Trust

26.Luku: Kysymyksiä ja vastauksia

Kaatosade piiskasi maata hirvittävällä voimalla. Tien vieressä olevat puut taipuivat tuulessa ja niistä irtoili oksia viiman riepoteltavaksi. Välähdyksiä seurasi jyrähdys, kun mies kulki puolijuoksua mutaista tietä pitkin eteenpäin. Hän oli vetänyt viitan hupun päänsä suojaksi, mutta se ei suojannut sateelta. Hän oli läpimärkä ja tunsi kylmän veden pilaavan kenkänsä.

Otsatukka oli haitaksi tällaisina hetkinä, kun punaiset suortuvat valuivat märkänä kasvoille niin, että se esti näkyvyyden täysin. Yhden silmän kanssa oli muutenkin tarpeeksi hankalaa. Seuraava salaman välähdys ja ukkonen jyrähti kovemmin. Mies horjahti juostessaan, mutta onnistui jatkamaan kulkuaan.

Zenin pää oli räjähtää. Tältäkö se tuntui Bladestakin? Tältäkö tuntui, kun halusi kaatua maahan ja kietoa kätensä ympärilleen, jotta pysyisi kasassa?

Taistelun jälkeen Zen oli nähnyt parhaaksi lähteä. Kaikki ei ollut toiminut hänen osaltaan niin kuin piti, mutta hän oli päässyt sopimuksen sitovimmasta osasta eroon. Ja se oli ollut hänen tavoitteensa alusta alkaen. Keinon löytäminen vain oli vaatinut aikaa ja valmiutta muuttaa aikeitaan hetkessä.

Hänen suunnitelmansa ei toiminut täydellisesti ja välillä Zen mietti, miksi hän edes lähti koko hommaan. Joka tapauksessa asia oli kääntynyt paremmin päin; Kyle oli syösty vallasta ja kuningassuvun voima pysyi sen oikealla omistajalla. Hän itse pääsi irti sopimuksesta ja toivoi asioiden kääntyvän vielä hyvin, vaikka ei kaikkea haluamaansa vielä saanutkaan. Ei kai kukaan elämästään täydellistä saisikaan?

Zen ei katunut tekojaan tai tapahtunutta tai niin hän ainakin halusi ajatella. Katuminen tai liika miettiminen oli turhaa, sen hän oli Bladelta oppinut. Mitä haittaa oli muutamalla menetetyllä elämällä jos voitiin saavuttaa enemmän? Uhrauksia oli tehtävä, taistelussa kuoli aina ihmisiä. Eikä sen pitänyt hetkauttaa häntä, mutta jokin tässä kaikessa yhä vaivasi miestä pääkivun lisäksi.

Miksi, miksi se kaikki ei loppunut, vaikka hän oli päässyt eroon sopimuksesta? Hän oli aina onnistunut pitämään päänsä sisällä kuuluvat huudot ja ajatukset poissa suurimman osan ajasta, mutta viimeiset kuukaudet olivat olleet yhtä tuskaa. Hän oli aina ollut tarpeeksi vahva vastustamaan sielunsyöjää, jota yritettiin syöttää hänen mieleensä. Mies ei itsekään tiennyt miksi hän kykeni siihen. Hän oli puoliksi vankina, puoliksi vapaana, ahdistavien ajatusten saartamana.

Nyt pelkkä eteenpäin kulkeminen tuntui kuitenkin vaikealta kuin hän olisi kadottanut hallinnantunteen myös ihmisitsestään. Oli hermostuttavaa liikkua kuin tavallinen ihminen. Oli ärsyttävää luopua muutamista tehostetuista aisteista, joita hänellä oli jo pitkään ollut käytössään. Hän oli odottanut, että tunne olisi parempi kuin ennen, vapauden huuma valtaisi hänet, sillä hän toivoi hallitsevansa itseään nyt täysin. Mutta miksi, miksi kipu ei kuitenkaan loppunut?

Tuska iski usein ja sai Zenin voimaan pahoin. Hän oletti sen olevan osa sielunsyöjän ja loitsun poistumista, mutta koska kaikki oli jatkunut jo nyt monta kuukautta taistelun jälkeen, hän ei enää ollut kovin varma.

Zen pysytteli tien sivustalla, mutta ei kuitenkaan halunnut palata kulkemaan metsän puolelle. Nykyään niitä ihmisiä oli liikaa, jotka mielellään pistäisivät hänet kärsimään. Siitä mies oli kuitenkin varma, että häntä ei seurattu. Hän piti huolen siitä, että kulki syrjäisiä teitä, varmisti aina selustansa, liikkui tarvittaessa siksakkia paikasta toiseen tai päätti seuraavan päämäärän vasta tultuaan uuteen kylään. Jo alusta asti hän oli luottanut siihen, ettei edes Blade yrittäisi tulla hänen peräänsä. Hänen täytyi kuitenkin istuutua hetkeksi tai hän kaatuisi.

