TRUST 2 - LUPAUS

1. Luku: Vieraita pohjoisesta

Kaksi kuukautta sitten

Kuu valaisi hyistä yötä valtavana pyörylänä taivaalla, jonka tummuudesta tuikkivat myös kirkkaat tähdet. Kesä oli tänä vuonna harvinaisen kylmä pohjoisessakin, missä maa oli syksystä pitkälle kevääseen lähes aina jäinen. Tytön hengitys huurusi ilmassa ja sai hänet vetämään matkaviitan tiukemmin ympärilleen. Häntä värisytti, mutta siihen ei vaikuttanut vain kylmä ilma. Hän oli pakomatkalla, eikä hänellä ollut hetkeäkään hukattavana.

Hänen vierellään nousi kaupungin tummanharmaa muuri, ja maa hänen jaloissaan oli haalean huurteinen. Hän oli päässyt vasta kaupungin ulkopuolelle, mutta hänellä ei ollut hevosta tai muutakaan hyödyllistä auttamassa kulkuaan, ja tieto tulevasta pitkästä kävelystä sai hänet kaipaamaan kodin lämpöä. Hän ei kuitenkaan voinut enää palata takaisin.
Hän oli huolissaan kaupunkiin jääneistä, mutta ei voinut tehdä mitään. Hänen tehtäväkseen oli tullut lähteä ja päästä turvaan ennen kuin tummaan pukeutuneet, hirviömäiset sotilaat löytäisivät hänet.

“Siellä ei näy ketään”, kuului kuiskaus hieman edempää ja tyttö otti askeleen puhujaa kohti. Poika oli pukeutunut lämpimästi, kuten hän, ja kantoi mukanaan miekkaa.
“Troy, meidät nähdään heti, jos yritämme päästä tielle”, tyttö sanoi ja pyyhkäisi hupun alta karanneen valkean hiussuortuvan takaisin korvan taa.
“Mennään peltojen poikki kohti metsää ja kuljetaan sen reunaa. Ketään ei ollut muurilla vahdissa, joten meitä ei nähdä, jos lähdemme heti.”

Kaupunkia ympäröivät alueet olivat tytölle tuttuja, eikä hän pelännyt pimeää paikassa, jossa oli kulkenut useita kertoja. Jännitys ja taistelun pelko saivat hänet kuitenkin tuntemaan olonsa epämukavaksi, ja tyttö vilkuili taakseen liian usein. Hänen olallaan oleva laukku oli liian kevyesti pakattu pitkää matkaa varten, mutta siinä oli kaikki, mitä hän oli ehtinyt saada mukaansa. Seuraavaan kaupunkiin oli useiden tuntien matka eikä heillä ollut riittävästi rahaa yösijaan. Tyttö empi, olisiko yöpaikan etsintä ollut turvallistakaan.

“Neiti, meidän pitää kiiruhtaa”, Troy kehotti, ja tyttö kiristi tahtiaan pojan perässä. Hän vilkaisi vaalean hiekan värisiä hiuksia, jotka toivat mieleen hänen veljensä ja tytön huulet kapenivat ohueksi viivaksi. Hän pelkäsi perheensä puolesta, mutta ei voinut jäädä.
Tyttö painoi kädellä laukkunsa kylkeä tunnustellakseen, että kristalli oli vielä tallessa, ja pinkaisi juoksuun haluten päästä mahdollisimman pian pois näkyviltä.

Nykyhetki

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun pääkaupungin asukkaat korjasivat pois juhlan jälkiä. Syksyn alkaessa vietettävä työläisten juhla oli viimein ohitse ja oli aika aloittaa jälleen työ ja tavallinen arki. Nuori kuningatar oli juuri hyvästellyt vieraansa, jotka olivat tulleet kaukaa etelästä, viipyneet muutaman viikon, ja olivat nyt palaamassa kotiin. Olivialle työväen juhla ei kuulunut, mutta hän soi sen kansalleen mielellään, jolloin hän itse sai muutaman vapaapäivän aikaa viettää vieraidensa kanssa.

