TRUST
27.luku: Tanssi
Reilut 100 vuotta sitten
Kapakan nauru ja meteli oli jäänyt taa, mutta Blade hymyili vielä itsekseen tuttaviensa jutuille. Hän olisi jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta kotiin palaaminen oli sitä inhottavampaa mitä myöhemmin hän saapuisi. Nyt hän vielä kykenisi livahtamaan sisään kutakuinkin nuoria sisaruksiaan herättämättä.
Matkaa kylästä heidän talolleen oli jonkin matkaa pimeää metsätietä, mutta nuorella miehellä ei ollut mielessään pelkoa tai epäilystä kotiin pääsemisestä. Hän oli kulkenut samaa reittiä ennenkin, tuhannesti yöaikaan. Hän oli nuori ja vahva, nopeakin. Moni ei uskaltautunut pimeään yksin, ei kovin pitkälle matkalle, mutta hän oli tottunut asumiseen kylän ulkopuolella. Blade kuuli vaunuissa olevien pyörien natinan ja hevosten kavioiden kopinan, ennen kuin vaunut saapuivat ohittamaan hänet. Omituista oli, että joku oli matkalla näin pienellä tiellä näin myöhään.
Miehen yllätykseksi vaunut pysähtyivät ja ajaja niiden edessä vilkaisi Bladea katse tyhjänä, kasvoilta ei voinut lukea mitä hän ajatteli. Blade oli aikeissa kysyä pysähtymisen syytä, muttei ehtinyt avata suutaan, kun vaunujen pieni ovi avautui ja sisällä paljastui istuvan kaksi nuorta naista yllään runsashelmaiset leningit. Molemmat olivat kalpeita ja ihon hehkuvaa vaaleutta korostivat kummankin tumman hiukset.
Kumpikin naisista oli kauniimpia olentoja, kuin Blade oli koskaan nähnyt. Hän oli jo huomaamattaan pysähtynyt ja tuijotti nyt hämillään vaunuista katsovia naisia. Toisen puku oli tummaa sinistä, lähes mustaa yön pimeydessä, toinen puku oli vaalea, täynnä kirjailuja. Hän oli täysin unohtanut äskeisen huolensa siitä, kuka mahtoi matkata tähän aikaan ja minne.
“Iltaa”, toinen naisista sanoi ja tämän ääni oli Bladen korville hiljaista musiikkia. “Onko edessänne pitkä matka? Haluaisitteko astua kyytiin, voisimme kulkea yhdessä.”
“Olisimme turvassa yhdessä. Yö on… joskus pelottava”, puhui hiljaa toinen, jonka silmät hohtivat värejä, joita Blade ei ollut koskaan nähnyt.
“Minun matkani ei ole pitkä”, Blade vastasi varovasti, mutta naiset eivät selvästikään olleet tyytyväisiä vastaukseen. Vaunut pysyivät paikoillaan, ajaja tuijottaen nyt eteensä kuin patsas.
Mielessä pyöri ajatus, josta mies ei aivan saanut kiinni. Tilanne oli niin epätavallinen, että ehkä hän oli vain juonut itsensä humalaan ja näki harhoja. Epäilys Bladen kasvoilla oli kai ilmeinen, sillä naiset seurasivat ahnaasti hänen kasvojaan ja odottivat. Ei ollut tavallista, että naiset ja miehet kulkivat yhdessä vaunuissa, elleivät olleet sukulaisia. Lisäksi vieraita harvoin pyydettiin kyytiin ja yöaikaan oli usein vaarallista pysähtyä.
Oli kuitenkin vaikea vastata kieltävästi naisille. Blade huomasi, että hänen oli vaikea muodostaa sanoja ollenkaan, mikä oli hänelle hyvin epätavallista. Hän oli normaalisti puhelias, nopeasanainen ja leikkisä sanoissaan.
“Tulisitte nyt! Ettehän tahdo kulkea matkaanne yksin”, naisista tummansiniseen pukeutunut sanoi. Toinen naisista nousi seisomaan ja astui lähemmäs oviaukkoa.
“Toivoisimme saavamme teidät seuraksemme”, nainen puhui lempeästi, katsoen vetoavasti Bladeen. Blade huomasi tämän kauniit silmät ja halusi vastata myöntävästi.
“Minun ei pitäisi…”, hän sanoi huomaten sen ainoaksi, mitä sai suustaan, vaikka tunsi, että hänen kuuluisi kieltäytyä kohteliaasti. Hän halusi miellyttää naista, halusi tehdä kaikkensa tämän hyväksi.
“Voi, me haluamme sinut mukaan”, nainen jatkoi ja hymyili. “Jatketaan matkaamme yhdessä.“ Blade kuuli oman äänensä vastaavan myöntävästi, tunsi astuvansa vaunuihin, mutta hallinnan tunne oli kokonaan kadonnut. Hän ei osannut kieltäytyä tai epäillä.
Koko muu maailma tuntui häipyvän ympäriltä. Hän ei enää tiedostanut missä oli tai mitä teki, hän vain eli tunteen mukana, antoi koko hämmentävän tilanteen viedä hänet mennessään.
Vaunut lähtivät liikkeelle ja Blade lähes työnnettiin istumaan pehmustetulle penkille.
Blade tiesi nauravansa, kuuli kummankin naisen naurun ja ilon, ihaili näiden kasvoja, silmiä, lumoavaa ääntä. Hän tunsi pehmeät hiukset, kankaan liukuvan käsiään vasten, hän näki kauniiden silmien katsovan häntä yhä lähempänä, tunsi viileät kädet kummallakin poskellaan.
Ilman varoitusta hän kuitenkin säpsähti terävää kipua, poltetta, joka lävisti hänen kaulansa. Hän äännähti kivusta, mutta tunsi naisen sormen huulillaan.
“Shh”, oli hiljainen, hunajaisen pehmeä ja vetoava kuiskaus.
Hän oli odottanut, ehkä toivonut, yllättävän ja nipistävän tunteen katoavan, mutta se paheni. Polte valtasi koko hänen kehonsa, häntä viilleltiin veitsillä ja revittiin palasiksi, hänen kaulaansa pitkin valui jotain kosteaa ja lämmintä. Vain hetkeksi hän kykeni avaamaan silmiään ja näki naisen nostavan päätään hänen kaulaltaan.
Blade oli huutaa kauhusta. Kauneus ja hirviömäisyys eivät koskaan olleet yhdistyneet hänen edessään lumoavammalla ja kauheammalla tavalla. Naisen silmät hohtivat yhtä punaisina, kuin Bladen veri, joka peitti naisen huulet.
“Mikä helv-?” Bladen silmät olivat kauhusta suuret, mutta nainen yritti tyynnytellä häntä. Blade ei kyennyt kuulemaan tämän sanoja.
Molemmat naiset olivat yllättäen hänen edessään, kummankin kasvoilla tyytyväinen hymy. He puhuivat, mutta sanat olivat merkityksettömiä, kun Blade rimpuili, potki ja yritti nousta ylös. Liikkeet olivat kömpelöitä kuin hän ei hallitsisi kehoaan enää ollenkaan. Nainen kumartui takaisin, kiskoi Bladen hiuksia saaden tämän pään kääntymään ja kipu yltyi, vahvistui pahemmaksi.
Blade ei enää kyennyt näkemään mitään. Hän ei ollut varma pimeydestä eikä valosta, hän vain ei nähnyt. Hän ei tuntenut penkkiä allaan tai muuta ympäristöä, joka saartoi hänet vangiksi, ei antanut hänelle mahdollisuutta paeta.
Polte oli kuin tuli hänen ympärillään, aivan kuin liekit olisivat sulkeneet hänet sisäänsä, raastaneet ja polttaneet irti ihon. Bladen sydän hakkasi tuhatta ja sataa, hänen hengityksensä oli katkonaista ja hankalaa. Tuska oli syvällä hänen sisällään, kiersi hänen suonissaan ja lähetti kivun aaltoja pitkin koko kehoa.
Ja aivan yhtäkkiä hän tunsi kylmän ja kovan maan allaan, kun joku paiskasi hänet irti otteestaan. Hän tunsi mudan sormissaan ja kasvoissaan, mutta ei kyennyt nousemaan ylös. Kipu ei ollut poissa, mutta se muuttui. Se söi häntä elävältä. Blade yritti nähdä, mutta pimeys oli yhä läsnä, ja hän erotti vain juuri ja juuri oman kätensä, joka pureutui maahan kiskoen häntä eteenpäin. Ympärillä oli muuten hiljaista, kukaan ei enää koskenut häneen. Hän ei päässyt ylös, mutta hänen päässään takoi ajatus pelosta. Hänen oli päästävä pois. Hänen oli päästävä pois nyt heti.