Ukkonen jyrähteli aiempaa voimakkaammin ja salamat halkoivat taivasta. Sade piiskasi Zenin selkää, kun uudet äänet, nauru ja huudot palasivat ja kovenivat, kuin joku olisi tuonut ne lähemmäs. Myrskyn mukana tuntui kulkeutuvan myös hänen pelkäämänsä kipu kuin se olisi saanut voimansa sähköistyneestä ilmasta. Hän kyykistyi lähelle maata kivun vavisuttaessa koko kehoa.

"Hiljaa!" Zen huusi ääneen ja kohotti toisen kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoaan. "Voi helvetti, hiljaa nyt!" Ukkonen jyrähti nyt lujasti kaikuen. Huuto, maaninen nauru ja syövyttävät sanat eivät hiljentyneet, vaikka Zen huusi. Hän epäili tulevansa hulluksi, nyt hän jo puhui äänille.

Uuden välähdyksen jälkeen kaikki pimeni, ja seuraavan kerran kun Zen tuli kunnolla tajuihinsa, hän tunsi makaavansa kostealla maalla, mutta vihdoin... vihdoin äänet olivat ainakin hetkeksi hiljentyneet. Maailma oli kumman hiljainen, tyhjä. Ja harmaa.

Hän räpytteli silmiään yrittäen nähdä missä hän oli. Hän näki hahmon edessään, hupun tämän pään peittona. Pitkiä hiuskiehkuroita roikkui hupun aukosta kehystämässä kasvoja. Silmät olivat ruskeat... Kauniit... Ja tutut.

Ei, ei ole totta. Zen sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen. Nuo silmät eivät voineet enää katsoa häntä, eivät voineet! Zen oli luullut, että se olisi nyt ohi. Hän kurkottautui istumaan, mutta päässä pyöri.

Hän oli nähnyt sellaiset silmät ennenkin, hän oli nähnyt niissä viimeiseksi pelon ja järkytyksen. Hän oli nähnyt, kun niissä sammui elämä. Ja silti ne olivat siinä, hänen edessään, eikä hän osannut lukea niiden tunteita.

Saman tien maailma pimeni jälleen ja Zen vaipui takaisin maahan.



Aika kuluu. Se kuluu, vaikka emme haluaisi. Se kuljettaa meitä mukanamme, se on jotakin mitä ei voi liikutella mielensä mukaan, vaikka kuinka janoaisi. Olemme sen keinuteltavana ja väkisin vietävänä kuin kevätpuron mukana kulkevat muruset.

Olivia katseli ulos aurinkoiselta linnan parvekkeelta. Tämä päivä oli niin samankaltainen, että se saattaisi olla se samainen päivä melkein kuusi kuukautta sitten, kun hän oli pelokkaana odottanut kruunajaisiaan.

Kesäiset ilmat olivat jo matkan aikana lämmenneet ja myöhemmin muuttuneet viileämmiksi. Kylmyys ja harmaus oli sulkenut Olivian sisätiloihin ja työn pariin, kunnes lisääntyvä valo oli houkutellut hänet vähitellen toipumaan ja astumaan ulos. Nyt viileä kausi alkoi olla ohitse ja lämpimämpi keväinen aika tuntui tekevän tuloaan uudelleen.

Kaikki järjestelyt olivat vieneet aikansa. Olivia oli yrittänyt mahdollisimman pian tarttua kaikkiin valtakunnan töihin, jotka tarvitsivat nopeita ratkaisuja. Kyle oli jättänyt asiat aivan tarpeeksi sekaisin ja Olivia saikin työskennellä pitkiä päiviä. Osittain tyttö oli siitä tyytyväinen, sillä työskentely ei antanut tilaa ajatuksille tai muistelulle.

Uusia kruunajaisia oli järjestelty hyvin vähin äänin ja eri tavalla kuin aikaisemmin. Minkäänlaisia juhlia ei olisi ollut soveliasta järjestää pian hautajaisten jälkeen, joten kaikki pitivät matalaa profiilia. Kruunajaiset tuntuivat kuitenkin olevan koko kansa toive, jotta maan hallinto saataisiin järjestykseen, joten Olivia oli antanut määräyksen järjestelyjen aloituksesta hyvin aikaisin. Hän voisi viimein astua sille paikalle, joka hänelle kuului ja jossa hän voisi osoittaa vastuuntuntoa, ohjata maata kohti parempaa niin rankkojen aikojen jälkeen.

Ja nyt oli se päivä. Se päivä, jota hän aikaisemmin oli kauhulla odottanut. Nyt hänestä ei enää tuntunut samalta. Olivia tunsi itsensä varmemmaksi. Hän tiesi, mikä oli hänen tehtävänsä. Hän tiesi, mitä hän halusi tehdä.

Olivia tiesi viimein olevansa valmis.