Nyt tyttö katseli pihan poikki porttien aukosta, miten värikkäät liput korjattiin pois. Yksi niistä lähti tuulen henkäyksen mukaan ja putosi lähelle vieraiden vaunua. Olivian ruskeat hiukset yltivät nykyisin lähes hänen vyötärölleen, mutta ne oli sidottu tiukasti nutturalle, joten tuuli ei päässyt tempaamaan niitä mukaansa.

Kun vieraiden vaunut olivat kadonneet linnan pihalta, kuningatar kääntyi palaamaan sisälle palvelijat perässään. Rappusilla aivan oven vieressä seisoi tytölle hyvin mieluinen näky, joka sai heti hymyn hänen huulilleen. Blade pyyhkäisi kädellä mustia hiuksiaan, jotka sojottivat pörheänä pehkona kuin hän olisi vasta herännyt, eikä voinut olla vastaamatta hymyyn. Joka kerta, kun Olivia käveli kohti Bladea, hän mietti, oliko kaikki sittenkin vain unta. Vain muutama kuukausi sitten hänet oli kruunattu kuningattareksi, Blade oli palannut ja muuttunut ihmiseksi. Vietetty kesä oli hänen elämänsä paras, vaikka se olikin ollut täynnä työtä ja tapaamisia.

“Päästiinhän niistäkin vieraista.”
“Blade!” Olivia moitti, muttei kovin tosissaan. “Teresa ja Pedro ovat oikeasti mukavia.”
“Heidän palvelusväkensä ei niinkään”, Blade mutisi ja Olivia ei voinut olla virnistämättä, sillä hän tiesi miehen tarkoittavan erästä tiettyä seurueen sotilasta.
“Minun on pakko tavata vielä muitakin kaupunginjohtajia, se on yksi minun tehtävistäni.”
“Tiedän.”

Olivia oli ottanut tehtäväkseen tutustua uudelleen kaupunginjohtajiin, mikä olikin viisas valinta, sillä aiemmin hän oli nähnyt useimmat vain vilaukselta näiden käydessä pääkaupungissa äitinsä vieraina. Kaupunginjohtajat ja johtajattaret olivat innokkaita näkemään kuningattaren, jonka monet olivat vain pikaisesti kruunajaisissa tavanneet, jos olivat päässeet paikalle. Kauas pohjoiseen Olivia ei ollut saanut yhteyttä tai ainakaan kukaan ei ollut palannut viestin kanssa, mutta matka oli niin pitkä, ettei tyttö halunnut vielä huolestua asiasta. Hän kuitenkin hieman pelkäsi, että jotkut johtajat eivät pitäneet hänestä, mikä tietäisi ongelmia tulevaisuudessa.

“Haluaisin päästä käymään joskus heillä. Siellä on kuulemma ihan erilaista, koska kaupunki on niin kaukana etelässä. Ilmasto, kasvit, rakennukset, kaikki”, Olivia sanoi haikeasti ja siirtyi sisään.
“Totta. Tosin siellä on ihan tukalan kuuma.”
Kuningatar pysähtyi ja kääntyi vilkaisemaan Bladea, joka sulki suuren oven ja kohtasi tytön yllättyneen katseen.

Vasta Bladen muutoksen jälkeen Olivia oli huomannut, kuinka paljon oli asioita, joita hän ei Bladesta vielä tiennyt. Tämän menneisyys oli melko hatarasti tytön tiedossa eikä Blade puhunut siitä usein. Vasta kun kuningatar nosti asian esille, siitä syntyi keskustelua. Silloinkaan Blade ei puhunut menneestä kovin mielellään ja Olivia yritti ymmärtää tätä. Hän kuitenkin halusi tuntea Bladen täysin joutumatta miettimään, monta sisarta tällä olikaan ollut tai missä kaikkialla tämä oli elämänsä aikana ehtinyt matkustaa.