Hirvittävä ja avuton korina oli ainoa ääni, jonka hän sai päästetyksi. Hän tunsi yhä haavan kaulallaan, kosketti sitä ja näki veren käsissään. Hän vuotaisi kuiviin, ja odottaessaan kuolemaa hän kärsisi poltteessa. Blade raastoi uudelleen itseään eteenpäin. Viileä metsämaa ei auttanut kuin hetkeksi iholla tuntuvaa poltetta vasten. Hän aneli apua ja pyysi tuskan loppumista. Hän vaikeroi ja kouristeli, silmät pyörivät hänen päässään ja hän uskoi tulevansa hulluksi. Kidutus oli mahdotonta kestää, teräviä ja lävistäviä pihtejä hänen sisällään, jotka pistivät häntä uudelleen ja uudelleen.
Ajantaju katosi ja Blade kieri tuskissaan toivoen kuoleman tulevan nopeammin. Tietämättä missä hän oli, hän vetäytyi vaistomaisesti kohti varjoja, kykenemättä nousemaan edes polvilleen. Ilman viilentyessä ja taivaan tuikkiessa jossakin kaukana, hän luuli kaiken jo pian loppuvan, kun hän kuuli vierestään hiljaisen henkäyksen. Joku nosti hänen kasvojaan ylemmäs, mutta Blade näki vain veren, joka virtasi haavasta hahmon kädessä.
“Se helpottaa pian”, hiljainen ääni kuiskasi kuin anteeksipyytäen. “Kaikki on pian hyvin.”
Blade maistoi lämpimän nesteen kielellään, tunsi sen valuvan alas kurkustaan ja huomasi haluavansa lisää. Mikään muu ei enää ollut tärkeämpää, edes kipu ei voittanut janoa. Hän joi, veti ravintoa lähemmäs, mutta tunsi samassa kylmän ja terävän esineen lävistävän hänet. Tällä kertaa se oli todellista, ei kivun aiheuttamaa kuvitelmaa, ei hänen sisällään pauhannutta myrkkyä.
Hän vajosi jälleen. Tällä kertaa pimeys oli upottavaa, melkein helpottavaa. Blade tuskin tiesi, oliko tajuissaan vai kuollut, mutta kipu hiipui, muutti muotoaan.
Seuraavan kerran herätessään hän ei ollut ihminen.
***
Talon ikkunoista heijastui pimeään iltaan kynttilöiden ja takkatulen valo. Ilma oli kylmä ja tihkusateinen, tuuli ulvoi inhottavasti, mutta sisällä talossa oli lämmintä ja kodikasta. Vähitellen perhe rauhoittui iltaa varten istuen yhdessä ilta-aterialla.
Talo oli sopivasti useita kilometrejä kylän ulkopuolella, joten kukaan ei enää liikkunut lähistöllä. Kukaan ei asunut aivan lähellä eivätkä muiden talojen valot ylettäneet valaisemaan taloa. Liian helppo kohde. Hänen pitäisi kääntyä pois. Hänen pitäisi juosta niin lujaa kuin kykenisi. Tämän pitäisi muistuttaa häntä jostakin tärkeästä, jonka hän oli sulkenut pois mielestään. Mutta Blade ei halunnut.
Viisi ihmistä. Tarpeeksi ravintoa pitkäksi aikaa. Hänellä kävi parempi tuuri kuin hän oli edes uskaltanut toivoa. Nykyisin oli pysyteltävä pimeässä ja toivottava, että joku epäonninen sielu oli liikkeellä samalla seudulla. Kaupungissa oli vaarana paljastua, liikaa valoja, liikaa mahdollisia todistajia, mutta maaseudulla väki liikkui vähemmän yöaikaan.
Polttava jano kidutti häntä jälleen kuin raastaen hänen sisintään vereslihalle. Hän pysähtyi, sulki silmänsä, hengitti syvään ja hänen huulensa avautuivat päästäen ulos pienen huokauksen. Ei hänen olisi tarvinnut hengittää, mutta eleessä oli yhä jotakin rauhoittavaa. Jossain syvällä sisällään Blade tiesi selkeinä hetkinään, että hänen pitäisi tuntea inhoa. Katumusta, häpeää, surua, jotakin. Hän ei tuntenut. Ei nyt.
Hän tunsi janon, halun, voiman, joka veti häntä kohti taloa, kohti ihmisiä. Kohti sydämenlyöntejä, jotka hän kuuli kaukaa. Hän terästi kuuloaan ja kuunteli puhetta talon sisällä. Hän kuuli takkatulen rätinän, kulhojen kolahdukset, askeleet puulattialla. Hän halusi juosta, rynnätä sisään ja tehdä sen, mitä hänen aistinsa huusivat. Mutta se ei olisi läheskään niin hauskaa. Ajatuksen olisi kuulunut tuntua pahalta. Ehkä se myöhemmin tuntuisi.
Blade keskittyi, hengitti uudelleen syvään ja käveli rauhallisesti ovelle. Hänen oli pysyttävä mahdollisimman tyynenä. Vielä pieni hetki ja hän saisi antaa aisteilleen vallan. Itsensä hillitseminen oli harjoitusta, niin hän ainakin vakuutteli itselleen. Blade koputti ovelle ja kuuli sisällä olevien yllättyneen hiljaisuuden, sen jälkeen askeleet, jotka lähenivät ovea.
Oven avasi jo hieman vanhempi mies, kasvoilla vakava ilme, takana avautui kynttilöiden valaisema tupa. Nainen, hänen vaimonsa, seisoi muutaman askeleen hänen takanaan.
"Iltaa", Blade tervehti hiljaa pitäen äänensä neutraalina. Hän näki epäilyksen miehen silmissä, mutta tämä ei sulkenut ovea.
"Iltaa. Mitä tahdotte?"
"Olen matkalla kylään, mutta en haluaisi riskeerata ja kulkea matkaa yksin pimeässä. Tarvitsisin suojapaikkaa yöksi." Blade oli tehnyt tätä ennenkin. Näin tekivät monet matkaajat ja kaikkia autettiin, mutta kehenkään ei pitänyt sokeasti luottaa tuntemattomaan. Eikä varsinkaan minuun.
Mies silmäili Bladea, joka oli tavalliseen tapaansa tummissa vaatteissaan, joihin hän oli mieltynyt. Hänellä oli mukanaan varusteensa ja rinkkansa, joita hän sekä tarvitsi että käytti lavastuksena huijatessaan olevansa matkaaja. Kyllä hän oikeasti matkasikin, mutta hän ei olisi tarvinnut mukaansa tavallisesti lähes mitään. Mukana kulki nykyisin sitä sun tätä hyödyllistä, enemmän jäänteitä menneisyyden mieliteoista ja mukavuudenhalusta.
"Yöstä on tulossa kylmä", Blade puheli rauhallisesti ja soi hymyn talon emännälle, joka asteli nyt lähemmäs ovea.
"Päästä poika sisään, Ben. Totta kai me annamme yösijan matkaajalle", nainen sanoi ja mies väistyi oven edestä. "Tule sisään."
"Kiitos", Blade sanoi kumartaen hieman päätään. Hän astui sisäpuolelle lämpimään taloon ja vilkaisi pöydän ääreen, jossa istui kaksi nuorta lasta, tyttö ja poika. Nuori nainen, varmasti lapsista vanhin, korjaili kuppeja pöydästä.
Sisälle pääsemisen jälkeen kaikki oli liian helppoa. Blade tunsi jokaisen huoneessa olijan pulssin, näki perheenjäsenten hieman rauhoittuvan.
"Mitä asioita teillä on kylässä?" mies kysyi asiallisesti suljettuaan oven. Blade kääntyi ympäri ja yhdellä sujuvalla liikkeellä katkaisi miehen niskan.
Nainen huudahti kauhusta ja lapsien pelästyneet henkäykset tuntuivat kuin kaikuvan huoneessa. Blade upotti saman tien hampaansa miehen kaulaan, mutta ehti juoda vain hetken, kun hän pudotti miehen ruumiin maahan. Pelkkä maku olisi voinut pitää hänet siinä ikuisuuden, mutta äänet havahduttivat hänessä saalistajan. Vanhin tyttäristä tarttui kahta nuorempaa lasta kädestä ja veti nämä mukanaan pois huoneesta yrittäen pakoon. Turhaa. He eivät pääsisi mihinkään.
Blade hyökkäsi naisen kimppuun tämän yrittäessä ovelle, jätti tämän retkottamaan vasten ulko-ovea kuin nuken. Hän ryntäsi sitten toisen huoneen puolelle lasten perään, ajoi tämä tuvan nurkkaan ja hidasti askeleitaan. Vanhin tytär asettui kahden sisaruksensa eteen, vaikka tämän silmissä kiilteli pelko. Lapset huusivat naisen takana kauhusta, takkatuli loi varjoja seinille ja kynttilät olivat sammuneet.