Juhlatilaisuus aiottiin järjestää torilla hyvin erilaisella seremonialla kuin Kylen suunnitelma oli aikaisemmin ollut. Kaupunkilaisten edessä esiintymisen jälkeen Olivian oli tarkoitus siirtyä takaisin linnaan ja myöhemmin illalla oli tanssiaisten aika. Olivia oli päättänyt kutsuvieraat, mutta antanut monien muiden asioiden olla hovineitojensa ja muun palvelusväen päätännässä. Hänen päänsä oli jo valmiiksi pyörällä kaikesta.

Vaikka työt pitivät hänet kiireisinä, Olivialle jäi muutamia pieniä vapaa hetkiä, jolloin hän oli aivan yksin. Ne olivat rauhoittavia, kuten nyt hänen aamuinen hetkensä parvekkeella, mutta ne myös toivat mieleen muistikuvia. Aluksi hän ei kaivannut aikaa ajatella, sillä muistoissa vellominen sai aikaan kipua. Vähitellen kevättä kohti mentäessä hän oli oppinut kirjoittamaan tunteitaan ylös, joskus jopa kirjeisiin, joita ei koskaan aikonut lähettää. Hän kertoi kirjoituksistaan Cecilielle ja oli saanut tytöstä sen jälkeen seuraa rankimpina hetkinään.

Olivia oli miettinyt pääsisikö surusta yli kasvaessaan. Taistelusta oli jo kauan, useita kuukausia, mutta silti sen takainen aika tuntui pyrkivän hänen mieleensä vahvoina muistoina satuttaakseen. Hän ei ollut silloin ajatellut, että se todella satuttaisi. Vaikka niin monet... Dinakin... oli sanonut niin.

Olivia mietti, missä Blade saattoi olla. Hän mietti mitä Rinalle kuului, vaikka kirjoittikin tälle säännöllisesti. Hän mietti, miten asiat sujuivat Bashirissa. Hän seurasi välillä Cecilien hentoa, surumielistä hahmoa, joka jakoi hänen surunsa ja ymmärsi toisinaan jo puolesta sanasta, mitä hän halusi kertoa tuntevansa. Hän mietti, voisiko pian käydä khosalaisten kylässä. Dinan luona.

Tyttö antoi ilmavirran liikkua hiuksissaan ja hän hengitti syvään. Hän nojasi kaiteeseen ja katseli kaupunkia, kadulla kulkevia ihmisiä. Olivia halusi kysyä Bladelta uskoiko tämä siihen, että aika parantaisi haavat. Hän itse ei voinut uskoa, että se kaikki sattui yhä näin paljon.

Cecilie oli jäänyt linnaan eikä Olivia kysellyt tältä, milloin tyttö olisi lähdössä. Hän oli valmis majoittamaan Cecilien niin kauan kuin tämä vain halusi. Todellisuudessa Olivia myös toivoi, ettei Cecilie lähtisi ollenkaan. Hän tunsi olevansa muuten aivan yksin.

Koska taistelun aikana Olivia oli saanut selvilleen kuningassuvun voimasta, hän oli pyytänyt noitatyttöä auttamaan häntä sen opiskelussa. Vihdoin Olivia pääsi todella harjoittelemaan ja kokeilemaan vaalimaansa voimaa. Cecilie ei voinut opettaa hänelle loitsuja, mutta tyttö kykeni opettamaan voiman muita mahdollisuuksia. Olivia saattoi opetella tuntemaan suonissaan virtaavan elämänvoiman.

Olivia kävi joka päivä äitinsä haudalla, ja Cecilie oli muutamia kertoja hänen mukanaan. He kävivät myös Cecilien siskon haudalla. Niinä hetkinä he eivät juurikaan puhuneet, vaan keskustelut jätettiin linnan seinien suojiin, mutta yksin ollessaan Olivia puhui usein äidilleen. Hän kertoi tälle tuntemuksistaan ja toiveistaan. Hän kertoi päivien tapahtumista ja myös mitä odotti tulevalta. Jos paha olo yllätti hänet, Olivia saattoi puhua ikävästään.

Bladen jättämä kirje oli antanut Olivialle lisää päättäväisyyttä siitä, että hän pystyisi tähän. Hän kykenisi olemaan vahva johtaja. Vaikka kirjeen avaaminen tuottikin aina kipua, paperista erotti terävät taitoskohdat, joita oli availtu useasti. Nyt Olivia oli säilönyt kirjeen kirjoituspöytänsä laatikkoon niiden raapustelujen viereen, joita itse oli tehnyt.

Kun hänen palvelusväkensä vihdoin tuli pyytämään häntä valmistautumaan, Olivia oli poistuttava parvekkeeltaan ja annettava linnan koneiston lähteä käyntiin. Peseytyminen ja kaunistautuminen veivät aikaa, mutta Olivia oli niin ajatuksissaan, että hämmästyi, kun oli jo aika pukeutua mekkoon.