Vapaa-ajan hetket kuluivatkin siis pitkälti jutellessa ja Olivia ajatteli saaneensa Bladesta enemmän tietoa viimeisen kuukauden kuluessa kuin sen vajaan kahden vuoden aikana, jotka he olivat tunteneet.

“Oletko ollut siellä… joskus?” kuningatar uteli.
“Vuosia sitten. En tosin kaupungissa asti, mutta sielläpäin. Inhottavan kosteaa ja lämmintä. Liian kuuma ilmasto minulle.”
Olivia vain nyökkäsi, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Hän tuskin pääsisi matkustamaan pitkiin aikoihin, vaikka olisi halunnut. Kuningatarta tarvittiin pääkaupungissa eikä kulkeminen ollut kaikille turvallista.

“Onko sinulla vielä tehtäviä tänään?” Blade vaikutti rennolta, mutta tyttö tiesi, että mies oli odottanut vieraiden poistumista.
“Koko ilta on vapaata, kun vieraat kerran lähtivät jo.”
Siitä Olivia oli iloinen, sillä vaikka vieraiden kanssa oli mukavaa, oma rauhallinen hetki oli vielä parempi rentoutumista varten ja nämä päivät ilman kokouksia ja tärkeitä hallinnon tehtäviä olivat meinanneet jäädä ilman sellaista hengähdystaukoa.
“Haluatko harjoitella vai vaan levätä?” Blade kysyi ja näytti olevan valmis kumpaakin jättäen päätöksen tytölle. Olivia oli harjoitellut miekan käyttöä ja puolustautumista Bladen kanssa, mutta juuri nyt hän ei voinut kuvitellakaan jaksavansa rehkiä alhaalla harjoitustiloissa ja ulkona kentällä.

“Taidan olla liian väsynyt harjoittelemaan”, tyttö sanoi ja käveli aulan läpi portaisiin, joista noustiin ylempiin kerroksiin. “Jos vain vietetään iltaa takkahuoneessa?”
“Sopii”, Blade vastasi kulkiessaan tytön vieressä, mutta pysähtyi ennen kuin aikoi kääntyä toiseen käytävään. “Käyn sopimassa järjestelyt vartiovuoroista. Nähdään tunnin päästä.”
Mies katosi käytävään ja Olivia kääntyi itse nousemaan jälleen yhden portaat ylempään kerrokseen, kohti huonettaan ja hovineitojensa tiloja.

Sen jälkeen kun Blade oli muuttunut ihmiseksi, Olivia oli viettänyt miehen kanssa aikaa niin paljon kuin töiltään pystyi ja ainakin tytön mielestä heidän ystävyytensä oli syventynyt entisestään. Kuningattaren mieleen olivat jääneet sanat, jotka Blade oli muuttumispäivänään sanonut, sillä koko tapahtuma oli valtava ihme, ja Blade vakuutti, että tärkeintä oli ollut tytön usko ja luottamus. He olivat olleet hyvinkin läheisiä jo sinä aikana, kun Olivia oli ollut poissa pääkaupungista.

Koko hoviväki tiesi heidän tilanteensa ja seurasi heitä, osa paheksuen, osa ihastelleen ja Olivia oli kuullut palvelusväen puhuvan heistä. Poikkeus ilkeyksiin olivat Olivian hovineidot, jotka vaikuttivat varsin iloisilta kuningattaren onnesta. Blade ei ollut lähestynyt häntä enää samalla tavalla muiden nähden, vaan he pitivät pienen etäisyyden, kuten oli tapana. Hovissa ei tunnettu mitään sellaista kuin “seurustelu”, ja tilanne oli muutenkin arka, sillä tavallisetkin tytöt tapasivat poikia usein valvotusti, ja vanhemmat sopivat ajoissa lastensa avioliitoista. Olivia oli sentään kuningatar.

Joten mitään “sopimatonta” ei tapahtunut, eikä varsinkaan kenenkään nähden, vaan Blade pysytteli sopivan etäällä ja oli riittävän kohtelias, vaikka unohtikin usein hovin hyvät tavat eikä puhutellut kuningatarta oikein. Olivia ei siitä välittänyt, mutta hoviväen katseet olivat olleet kauhistuneita useamminkin kuin kerran.