Blade tarttui vasemmalla kädellä naisen kurkkuun nostaen tätä ylemmäs ja katsellen tämä kasvoja. Hän huitaisi pienen pojan sivuun tämän yrittäessä vetää sisarensa irti hänen otteestaan ja poika lensi hurjasti päin seinää inhottavan rusahduksen saattelemana. Poika valui lattialle tiedottomana, varmasti useita luita murtaneena. Pieni tyttö itki vuolaasti, muttei huutanut. Hän ei kyennyt äännähtämäänkään.
Viimein Blade upotti hampaansa tiukasti nuoren naisen kaulan läpi ja keskittyi juomaan. Hän tunsi naisen potkivan, rimpuilevan, tekevän mitä tahansa, mutta pian tämän yritykset loppuivat liian suuren kivun vuoksi. Blade tiesi, miltä se tuntui. Poltteen täytyi olla valtava, lähes yhtä paha kuin hänen janonsa. Blade sulki silmänsä, joi ja joi, keskittyi ravitsemaan itseään ja kuunteli yhä kiihtyvää pulssia. Hän tunsi sen kiihtyvän, kiihtyvän, lyövän lujempaa aina vain, kunnes nopeasti se pysähtyi.
Tarttuen paremmin kiinni saaliistaan Blade jatkoi juomista. Hänen silmänsä avautuivat yhä kirkkaan punaisina ja hänen katseensa keskittyi pieneen tyttöön, joka tärisi lattialla seinää vasten ja itki tyrskähdellen kykenemättä liikkumaan. Pelko oli lamaannuttanut tytön, tämän silmät olivat pelosta suuret ja kauhun täyttämät.
Blade päästi uhrinsa putoamaan ja tunsi veren valuvan leukaansa pitkin. Hän laskeutui alas ja kallisti päätään katsellen tyttöä. Tyttö tuijotti hänen silmiinsä huoneen ollessa täynnä verta, jo neljä ruumista makasi lattialla. Tuli rätisi vihaisesti, sen valo loi hirviöitä seinille yhä toistuvina varjoina.
Tyttö oli varmaan alle kymmenen kesäinen, nuori, täynnä vahvaa verta. Blade haistoi sen. Hän kuuli sydämen ja hänen aistinsa kiusasivat häntä entisestään. Anna sen yrittää juosta. Saalistaja jahtaa saalistaan. Anna sen yrittää pakoon. Mutta Blade näki, ettei pikkutyttö nousisi ylös. Tällä ei taatusti ollut voimia, ei näin järkyttävän näyn jälkeen.
"Älä, ei", tyttö nyyhkytti lähes käsittämättömiä sanoja, sillä puheesta sai tuskin selvää. "Minä pyydän..."
Heiveröinen ja pelokas ääni täyttyi itkun puuskista, jotka ravisuttivat tyttöä. Tämä ei kuitenkaan kyennyt siirtämään katsettaan pois, vaan tuijotti hirviötä edessään, kauhun näkymää omassa kodissaan.
Blade tarttui tyttöön ja tämä alkoi kirkua suoraa huutoa, mutta ääni loppui lyhyeen Bladen juodessa uhrinsa kuiviin. Hän tunsi viimeisen sydämen pysähtyvän. Kun hän kohotti katseensa ja vilkaisi huonetta, hän näki veren valtavina lammikoina ympäri lattiaa. Hän näki luonnottomiin asentoihin vääntyneet ruumiit. Hän siirsi katseensa yhä käsissään olevaan tyttöön.
Ensimmäistä kertaa kuvotus iski häneen. Tunne oli niin vahva, että se sai hänet hetkeksi tajuihinsa veren himon keskeltä. Hän tuijotti tytön kuolemankalpeita kasvoja ja haavoja, joista hän oli juonut tämän kuiviin. Lapsi vasta. Heikko, puolustuskyvytön ihminen. Nyt tyttö oli kuollut, hänen kätensä kautta. Kuinka hän oli menettänyt itsehillintänsä näin täydellisesti?
Lasta tuijottaessaan Blade tunsi halun paeta. Hän voisi lähteä tästä talosta, hävitä yöhön koskaan jäämättä kiinni, mutta tämä oksettava haju ja kurkussa kutittava polte eivät katoaisi mihinkään hänen mielestään. Hetken verran mies oli varma, että jalat eivät kantaisi, mutta ei hän enää ollut heikko ihminen. Blade nousi hitaasti, otti tavaransa ja poistui ääneti takaisin pimeyteen ja kylmyyteen kiihdyttäen vauhtiaan, juosten eteenpäin välittämättä mihin kulki.
Hän ei tappaisi enää koskaan. Hän ei antaisi aisteille valtaa. Hän lopettaisi sen. Hän taistelisi vastaan.
Mikään ei koskaan toiminut hänen aikomustensa mukaan. Blade saattoi juoda eläimistä, mutta veri ei koskaan riittänyt. Hän joi ihmisistä, jos onnistui saalistamaan pienissä kylissä, mutta huomasi tappavansa uhrinsa pidättäytyessään verestä liian pitkään. Hän yritti juoda säännöllisesti, vaihtaen useasti uhria. Kaikki eivät silti selvinneet.
En kertaa useisiin vuosiin hän tunsi inhoa. Vihaa ja katkeruutta, jotka saivat hänet haluamaan kuolemaa. Aikaisemmin hän ei ollut välittänyt. Hän tappoi, nautti ravitsemisen tunteesta, siitä, että kipu poistui hetkeksi. Palatakseen aina uudelleen. Vähitellen Blade oppi siihen, ettei katuminen auttanut häntä. Hän ei saanut muutettua mitään tekemäänsä, mutta hän voisi korjata tulevaisuutta. Hän halusi ainakin yrittää.
Ajatukset saattoi keskittää muuhun, löytää itselleen puuhaa yön pimeässä tai opetella jälleen elämään ihmisten seurassa, pieniä hetkiä kerrallaan. Silti painajaiset piinasivat häntä, sallimatta unohtaa. Blade vannoi itselleen moneen kertaan, että yritti tosissaan. Mennyttä ei voinut muuttaa. Oli opittava toimimaan tämän kirouksen kanssa tai kärsittävä ikuisuus kantaen taakkaa mukanaan.
Nykyhetki
Päivän vähitellen kääntyessä kohti loppuaan säihke kuningattaren linnan sisätiloissa vain kirkastui. Olivia hymyili leveästi koko iltapäivän, eikä mikään olisi sopinut vastakruunatulle kuningattarelle paremmin. Cecilie näki Olivian muutoksen ja arvasi sen olevan Bladen ansiota. Muut vieraat eivät niinkään kiinnittäneet asiaan suurempaa huomiota, mutta kukaan ei voinut olla ihastumatta Olivian iloiseen luonteeseen.
Päivällinen syötiin suuressa salissa monien kutsuvieraiden istuessa pitkän pöydän ääressä. Ruokailu oli pitkä tapahtuma, ja Olivia seurusteli lähellään istuvan Rinan perheen kanssa syödessään. Blade ei ollut saapunut syömään, ja Olivia epäili sen johtuvan siitä, että vampyyri ei viihtynyt tällaisessa ihmisjoukossa.
Ajatuskin Bladen suuntaan sai Olivian hymyilemään, eikä hän antanut poistaa mielestään hyvää tunnetta. Hän ei suostunut ajattelemaan Bladen lähtöä tai mitään tulevaisuuteen liittyvää. Ehkä hän oli lapsellinen, ehkä hän turvautui kuvitelmiin... Mutta tyttö ei suostunut olemaan pahoilla mielin.
Olivian oli vielä päivällisen jälkeenkin seurusteltava vieraidensa kanssa, mutta onnistui vetäytymään hyvin lyhyiksi hetkiksi omaan rauhaan muutamien kiireisten asioiden varjolla. Hänen työmääränsä oli jo yllättävän suuri, vaikka kruunu oli laskettu hänen päähänsä vasta aamulla.
Vielä ennen myöhäisillan tanssia hänelle jäi muutama tunti aikaa sulkea mielensä työltä ja vierailta. Olivia antautui hovinaistensa käsiin ja tiesi, että nämä antaisivat hänen olla puhumatta, omissa ajatuksissaan, jos hän vain halusi. Oli aika lähteä valmistautumaan iltaa varten.