Uusi teetetty mekko oli tumman punainen ja olkaimeton. Se oli koristeltu muutamilla helmillä ja helmassa oli useampia kerroksia. Olivia piti puvustaan kovasti, vaikka ei ollut joitakin kuukausia sitten jaksanutkaan innostua ompelijan käydessä, mitatessa ja suositellessa kangasvalintoja. Hän vaihtaisi asua jälleen illalla tanssiaisia varten, ja oli jopa hieman innoissaan laittautumisesta.

Palvelijoiden hääriminen hänen ympärillään, viralliset puhuttelut ja pukeutuminen olivat olleet hänelle hetken aivan kuin uusia asioita, kun hän oli palannut linnaan. Matkustaessaan hänen ei ollut tarvinnut paneutua mihinkään tällaiseen. Kun hovin hyörinä oli palannut entiselleen, oli myös prinsessan tullut muistaa kaikki vanhat hovitavat, ja kaikki muodollisuudet olivat saaneet Olivian aluksi väsymään. Hän kaipasi sitä, kuinka matkatessaan hän saattoi keskustella vieraiden kanssa tasavertaisesti.

Hän jutusteli hiljaa hovineitojensa kanssa näiden touhutessa ja yritti keskittyä sen sijaan, että olisi murehtinut ajatuksissaan. Olivian hiuksiin sidottiin jälleen pieniä lettejä, kuten aikaisemminkin. Kun hän katsoi itseään viimeisen kerran peilistä, hän kiitti hovinaisiaan ja hengitti syvään, ennen kuin astui ovesta käytävälle.

Eri puolilta maata oli kutsuttu vieraita ja Olivia oli ottanut jo osan vieraistaan vastaan aamun aikana. Rina oli tullut perheineen ja pienet lapset olivat tuoneet iloa Olivian päivään, kun prinsessa kulki nykyään useammin vakavampana tai ajatuksissaan. Vieraiden tulo oli jälleen yksi muistutus ilosta ja siitä, että oli jatkettava eteenpäin.

Prinsessa saatettiin aulaan ja hänen ympärillään hääri jälleen uutta väkeä, kuka ohjeistamassa, kuka pyytämässä häntä seuraamaan ja ottamaan paikkansa lähtevän kulkueen joukossa. Olivia oli varma, että hän kaatuisi kävellessään torille. Hän vapisi hieman ja yritti kätkeä käsiensä tärinän puristamalla sormiaan toisella kädellä. Jännitys kutitteli vatsanpohjassa. Cecilie toivotti hänelle onnea, ennen kuin hävisi tytön viereltä väkijoukon sekaan. Olivia tiesi tytön kulkevan vain hieman hänen jäljessään kulkueessa.

Vihdoin kansa saisi vastauksen kaivattuun kysymykseen maan johdosta. Vihdoin Olivia tunsi saaneensa vastauksen siihen, kuka hän oli, kuka hänen täytyi olla. Ja kuka hän halusi olla.



Tori oli täynnä ihmisiä. Joka puolella oli viirejä ja lippuja, juhlavimpiinsa pukeutuneita ihmisiä, laidoilla kojuja, myynnissä tavaraa... Oliviasta tuntui, ettei muutamalla vilkaisulla ehtinyt nähdä kaikkea. Hän seisoi lavalla, korkeammalla kuin monet muut ja vapisi yhä jännityksestä.

Sotilaita oli nyt enemmän kuin aikaisemmin kruunajaisissa. Oliviaa oli suojattu paremmin koko kulkueen aikana ja muutenkin kaikenlainen varovaisuus näkyi suunnittelussa. Missä prinsessa seisoi, kuinka lähelle lavaa ihmiset pääsivät, minne oli varattu poistumisreitti hovin väkeä varten. Olivia itse yritti kuitenkin toimia kuin ei olisi ympärillään hääräävästä väestä moksiskaan, sillä turvatoimien näkyvyys lisäsi helposti pelkoa ja hermostusta. Aivan kuin he odottaisivat ongelmia.

Kaupungin pappi, nykyisin myös Olivialle tutumaksi tullut vanha mieshenkilö puhui aluksi puhettaan. Sen jälkeen Olivia lausui valan, ja kun pappi lähestyi Oliviaa kruunu kädessään ja lempeästi hymyille, koko tori tuntui hiljenevän.

Olivia katsoi lempeisiin silmiin, jotka kertoivat hänelle, ettei hänen tarvinnut pelätä. Olivialle muistui vain hetkeksi mieleen edelliset katastrofaaliset kruunajaiset, ennen kuin kruunu laskettiin hänen päähänsä. Sydän laukkasi rinnassa.

Meteli laukesi kuin koko tori olisi räjähtänyt. Ihmiset huusivat onnea, taputtivat ja hurrasivat ja Olivian oli pakko sulkea hetkeksi silmänsä.
"Rohkeutta. He odottavat teidän puhuvan", pappi kuiskasi hänelle lempeästi, ja Olivia nyökkäsi samalla kun avasi silmänsä. Hänen hämmentynyt katseensa oli vaihtunut vahvaksi ja päättäväiseksi, rinnan alla oli pilkahtanut onnen tunne, joka oli liian pitkään ollut poissa. Hän oli siellä, minne kuului.