Kuningattaren koskettaminen ei vain ollut aivan niin hyväksyttävää ja osa hovista vieroksui Bladea vielä hiukan muutenkin. Olivia ei halunnut lisätä sytykettä liekkeihin, jos hoviväki alkaisi juoruta yhä enemmän. Tällaisiin asioihin oli kuninkaallisilla oma etikettinsä, mutta tyttö tiesi, ettei ollut noudattanut prinsessalle tai kuningattarelle sopivia tapoja viimeisen vuoden aikana kovin paljon muutenkaan.

“Teidän Korkeutenne.”
Olivia vastasi niiaukseen nyökkäyksellä ja pyysi sitten hovineitonsa mukaansa.
“Haluaisin vaihtaa jotain kevyempää ylle”, kuningatar sanoi, laski koristeellisen tiaran pöydälle ja veti jo yhden pinneistä pois hiuksistaan, jotka oli nostettu kiinni päälaelle. Hänen teki mieli vaihtaa yksinkertaisempaan mekkoonsa, sillä suurihelmainen ja koristeellinen mekko oli lähinnä vieraiden tapaamista varten.
Ovi avattiin ja useammat palvelijattaret kiirehtivät kehottaen kuningatarta istumaan ja aloittivat varovaisesti kampauksen avaamista.

Olivia oli niin tottunut hössötykseen, ettei jaksanut kiinnittää huomiota hoviväen puuhaan sen tarkemmin vaan antoi heidän auttaa hänen pukeutuessaan tummasiniseen mekkoon, jonka helma laskeutui sulavasti hänen nilkkoihinsa ja hihat yltivät lähes kyynärpäihin. Sitten hän jälleen istui alas ja antoi Taran kammata hiuksiaan.

“Pitkä päivä, Teidän Korkeutenne?” Tara kysyi, kun Olivia peitti haukotuksen kämmenellään. Tyttö hymähti myöntävästi ja yritti olla haukottelematta enää uudelleen.
“Olen vain vähän väsynyt”, hän sanoi saaden hymyn kasvoilleen. “Kiitos jälleen avusta.”
“Meidän työtämme ja teemme sen mielellämme”, yksi hovineidoista sanoi korjatessaan kuningattaren mekon hihaa suoraksi. “Pitäähän teidän näyttää upealta vielä illalla.”
“Blade-herra ihastuu tuohon mekkoon”, sanoi joku ja puheensorina jatkui. Herroittelu kuulosti Oliviasta oudolta, mutta vain, koska se kohdistui Bladeen.
“Voi, hän pitää siitä varmasti.”
“Olisiko tumma vihreä ollut vielä parempi?”
“Tai valkoinen.”
“Toivottavasti voimme pian pukea kuningattaren valkoiseen.”

Hetken huone oli täynnä ilahtuneita naurahduksia, eikä Olivia voinut olla hymyilemättä, vaikka ei tiennyt, mikä sai hänen hovinaisensa niin iloisiksi.
“Vihdoin ilon aika on alkanut synkän ajan jälkeen. Ensin olivat kruunajaiset, ehkä pian on seuraavan juhlan aika”, yksi naisista vastasi edelliseen puheeseen hymyillen leveästi ja muut nyökkäsivät silmät säihkyen.
“Teidän Korkeutenne varmasti myös odottaa tätä.”
“Ihanan romanttista-!”

“Tytöt!” Tara huudahti yhtäkkiä, mutta ei tarkoittaen sitä ilkeästi. Puheensorina hieman hiljeni, mutta Olivia istui tuolissaan hämmentyneenä, kun palvelusväki niiasi ja poistui yksitellen jättäen vain Taran hoitamaan kuningattaren hiuksia.
“Anteeksi nämä puheet, Teidän Korkeutenne. He vain ovat niin innoissaan kaikesta”, Tara pahoitteli.
“Mistä tuossa oli kysymys?” Olivia kysyi hieman hämillään ja toisaalta valmiina ärtymään, sillä hän ei sietänyt ilkeitä puheita muista, varsinkaan kun ne kohdistuivat Bladeen, vaikkakin palvelusväen puheet eivät ilkeiltä vaikuttaneetkaan.