Lepo tutussa huoneessa ei ollut auttanut. Olivian tuoksu seurasi jostain kumman syystä häntä sinne asti ja kun vampyyri viimein nukahti, palasi vanha painajainen muistuttamaan häntä muutoksen hetkistä. Hän syytti ahdistustaan siitä, että kauhukuvat palasivat unien muodossa.
Blade oli suuttunut itselleen. Hän oli luullut, että pystyisi turvallisin mielin tulemaan takaisin, ihan vain nähdäkseen Olivian olevan kunnossa. Mutta ei, hän oli mennyt tekemään virheen ja lähentynyt Olivian kanssa jo tunti sen jälkeen, kun hän oli vihdoin tämän tavannut. Hän nousi istumaan sängyn laidalle ja painoi pään käsiinsä. Mikään tällainen ei ollut kuulunut Bladen suunnitelmiin. Lähentyminen Olivian kanssa ei kuulunut suunnitelmiin.
Tarkemmin ajateltuna hänellä ei tainnut olla suunnitelmaa ja siksi kaikki meni päin mäntyä.
Eikö pelkkä katse torilla riittänyt? Oliko hänen riistettävä itselleen minuutteja lisää, tavattava nuori kuningatar ihan kasvotusten? Kuinka paljon muka olisi vaatinut, että hän olisi tavallisesti kertonut kuulumiset, oleillut rennosti ja kieltäytynyt päästämästä Oliviaa lähelle? Niin, nähtävästi se vaatikin aika helvetin paljon.
Hän oli tehnyt hirvittäviä asioita ja eniten hän pelkäsi, että hän saattaisi aiheuttaa pahaa Olivialle. Hän oli tehnyt niin jo muutaman kerran. Eikä pahuus ollut pelkkiä sanoja, se oli hänen toinen puolensa, joka häntä itseäänkin pelotti Olivian lähellä. Kuitenkin hän oli huomannut itsessään muutokseen niiden vuosien aikana, kun hän oli ollut olemassa, ja perusteli toimintaansa sillä, muutoksella. Hän ei toiminut enää niin kuin ennen, hän yritti hillitä itseään. Ja silti pahoja asioita oli tapahtunut. Hyvinpä olen onnistunut.
Mies kohotti päänsä, katseli huonetta ja ikkunan eteen vedettyjä paksuja verhoja. Taasko hän meni pilaamaan kaiken? Mitä hän oikein halusi? Mitä hän oikein oli ajatellut? Ja Bladen oli pakko myöntää, hän oli ajatellut Oliviaa. Mutta tosin vain sitä, että pääsisi vetämään tämä lähelleen eikä sitä, että hänen olisi pitänyt työntää tyttö pois luotaan. Hän ajatteli hymyä, heidän keskustelujaan, ei niitä hirvittäviä hetkiä, jolloin tytön veren tuoksu valtasi huoneen.
Hän tiesi myös sen, mitä hän halusi. Hän halusi huonoimman vaihtoehdon. Hän halusi Olivian. Eikö hän välittänyt tästä kuitenkaan tarpeeksi, että antaisi tämän olla?
Levottomana hän nousi ylös ja asteli etsimään paitaansa lattialta. Blade tiesi, että hänen olisi ratkaistava lopulta kaikki, mikä hänen mielessään pyöri. Se oli myös osa syy, joka veti häntä takaisin ja sai hänet palaamaan. Hänen olisi selvitettävä asiat myös Olivian kanssa, jotta saisi rauhan molemmille, olisi lopputulos sitten mitä tahansa.
Vielä tänä iltana olisivat tanssiaiset. Blade huomasi siististi lipaston päälle asetetun vaatelähetyksen, jonka joku palvelusväestä oli kai käynyt jättämässä hänen nukkuessaan. Kello oli varmaan jo paljon, päivällinen oli luultavasti jo ohi. Lainavaatteet hän jätti koskemattomiksi. Hän tyytyi omiin vaatteisiinsa, eikä tarvinnut mitään naamiaisasuja. Vampyyri pohti pitkään menisikö lopulta alakertaan ja saliin ihmisten keskelle. Hänen olisi kohdattava Olivia vielä uudelleen tänä iltana.
Miksi se houkutti häntä niin paljon?
Valoa, käsivarsia palelsi. Zen raotti silmiään, mutta sulki ne saman tien häikäisevän valon sokaistessa hänet. Hän antoi muiden aistiensa toimia ja yritti hengittää rauhallisesti. Hän selkeästi makasi jossakin, jollakin melko kovalla alustalla. Zen koukisti varovasti sormiaan ja tunsi, että alla oli jokin kangas, mutta se oli ohut.
Ympärillä oli melko hiljaista, mutta jostakin kauempaa kuului lintujen ääni ja puheensorinaa. Jossakin lähellä kuului hiljainen kolahdus ja Zen yritti jälleen avata silmiään. Hän kääntyi hiukan kyljelleen, mutta joutui kierähtämään takaisin selälleen kivun iskiessä. Suusta pakeni käheä inahdus kivun pistellessä kehoa. Hän ehti nähdä vilauksen aurinkoisesta huoneesta ennen kuin sulki jälleen silmänsä.
Missä hän oli? Zen yritti kääntyä ja nousta, mutta kipu iski joka puolelle. Ainakaan tilanne ei ollut liian paha, sillä hän oli hengissä ja ympäristö kuulosti rauhalliselta. Ei välitöntä vaaraa, hän ei ollut vuotamassa kuiviin ja pään räjäyttävä särky oli muuttunut tasaiseksi tykytykseksi ohimoilla. Hammasta purren Zen nousi istumaan ja avasi silmänsä totutellen ensin hieman sumeaan näkymään. Otsahiukset heilahtivat silmien eteen estämään auringonsäteiden häikäisyn.
Huoneen toisella puolella joku piteli käsissään astiaa ja pyyhettä. Hahmo laski tavarat käsistään ja lähestyi häntä.
"Hereillä jo?" ystävällinen ääni kysyi ja hahmo Zenin edessä kirkastui. Nuori nainen kumartui häntä kohti ja hymyili hänelle. Hymy oli ystävällinen, mutta ei liian pirteä, eikä ollenkaan teeskennelty. Hän liikkui rauhallisesti, koukisti jalkojaan ollakseen hänen tasallaan.
Zen tuijotti kasvoja, sillä hän muisti nähneensä kasvot. Tutut kasvot ja tutut silmät. Sellaisen ihmisen silmät, joka oli kuollut. Ruskeaa, punaista, vahvoja värejä, kiukkua. Ei. Nyt kun Zen katseli naisen kasvoja, hän huomasi, ettei tässä ollutkaan samoja piirteitä kuin kasvoissa, jotka hän oli luullut näkevänsä.
"Kaikki hyvin, olet täällä täysin turvassa", nainen sanoi ja pyyhkäisi ruskeita hiussuortuvia kasvoiltaan. "Löysin sinut tiedottomana kylän ulkopuolelta ja sain apua, jotta pystyin tuomaan sinut tänne. Kaikki hyvin."
Zen vilkaisi naisen silmiä ja käänsi päätään hitaasti tutkiakseen huonetta. Huoneessa oli valkeat seinät ja toisella laidalla pöytä, jonka luona nainen oli ilmeisesti pessyt astioita. Hän itse oli toisella seinustalla, jossa oli vain ohut patja tai kangas hänen allaan. Zen näki laukkunsa patjan vierellä.
Nyt hän tiesi, miten hän oli tänne joutunut, mutta Zen oli yhä tietämätön siitä missä hän oli. Hän näki kyllä huoneen, mutta mikä kylä tämä oli? Mihin suuntaan hän oli kulkenut? Zen muisti kivun ja päänsäryn, hän muisti hetkiä ennen pyörtymistään, mutta hänellä ei ollut tietoa siitä, että oli liikkunut lähellä jotakin asuttua kylää.
"Haluatko syödä jotakin? Olet varmaan nälissäsi", nainen jatkoi puhettaan ja katosi hetkeksi huoneen ulkopuolelle vain palatakseen nopeasti takaisin käsissään pieni kulho, jonka sisältö höyrysi lämpimänä. "Ole hyvä.” Nainen ojensi kulhon Zenille, joka otti sen varovasti vastaan.
"Et aio puhua minulle, niinkö?" nainen naurahti. Zen tuijotti kulhoa ja sen sisällä olevaa keittoa, muttei sanonut mitään. Nainen hymähti hiljaa ja palasi sitten takaisin vadin ja astioiden luo jatkaakseen työtään, mutta hymyili yhä Zenin suuntaan. Mies lämmitti käsiään kulhon kyljillä, muttei liikahtanut paikaltaan. Fyysinen kipu oli nyt pienempää, mutta oliko hän kunnossa? Zen ei ollut täysin varma.
