Trust

28.luku: Lopullinen valinta

Muistot himosta, kipu pelosta,
rakkaus on kuolema,
kuolema olet sinä.

Auringon säteiden läpäisemänä,
sydämesi, ruumiisi, sielusi,
sitovat, polttavat lupauksen verelläsi.

Hänen luottamuksestaan, sinun toiveestasi,
kummankin rakkaudesta,
sidottuna yhteen varjojen poistuessa.



Harmaa maailma sai hiljalleen värejä. Herätessään Zen sulki ja avasi silmiään useaan kertaan, ja huomasi huoneen olevan tyhjä ja hiljainen. Ulkoa kuului ihmisten ja töiden ääniä. Aurinko paistoi jälleen eikä Zen ollut varma oliko hän ollut unessa muutaman tunnin vai vuorokauden.

Hän nousi varovasti ylös eikä kipu ollut yhtä paha kuin edellisellä kerralla. Selkään sattui yhä, ja käsien ja jalkojen lihakset tuntuivat jäykiltä. Mutta päässä humisi tyhjyys.

Mies siirteli jäseniään ja puri hammasta. Olo oli avuton, kun hän huomasi, ettei kyennyt seisomaan, sillä jalat eivät kantaneet kunnolla. Hän tyytyi tarkastelemaan jälleen huonetta, jossa oli, mutta siinä ei ollut tapahtunut muutoksia.

Zen kurkotti laukkunsa luo ja nosti sen lähemmäs tutkiakseen sen sisällön. Mitään ei ollut kadonnut. Yllään hänellä oli samat likaiset vaatteet, joissa hän oli matkannut, mutta Zen ei jaksanut välittää. Hänen kasvonsa ja hiuksensa olivat luultavasti aika ilkeän näköiset, mutta sekään ei kauheasti jaksanut häntä kiinnostaa.

Mariella asteli huoneeseen ja hymyili yllättyneenä nähdessään Zenin jalkeilla. "Huomenta. Onko jo parempi olo?"

Hymy tuntui väärältä, oli vaikea katsoa toista suoraan kasvoihin. Zen ei puhunut, mutta oli siirtämässä laukkunsa takaisin alas, kun kipu iski käteen ja tuska kuvastui hänen kasvoillaan.

Mariella tuli huolestuneen näköisenä hänen luokseen. "Oletko päättänyt tahdotko lääkettä?"

Nyt Zen kohotti katseensa ylemmäs. Hän oli pohtinut mitä tekisi, mutta unissa muistot ja pelot sekoittuivat toisiinsa ja vaikeuttivat päätöstä. Hän oli miettinyt, oliko hänellä maailma ylipäänsä enää mitään, mitä hän saattoi haluta. Hän muisti Mariellan sanat, muisti tämän tarjonneen hänelle lääkettä aiemminkin.

Zen tiesi, ettei fyysinen kipu ollut pahinta. Sen hän voisi kestää, mutta hänen sisällään oleva kipu ei laantunut, vaikka hän teki kaikkensa.

Mutta jotakin Mariella oli osannut tarjota, kenties huomaamattaan, ei fyysisiin kipuihin, vaan tähän henkiseen kärsimykseen. ”Minulla on täällä kaikenlaista…” Zen pudisti varovasti päätään ilmaisten ensimmäisen kerran, että edes kuunteli Mariellaa tai ymmärsi tämän puhetta.

"Tai haluatko jotakin muuta?" Mariella kysyi lempeästi. Ja ensimmäisen kerran nainen kuuli Zenin puhuvan.

"Vain unohtaa", Zen vastasi käheästi.



Noin viikko sitten, Metsänkansan kylä

Ilta oli ehtinyt hämärtyä joitakin tunteja sitten, ja metsä oli vähitellen vaimentunut äänistään. Syvällä sen keskuksessa oleva kylä hiljeni myös, mutta kylän johtajatar ei ollut asettunut nukkumaan. Viviana oli saanut ilmoituksen vieraasta, joka pian olikin hänen ovellaan. Hän antoi vieraalleen luvan astua sisään, ennen kuin tämä ehti edes koputtaa.

"Tervetuloa", Viviana tervehti kuullessaan oven avautuvan, ja nainen istuutui pöydän ääreen odottamaan. Blade sulki oven perässään ja kulki äänettömästi peremmälle huoneeseen.