Kun hän kohotti katseensa, hän oli valmis puhumaan. Vaikka hän oli valmistellut puhetta, uudet sanat tuntuivat kumpuavan hänestä. Olivia puhui varmemmin kuin koskaan harjoitellessaan. Kuin kruunu olisi täyttänyt hänet voimalla ja valolla, kun se laskettiin hänen päähänsä. Kansa oli hiljentynyt kuuntelemaan häntä heti, kun hän kohotti kätensä. Olivia tunsi, että hän ehkä sittenkin oli syntynyt johtajaksi, vaikka oli asiaa aiemmin epäillyt. Hän lupasi olla hyvä kuningatar.

Olivia katseli ihmisiä puhuessaan. Hän katseli kauemmas, myös kaukana torin toisella laidalla olevia. Hän katseli rakennuksia, niiden katolla olijoita. Hän katsoi sivukaduille ja oli pysähtyä puheessaan katsoessaan yllättävän lähellä olevan kujan suuaukolle. Joku pysytteli varjoissa ja nojaili niin tutusti seinään. Musta tukka sotkuisesti silmillä.

Olivian sanoi viimeiset sanat huomaamattaan, ja samassa kansa yltyi uusiin huutoihin ja Cecilie rynnisti Olivian vierelle hymyillen. Tytön katse oli kuitenkin yhä kujan suulla, ennen kuin Cecilie vei hänen huomionsa.
"Onnea!" noitatyttö sanoi halaten häntä lujasti. Olivia kietoi kätensä tytön ympärille, mutta vilkaisi heti takaisin varjoisalle kujalle.

Ei ketään. Ei yhtään ainutta ihmistä tai muutakaan olentoa.

Olivia huokaisi pettyneenä. Hän moitti itseään, sillä hän tiesi näkevänsä harhoja niinä hetkinä, kun kovasti toivoi jotakin. Mutta toiveet tai muistot eivät tuoneet ketään takaisin. Oli parempi, jos hän jatkaisi eteenpäin.



Palattuaan linnaan, Olivia tunsi olevansa hyvin uupunut. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten valtavasti voimia vaati rohkaistua astua puhumaan kansalle, miten paljon jännitys vei hänen energiaansa. Linnassa hän sai kuulla lisää iloisia toivotuksia ja hän yritti vastata niihin hymyillen. Hän siirtyi Cecilien kanssa eteishallista portaisiin ja toisessa kerroksessa olevaan oleskeluhuoneeseen ja pyysi, ettei heitä häirittäisi. Hän halusi pienen hetken yksinäisyyttä ennen seuraavia muodollisuuksia.

Kun Olivia oli viimein huoneessa vain Cecilien kanssa, hän lysähti tuolille ja painoi silmänsä kiinni. Cecilie tarkasteli häntä hieman huolestuneena.
"Onko kaikki hyvin?"
Olivia hymyili silmät yhä suljettuna. "On. Vihdoinkin kaikki todella on hyvin. Minä olen vain todella väsynyt."

Molemmat pysyttelivät hetken hiljaa ja sitten Cecilie aloitti varovasti keskustelun. Olivia liittyi mukaan ja he nauttivat rauhasta ilman ympärillä hääriviä ihmisjoukkoja. He puhuivat jännityksestä, ihmismäärästä torilla, illalla tarjoiltavasta ruuasta, mutta Olivia ei maininnut näkemäänsä. Cecilie halusi kuulla Olivian ajatuksia tulevasta, mutta vasta kruunatun kuningattaren ajatukset olivat vielä niin solmussa, että hänen oli vaikea sanoa, mihin kaikkeen halusi hallintonsa ensimmäiseksi keskittyvän. Muutaman kymmenen minuutin kuluttua joku kuitenkin koputti oveen.

Olivian kutsuttua koputtajan sisään, heitä häirinnyt palvelija pyysi anteeksi, ja kertoi vieraan odottavan eteishallissa. Vain vähän Oliviaa vanhempi palvelustyttö jäi seisomaan oven viereen posket hieman punoittaen kuin nolostelisi hallitsijan häiritsemistä.
"Minä kyllä pyysin, ettei meitä häirittäisi", Olivia huomautti ihmetellen, miten vieraita saapuisi vielä näin myöhässä. Hän luuli jo tavanneensa viimeisetkin vieraat aamupäivällä ennen juhlallisuuksien alkamista.
"Tiedän. Pahoittelut, teidän korkeutenne. Vieras kuitenkin... On aika itsepäinen..."

"Selvä, selvä. Minä tulen", Olivia sanoi järjestellen hymyä kasvoilleen. Tämä oli hänen tehtävänsä, tervehtiä, edustaa, johtaa. Olisi opeteltava ottamaan kaikki tehtävät vastaan, vaikka hänen olonsa olisikin vielä häkeltynyt kaupungilla järjestetyn kruunajaistilaisuuden jäljiltä. Hän ei voinut kuitenkaan olla tuntematta ärtymyksen pistosta sisällään kulkiessaan palvelijansa perässä eteishalliin rappusiin ja laskeutuessaan niitä alas. Eikö hänen annettu olla rauhassa kruunajaispäivänä sitä ainoata pientä hetkeä, jonka hän tiesi saavansa sinä päivänä?