Vaikka hän kuinka vakuutteli itselleen, ettei mennyt merkinnyt mitään ja että hän oli pärjännyt melko hyvin, jokin vaivasi häntä, eikä hän päässyt tunteesta eroon. Zen tiesi myös, että hänen tulevaisuutensa oli hyvin epävarma. Ehkä hän oli tiennyt sen alusta asti, mutta vasta nyt hän ymmärsi sen todellisen merkityksen.
Hänellä ei ollut paikkaa, mihin mennä.
Tätäkö eräs matkakumppani oli joskus tarkoittanut puhuessaan siitä, mitä oli kulkea maailman halki ulkopuolisena? Hän ei kuulunut enää mihinkään. Hän ei voinut palata minnekään, ei pääkaupunkiin, ei Bashiriin, ei lähikyliin tai metsänkansan lähettyville. Mutta näinhän tämän pitikin mennä, eikö? Hän oli tehnyt päätöksensä, tiennyt sen seuraukset... ja luullut olevansa valmis tähän. Mutta mitä hän oli aikonut taistelun ja kaiken tapahtuneen jälkeen?
Viimeiset kuukauden Zen oli käyttänyt matkustaen yhä kauemmas ja kauemmas. Hän oli pitänyt matalaa profiilia, pakoillut ja kierrellyt, mutta hän oli onnistunut pysymään erossa vaikeuksista. Hän tiesi, ettei häntä etsitty, ei ainakaan virallisesti. Silti missään ei ollut täysin turvallista liikkua.
Zen muistutti itselleen, että hän oli ajautunut tähän kaikkeen oman valintansa seurauksena. Hyvä on, ehkä oli myönnettävä, että hänet oli pakotettu useasti valitsemaan, mutta hän oli tehnyt päätökset aikomuksenaan kestää kaiken, juuri siksi, että halusi eroon hirviöstä sisällään. Nyt hän ei enää ollut varma.
"No, maista sitä edes", nainen sanoi yllättäen ja keskeytti Zenin mietteet. "Se on hyvää. Ja sinun pitäisi syödä."
Zen kohotti hieman katsettaan ja vilkaisi sitten uudelleen kulhoa ennen kuin kohotti sen ja maistoi. Keitto ei ollut pahaa. Lämmin tuntui hyvältä kurkussa ja vasta nyt hän huomasi, kuinka nälissään hän oikeasti oli.
Nainen puheli Zenille välillä, mutta hän kuunteli vain osan tämän puheista. Nainen kysyi tarvitsiko hän lääkettä kipuihin, mutta Zen ei aikonut vastata. Hän tunsi kyllä kivun, mutta se oli erilaista kuin aiemmin päänsärky. Tämä kipu oli jotakin surun kaltaista ja piti hänet nyt hereillä.
"Minulla on kaikenlaista rohdoista ja kipulääkkeistä unohdusjuomiin", nainen sanoi, muttei saanut puheilleen vastausta. Zen joi hiljaa keittoaan ja nainen huomasi hänen vihdoin syövän.
Tämä hymyili tyytyväisenä. "Olen Mariella. Kertoisitko minulle nimesi?"
Zen joi keittonsa vilkaisten välillä naista, mutta painoi taas pian päänsä ja pysytteli hiljaa. Nainen huokaisi huvittuneesti ja tuli sitten hakemaan tyhjän kulhon Zeniltä.
"Et taida haluta puhua vielä?" Mariella sanoi ja laski kätensä hetkeksi Zenin olkapäälle. "Mieti tahdotko lääkettä kipuihin ja lepää vielä vähän. Puhutaan sitten kun jaksat."
Zen laskeutui varovasti takaisin alas tuntien kipua selässään, mutta huokaisi helpottuneena kun sai jälleen sulkea silmänsä. Hän kuuli vielä Mariellan hiljaisen äänen ennen nukahtamistaan.
Muutama tunti omaa rauhaa ja rentoutumista laittautumisen keskellä teki ihmeitä. Olivia oli vihdoin saanut ylleen tumman puvun, joka oli illan tanssiaisiin ja hänen olonsa oli virkeämpi kuin päivällisen jälkeen. Hänen hovineitonsa olivat hääränneet hieman ylimääräistäkin hänen kimpussaan ja olleet erityisen huolellisia. Olivia oli kiittänyt heitä täydestä sydämestään ja toivoi, että naiset ehtisivät nauttia juhlista, koska olivat nähneet niin kovasti vaivaa hänen eteensä päivän aikana.
Juhlan vuoksi Olivia oli lähettänyt uuden mekon Cecilielle ja odotti näkevänsä tytön nätissä puvussa. Väsymys painoi jaloissa ennen tanssiaisten alkua, sillä päivä oli ollut pitkä, mutta toisaalta Olivia tunsi itsensä virkeäksi, melkein ylivirittyneeksi, hän odotti iltaa innolla. Ne olisivat ensimmäiset juhlat, jotka hän järjesti. Ja ensimmäiset juhlat vuosiin.
Kun tyttö vihdoin asteli portaita alas, hänen katseensa kiinnittyi Bladeen, joka saapui juuri ala-aulaan vieviin rappusiin. Blade ei ollut pukeutunut kuten tanssiaisiin pukeuduttiin (usein värikkäisiin juhlavaatteisiin), vaan tavalliseen mustaan vaatetukseensa. Olivia tosin ajatteli, että se puki Bladea paremmin. Vampyyri oli vaikea kuvitella eri asusteisiin, varsinkaan niihin, jotka Olivia oli tälle lähettänyt. Tyttö huomasi nyt virheensä.
Blade oli pysähtynyt nähdessään Olivian. Vaikka hän oli nähnyt tämän jo päivällä upeassa puvussa, se ei vetänyt vertoja illan asulle. Tummansinisen mekon laskoksissa oli myös mustaa ohutta kangasta ja ylemmässä osassa ohutta hopea kirjausta. Tytön pitkät hiukset oli sidottu ylös korkealle nutturalle niin, että muutamia hiussuortuvia oli jätetty eteen. Tytön kaulassa oli koruja, samoin mekossa kulki helmiä.
Olivia oli kuitenkin sitä mieltä, että oli pukeutunut hillitysti siihen nähden, millaisia pukuja salissa olisi. Se tulisi olemaan väriloistoa, mutta Olivia piti tummasta puvusta iltapukuna paljon enemmän. Hän oli jo kantanut punaista mekkoaan lähes koko päivän. Siinä tyttö huomasi yhtäläisyyden Bladeen, molemmat olivat päätyneet tummiin.
Olivia ei voinut olla hymyilemättä nähdessään miehen ja lähestyi tätä.
"Nämä kengät varmaan tappavat minut tänä iltana", Olivia kuiskasi heidän lähtiessään kulkemaan alas portaita ja viittasi mustiin korkokenkiinsä.
"Oletpa nähnyt vaivaa laittautumisen eteen", Blade vastasi heidän ohittaessaan ensimmäisen portaissa seisovan vartijan. Jostain syystä vampyyri käänsi katseensa pois kuningattaresta, portaisiin heidän edessään.
"Minusta pidetään huolta", Olivia vastasi iloisena. "Hovinaiseni tekevät ihmeitä."
"Kohta näet sitä väkeä, joka aulan poikki asteli äskettäin. Siinä niitä ihmeitä olisi tarvittu.”
”Yritin olla huomaavainen lähettäessäni puvun myös sinulle. Anteeksi.” Olivian oli keskityttävä taas askeleisiinsa, sillä hän tajusi tuijottavansa Bladea.
”Lähinnä tämä koko juhla näyttää silmiini ihan sirkukselta”, Blade naurahti. "Vaikka sinä varmaan-"
Heidän juuri ohittamansa vartija rykäisi kuuluvasti ja sai kaksikon pysähtymään.
"Teidän tulisi puhutella häntä 'hänen korkeudekseen' tai 'majesteetiksi'", mies huomautti selkeästi närkästyen Bladen puhetavasta. Sinuttelu ei ollut hovissa tavallista.
Vampyyri kohotti kulmiaan huvittuneena.
"Se ei ole tarpeen", Olivia sanoi nopeasti. "Kiitos-"
"No mutta, teidän kunnianarvoisa kuninkaallinen korkeutenne varmaan nauttiikin juhlista, vaikka minä en niistä mitään ymmärtäisi", Blade korjaili sanojaan tarkoituksella painottaen niitä ja kumarsi hieman pilkallisesti. Ilmeisesti tällä oli vanha taipumus tallella. Vartija näytti tyytyväisemmältä selkeästi tajuamatta sanojen ivaa.
"Lopeta", Olivia ärähti hiljaa Bladelle heidän jatkaessaan matkaansa eteenpäin. "Sinun ei edelleenkään tarvitse pilkata minua."