“No, nyt kun teillä on, tuota, mielitietty, he tietenkin odottavat tulevaa”, Tara sanoi hieman vaivaantuneena kuin pelkäisi Olivian suuttuvan. “Te olette jo seitsemäntoista ja ajat ovat parantuneet. Ihmiset odottavat, tai oikeastaan seuraavat tarkkaan kuninkaallisten elämää, jos mahdollista.”
Olivia ei ollut varma, ymmärsikö oikein, mutta viittasivatko hovineidot jotenkin hänen ja Bladen väleihin?
“Tara, mitä he odottavat?”

Tara laski kamman pöydälle peilin eteen ja löysi tytön katseen peilikuvan kautta.
“Ilmoitusta häistä”, nainen sanoi ja viimein hänenkin silmiinsä syttyi ilo, jota hän ilmeisesti aiemmin oli yrittänyt peittää. Olivia näytti kauhistuneelta ja tytön oli pakko kääntyä sivuttain tuolissaan ja katsoa Taraa suoraan.
“Häistä?”
“Ei tietenkään nyt heti, mutta lähitulevaisuudessa. Jos sallitte, tietenkään kaikki ei ole mennyt kuten tavallisesti tehtäisiin, mutta minä olen sitä mieltä, että tarkoilla rajoilla ei nyt ole niin väliä. Tehän olette hyvin läheisiä Blade-herran kanssa muutenkin.”

“Minä vain… En minä ihan tätä odottanut”, Olivia sanoi takellellen. “En tiennyt, että…”
Hänen äänensä haipui kuulumattomiin, sillä tyttö ei tiennyt, mitä sanoa. Tietenkin kaikki kävi järkeen. Ehkä kaupungissa tilanne alkoi olla hieman toisenlainen, mutta maaseudulla nuoret solmivat avioliittoja jo varhain. Hänen ikäisensä ja nuoremmatkin menivät naimisiin ja perustivat jo perheitä. Hänen tilanteensa ei todellakaan ollut tavallinen eikä hänellä ollut muutamaan vuoteen edes ollut vanhempaa, joka olisi valmistellut suhteita johonkin vaikutusvaltaiseen perheeseen.

“Älkää huolehtiko, Teidän Korkeutenne”, Tara rauhoitteli huomatessaan Olivian hämmennyksen. “Tietenkin kaikki tapahtuu ajan kanssa. Ihmiset vain haluavat puhua tällaisesta, heistä se on kiehtovaa. Älkää antako juorujen liikaa vaivata mieltänne.”

Olivia vain nyökkäsi ja jäi istumaan tuoliinsa Taran lähdettyä. Tyttö kääntyi takaisin katselemaan peilikuvaansa ja sipaisi yhden ruskean suortuvan sivuun, jottei se tulisi kasvoille. Vihertävänruskeissa silmissä näkyi yhä tytön hämmennys. Tara oli kehottanut unohtamaan juorut, mutta hän ei pystynyt. Sellaistako hovi tosiaan puhui? Eikä varmasti vain hovi, samanlaisia sanoja liikkui aina kansan keskuudessa. Sitäkö ihmiset odottivat? Että hän menisi naimisiin ja perustaisi perheen?

Takkahuoneeseen saapuessaan Olivia huomasi Bladen jo odottavan häntä nojatuolissa istuen ja kirja sylissään. Vaistomaisesti tyttöä hymyilytti, kun hän edelleen totutteli siihen, että näki Bladen tekevän normaaleja, arkisia asioita. Takkatulesta ja seinillä olevista kynttilän valoista huolimatta Olivia ajatteli sytyttää vielä nojatuolien eteen asetetulla pöydällä oleva kynttilän, ja tehdäkseen sen, hän päätti kokeilla, kuinka paljon Cecilien opit olivat tuottaneet tulosta. Hän oli harjoitellut pääkaupunkiin paluustaan ja voimiensa tiedostamisesta lähtien pieniä loitsuja, mutta vieläkin monet asiat olivat liian haastavia hänen taidoilleen.