"Tiesit odottaa minua", vampyyri sanoi hiljaa, muttei ollut hämmästynyt.

"Tietysti", Viviana vastasi ja viittasi tuolia toisella puolella pöytää. Hän kaatoi teetä pöydällä oleviin kuppeihin ja laski pannun takaisin paikalleen. "Mutta mikä tuo sinut vierailulle, sitä en tiedä."

Blade istui, muttei vastannut mitään. Vampyyri vaikutti mietteliäältä laskiessaan kätensä lämpimän kupin ympärille.

Vivianan kasvoille nousi hieman surullinen hymy. "Kauanko sinä olet ollut poissa, Blade?"

"Poissa?"

"Poissa pääkaupungista. Kuinka kauan olet matkannut?"

Vampyyri empi ja pyöritti kuppia käsiensä välissä. "Jonkin aikaa."

Johtajatar tyytyi vastaukseen ja huokaisi hiljaa. Aikaa oli kulunut, eikä kaikki vieläkään ollut kovin helppoa, mutta ehkä haavat parantuisivat hiljalleen. Ehkä jonakin päivänä kaikki näyttäisi paremmalta.

Tuleva nuori kuningatar oli jo tehnyt paljon valtakunnan olojen eteen. Viviana oli kuullut Olivian aloitteista olosuhteiden korjaamiseksi. Tytöstä tulisi hyvä johtaja. Jostakin syystä ajatus toi mieleen aina oman tyttären ja jäyti Vivianan sydäntä.

"Miten sinä voit?" Viviana kysyi tutkiskellen Bladen kasvoja ja sulkeakseen oman surunsa pois. Vampyyri oli tavallisen kalpea, eikä tässä päällisin puoli ollut tietenkään muuttunut mikään, mutta ilme Bladen kasvoilla kertoi sisäisestä muutoksesta.

"Kohtalaisesti", Blade vastasi ja joi ensimmäisen kerran kupistaan. "Sinä?"

Viviana sai haikean hymyn kasvoilleen. "Kohtalaisesti."

"Tulin, koska halusin tietää kuulumisia", Blade sanoi hiljaa. "Ja kävin tapaamassa Dinaa."

Blade oli hidastanut vauhtiaan metsässä kylää lähestyessään, jotta oli saanut vain kävellä luonnon keskellä, sen vuoksi Vivianakin oli onnistunut saamaan viestin tulijasta. Luultavasti myös Blade pystyi tuntemaan kuin tervehtisi Dinaa kulkiessaan tuttuja polkuja. Niin Vivianakin teki kipeältä tuntuvina päivinä.

"Olet aina tervetullut. Vaikka nykyisin kuljetkin kylään ja rajojen ohitse luvista välittämättä", Viviana sanoi, mutta huomautus ei ollut ilkeä.

"Rajavartiointi on kyllä kunnossa", Blade vastasi. "He vain eivät voi nähdä minua."

"Tiedän."

Molemmat pysyttelivät hetken hiljaa huoneen hämärässä.

"Rakennamme kylän länsiosaa uudelleen", Viviana sanoi yllättäen. "Se vaurioitui joitakin kuukausia sitten ja tarvitsemme muutenkin lisää tilaa. Vaikka eipä sitä tiedä, jos pääsemme pian liikkumaan vapaammin. Toiset päättivät lähteä tapahtuneen jälkeen. Ja saamme heiltä uutisia, myös pääkaupungista."

Blade kohotti kulmiaan. "Ovatko ihmiset täällä kiinnostuneet muuttamisesta kaupunkeihin?"

"Jotkut ovat. Mutta löytyy vielä niitäkin, jotka haluavat pysyä mahdollisimman kaukana muista. Pysyä turvassa, omassa yhteisössä. Vanhat haavat eivät häviä niin nopeasti."

"Mitä mieltä itse olet?"

"On hyvä, jos meidän ei tarvitse enää eristäytyä. Kylä on ollut täällä vuosia, ihmiset kuulevat kyllä muusta maailmasta, mutta vain harvat ja valitut käyvät kylän ulkopuolella", Viviana vastasi rauhallisesti. "Ehkä vihan ja epäilyksen olisi aika loppua. Molemmin puolin."

"Eivät ihmiset teitä vihaa. He pelkäävät, koska koko Khosan kylä on heille vieras. Osalle pelkkä taru", Blade totesi.