Tyttö ei ehtinyt kuin puoleenväliin rappusia, kun tajusi kuka aulassa seisoi.

Blade kääntyi poispäin sotilaasta, jonka kanssa oli jutellut ja tuijotti pää hieman kallellaan Oliviaa, joka seisoi lamaantuneena rappusissa. Bladen toisella olla oli jonkinlainen rinkka, jonka hän laski maahan. Mustat vaatteet olivat entisensä, eikä sekaisessa hiuspehkossa ollut muuttunut mikään. Tummat silmät upottivat Olivian niin kuin ennenkin ja kaipuun tunne kasvoi valtavaksi tytön sydämessä. Blade otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin ja Olivia astahti yhden rappusen lähemmäs.

"Sitä ollaan jo niin koppavaa kuningatarta, vaikka kruunu on tainnut olla sinulla vasta reilut puolituntia. Vai että ’ei ota ketään vastaan’", Blade tuhahti kävellessään, mutta hymyili sitten niin, että hampaat näkyivät, ja Olivian sisällä sykähti tuttu tunne.

Tyttö luuli hetken näkevänsä unta. Hän ei ollut uskonut, että Blade tulisi enää takaisin. Hän oli vihainen, että vampyyri oli lähtenyt, mutta hän halusi myös rynnätä tämän syliin, koskea ja olla varma, että mies oli todellinen. Hän ei kuitenkaan ollut varma, antaisiko Blade hänen tulla lähelleen, eikä siksi saanut liikahdettua eteenpäin.

Blade levitti kätensä, mutta oliko hymyssä havaittavissa hitunen hermostuneisuutta?
"Enkö minä saa tervetulohalausta?"
Tuttu ääni sai Olivian havahtumaan, ja tyttö ryntäsi loput rappuset alas kuroen viimeiset metrit etäisyyttä umpeen. Hän suurin piirtein hyppäsi Bladen syliin ja vampyyri nosti tytön käsillään korkealle niin, että pyörähti Oliviaa pidellen muutaman kerran ympäri. Olivia piti kiinni niin lujaa, että sormiin sattui.

"Minä näen unta, minä ihan varmasti näen unta...", Olivia sanoi kyynelten kirvellen jälleen silmissä, mutta pidätteli niitä parhaansa mukaan. ”En uskonut, että sinä tulet. Pelkäsin, ettet tule..."
"Ja tässä minä silti olen", Blade naurahti laskiessaan Olivian alas.

"Miten- Miksi- Minä...", Olivia ei tiennyt, minkä kysymyksen muodostaisi ensimmäiseksi, mutta Blade tuntui arvaavan.
"Sinä sanoit, että minun pitää olla kruunajaisissa. Ja minä tulin."
"Oikeasti? Minun takiani?"
"No ei, kun pääkaupungin ostosmahdollisuuksien tietty", Blade sanoi pyöritellen silmiään.
"Ei, kun oikeasti?"

Blade katsoi häntä suoraan silmiin, eikä Olivia enää tarvinnut vastausta.
"En myönnä”, Blade silti väitti. ”Mutta ei valehtelemisesta kai viimeksikään mitään hyvää seurannut…”
Olivia rutisti Blade niin lujasti kuin pystyi ja painoi kasvonsa vampyyrin vaatteisiin. Hän haisteli Bladen hyvää tuoksua ja toivoi kaiken olevan totta vielä kun hän avaisi silmänsä.

Olivia olisi voinut olla vihainen - ja niin hän oli hetken ajatellut olevansakin - mutta oli liian iloinen Bladen paluusta, ettei kyennyt suuttumaan. Blade kyllä vielä kuulisi tästä, mutta vasta sitten, kun hän saisi miehen jonnekin, missä he voisivat puhua. Hän voisi vakuuttaa tämän viettämään edes tämän illan hänen vieraanaan. Ilo halusi vallata hänet, mutta tyttö ei tiennyt uskaltaisiko antaa sille mahdollisuutta. Hän halusi olla iloinen. Mutta samalla uusi kuningatar valmistautui haikeasti sydämessään uusiin hyvästeihin, jotka vielä koittaisivat.

Kun Olivia vihdoin irrotti otteensa, hän katsoi vetoavasti Bladeen, hieman peläten, että tämä alkaisi jo tehdä lähtöä.
"Sinun pitää kertoa kuulumisia. Kaikki mitä on tapahtunut, minunkin pitää kertoa. Ja sinun pitää nähdä Cecilie...", Olivia puhui nopeasti niin, että sanat olivat puuroutua yhteen ja hän tarttui Bladea kädestä johdattaakseen tätä eteenpäin. Blade ei vastustellut, vaan otti rinkkansa ja seurasi nuorta kuningatarta portaisiin.