Blade seurasi katseellaan, kun Olivia kupersi kätensä kynttilän yläosan ympärille ja keskittyi silmät kiinni tehtäväänsä. Kului minuutin verran ja tyttö alkoi jo turhautua, mutta uudelleen keskittyminen ja pieni toivominen saivat liekin lopulta syttymään.
”Sinun ei pitäisi leikkiä noiden loitsujen kanssa”, Blade totesi yllättävän viileästi.
”Minä olen harjoitellut siitä asti kun sain tietää, että kuningassuvulla on joitakin kykyjä”, Olivia puolustautui. ”Pitäähän minun tietää, mihin pystyn. Ja se voi olla hyödyllistä.”
Hän ei millään voinut ymmärtää Bladen negatiivista asennetta.

”Eikö Cecilie sanonut, että se on vaativa voima. Se vie sinun energiaasi sitä enemmän, mitä suurempia loitsuja yrität”, Blade totesi. ”Se voi olla vaarallista.”
”Tuskin sen vaarallisempaa kuin mitä olen jo kokenut”, Olivia sanoi hieman närkästyneenä.
”Muistatko mitä noitatytön siskolle kävi? Älä väitä, ettei se tarkoita ihan tarpeeksi isoa riskiä”, Blade sanoi päättäväisesti taittaessaan sivun kulman ja sulkiessaan kirjansa.

Olivia nielaisi pois pahan olon, joka syntyi pelkästä menneen muistelusta. Oli epäreilua, että Blade puhui Cecilien siskon kuolemasta niin kylmästi. Olivia ei halunnut kinata, joten hän istui alas jatkamatta väittelyä. Hänen mieleensä palasivat hoviväen keskustelut, eikä Bladen silmiin katsominen yllättäen ollutkaan enää niin helppoa.

Ilta kului Olivialta mietteissä, ja Blade tuntui huomaavan sen, mutta tyttö vain hymyili kysymyksille ja yritti keskittyä heidän keskusteluunsa tarkemmin. Hän vetosi väsymykseen ja Blade ei vaikuttanut ihmettelevän sitä sen enempää. He toivottivat toisilleen hyvää yötä jo aikaisin, ja Olivia tunsi olonsa ilkeäksi, sillä oli nähnyt Cecilien vain aamulla ennen kuin tyttö livahti kaupungille, eikä hän enää viitsinyt mennä etsimään noitatyttöä.

Kuningatar valvoi vielä useita tunteja vuoteessaan ennen kuin sai unta, vaikka oli aiemmin ollut väsynyt. Ajatukset pitivät hänet hereillä lähes puoleenyöhön ja tyttö ehti nukkua vain neljä tuntia, kun hänen hovineitonsa kiirehtivät herättämään hänet. Tara oli kiireinen ja pyyteli anteeksi yhä uudelleen sitä, että joutui herättämään kuningattaren, mutta hänelle oli saapunut vieras kaukaa pohjoisesta, vielä kaupunginjohtajan tytär.

Olivia nousi ja valmistautui miettien, miksi vieras tuli tähän aikaan. Asian täytyi olla hyvin tärkeä ja vakava, jos hänet herätettiin keskellä yötä. Hetken tyttö mietti pyytäisikö jonkun herättämään Bladen tai Cecilien, mutta päätti sitten, ettei vaivaisi näitä asialla ennen aamua. Hän oli kuningatar ja tämä oli hänen tehtävänsä.

Tara kertoi vieraiden odottavan aulassa ja kulki sitten tytön perässä portaisiin valmiina kääntymään takaisin, jos Olivia niin käskisi. Ennen kuin he edes ehtivät aulaan, Olivia kuuli sieltä kaikuvan äänen, joka varmasti herättäisi nukkuvaa palvelusväkeä.
“Pärjään oikein hyvin, en tarvitse apua!”
Kun Olivia pääsi portaiden yläpäähän, hän kiiruhti alas kohti hahmoja, jotka olivat kokoontuneet lähes keskelle aulaa. Kahta vierasta ympäröi joukko hovin palvelusväkeä ja sotilaita.

Lattialla istui tyttö, joka yritti selvästi nousta seisomaan nähdessään Olivian, mutta hänen seuranaan oleva poika painoi kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö oli pukeutunut matkustamista varten, kuten poikakin, mutta oli yltä päätä kuivuneen veren peitossa.
“Ei se veri ole minun, en ole loukkaantunut!” tyttö ärähti, kun joku yritti jälleen selvittää hänen vammojaan ja hän onnistui ponnistautumaan ylös. Hänen viittansa oli tumman sininen ja sen huppu roikkui niskassa puoliksi nurin kurin kääntyneenä.

“Mitä täällä tapahtuu?” Olivia kysyi ja palvelusväki laski välittömästi päänsä kuningattaren saapuessa. “Onko joku satuttanut itsensä?”
“Teidän Korkeutenne, he eivät tahtoneet-”
“Olemme kunnossa”, tyttö keskeytti ja suoristautui, mutta vakavasta ilmeestä näki, ettei kaikki tosiaankaan ollut hyvin. Tyttö pyyhkäisi pitkiä vaaleita hiuksia kasvoiltaan ja niiasi varovasti kuningattarelle, muttei laskenut katsettaan.

“Miriam Robertin tytär, Ijsin kaupungista”, tyttö esittäytyi ja Olivia tarkasteli vierastaan kummastellen, puhuiko tämä totta ja oliko edes mahdollista, että hän oli saapunut pohjoisesta. Tytön iho oli kalpea kuin lumi ja hänen silmänsä kirkkaan siniset, aivan toisenlaiset kuin Bladen tumman siniset silmät. Hän oli hieman Oliviaa pidempi, mutta jos hän todella oli se, kuka väitti olevansa, kuningatar tiesi tytön olevan vuotta häntä itseään nuorempi.

Poika oli yhtä vaalea kuin Miriamkin ja hänen silmissään oli sama vivahde sinistä, tosin hitusen harmahtavampaa. Hän kantoi miekkaa ja hänen vaatteissaan oli myös verta, mutta vähemmän tai vaikeammin erotettavissa, sillä veren oli täytynyt imeytyä hänen tummiin housuihinsa. Hänen hiuksensa olivat hieman tytön hiuksia tummemmat, kuin hiekan väriset ja yltä päätä veressä.

“Teidän Korkeutenne”, tyttö sanoi ja riisui sitten hansikkaansa vetääkseen sormestaan pienen sormuksen ja ojensi sen Olivialle. Kuningatar tunnisti pohjoisen perheen vaakunan sormuksesta heti ja ojensi sen takaisin, mutta ei pyytänyt vieläkään sotilaitaan poistumaan.

“Sinä siis olet kaupunginjohtajan tytär”, Olivia sanoi ja toivoi, että olisi edes hiukan pidempi, sillä nyt hän tunsi itsensä pieneksi muiden rinnalla. “Kuka on seuralaisesi? Miksi olette täällä?”
“Troy, teidän korkeutenne. Ijsin sotilasvartiosta, neiti Miriamin palveluksessa”, poika esittäytyi ja kumarsi syvään. Poika vaikutti vähintään Olivian ikäiseltä, mutta tyttö ei ollut varma.
“Tarvitsemme apua. Olemme matkanneet tänne viikkoja emmekä ole uskaltaneet näyttäytyä kaikissa kylissä, sillä Troy ja minä olimme ainoat, jotka pääsivät pakenemaan kaupungista”, Miriam kertoi ja pujotti sormuksen takaisin sormeensa. “Ijs on vallattu. Minun perheeni on yhä siellä, enkä tiedä ovatko he enää edes elossa.”