"Eivät kaikki ole niin myötämielisiä. Mutta meidän on pakko olla yhteydessä muuhun maailmaan. Kylä ei pärjää täysin omavaraisesti."

"Oletteko sitten jättämässä kylän?"

Viviana naurahti lempeästi. "Ei. Siihen menisi kymmeniä vuosia, että kaikki lähtisivät täältä ja löytäisivät paikkansa muiden keskuudessa. Ja minä jään joka tapauksessa. Kylä pysyy ennallaan. Ihmiset täältä vain kulkevat vapaammin."

Hiljaisuus palasi hetkeksi, ja Viviana täytti kupit uudelleen.

"Tiesit varmaankin, että kruunajaiset ovat pian", Viviana sanoi. "Itse en pääse paikalle, vaikka sain kyllä kutsun. Minua tarvitaan kylässä. Oletko sinä menossa?" Nainen kohotti katseensa teepannusta takaisin Bladeen. Vampyyri pyöritteli kuppia jälleen ja tuntui miettivän vastaustaan pitkään.

"En tiedä", Blade vastasi lopulta hyvin hiljaa ja jätti kupin rauhaan. Viviana näki tämän kasvoilla epätietoisuuden, jota vampyyrin kasvoilla hyvin harvoin erotti. Niinä hetkinä joina Blade oli vuosien varrella vieraillut, Viviana oli oppinut tuntemaan tämän pala palalta, vaikka Blade oli aina varonut paljastamasta itsestään liikaa.

Johtajatar tiesi, ettei Blade ollut tullut käymään vain niistä syistä, jotka oli maininnut. Vampyyri halusi neuvon, mutta Viviana oli varma, ettei Blade sitä suoraan kysyisi. Häntä hymyilytti. Blade oli niin vaikea.

Mies halusi puhua, mutta kielsi tuntevansa mitään, ja sitten huomaamattaan kuitenkin hakeutui sellaisten ihmisten seuraan, joihin luotti.

"Hän taitaa odottaa sinua", Viviana sanoi hyvin hiljaa. Hän kykeni arvaamaan hyvin nuoren prinsessan tunteet ja näki silläkin hetkellä edessään, miltä Bladesta tuntui.

"Se ei ole syy tavata häntä", Blade sanoi ja nojasi taakse, siirsi kädet vartalon eteen kuin puolustukseksi.

"Sinä tiedät, että on."

Blade pohdiskeli asiaa hetken puhumatta.

"Hän halusi minun olevan kruunajaisissa", vampyyri myönsi hiljaa. "En vain ole varma enää. Taistelusta on kuukausia. Lähes... puoli vuotta? Ehkä tästä tulee helpompaa. Ajan myötä..."

"Sinulla on aikaa, Blade", Viviana sanoi ja korotti sitten hieman ääntään. "Mutta Olivialla ei."

Blade nosti katseensa pöydän pinnasta, jota oli tuijotellut tiiviisti. "Se minua pidätteleekin."

"Sen nimenomaan pitäisi saada sinut toimimaan.”

"Hän on prinsessa. Tuleva kuningatar. Kuninkaallinen, ylempää kansaa ja sitä rataa... Minä olen ollut montaa asiaa vuosien varrella, matkaaja tai huijari tai ihan vain pelkkä olento pimeässä”, Blade luetteli ja hymyili sitten hieman pilkallisesti. "Hyväksyttävää seuraa hoviväelle."

"Sillä ei ole hänelle merkitystä, Blade. Eikä pitäisi olla muillekaan", Viviana tokaisi.

"Minä en ole ihminen", Blade sanoi kuin muistuttaakseen asiasta. "Se ei poista toiveita siitä, että ehkä haluaisin olla, mutta ei myöskään sitä tosiasiaa, etten ole. Minun pitää... vain pärjätä sen asian kanssa."

Viviana nousi hitaasti seisomaan ja vei oman kuppinsa pois pöydästä. Nainen jäi seisoskelemaan huoneessa olevan tason vierelle vampyyrin yhä istuessa pöydän ääressä.

"Mene kruunajaisiin, Blade", Viviana kehotti lopulta hiljaa. "Se on oma päätöksesi tapaatko hänet vai et, mutta ole paikalla. Se on teille molemmille tärkeää."

Blade nousi hitaasti ja korjasi myös oman kuppinsa pois pöydästä. "Kiitos. Teestä, seurasta... kaikesta muusta."

"Milloin tahansa, Blade", Viviana vastasi hymyillen. "Kuten sanoin, olet tervetullut. Aina jatkossakin."

Vampyyri nyökkäsi vastaukseksi ja käveli rauhallisesti ovelle kadoten kuitenkin heti ulkopuolella niin nopeasti, että Viviana tunsi pelkän tuulahduksen sulkiessaan oven. Hän hymyili haikeasti pimeyteen ja toivoi, että Blade ja Olivia löytäisivät yhteisen tiensä, millainen se ikinä olisikaan.



Nykyhetki

Loitsun sanat jäivät soimaan mieleen kuin runo, jota joku lausui rauhallisella äänellä. Blade kiiruhti rappusia alas yrittäen pitää edes hiukan kiinni tavallisesta tyyneydestään. Se ei kuitenkaan tuntunut onnistuvan. Hänen oli pakko myöntää itselleen, että keho oli jännityksestä kireä. Ehkä osa tästä tärinästä, jalkojen levottomuudesta oli pelkoakin. Ja häntä huolestutti. Ei kovin monikaan asia, mutta aurinko... Se osa tästä suunnitelmasta ei tuntunut hyvältä.

Hänellä oli epäilyksensä. Ehkä tämä ei toimisi. Ehkä tästä ei tulisi mitään. Ehkä hän oli sekoamassa ja näki harhoja ja yritti nyt tappaa itsensä. Tai jotakin yhtä tyhmää.

Mutta jos tämä onnistuisi, jos tämä olisi totta... Blade ei pitkään aikaan ollut tuntenut samanlaista varmuutta siitä, mitä halusi. Jos hänen hetki sitten kuulemansa sopimus voisi tehdä toiveet todeksi, hän oli valmis tarttumaan mahdollisuuteen.

Myös Vivianan tapaaminen aikaisemmin samalla viikolla oli saanut hänet ajattelemaan. Ehkä se oli ollut sysäys saapua kruunajaisiin, mutta lähes viime hetkiin saakka Blade ei ollut varma, olisiko vain seurannut tilaisuuden kulkua ja lähtenyt vähin äänin vai olisiko vielä vieraillut linnassa. Ja tähän hän kuitenkin oli päätynyt. Kun hän oli nähnyt Olivian lavalla, takaisin kääntyminen ei ollut enää vaihtoehto.

Aamun ensimmäiset auringon säteet paistoivat jo linnan ikkunoista, mutta Blade kiisi välittämättä niiden lävitse. Hän oli liian kiihtynyt varoakseen, tuskin tunsi säteiden lämpöä.

Neuvoston salista kantautui puhetta ja askelten ääniä. Hän kuuli Olivia äänen muiden äänten joukossa, kun hän saapui korkeakattoiseen huoneeseen, missä kuningatar keskusteli yhden neuvonantajansa kanssa. Cecilie oli tytön mukana.

Blade pysähtyi, tarkkaili hetken tilannetta, veti sisään henkäyksen jota ei olisi tarvinnut. Seuraavan askeleen ottaminen vaati yllättävän paljon rohkeutta.


***


Olivia yritti saada siirretyksi iltapäivän kokouksen alkamista. Valmisteluja oli liiaksi, eikä hän millään olisi valmis kaikkien muiden kiireidensä keskellä. Hänen olisi pitänyt aikatauluttaa menonsa paremmin. Huoli painoi tyttö aina silloin tällöin hänen ajatellessaan työn määrää ja kaikkea epäoikeudenmukaisuutta, jota Kylen toimesta oli yhä näkyvillä.

Bladen pelmahtaessa yhtäkkisesti saliin huoneessa olijat kääntyivät katsomaan hänen suuntaansa. Olivia tajusi silmiensä vievän väkisin miestä kohti, ja hämmennyksen tilalle nousi lämmin hymy.

Cecilie lähti edellä Bladen luo, eikä Olivia meinannut malttaa käydä keskusteluaan loppuun neuvoston Silaksen kanssa. Hän huomasi, miten vampyyri pysähtyi ja yritti hengittää syvään, ja kuunteli sivukorvalla Cecilien ja Bladen keskustelua.

"Sinäpä olet aikaisin hereillä", Cecilie sanoi iloisesti. Blade tyytyi nyökkäämään. Eihän aamu ollut hänen tavallista aikaansa.

"Olisiko hänellä hetki aikaa?" Blade kysyi nyökäten nuoren kuningattaren suuntaan.

"Sinulle ihan varmasti", noitatyttö sanoi hiukan hymyillen ja vilkaisi Oliviaa, joka juuri lähetti Silaksen pois ja kääntyi sitten tullakseen Bladen ja Cecilien luo.

"'Hänellä hetki aikaa?' Johan oli muodollista sinun suustasi", nuori kuningatar naurahti, mutta vakavoitui sitten. "Voisit kutsua minua ihan etunimellä, niin kuin Ceciliekin."

Jokin Bladen olemuksessa ja katseessa sai Olivian kuitenkin varuilleen. Blade vaikutti hieman siltä, kuin ei kestäisi seisoa paikoillaan, vaan ryntäisi tiehensä minä hetkenä hyvänsä.

"Mitä nyt?" Olivia kysyi varovasti ja puristi mekkokangasta käsissään yrittäen peittää jännityksensä. "Sinä vaikutat niin… hermostuneelta.”

"Minulla on asiaa", Blade sanoi ja vilkaisi salissa olevaa neuvoston väkeä.

"Selvä", Olivia sanoi hitaasti ja alkoi pelätä pahinta. Huonoja uutisia, lähtösuunnitelmia… "Onko sillä kova kiire vai ehditäänkö istua alas?"

"Puhutaan jossakin... muualla", Blade ehdotti ja vilkaisi Cecilietä. "Noitatyttö voi tulla mukaan."

Nuori kuningatar lähti Bladen perässä käytävään, mutta inhottava pelon tunne kasvoi hänen sisällään. Blade ei ollut oma itsensä. Olivian kurkkua kuristi ja antoi jalkojen vain kantaa hänet eteenpäin, vaikka sisimmässään hän halusi pysähtyä, kiskoa Bladen kädestä paikoilleen. Hän ei halunnut hyväksyä totuutta. Vielä edellisenä iltana kaikki oli ollut hyvin. Hän tiesi, mitä Blade tunsi. Hän tiesi omat tunteensa.

Blade kiiruhti yhä eteenpäin, mutta pysähtyi pian yhdelle tutun oleskeluhuoneen ovelle ja avasi sen. Olivia piti ilmeensä tyynenä, mutta häntä huolestutti tuleva keskustelu.

Huoneessa oli muutamia palvelijoita, jotka kulkivat askareissaan huoneen läpi, mutta tuskin hiljaisempaa huonetta edes löytyisi, elleivät he lähtisi yläkerroksiin kohti kuningattaren henkilökohtaisia tiloja. Tai olisiko sillä edes enää väliä? Olivia seurasi Bladen jäljessä sisään ja pysytteli tämän perässä, kun he ohittivat sohvaryhmän. Cecilie jäi oven vierelle kuin ujostellen, epävarmana siitä, oliko keskustelu kuitenkaan tarkoitettu hänen korvilleen.

Kun ovi sulkeutui yhden palvelijan poistuessa, Blade pysähtyi ja Olivia jäi hänen vierelleen.

"Luotatko sinä minuun?" Bladen ääni oli hiljainen, vakaa. Olivia hämmästyi hieman kysymystä, hän ei ollut odottanut sitä.

Mitä Blade kysymyksellään tarkoitti? Halusiko mies kysyä, pelkäsikö Olivia? Vai huomasiko hän surun tytön silmien takana?

Olivia oli joskus pelännyt vampyyriä, mutta silti hän oli jo pitkään ajatellut Bladesta aivan toisin. Matkansa aikana hän oli oppinut valtavasti, nähnyt niin monta puolta siitä Bladesta, joka äksyili, huolehti, halusi asioita tai vältteli niitä. Heti siitä kerrasta, kun Blade oli juonut hänen vertaan, Olivia oli voinut sanoa luottavansa vampyyriin, sillä Blade ei ollut satuttanut häntä. Blade oli kaikesta huolimatta pitänyt hänestä huolta.

Eikö tässä kaikessa ollut kysymys luottamisesta? Eikö kaikki tähän mennessä tapahtunut ollut vaatinut luottamusta tai ainakin jonkin asteista tunnetta siitä, että uskoi toiseen?

"Luotan. Tietysti", Olivia vastasi ääni värähtäen.

Blade mittaili huonetta hetken katseellaan ja huokaisi sitten syvään. Olivia huomasi auringon paistavan kirkkaasti huoneeseen jättäen vain vähän tilaa varjoille. Säteet tanssivat valkeilla seinillä melkein yltäen heihin. Olivia ajatteli lähteä sulkemaan verhot suurten ikkunoiden eteen, mutta Blade tarttui häntä tiukasti ranteesta ja veti hänet yhtäkkiä peräänsä valoon.

"Blade, aurinko! Mitä sinä-?"

"Älä nyt, etten vaan pysähdy" Blade sanoi ja käveli määrätietoisesti keskemmälle huonetta, kohti pahinta paikkaa ikkunoiden edessä.

Kun he seisahtuivat, Olivia huomasi, miten aurinko häikäisi Bladea. Miehen kasvoilta kuvastui tahto astua pois valosta, mutta hän pysyi paikoillaan ja piteli edelleen kiinni tytön ranteesta jatkaessaan. "Tämä on tärkeää. Kuuntele, minä-"

"Ei, sinä kuuntelet!" Olivia keskeytti, sillä hän pelkäsi pahinta. ”Lähdit jo kerran aikomatta sanoa mitään, ja vaikka minä kuinka toivoin, ettet tekisi niin taas, tämä tuntuu vielä pahemmalta, jos aiot sanoa hyvästit näin, ihan varoittamatta. Sanoin, että tiedän sinun tiesi ja tiedän, ettet aio jäädä. Mutta en halua sinun lähtevän!”

Kädet tärisivät ja kuningatar veti henkeä seuraavaan turhautumisen puuskahdukseen. Oliviaa pelotti, että Blade suuttuisi hänelle ja kävelisi ulos saman tien, mutta hänen oli pakko purkaa hätäännystään ja kiukkua, joka oli aiemmin noussut Bladen lähtiessä, mutta ei ollut koskaan päässyt purkautumaan. Ja mitä ihmettä tämä auringossa seisominen oli? Sen täytyi satuttaa Bladea.

”Älä päätä jälleen minun puolestani! Äläkä sano, että lähdet minun vuokseni, sillä se ei todellakaan tee oloani yhtään paremmaksi!”

"Ei, kuuntele nyt. Olivia, kuuntele!" Blade sanoi terävästi uudelleen Olivian väittäessä vastaan, ja nimensä kuullessaan tyttö hiljeni. "Haluatko sinä tätä varmasti? Välitätkö sinä minusta niin paljon, että tahdot minut?"

”Mitä?” Olivia ihmetteli. ”Haluanko varmasti? Mistä tässä on kyse?”

”Loitsusta. Vastaa vain, kun kysyn.”

Bladen kädet liikkuivat niin nopeasti, ettei Olivia ehtinyt estää, kun Blade viilsi sormenpäähänsä lyhyen haavan. Tytön yllätykseksi haava ei lähtenyt paranemaan tavallista tahtia, kuten Bladen haavoilla oli tapana, vaan Blade painoi kämmenensä Olivian kämmentä vasten ja kohotti katseensa takaisin tyttöön.

Haava vuosi vain vähän, mutta Olivia tunsi veren tahmeana sormiensa välissä käsien osuessa yhteen, eikä hän irrottanut kättään Bladen kädestä. Hän ymmärsi magian vakavuuden, mutta ei sitä, mitä Blade oikein oli tekemässä.

Nuori kuningatar katsoi hämmentyneenä tummiin silmiin, jotka nyt pyysivät häneltä vastausta. Hetken tyttö oli näkevinään katseessa hätäännyksen, ehkä epäilyn ja pelon, mutta sitten katse oli jälleen vetoava, kiihkeämpi kuin ennen.

"Haluatko sinä minut?" Jopa Bladen ääni oli kiihkeämpi ja vaati vastausta. Auringon valo kiilteli omituisesti tämän iholla. Vampyyri ei koskaan ollut tainnut puhua Olivialle näin suoraan.

"Tietysti minä haluan!" Olivia sai vihdoin sanotuksi hämmästykseltään. "Tietysti minä välitän-!"

Pidemmälle hän ei ehtinyt, kun Blade veti hänet tiukasti puoleensa, laski kämmenen hellästi niskaa vasten ja painoi huulensa Olivian huulia vasten.

Samassa heidän ympärillään roihahti ja suuret lieskat kietoutuivat molempien ympärille. Olivia sulki silmänsä, mutta hän tunsi kuumuuden ja miten Blade kietoi kädet hänen ympärilleen, painoi hänen päänsä olkaansa vasten. Pelästyneet huudahdukset kaikuivat huoneessa, liekkien rätinä ja humina kuitenkin lähes vaimensi ne.

Varovasti Olivia kohotti päätään ja yritti saada kysymyksen ulos suustaan, mutta Blade piteli häntä niin tiukasti, että hän ei ollut saada henkeä. Blade oli puristanut hampaansa yhteen, ilmeisesti ettei päästäisi ääntäkään. Kasvoilla kuitenkin näkyi ahdinko, lähes kauhu, miten jotakin selvästi revittiin, riuhdottiin auki, raastettiin hänestä irti hänestä. Olivia ei tuntenut kipua, mutta kuumuus ympärillä poltti melkein liian lujasti ihoa.

Kaikki tapahtui lyhyessä hetkessä. Kun liekit vähitellen hiipuivat, Olivia tunsi Bladen painavan päänsä hänen olkaansa vasten ja he molemmat putosivat polvilleen lattialle yhä lähekkäin. Olivian jalkoja pakotti kuin hän olisi juossut kilometrien matkan. Liekit eivät olleet jättäneet jälkeäkään lattiaan tai huonekaluihin, mutta huoneessa tuntui yhä painava magian tuoksu.

"Mitä se oli?" Olivia kysyi hiljaa, lähes kuiskaten ja yritti saada Bladeen katsekontaktin, kun tämä nosti päänsä pystyyn. "Blade?"

Olivia oli huolissaan, mutta tunsi helpotuksen tunteen laskeutuvan ylleen, kun hän huomasi, ettei Blade ollut mitenkään ulkoisesti vahingoittunut. Blade kohotti katseensa ylemmäs ja räpytteli silmiään kuin totutellen huoneen valaistukseen. He olivat yhä auringossa, mutta kumpikaan ei tehnyt elettä noustakseen.

"Vau", Blade kuiskasi hiljaa ja katseli hetken ympärilleen huoneessa ennen kuin käänsi katseensa takaisin Oliviaan. Mies näytti niin hämmentyneeltä, että Olivia olisi nauranut, jos tilanne olisi ollut toinen. Tyttö huomasi, että Bladen silmät eivät enää olleet lähes mustat vaan kirkkaat ja tummansiniset.

"Blade, mitä sinun-? Sinun silmäsi?" Olivia kysyi tarkastellen Bladea uudelleen. Hän näki, ettei aurinko enää häirinnyt Bladea. Tämän olemus oli rentoutuneempi, ja Olivian koskettaessa tämän kättä iho oli lämmin. Katsellessaan miestä, hän hiljalleen käsitti tapahtuneen.

Ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen Blade hengitti ilmaa haistamatta verta. Hän ei kuullut enää rummuttavia sydämenlyöntejä eikä aistinut pelkoa ympärillään. Mutta vaikka hän ei kuullut Olivian sydäntä, hän tunsi sydämenlyönnit. Omansa.

Ensimmäistä kertaa veri ei häirinnyt häntä ja aiheuttanut armotonta kipua ja kamppailua janoa vastaan. Hän oli elossa, todella elossa, ja vapaa.

”Miten?” Olivia kysyi hiljaa, välittämättä maailmasta ympärillään, huoneeseen kerääntyneestä väestä tai hälinästä joka odotti hänen huomiotaan.

"Sinusta pidetään huolta rajan takaa", Blade aloitti hiljaa. "Eräs oli valmis tekemään sinun vuoksesi jotakin vielä viimeisen kerran, jos vain haluaisit sitä. Ja minä olin valmis tarttumaan siihen mahdollisuuteen, joka minulle annettiin. Joten tässä olen. Jos vielä haluat minut."

"Tietenkin haluan! Minä...", Olivia ei saanut sanoja suustaan, mutta tunsi kyyneleet poskillaan, kun hän katseli Bladea, joka katse harhaili hieman. Hän pyyhkäisi kiireesti kasvojaan ja tajusi heidän olevan palvelijaväen katseiden keskipisteenä. Huoneessa olevat ihmiset lähestyivät heitä ja Cecilie oli jo aivan heidän vierellään, silmät hämmästyksestä selällään.

Bladen kasvoilla ailahteli enemmän tunteita kuin Olivia ehti lukea. Kenties hänen aistinsa olivat hetkessä muuttuneet niin, että Bladen kesti käsittää näkemänsä ja kuulemansa. Auringonvalon kirkkaus sai miehen siristämään silmiään, mutta ei enää kärsimään. Olivia ei uskaltanut nousta ylös, sillä epäili, että hänen jalkansa eivät kantaisi, eikä Bladekään kovin vakaalta näyttänyt.

Cecilie kyykistyi heidän viereensä kasvoillaan hämillinen ilme.

"Se oli... vahva loitsu", noitatyttö lähes kuiskasi. "Minä en ole... En ole edes kuullut tuollaisesta..."

"Ette usko miten...", Blade hapuili sanoissaan. "Miten... uskomattomalta tämä tuntuu. Koko maailma ihan kuin kääntyi ympäri. Aaah..." hän hengitti syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. "Miten hyvältä tuntuu, kun en haista sitä, se tunne ei enää syö minua sisältä päin..."

"Sattuuko sinuun?" Olivia kysyi ja nyyhkäisi. Blade avasi silmänsä ja räpytteli tiuhaan tunneaallon iskiessä uudelleen.

"Ei...", Blade vastasi hiljaa. ”Ei tämä kipua ole. Tai ainakaan sellaista, mitä en olisi valmis kestämään.”

"Itketkö sinä?" Olivia kysyi hikaten, ja Blade pudisti päätään, mutta tyttö näki tämän pyyhkäisevän silmiään, johtui se sitten kyynelistä tai valojen aiheuttamasta häikäisystä.

"Sinä itket", Blade totesi pyyhkäisten nyt kyyneliä nuoren kuningattaren poskilta.

"Tietenkin minä itken", Olivia naurahti kyyneleiden yhä tulviessa silmiin. Hänen rintakehänsä alla paisui niin valtava lämmin tunne, ettei sitä voinut pidätellä. Ilo ja jännitys purkautuivat ulos itkun ja hymyn sekoituksena, joka sai posket hehkumaan.

"Sinä jäit", nuori kuningatar kuiskasi.

"Mm."

"Sinä teit ihan... valtavan uhrauksen..."

"Ei, minä sain lahjan."

Puheensorina heidän ympärillään yltyi ja joku palvelijattarista kutsui hämillään Oliviaa, mutta tyttö ei kuullut "teidän korkeutenne" huudahduksia tai kiinnittänyt huomiota muihin huoneessa olijoihin. Hänen huomionsa vei Blade ja tämän väsymys, tämä ihmeellinen muutos, joka sai tulevaisuuden yhtäkkiä näyttämään aivan toisenlaiselta.

Olivia empi. Hänellä oli niin paljon kysyttävää, mutta mistä hän oikein aloittaisi? "Sinä kysyit haluanko minä..."

"Sinun tahtosi merkitsi. Sinun luottamuksesi", Blade vastasi ennen kuin Olivia ehti lauseensa loppuun. "Loitsussa nimittäin. Ilmeisesti olen osa kumpaakin."

”En oikein edes tiedä, mitä kaikkea tämä tarkoittaa. Miltä huominen näyttää nyt.” Olivia piti kiinni miehen käsistä ja suoristi selkänsä, samalla katsellaan kysyen, oliko Blade valmis.

”Selvitetään se sitä mukaa, kun huominen koittaa.”

Molemmat nousivat varovasti ylös seisomaan ja Olivia kuuli vain sivukorvalla, kuinka Cecilie kehotti yhä muita pysymään kauempana, kun joku palvelijoista kysyi huolestuneena nuoren kuningattaren vointia. Olivia kurkotti varpailleen ja veti Bladen puoleensa haluamatta enää ikinä päästää irti.

Viimein tyttö luotti siihen, että tietämättä jokaista käännettä, hän voisi astua kohti huomista. Hän oppisi luottamaan onnellisiin loppuihin.





# 2010
Kiitos sinulle, joka olet lukenut Trustia ja pysynyt Olivian ja kumppaneiden mukana loppuun asti. Vietin ihan uskomattoman hienoja hetkiä kirjoittaessa ja saamiani kommentteja lukiessa.
Kiitoksin,
~Laris

Teksti, tarina, hahmot (c) Laris / 2009-2010





Takaisin etusivulle | Trust 2: Promise
Edellinen - Ylös