"Blade!" Cecilie kiljahti innostuneena huomatessaan kenet Olivia toi mukanaan oleskeluhuoneeseen. Blade tervehti tyttöä hymyillen.
"Missä sinä olit? Sinun pitää kertoa kaikki!" Cecilie touhotti eikä meinannut pysyä tuolissaan. Hän oli hylännyt lukemansa kirjan sohvapöydälle. Olivia oli helpottunut, että noitatyttö kysyi kysymykset hänen puolestaan. Hän itsekin tahtoi vastauksia, mutta ei ollut varma uskaltaisiko kysyä.

Blade istui alas huokaisten ja näytti alistuvan siihen, että hänen pitäisi puhua, vaikka ei mielellään sitä tekisi. Blade kertoi paikoista, joissa oli kulkenut, hankalista tilanteista joihin oli joutunut ja muusta, mitä hänen matkansa aikana tapahtui. Vampyyri ei puhunut kovin paljon ja keskittyi vain pääpiirteittäin kertomaansa. Kuulosti siltä, että Blade oli vain liikkunut paikasta toiseen seuraillen ihmisiä ja tehden mitä huvitti. Liikkuen öisin, nukkuen päivisin. Olivia kuitenkin kuuli, että Blade jätti jotakin kertomatta.

Aika kului nopeasti, ja liian pian Olivian oli aika lähteä valmistautumaan ennen päivällistä. Cecilie nousi myös tuolistaan ja poistui ovelle Olivian mukana. Noitatyttö vilkaisi vielä taakseen ja lähti tarkoituksella huoneesta ensimmäisenä jättäen vastakruunatun kuningattaren hetkeksi kahden Bladen kanssa.

Olivia huomasi tilanteen ja kiitti mielessään Cecilietä. Tyttö jäi hidastelemaan ovelle ja vilkaisi Bladea, joka nousi myös ylös tuolista.
"Sinäkin olet tervetullut syömään. Vieraita on tulossa aika paljon...", Olivia sanoi yrittäessään saada jotakin keskustelua aikaiseksi. "Ja vierashuone... Se sama, joka sinulla oli aiemmin..."
"Kiitos." Bladen hiljainen ääni sai Olivian hetkeksi vaikenemaan.

Tyttö rohkaisi mielensä ja työnsi oven melkein kiinni, jotta heidän äänensä eivät kuuluisi käytävään.
"Kertoisitko sinä... missä oikeasti olit? Mitä oikeasti teit?" Olivia kysyi. Blade huokaisi jälleen.
”Sinä olet liian tarkkanäköinen.”
”Miksi et kertoisi?” Olivia aavisteli, että Blade yritti salata, miltä hänestä tuntui. Hän saattoi puhua paikoista ja matkansa tapahtumista, mutta oli vaikeaa sanoa ääneen millä mielellä hän oli ollut kaiken tämän aikaa.

Blade kohautti olkiaan.
"Kuten sanoin, kuljin paikasta toiseen. Seurailin tilannetta eri kaupungeissa tämän kaiken jäljiltä. Ei siinä ollut mitään erikoista."
"Ja senkö vuoksi sinä lähdit? Eikö sillä matkalla ollut mitään tarkoitusta?"
"Minun oli tarkoitus pysytellä poissa, mutta huomasin sen helvetin vaikeaksi", Blade mutisi. "Minä kuitenkin yritin, joten kai voisin sanoa tehneeni edes jotakin sen eteen, että asiat säilyisivät niin kuin niiden kuuluu. Päivät, tai oikeastaan yöt, olivat helvetin tylsiä. Kuin… No, jos tätä elämäksi voi sanoa, kuin elämästä olisi kadonnut maku."

Olivia seisoi yhä ovella, muttei tiennyt mitä sanoa.
"Ei se ollut läheskään samanlaista kuin aikaisemmin Zenin kanssa", Blade totesi kiinnittämättä varsinaisesti katsettaan mihinkään. "Yritin pitää ajatukseni muualla ja vaihdoin siksi paikkaa usein. En vain kyennyt jäämään aloilleni, enkä silti jatkamaan matkaa. En kai osaa sitä enää."
Sitten vampyyrin kasvot kääntyivät seuraamaan Oliviaa.

"Kaipa se on sinun syytäsi", Blade sanoi virnistäen.
"Minun pitäisi olla sinulle vihainen", Olivia totesi hiljaa.
"Totta."
"Sinä sanoit minulle silloin... että olisit missä minä tarvitsisin... Ja että sinun ei ehkä olisi pitänytkään sanoa niitä asioita..."
Bladen ilme synkistyi hieman. "Ja jälleen toimin niiden sanojen vastaisesti."