Bladen virnistys leveni, mutta Olivia ei ehtinyt ärähtää tälle enää uudelleen, sillä he astelivat jo hyvin täyteen tanssisaliin ja hänen oli aika ottaa vieraitaan vastaan. Kuningattaren oli astuttava saliin edellä, joten Blade jättäytyi taakse, mutta kun Olivia yritti katsoa miehen perään hetken kuluttua, vampyyri katosi nopeasti ihmisvilinään. Olivia keskittyi ihmisiin puhuen mahdollisimman monen vieraan kanssa lyhyesti, kiertäen ympäri salia.
Sali todella oli täynnä pukuloistoa. Mitä värikkäämpiä pukuja ja koristeita löytyi joka puolelta ja Olivia tunsi astuneensa satukirjojensa maailmaan. Kun hän viimeksi oli nähnyt tällaiset juhlat, oli maailma ollut aivan toisenlainen. Hän oli ollut hyvin nuori, vasta lapsukainen, joka paimennettiin nukkumaan ennen illan tähtihetkeä. Tanssiaisten järjestämisestä oli aikaa.
Ihmiset juoruilivat, söivät, joivat ja kuuntelivat musiikkia, jota jousikvartetti esitti. Kun oli tanssin aika, Olivian oli oltava mukana ensimmäisessä tanssissa. Hän jännitti hieman, mutta hänen tanssiparinsa, yksi sotilaista, oli varma tanssija ja sai Olivian hieman rauhoittumaan. Tätä varten hän oli harjoitellut askeleita tiukan opettajansa valvonnassa, kuunnellut moneen kertaan miten tuli korjata ryhtiä ja nostaa leukaa, ei saanut antaa käsivarren roikkua.
Ensimmäisen tanssin jälkeen Olivia poistui tanssilattialta ja jäi katselemaan tanssivaa ihmisvirtaa. Hän sai ohuen ja korkean lasin käteensä täynnä kultaista juomaa. Hänen katseensa etsi, muttei löytänyt hakemaansa, ennen kuin hän huomasi nuoren tytön etenevän salin laitaa häntä kohti. Cecilie oli pian hänen luonaan ja Olivia ihastui tämän vaaleaan asuun, joka sopi hyvin tytön vaaleiden kiharoiden kanssa. Tyttö näytti yhä enemmän enkeliltä, hän tarkkaili salia silmät suurina ja näytti välillä vaipuvan ajatuksiinsa, kasvot surumielisessä hymyssä.
"Sinä olet hurjan kaunis", Cecilie sanoi hymyillen tarkastellessaan Olivian pukua.
"Kiitos, sinäkin olet. En arvannut, että pukukankaiden valitseminen voisi olla näin hauskaa, varsinkin kuin sain nähdä sinut tuossa luomuksessa", Olivia naurahti ja vastasi hymyyn.
Pian heitä lähestyi nuori poika tummansinisessä asussaan ja kumarsi molemmille. Olivia tunnisti pojan olevan yksi lähikaupungista tulleista vieraista. Tämä taisi kuulua kaupunginjohtajan perheeseen.
Poika esittäytyi kohteliaasti ja pyysi Cecilietä tanssimaan. Noitatyttö punastui, mutta suostui ja hymyili anteeksipyytävästi Olivialle, kun kaksikko katosi tanssilattialle ihmismassan sekaan. Olivia hymyili iloisesti takaisin ja jäi hetkeksi yksin katselemaan tanssia juomalasi kädessään.
Myöhemmin Olivia tanssi vielä useita tansseja, enimmäkseen ryhmätansseja, vaikka hänen asunsa ei ollutkaan siihen paras mahdollinen, vaan helmaan sai tarttua toisella kädellä jatkuvasti, ettei hän kompuroisi. Ihmiset taputtivat innokkaasti ja tunnelma tuntui kohoavan salissa jatkuvasti. Tanssin tiimellyksessä Olivia ehti huomata Bladen, joka siemaili viiniä lasistaan tyynen näköisenä hieman etäämmällä. Hetken Olivia kuvitteli millaista olisi, jos Blade tanssisi hänen kanssaan, mutta kun hän seuraavaksi yritti katsoa, missä vampyyri olisi, tämä oli poistunut parvekkeelle.
Edessä pimeyteen levittäytyi kaupunki, katot ja savupiiput, jossakin vielä kauempana koko aluetta kiertävä muuri. Blade hengitti viileää yöilmaa ulkona parvekkeella. Pimeys tuntui hyvältä verrattuna tanssisalin kirkkaisiin valoihin, jotka loistivat yhä, vaikka ilta oli jo pitkällä. Ulkona oli mukavan rauhallista ja hiljaista. Ja viileää, sillä lämpötila sisällä nousi huimaa vauhtia. Sisältä kuului hiljaisena soittajien musiikki ja tanssijoiden askeleet.
Ilma oli tyyni, mutta Blade haistoi Olivian jo aikaisin. Tyttö käveli parvekkeen puolelle hengittäen syvään raikasta ilmaa ja huokaisi. Vampyyri kuuli Olivian askeleet, kun vastakruunattu kuningatar lähestyi häntä. Hän ei silti kääntynyt katsomaan.
Olivia asettui hänen viereensä nojaamaan kaiteeseen. Molemmat katselivat kaupunkiin, jossa siellä täällä näkyi kynttilän valoja illan pimeydessä.
"Siitä on pitkä aika, kun täällä on viimeksi juhlittu näin", Olivia sanoi haikeasti. "Tanssi ja ilo on varmaan meille kaikille hyväksi. Ja koko kruunajaisten juhlistaminen."
"En ole koskaan piitannut juhlista", Blade vastasi tyynesti. Olivia mutristi hieman huuliaan ja kääntyi katsomaan Bladea, joka piti yhä katseensa kaupungissa.
"Silti minä olisin toivonut, että sinä olisit tanssinut minun kanssani", Olivia totesi ja äänessä kuulsi hieman toivoa, vaikka hän yritti selvästi verhota sanansa leikkimieliseen kiusoitteluun.
"Minä en tanssi", Blade totesi yhtä vahvasti.
"Arvasin, että sanot noin", Olivia sanoi. "Ei kai se johdu siitä, ettet sinä osaa?"
"Minä en tanssi."
Olivia hymyili hieman. "Ei se ole vaikeaa", tyttö sanoi ja pakotti Bladen kääntymään itseään kohti.
Olivia kuunteli hetken sisältä kantautuvaa musiikkia ja alkoi astella sen tahdissa pientä kuviota. Tanssi oli joku ryhmätansseista, jota tanssittiin suurella joukolla, jokainen parinsa kanssa. Bladelle tanssi oli kyllä tuttu, hän oli nähnyt sen useasti.
"Näin, helppoa eikö?", Olivia sanoi hiljaa ja tarttui Bladen ranteeseen nostaen vampyyrin käden ylös ja painoi oman kämmenensä tämän viileää kämmentä vasten. Blade ei kuitenkaan liikauttanut jalkojaan.
Sitten tyttö lähti hitaasti astelemaan Bladen ympäri pakottaen vampyyrin pyörähtämään mukanaan. He kiersivät toistensa ympäri hitaasti ja Olivia piti silmänsä Bladen tummissa silmissä, eikä vampyyri tällä kertaa päässyt irti tytön katseesta.
Olivia kiersi vähitellen lähemmäs niin, että hän oli jo lähes kiinni Bladessa, kunnes musiikki sisällä hiljeni ja he kuulivat valtaisat kätten taputukset tanssijoiden taputtaessa soittajille. Pian alkoi uusi kappale.
"Osaathan sinä", Olivia kuiskasi. Blade ei tiennyt mitä sanoa, vaan yritti saada tolkkua sisällään pyörivistä tunnemyrskyistä. Hänen toinen kätensä oli yhä Olivian kämmentä vasten painettuna.
”Kuule, jos pyytäisin… Tällä kertaa… Jäisitkö?” Olivian kysymys sai Bladen laskemaan kätensä. Hän ei tiennyt vastausta, mutta tässä sitä oltiin, keskellä sitä keskustelua joka oli käytävä, olisi pelkurimaista paeta.
”Minustako se johtuu?” nuori kuningatar pohti ääneen. ”Olen liian…” Hän ei näyttänyt löytävän oikeaa sanaa, ehkä hän oli juonut sitä kuohuvaa juomaa liian monta lasillista tanssin tiimellyksessä.
”Tavallaan”, Blade sanoi lopulta ja kääntyi takaisin nojaamaan parvekkeen kaiteeseen. Olivia astui aivan hänen vierelleen. ”Mutta enemmän tässä on kyse molemmista, siitä mitä me olemme. Kumpikin.”
Olivia oli alkanut vapista. Tyttö kohotti kätensä tarttuakseen Bladen olkaan.
"Blade, sinä... sinä voit muuttaa minut, minä...", Olivia empi ja takelteli hieman sanoissaan. Tyttö henkäisi huomatessaan vampyyrin silmien kaventuneen. "Sinä voit tehdä minusta... sinun kaltaisesi. Haluan olla-"
"Lopeta", Blade totesi kylmästi ja siirsi Olivian olkapäistä etäämmälle. "Vaikka olen tehnyt paljon pahaa, älä sentään loukkaa minua."
"Mutta-"
"Mieti! Mieti, mitä juuri äsken sanoit!"
Bladen terävä äänensävy sai Olivian vavahtamaan. Vampyyri näki, miten suru sai tytön silmät kiiltelemään. Olivia puri huultaan, hillitsi itsensä väkisin.
"Sinä olet kuningatar ja sinulla on velvollisuutesi", Blade totesi tyynesti.
"Mutta se ei kuulu kansalle tai hoville, kenet minä tahdon! He eivät päätä-"
"Kuuluu se. Tässä asiassa se kuuluu myös heille, ainakin niin he kuvittelevat. Mieti! He seuraavat sinun jokaista liikettäsi, levittävät jokaista huhua, joka linnasta ja kuningasperheestä kuullaan. Sinä olet heidän toiveiden symbolinsa uudesta, paremmasta ajasta. Sinä et halua pilata sitä."
"Mutta olen valmis mihin tahansa! Olen päättänyt, että tahdon-"
Jälleen Blade keskeytti Olivian. "Ei. Minä en tekisi sitä. Minä en tuomitse sinua tähän helvettiin, en nyt enkä koskaan. Ymmärrätkö sinä edes mitä se merkitsisi?"
Olivia vaipui hiljaisuuteen ja Blade pystyi melkein kuvittelemaan tämän ajatuksen juoksun, mielessä vilisevät kuvat tulevaisuudesta, joka näyttäisi aivan toiselta, jos Olivia valitsisi hänet.
"Minä olen tehnyt pahaa. Sinä tiedät minun tappaneen. Mutta et tiedä millaista se on. Eikä sinun koskaan pidäkään tietää", Blade sanoi silmissä vaarallisen jyrkkä katse.
"Sinä et ole satuttanut minua!" Olivia väitti. "Sinä olet hyvä!"
"Minä olen satuttanut sinua", Blade sanoi terävästi. "Älä valehtele itsellesi."
Olivia nielaisi. Miten nuori kuningatar olikin saattanut ymmärtää tilanteen niin väärin? Ei Blade ollut koskaan ajatellut tällaista vaihtoehtoa, ei edes harkinnut sellaista.
"Sinä olet... kuitenkin muuttunut", Olivia sanoi yrittäen saada ääneensä päättäväisyyttä.
"Olen. Enkä halua palata takaisinpäin, jos vain mahdollista."
Olivia varmasti näki häivähdyksen kivusta Bladen silmissä. Tytön posket punehtuivat ja hän siirsi katseensa sivuun. Blade päästi viimein irti tytön olkapäistä.
”Minä kun ajattelin olevani kypsä ja valmis”, Olivia tuumasi hiljaa. ”Näinkö nopeasti olen valmis heittämään kaiken hukkaan?”
”Olet kuningatar vasta ensimmäistä päivää”, Blade lohdutti. ”En tarkoittanut sanoillani sitä, mihin ajatuksesi ensimmäisenä päätyivät. En sitä, että sinun ihmisyytesi olisi tässä se väärä asia.”
"Anteeksi, minun ei olisi pitänyt..."
Bladen ilme pehmeni hieman. "Sinä tiesit alusta alkaen..."
"...Ettet sinä jää ja ettei tämä kestä pitkään, tiedän", Olivia viimeisteli hiljaa vampyyrin lauseen ja kohotti katseensa. "Ei se silti tee minun oloani paremmaksi."
Blade huokaisi. "Minun taas ei olisi pitänyt-"
"Älä”, Olivia keskeytti. Nyt tytön silmissä salamoi. "Älä sano, ettei sinun olisi pitänyt tulla. Olet täällä ja se on minulle tärkeää. Ja toivon, että näen sinut uudelleenkin. Olen valmis odottamaan. Vaikka sitten ikuisuuden."
Blade oli otettu Olivian sanoista. Tyttö välitti hänestä enemmän kuin hän ansaitsi. Hän itse ajoi molempia typerästi kohti umpikujaa, joka häämötti edessä vääjäämättä. Hän ei koskaan, ei koskaan muuttaisi Oliviaa, hän ei tekisi sitä tytölle. Hän ei olisi niin itsekäs ja typerä, että pilaisi tämän elämän tekemällä tästä jonkin saastaisen lemmikin itselleen.
Mutta mitä hän voisi tehdä? Jättää Olivian rauhaan? Se kaikki taisi olla jo liian myöhäistä. Oli ollut jo hyvin pitkään. Hän pakottaisi tämän odottamaan, täysin turhaan, jotain aivan mahdotonta. Jano muistutti kirvelevänä olemassaolostaan. Bladen sisällä vellova inhotus muistutti siitä, mikä hän todella oli. Kun hän mietti sitä, tilanne tuntui vain pahenevan. Ei, hänen ei sopinut olla heikko nyt. Hän komensi itseään keskittymään, sulki aistit hiljalleen ja vain näki. Kun hän ajatteli tiukasti Oliviaa, tunne pakosta hallita itseään selkeni. Vastalääke. Niin hän oli ennenkin ajatellut.
"Väärin", Blade kuiskasi. "Minulla ei ole muuta kuin ikuisuutta. Sinulla taas ei ole aikaa lähes ollenkaan, jos sitä katsotaan minun näkökulmastani."
"Joka tapauksessa aika ei ole meidän puolellamme", Olivia vastasi hiljaa. Blade pysyi sanattomana.
He katselivat toisiaan jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Vain sisältä kantautuvan musiikin ääni ajelehti heidän luokseen. Olivia huokaisi varovasti ennen kuin avasi suunsa.
"Minä olen miettinyt yhtä juttua."
Blade ei kysynyt, mutta vastasi katseeseen antaen ymmärtää, että odotti Olivian jatkavan.
"Annat minun olettaa, mutta et koskaan sano suoraan. Sinä et vastannut minulle silloin... kun kysyin, mitä ajattelit minusta", Olivia sanoi. Blade kohotti hieman kulmiaan, mutta muisti kyllä illan telttojen luona, kun Olivia oli odottanut häntä. Illan, josta tuntui kuluneen niin kovin kauan ja silti se oli hyvin terävä muistikuva.
"Sinä mietit kummallisia asioita."
"Sinä et pitänyt sitä lupaustakaan."
"Mm."
"Etkä vastannut minulle silloin."
Pyytäisit, Blade mietti hieman huvittuneena, kallisti päätään ja painoi suudelman kuningattaren poskelle. Olivian sydän sykähti, hän kuuli sen, laukkasi hetken verran nopeammin. Blade vetäytyi pois ja huomasi punan vain voimistuneen tytön kasvoilla.
"Sinä tunnut saavan aika helposti sen mitä haluat", Bladen naurahti muistaen miten Olivia oli aiemmin havitellut suukkoa samankaltaisella taktiikalla. Tyttö oli keinotellut tiensä parvekkeellekin, vaikka Bladella ei alkuillasta ollut mitään suunnitelmia viettää aikaa pidemmin Olivian seurassa.
"Minussa on vähän kuninkaallisen vikaa, jos et ole sattunut huomaamaan", Olivia lohkaisi tyytyväisenä.
Blade katseli tutkiskelevasti tytön kasvoja.
"Ihme kysymyksiä sinulla. Luulisi, että se oli tähän mennessä sinulle jo selvää."
"Yritin saada sinut sanomaan sen ääneen", Olivia sanoi silmät tuikkien.
Blade taisteli kipua vastaan ja toivoi, että muistutus Oliviasta, hänen hyvinvoinnistaan, helpottaisi hänen oloaan, saisi hänet taistelemaan paremmin vastaan. Olivia tuskin tiesi, mitä vastaan hän kamppaili parhaillaan, hän osasi piilottaa sen hyvin. Yhtäkkiset taputukset saivat kummankin säpsähtämään. Naurua, kovaäänisempää puhetta, sitten musiikki alkoi jälleen.
"Se on viimeinen tanssi...", Olivia sanoi hiljaa. Tyttö tarttui Bladen käteen, mutta vampyyri ei liikahtanut paikaltaan.
"Minä sanoin, etten tanssi."
Olivia mutristi huultaan harmista, kuten tytöllä oli tapana. Hän irrotti varovasti Bladen kädestä.
"Hyvää yötä", oli tytön viimeinen kuiskaus ja tämä katosi parvekkeen ovista takaisin täyteen valaistuun saliin.
Pakenemista, sitä tämä oli. Jälleen Blade oli vihainen itselleen. Pitikö hänen palloilla asian kanssa edestakaisin, miettiä aina uusia vaihtoehtoja tajuten lopulta, ettei mikään niistä ollut oikea tai toimiva? Pitikö ristiriitojen heitellä häntä edestakaisin, kunnes hän ei enää ollut varma mistään? Vampyyri oli siirtynyt varjoissa takaisin huoneeseensa. Hän olisi viihtynyt viileässä ulkoilmassa vielä pidempäänkin, olihan sentään ilta ja hänen aikansa, mutta hän ei malttanut kiertää linnan pihoja. Parvekkeella hän olisi yhä haistanut Olivian ja kiusaus puhua tälle uudelleen oli liian suuri.
Pimeässä huoneessa Blade lysähti sängynlaidalle istumaan ja potkaisi saappaat jalastaan. Hän tunsi vielä tytön tuoksun lähellään ja tämän lämpimät kädet, tuikkivat silmät. Hitto, hän ei ollut rakastanut moniin vuosiin sillä tavoin, kuin hän rakkauden ymmärsi. Mutta nyt hänen täytyi myöntää, vaikka ei sitä ollut toivonut, että hän rakasti vastakruunattua kuningatarta.
Jokainen valinta oli umpikuja, mutta Blade lähes nauroi itselleen miettiessään tilannetta. Vielä lähes vuosi sitten hän olisi vannonut, ettei koskaan tuntisi mitään tällaista. Hän oli rakastunut kuningattareen. Voi helvetti, kuninkaalliseen.
Eikä vampyyri todellakaan kuulunut samaan säätyyn.
Ja vaikka hän olisikin ihminen, tavallinen kansalainen, hän ei silti koskaan kuuluisi samoihin piireihin kuin Olivia. Ei niin, että hän olisi sitä koskaan halunnut, mutta väistämättä ajatus tästä kuitenkin muodostui hänen mieleensä. Hän ei ollut millään muotoa hyväksyttävä. Ei hovissa, ei kuningattaren ystävänä, eikä kyllä missään muuallakaan. Ihme, että Olivia oli saanut pidettyä hänen todellisen luontonsa salassa suurimmalta osalta hovissa. Olivian kasvot kummittelivat hänen mielessään, kun vampyyri hieroi sormilla otsaansa.
"Mitä helvettiä minä sinun kanssasi teen?" Blade mutisi itsekseen tuijotellen lattiaa.
Hän kuuli selkeän naisäänen, aivan kuin joku olisi seisonut aivan hänen edessään, vaikka hän ei ollut aistinut kenenkään tuloa.
"Sinä todella välität hänestä."
Blade nosti katseensa ja räpytteli silmiään. Ensimmäistä kertaa vampyyrivuosiensa aikana hän oli hetken peloissaan. Nainen oli pitkä, pukeutunut yksinkertaiseen mekkoon ja jättänyt pitkät, tummanruskeat hiuksensa auki. Hahmo oli hieman läpikuulta, kuin se ei kokonaan olisi läsnä. Ja naisella oli hyvin tutut vihreänruskeat silmät. Mistä tämä oli ilmestynyt? Miten hän ei ollut aistinut tätä?
Nainen hymyili Bladelle hieman ja tuntui tarkastelevan vampyyriä kiinnostuneena. Tutut kasvot, vaikka monet maalaukset eivät tehneet niille oikeutta. Ei kuitenkaan tuoksua, ei sydämen sykettä, ei mitään. Blade ei saanut sanaa suustaan, vaan tuijotti Olivian äidin hahmoa yrittäen saada rennon ulkokuorensa takaisin.
"Sinä todella välität minun tyttärestäni", edesmennyt kuningatar sanoi lempeästi.
"Toivoisitko että en?" Vampyyri yritti kätkeä hämmennyksensä.
Nainen kurtisti hieman kulmiaan. "Hän on onnellinen. Hän haluaa sinut."
"Vastoin parempaa tietoaan", Blade muistutti. Näkikö hän unta vai oliko hän vain sekoamassa, siitä hän ei ollut varma. Magian aavemainen utu leijui huoneessa. "Hänen olisi parempi, jos lähtisin."
"Olisiko?" Olivian äiti kysyi. "Olisiko hänen parempi ikävissään ja surullisena?"
"Hän pääsisi siitä yli", Blade vastasi toivoen kuulostavansa vakuuttavalta, mutta alkoi jo epäillä omia sanojaan. Häntä tarkastelevat tutut silmät eivät auttaneet tilannetta yhtään.
"Mutta hän muistaisi sen pitkään. Hän olisi surullinen." Nainen huokaisi. "Lähdit jo kerran ja se satutti häntä. Hän on jo kuningatar, mutta silti niin nuori."
Vampyyri ja entinen kuningatar tuijottelivat toisiaan, Blade ärtyneenä, nainen kiinnostuneen oloisena. Hiljaisuus tuntui vampyyristä omituiselta heidän välillään.
Oikeastaan kaikki tuntui helvetin oudolta. Miten hän nyt puhui niin tavallisesti henkilön kanssa, joka oli kuollut, ja jota hän ei ollut koskaan ennen edes tavannut? Ja siinä kuningatar vain oli hänen edessään. Vampyyri yritti saada ajatuksensa selkiämään. Tämä tapaaminen ei voinut olla vain hänen pilkakseen, entisellä kuningattarella oli jotakin mielessään.
"Mitä sinä sitten haluat minun tekevän?" Blade haastoi kiukkuisesti. Varmasti kuningatar oli tyttärestään huolissaan, mutta oikeuttiko se tulemaan hänen luokseen, jostain hemmetti kuolleista, puhumaan hänelle, puhumaan Oliviasta!
"En minä voi käskeä sinua", Olivian äiti sanoi hiljaa. "Minä olen täällä ihmeen kaupalla, sillä olen viivytellyt aivan liiaksi. Olen palannut takaisin päin liian usein, liian monta kertaa auttaakseni Oliviaa. Tämä on viimeinen asia, joka minulle sallitaan."
"Onpa kunnia", Blade tokaisi hieman ivalliseen sävyyn, mutta kuningatar ei näyttänyt pahastuvan.
"Sinulle tarjotaan valintaa", nainen sanoi.
"Eikä minulla ole tietoakaan mitä teen", Blade vastasi kärkevästi. "Kyllä tässä on valittu jo vaikka kuinka kauan, ilman sinunkin apuasi."
"Ei, en tarkoita sinun ajatustasi pakollisesta valinnasta niiden vaihtoehtojen välillä, joita olet hahmotellut mielessäsi. Jäädä vai lähteä, jotakin sinun on valittava tietysti. Mutta minulla on tarjota sinulle vaihtoehto. Kolmas vaihtoehto, toinen tie. Mutta se on nimenomaan valinta, voit myös tehdä toisin. Ja tietysti hänen tahtonsa painaa tässä vaakakupissa."
Blade tiesi vaihtoehdot, lähtemisen ja Olivian muuttamisen, eikä kumpikaan kuulostanut hyvältä. Mutta tilanteesta ei ollut ulospääsyä. Pitäisikö hänen vain valita kahdesta pahasta pienempi? Vampyyri nousi laiskasti seisomaan ja käänsi selkänsä naiselle. Hän astui huoneessa muutaman askeleen ilman että jalkojen osuessa maahan kuului ääntäkään. Blade sormeili hieman nojatuolin käsinojaa ja laski sitten takkinsa sen päälle.
"Ja mitäköhän se toinen tie olisi?" Blade yritti pitää äänestään poissa kaiken kiinnostuksen, mutta todellisuudessa hän oli hieman utelias. "Et sentään korjaisi koko tätä ongelmaa saman tien jollain taikatempuilla?"
"Sitäkö sinä tahdot?"
Blade tyytyi rojahtamaan nojatuoliin, eikä vastannut. Nainen katseli häntä tarkkaan ennen kuin puhui uudelleen.
"Minulle on suotu viimeinen hetki magiaan. Haluan turvata tyttäreni tulevaisuuden, mutta en arvannut tällaista mahdollisuutta. Tiedän, että sinäkin tunnet vahvasti. Tiedän sinun suurimman toivomuksesi. Se on sinun vaihtoehtosi."
Bladen katse kääntyi hämmentyneenä Olivian äitiä kohden. "Mitä?"