyläläiset ovat huomanneet, että jotain on vinossa. He tietävät“, hän sanoi levittäen käsiään puhuessaan kuin tehostaen sanoja.
“Mitä muuta kuulit?” Blade kysyi kiinnostuneena, vaikka yrittikin pitää tunteen näkymisen poissa äänensävystään.
“Liikkuu huhuja, varmistamattomia tietoja lännen hirviöistä, jotka tunkeutuivat voittamattoman pohjoisen muurien sisään. He puhuvat samoista sotilaista, joista Ijsin kaupunginjohtajan tytär kertoi, eikö vain?”
“Todennäköisesti”, Garet sanoi ja hieroi toisella kädellä otsaansa. “Mutta se vain varmistaa tiedon, joka meillä jo käytännössä oli. Emme uskoneetkaan, että pohjoiseen pääsisi jotenkin helposti tai että meidän tarvitsisi yrittää kaupunkiin asti. Pohjoinen on kylmä… Olen kuullut sen sanonnan jossakin muussa yhteydessä…”
“Mutta se myös tarkoittaa sitä, että voimme saada tietoa Ijsin johtajan perheestä”, Den sanoi innostuneena. “Nämä ihmiset puhuvat, juorut liikkuvat kuten muuallakin. Jos he jo nyt puhuvat pohjoisesta täällä, he tietävät muutakin.”
“Yrititkö kysyä jotakin johtajan perheestä?” Blade kysyi.
“Viittasin siihen suuntaan. Kysyin miksi johtaja olisi sulkenut kaupungin tai kiristänyt vartiointia, jotta sain siirrettyä keskustelun heihin."
"Ja?"
"No, vastaanotto ei ollut kauhean iloinen. Heistä ei haluta puhua”, Den sanoi innostus hieman laskien ja hän käveli jälleen ikkunalle. “Ihmiset vaikuttavat pelokkailta.”
“Etkö saanut mitään tietoa? Mitään?” Garet yritti.
“Vain yhden vanhan ukon viisauksia, mutta en ole varma onko niihin uskomista. Ne ovat ehkä vain hänen uskomuksiaan. Hänen mielestään kaupunginjohtaja ja vaimo on tapettu. Hänen poikansa on vangittu, ja jos he ovat vankina, he taatusti ovat Ijsin kaupungin muurin suojiin rakennetuissa tyrmissä. Tyttärestä kukaan ei puhu mitään, mutta hän onkin pääkaupungissa, kuten tiedämme.”
Kaikki kolme miestä olivat hetken hiljaa ja pohtivat Denin sanoja. Blade mietti etenkin, olivatko vanhan miehen puheet, jotka Den oli kuullut, mitenkään uskottavia tai oliko niistä heille hyötyä. Jos he saisivat varmistettua tietoa johtajan perheestä, heillä olisi jo paljon enemmän kuin, mitä Miriam oli osannut kertoa ja lisäksi se tieto kiinnostaisi tyttöä myös eniten.
“Tarkoitatko, että meidän täytyisi varmistaa tuo tieto Ijsissä?” Blade kysyi lopulta ääneen. Den nielaisi ja näytti hieman epävarmalta.
“Voisimme saada jopa vapautettua johtajan perheen”, hän sanoi lopulta.
“Ei”, Garet sanoi pudistaen päätään ja mies nousi ylös. “Emme riskeeraa mitään yrittämällä pelastaa heitä, kun emme tiedä missä he tarkalleen ottaen ovat, jos he edes ovat elossa. Nuo huhut eivät ole tarpeeksi pätevä syy.”
“Jatkamme joka tapauksessa pohjoisemmas. Emmekö voi yrittää päästä Ijsiin asti?” Den kysyi ja katsoi Bladea, odottaen selvästi tämän vastaavan. “Tämähän on matkan idea. Meidän pitää saada tietoa johtajan perheestä ja varmistaa, mitä kaupungissa on todella tapahtunut sen jälkeen kun tytär lähti Ijsistä.”
Blade mietti hetken tilannetta ja oli hetken varma, että he todella voisivat mennä Ijsiin ja hoitaa samalla pelastusretken. Mutta hän muisti, kenen kanssa hän oli matkalla. Heitä oli kolme, hän luotti kyllä sekä Deniin että Garetiin, mutta nämä olivat sotilaita, eivät samanlaisia matkaajia kuin hän. He eivät tienneet samanlaisesta huijaamisesta, varastamisesta, tunkeutumisesta ja tappamisesta kuin hän. Heillä ei ollut aavistustakaan mihin kaikkeen he saattaisivat Ijsissä törmätä.
Jos he pystyisivätkin pelastamaan johtajan perheen, mihin he veisivät heidät? He eivät voisi kulkea pitkää matkan heidän kanssaan ilman tarvittavaa määrää hevosia, eivätkä he tienneet heidän voinnistaan. Entä jos he olisivat puolikuolleita?
“En vie teitä suorittamaan mitään itsemurhatehtävää”, Blade sanoi lopulta. “Menemme pohjoisemmas, selvitämme lisää tietoa Ijsistä, mutta emme mene sisään kaupunkiin ennen sitä. Vasta, kun se on ainoa vaihtoehto tietää, mitä kaupungissa tapahtuu.”
Garet nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Nuorempi Den näytti hetken hämilliseltä ja hieman loukkaantuneelta ajatustensa saamasta tuomiosta, mutta hänkin nyökkäsi ymmärtävänsä.
“Jatketaan siis matkaa aamulla”, hän sanoi ja lähti ovelle, jolloin Blade väisti ja avasi sen hänelle.
“Aamulla”, Blade totesi ja Den katosi käytävään.
“Itsemurhatehtävä”, Garet naurahti nuoremman miehen lähdettyä. “Arvelen, ettei se olisi vaikuttanut siltä, jos olisit tällä matkalla yksin.”
Sanoissa ei ollut mukana ilkeyttä, mutta huvittuneisuuden Blade niistä kuuli. Hän hymähti hieman ja mietti, miten Garet oli huomannut hänen ajatustensa kulun.
“Saatat olla oikeassa”, hän myönsi hiljaa.
“Tiedätkö, olen kiitollinen siitä, että arvostat elämääni sen verran, että haluat minun tekevän myös kotimatkan”, Garet sanoi ja istui takaisin sängylle, josta oli aiemmin noussut. “Useimmat sotilaita johtavat komentajat eivät yksittäisistä elämistä välitä.”
Blade mietti sanoja käsi ovenkahvalla ja oli yllättävän otettu kuulemastaan. Ihmiset onnistuivat yllättämään hänet aina, mutta sitten hänen mieleensä tuli, että ei hän enää eronnut näistä ihmisistä, hän oli yksi heistä. Ehkä oli vain kulunut liian kauan siitä, kun hän ajatteli toisista ensimmäiseksi hyvää tai uskoi jonkinlaiseen ystävyyteen, joka muodostui muustakin kuin pakosta kestää toista henkilöä määrätyn aikaa.
“Minä en olekaan useimmat”, hän sanoi lopulta astuen käytävään.
“Ei, et tosiaan ole”, hän kuuli vielä äänen huoneesta, ennen kuin sulki oven.