"Sinä lupasit minulle yhden asian", Olivia aloitti varovasti ja hän huomasi Bladen katseessa välähtävän epävarmuuden. "Sinä sanoit 'sitten kun tämä on ohi', etkö sanonutkin?" Tyttö irrotti nyt otteensa ovenkahvasta ja käveli vakain askelin Bladen luo. Bladen täytyi muistaa tarkalleen, mitä hän oli sanonut ennen taistelun alkamista, sen näki hänen kasvoistaan.

"Minä en ole vieläkään saanut yhtä osaa siitä lupauksesta", Olivia muistutti hiljaa. Hän tuli aivan lähelle, niin liki, että lähes kosketti miestä.
"Voi helvetti sinun kanssasi...", Blade mutisi ja näki hetken tytön kasvoilla yllättyneenä hymyn kun hänen kasvonsa kumartuivat tyttöä kohti.
"Sanoin, että minun pitäisi olla vihainen. Mutta en tiedä olenko. Olen vihainen, että lähdit. Ja olen iloinen, että olet taas täällä. En osaa päättää, kumpi tunne on vahvempi", Olivia puhui hiljaa ja kumpikin tunsi toistensa henkäykset kasvojaan vasten. Blade varmastikin kuunteli Olivian sydäntä, kun se sykki nopeasti, tuntui pyrkivän ulos rinnasta.

"En tiedä, haluanko sinun olevan vihainen", Blade myönsi madaltaen myös ääntään. "En tiedä, olenko valmis lähtemään, jos tahdot sitä."
"Ehkä minun pitää suuttua. Koska silloin en päästä sinua pois", Olivia vastasi. Tytön kasvot olivat aivan lähellä, huulet vain muutaman sentin päässä Bladen huulista.
"Ja miten sinä minua estäisit?"
"Kuningattarella on valtaa ja keinoja saada haluamansa", Olivia sanoi katsellen tutkiskelevasti Bladen tummiin silmiin. Hän näki niissä vilahtavan jotakin, mistä ei ehtinyt saada selkoa. "Mutta ei minun tarvitse edes tehdä mitään..."
Olivia kurkotti varpailleen, mutta siirsikin kasvonsa Bladen vasemmalle puolella, aivan tämän korvan viereen.

"...Koska sinä tulit itse. Tulit kruunajaisiin ja uskon, että haluat jäädä. Ainakin vähäksi aikaa. Mutta sano, merkitseekö se sinulle mitään?" Olivia kuiskasi aivan Bladen korvaan. Vampyyri pysyi paikoillaan, vaikka kädet nytkähtivätkin hetken kuin hän haluaisi astua eteenpäin. Hän varmasti haistoi Olivian veren tuoksun, joka sai hänet varuilleen.

"Älä..." oli Bladen hyvin hiljainen vastaus. Olivia huokaisi varovasti jääden kuitenkin yhä paikoilleen. Hän oli epävarma, miten Blade pärjäsi verenhimonsa kanssa näin pitkän erossaolon jälkeen. Hän kaipasi lähelle ja samaan aikaan ei tiennyt, mitä toinen oikein halusi.
"Mitä sinä ajattelet, Blade? Kerro minulle." Olivian oli tarve kysyä sitä, tarve saada vastaus. Hän oli kerännyt rohkeutta tähän hyvin pitkään ja jos Blade vielä lähtisi, jos kävisi niin, ettei hän enää näkisi tätä, oli kysymys esitettävä nyt.

Tyttö tunsi itse näyttäneensä ajatuksensa Bladelle. Hän oli nähnyt vampyyrin varovaisen, kylmän puolen, joka piti tunnemyrskyt sisällään. Olivia halusi nähdä, miten Blade niitä todella käsitteli. Nuori kuningatar sulki mielestään ajatuksen, että hän teki typerästi. Hän halusi tätä ja oli liian vaikea perääntyä. Tilanne ei voisi jatkua enää samanlaisena. Heidän täytyisi selvittää kaikki, ennemmin tai myöhemmin.

Kun Blade ei vastannut mitään, Olivia muotoili kysymyksensä uudelleen.
"Onko tämä pelkkää peliä sinulle, Blade?"

"Ei." Bladen kuiskaus oli vielä hiljaisempi kuin Olivian, mutta tyttö kuuli sen silti ja tunsi henkäyksen korvaansa vasten Bladen muodostaessa sanan, jonka merkitys oli hänelle suurempi kuin mikään muu.

Kun he erkanivat toisistaan, Olivian poskia kuumotti. Hänen kasvoilleen palasi kuitenkin nopeasti eloisa hymy, jossa näkyi häivä tyytyväisyyttä saavutuksesta. Hän oli saanut tarvitsemansa, mikä sai sisimmässä heränneen lämpimän tunteen vaeltamaan ympäri kehoa. Vihreänruskeat silmät nauroivat tytön kääntyessä ovella vielä kerran Bladen suuntaan. Sitten nuori kuningatar katosi käytävään jättäen tuoksunsa huoneeseen niin, että Bladesta tuntui silmät sulkiessaan yhä kuin hän olisi ollut Olivian lähellä.





Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös