TRUST
25.Luku: Hyvästit
Asioiden järjestämiseen meni päiviä ja kaupunkia korjattaisiin vielä viikkoja. Taistelun aiheuttamia arpia ja haavoja, henkisiä kuten fyysisiäkin, korjattaisiin varmasti vuosia. Suuria hautajaisia järjestettiin kuitenkin nopealla tahdilla. Suurin osa Olivian hoviväestä oli halunnut palata työhön mahdollisimman pian auttamaan prinsessaa. Olivia oli otettu siitä, ihmiset todella olivat hänen tukenaan. Hän halusi kiittää myös Taraa, - yhtä hovineidoistaan, josta oli todella tullut hänen ystävänsä - sillä tämä oli hänen apunaan mahdollisimman paljon, kuten aina ennenkin.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pysähtyä ja hengähtää, viettää hetkeä ihan vain kertoen kuinka tärkeää apu hänelle oli. Prinsessan huomiota vaativat myös vieraat, joita kaupungissa yhä oli taistelun jälkeen. Olivia oli keskustellut Jaredin kanssa heti kun kykeni tapaamaan tämän. Jared oli hiljaisempi kuin tavallisesti, hänen kasvoilleen oli muotoutunut väsynyt ja iloton naamio. Olivia sopi pitävänsä yhteyttä Bashiriin, sillä asioita oli vielä sovittavana, mutta hän ehtisi tehdä sen myöhemmin. Jared tyytyi siihen, ja kertoi lähtevänsä joukkojensa kanssa hyvin pian.
Kun Jared aikaisemmin oli saanut kuulla Zenin teosta, hän ei ollut vastannut Olivialle mitään. He sivusivat aihetta nyt, mutta kumpikaan ei puhunut suoraan. Dinan mainitseminen sai prinsessan silmät kyynelehtymään. Olivia seurasi miehen olemusta tarkemmin, yrittäen selvittää oliko tämä kunnossa, kun takelteli itse omissa sanoissaan. Jared pysytteli tyynenä, mutta tyttö kuitenkin näki kivun miehen kasvoilla, kun tämä kääntyi lähteäkseen. Olivia painoi katseensa alas ja toivotti hyvästit.
"Tiedätkö mitä hän sanoi minulle viimeiseksi?" Jared pysähtyi vielä kysymään, ennen kuin astui ulos ovesta. Olivia kohotti katseensa hieman hämillään, mutta tajusi vasta sitten, että Jared puhui Dinasta.
"'Naama umpeen Jared', niin hän sanoi", Jared naurahti käheästi. "'Meillä on aikaa sitten, kun tämä on ohi.'"
Olivian sisällä kuohahti naurun ja surun sekainen tunne. Hän pystyi kuvittelemaan sanat Dinan suusta, kuulemaan sävyn äänessä kuin nainen olisi oikeasti ollut huoneessa ja sanonut sanat hänen kuultensa. Jared katosi ovesta vilkaisematta enää taakseen, ja myöhemmin Olivia kuuli Bashirilaisten lähteneen.
Kuningattaren hautajaiset olivat suuri tapahtuma, jossa myös kansalle piti järjestää mahdollisuus hyvästellä hallitsijansa. Vasta nyt Olivia todella huomasi, miten todellista muun kansan hätä ja huhut olivat olleet. Blade oli kuullut sitä jo pitkään liikkuessaan tavallisen kansan parissa, mutta Olivia itse kuuli ja näki hädän oikeana vasta nyt. Hän sai vastaanottaa linnassa kymmenittäin viestejä ja kukkasia, joissa otettiin osaa hänen suruunsa. Hän itse ei ollut ymmärtänyt surevansa yhdessä koko valtakunnan kanssa.
Päivät tuntuivat kulkevan eteenpäin erottumatta toisistaan, yhtenä vuotavana virtana. Olivia oli pukeutunut useana päivänä mustiin surupukeutumisperinteen mukaan, sillä hänen hoviväkensä piti yhä huolta hänen vaatetuksestaan ja ulkonäöstään, vaikka useimpina päivinä Olivia itse vähän välitti. Hän tiesi sotkevansa itsensä ja vaatteensa auttaessaan, muttei kyennyt sanomaan hyväsydämisille ihmisille vastaan.
Bladen näkö parantui jatkuvasti ja lopulta vampyyri kykeni kulkemaan jo omin avuin. Tätä kuitenkin ärsytti nähdä yhtä hyvin kuin likinäköiset ihmiset - tai näön vielä korjaantuessa yhtä hyvin kuin tavalliset ihmiset - mutta tilanteeseen oli pakko tottua. Olivia luotti siihen, että Bladen näkö palaisi ennalleen. Olihan se korjaantunut hyvin tähänkin asti.
Ehkä Cecilien loitsu ei päässyt täysin vaikuttamaan Bladeen, koska sitä ei ollut suunnattu vampyyriin. Olivia ei voinut olla varma, mutta hän uskoi, että taika joka oli tarkoitettu pahaa vastaan, ei voinut tuhota niitä, jotka taistelivat hyvien puolella.
Bladen silmät muuttuivat vähitellen harmaasta ja sumuisesta selkeiksi ja punaisiksi. Vasta nyt Olivia huomasi janon, joka oli ehkä kiusannut Bladea jo pidempään. Olivia teki kaikkensa helpottaakseen Bladen oloa ja hankki tälle jopa verta, kun eläimiä teurastettiin seuraavan kerran. Pyyntöä ei ollut vaikea tehdä, mutta se sai ihmetystä aikaan, eikä Olivia voinut kitkeä juoruja, vaikka pyysikin Taraa auttamaan.
Cecilie toipui myös hyvää vauhtia. Tyttö oli usein väsynyt ja hiljainen, mutta kulki Olivian perässä ja autteli parhaansa mukaan. Olivia ei pannut pahakseen, ja pystyi samalla pitämään silmällä tyttöä ja tämän toipumista. Noitatyttö ei käyttänyt loitsuja, jos vain mahdollista, ja vältteli keskusteluja magiasta. Cecilien siskon hautajaiset järjestettiin samaan aikaan kuningattaren hautajaisten kanssa, se tuntui ainoastaan oikealta.
Hautajaispäivä kulki Olivialta sumussa ja itkussa, vaikka hän luuli itkeneensä tarpeeksi jo yhden ihmiselämän ajaksi. Kyyneleitä kuitenkin tuli yhä, mutta tyttöä lohdutti se, että moni ystävä oli kuitenkin hänen vierellään. Blade ja Cecilie olivat hänen kanssaan. Hänen palvelijattarensa tukivat häntä. Rina oli jäänyt pitkäksi aikaa auttamaan kaupunkiin. He olivat hänen tukenaan.
Olivia tiesi nyt lordin olleen myös hänen isänsä kuoleman takana. Tapahtuma ei ollut onnettomuus, jota hänelle oli kerrottu vuosia. Kyle puhui sivu suunsa aiemmin ja Olivia tunsi syvää vihaa miestä kohtaan. Hän ei ollut varma, olisiko Kyle etsittävä ja saatava kiinni. Tämä tuskin kokoaisi armeijaa heti tappion jälkeen, mutta olisiko mies yhä vaaraksi? Olisiko tätä edes mahdollista löytää? Muiden kaupunkien kanssa oli solmittava suhteita uudelleen ja Olivia tiesi, ettei täysin voinut luottaa kaikkiin. Jotkut saattoivat - ja todella olivatkin - kannattaneet lordia, mikä sai Olivian varautuneeksi. Hän tiesi, että kaupunkien ja niiden johtajien suhteita rakennettaisiin vielä vuosia, mutta hän hallitsijana yritti parhaansa. Hän huomasi miettivänsä liian paljon tulevaisuuteen ja Tara varoitti häntä uupumisesta. Olisi mahdotonta selvittää aika vain muutaman viikon aikana. Olisi mahdotonta käsitellä surua ja vihaa ja samaan aikaan uudelleenrakentaa.
Itsepäisesti prinsessa kuitenkin piti aikataulunsa, sopi tapaamisensa ja teki työtä aamuvarhaisesta iltaan. Koko tapahtumasarja oli saanut Olivian myös tarkistamaan linnan turvallisuustilannetta. Hänen äitinsä oli ollut varsin luottavainen ja uskonut veljeensäkin mahdollisimman pitkään. Lopulta oli kuitenkin ollut liian myöhäistä ja Kyle oli päässyt iskemään. Olivia oli myös vihainen itselleen, että oli jossakin vaiheessa uskonut kaikki enonsa valheet. Miten hän oli voinut kuunnella sitä miestä?
Yhä enemmän sotilaita oli vartiossa linnan luona ja sisään tulijat tarkistettiin. Olivia tunsi olonsa varsin turvalliseksi, vaikkakin surulliseksi ja hieman ontoksi. Eräänä yönä hän istui jälleen työpöytänsä ääressä ja yritti selvittää, miten ottaisi yhteyttä naapurikaupunkeihin. Kyle jätti taakseen aikamoisen sotkun, eivätkä kaikki välit olleet kovin hyvät. Olivia oli kärsinyt jo pidempään päänsärystä ja hieroi nyt ohimoitaan kyynärpäiden nojatessa pöytään. Blade istui tuolilla hieman syrjässä ja seurasi häntä. Mies oli auttanut muotoilemaan viestejä jo edellisenäkin iltana ja suostunut auttamaan myös tänään. Olivian tilannetta ei parantanut se, että hän tiesi jäävänsä pois yhdestä hyvin tärkeästä tilaisuudesta ja silti venyttävänsä työskentelyään aivan liian myöhäisille tunneille.
"Sinun pitäisi pitää tauko", Blade huomautti nähdessään Olivian jälleen rypistävän otsaansa.
"Kyllä tämä tästä", Olivia mutisi vastaukseksi. Hän oli kestänyt tätä jo useamman päivän, eikä hänellä olisi varaa murtua vielä. Ei näin nopeasti taistelun jälkeen, kun kaikki oli vielä kesken.
"Sinä yrität liikaa. Lopeta. Hyödyt enemmän, kun lepäät ja teet asiat kunnolla vasta sitten."
"Ei, minä olen järjestellyt asioita näin jo pidemmän aikaa, ei se minua rasita", Olivia puoliksi valehteli, mutta huomasi, että Blade näki hänen lävitseen. Olivia piti katseensa kirjepapeissa, jonka valkoisuus sai silmät pistelemään kynttilänvalossa. Hän tunsi Bladen katseen pistelevänä niskassaan.
"Mikä muu sinua häiritsee?" vampyyri kysyi asiallisesti.
"Hautajaiset... Dina hautajaiset ovat huomenna", Olivia kuiskasi. Hän oli ajatellut asiaa siitä lähtien, kun kuningattaren hautajaiset oli pidetty. Tummat puvut, kukkaset ja loputon juoksu pimeydessä olivat tulleet uniin asti. Dinan silmät, jotka katsoivat häntä, olivat liian usein saaneet hänet heräämään sydän hakaten. "Minä halusin olla paikalla, mutta..."
Tytön ääni hiipui. Hänellä ei ollut aikaa poistua pääkaupungista. Kuinka hän voisi? Asioita oli paljon kesken ja hänen piti olla linnassa. Kukaan ei laskisi häntä epämääräiselle matkalle metsään ilman valtavaa saattuetta. Eikä hän enää ehtisi.
"Haluatko olla paikalla? Sanoa hyvästit Dinalle?"
"Haluaisin, mutta minä ymmärrän kyllä etten voi", Olivia vastasi huokaisten. Hän pidätteli itkua ja katsoi poispäin, jottei mies näkisi hänen kasvojaan.
Blade nousi ylös ja venytteli käsiään.
"Ehdimme sinne aamuksi, jos lähdemme nyt."
"Mitä?" Olivia kysyi hämmästyneenä ja kohotti katseensa. Hän katsoi Bladea ja tajusi vampyyrin olevan tosissaan. He ehtisivät paikalle aamuksi... Mutta kuinka pian he ehtisivät takaisin? Varmaan aika pian Bladen vauhtia... Kukaan ei huomaisi, sillä hän oli jo perunut illan tapaamisensa ja Tara ei herättelisi häntä aikaisin aamusta hänen omasta pyynnöstään.
"Oikeasti?" Olivia kuiskasi. Blade nyökkäsi hänelle ja ojensi kätensä. Olivia nousi tuolistaan, sillä halu hyvästellä Dina oli suurempi kuin mikään muu. Hän näkisi painajaisiaan ikuisesti, ellei olisi paikalla ja sanoisi hyvästejään.
"Entä Cecilie?" Olivia vielä kysyi tarttuessaan Bladen viileään käteen. Bladen ilme synkistyi hieman.
"En saa meitä kaikkia kuljetetuksi perille ajoissa."
Olivia nyökkäsi. Hänestä tuntui pahalta jättää Cecilie linnaan, sillä tyttö varmasti halusi hyvästellä Dinan, mutta samalla Oliviasta tuntui, että jos hän saisi tytön mukaan, hän pakottaisi Cecilien hyvin vaikeaan tilanteeseen. Noitatyttö oli syyttänyt itseään Dinan kuolemasta, eivätkä Olivian vakuutukset olleet vieläkään saaneet tyttöä täysin myöntämään, että taistelu ei ollut kenenkään syy.
"Mennään", Olivia sanoi hiljaa tuntien itsensä hieman itsekkääksi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he jo kiisivät ikkunasta alas linnan pihalle. Vauhti tuntui mahanpohjassa asti ja Olivia joutui puristamaan silmänsä kiinni pudotuksen aikana. Ote hänen kädestään ja vyötäröltään oli tiukka, mutta ei sattunut. Blade liikkui nopeasti, mutta jopa Olivia huomasi vampyyrin varovaisuuden, jonka hän epäili johtuvan näkökyvyn hetkellisestä heikkoudesta.
Oli raskasta antaa Bladen kuljettaa häntä eteenpäin. Viima tuntui jatkuvasti Olivian kasvoissa ja hän huomasi kulkemistavan olevan yllättävän epämukava pitkällä matkalla. Olisi ollut helpompaa olla jollakin toisella tapaa kannettavana, pitää itse kiinni Bladesta. Minuutit tuntuivat venyvän ja Olivian käsiä särki, mutta hän ei valittanut. Blade yritti pitää vauhtinsa tasaisena, mutta kaupungissa liikkuminen ei ollut täysin mutkatonta. Hän pystyi liikkumaan tarpeeksi nopeasti, ettei heitä nähty, mutta vasta metsän puolella he todella kiisivät lujaa.
Pimeys ja kasvoilla tuntuva viima eivät kuitenkaan estäneet tyttöä pitämästä silmiään auki. Vauhti oli uskomatonta ja pimeyteen syöksyminen samaan aikaan pelottavaa ja upeaa. Olivia huomasi Bladen liikkumistavassa metsässä lopulta jotakin säännöllistä ja hän tajusi, että Blade seurasi jonkinlaista reittiä tai jälkeä khosalaisten kylään. Muuten he eivät löytäisikään perille. Toivottavasti Dinan äitiä ei haitannut, vaikka Blade kulki kylään ilman varsinaista lupaa tulla perille.
Olivia pohti mielessään, mitä sanoisi Dina äidille. Hän ei tiennyt, miten muodostaisi ajatuksensa sanoiksi. Dina oli ollut Vivianan ainoa tytär, eikä Olivia ollut koskaan kysynyt Dinan isästä. Dina oli tarkoitus olla khosalaisten kylän tuleva johtaja, sen Olivia oli saanut tietää sinä lyhyenä aikana, jonka he olivat tunteneet. Mutta kenestä nyt tulisi johtaja Vivianan jälkeen?
Kun he lopulta saapuivat perille, Blade laski Olivian käsistä irti ja tyttö hieroi väsyneitä käsiään. Hän ei tiennyt, miten jaksaisi matkan takaisin, muttei jaksanut miettiä sitä nyt enempää. Yö oli kulunut heidän matkassaan ja Oliviaa väsytti. Khosalaisten kylässä oli hämärää, mutta tyttö aisti taivaan pienistä sävyn muutoksista, että aurinko oli nousemassa.
Vaikka oli hyvin varhaista, monet khosalaiset olivat liikkeellä. Kaupunki oli täynnä valkoisia kukkasia ja surunauhoja. Olivia katseli haikeasti ympärilleen samalla kun he lähestyivät Vivianan huoneistoa. Dinan äiti otti heidät lempeästi, mutta väsyneen oloisena vastaan, eikä Olivia halunnut häiritä tätä enempää. He ilmoittivat tulostaan, mutta Olivialla ei ollut sanoja, joita sanoa.
He pysyttelivät kaupungin kaduilla, kunnes kulkue kerääntyi ja lähti kulkemaan kylästä metsän siimekseen. Olivia kulki vain osana joukkiota, hieman miettien, mihin he olivat menossa. Hän katseli kaunista luontoa ja toivoi, että olisi osannut ottaa joitakin kukkasia kylästä mukaansa, kuten monilla khosalaisilla oli. Hiljalleen aamu valkeani puiden takana, mutta metsä yhä varjosti heitä ja ilma pysyi viileänä.
Olivia olisi halunnut järjestää ystävälleen yhtä suuret ja kunnioittavat hautajaiset kuin äidilleen kuningattarelle. Dina olisi ansainnut sen. Sen kaiken kunnioituksen. Toisaalta Olivia huomasi, että khosalaisten tapa hyvästellä kuolleet läheisensä oli erilainen, mutta hyvin kaunis tapa. Hän ei olisi voinut rikkoa tämän kansan tapaa sen enempää kuin olisi voinut vaatia surua yksinoikeudekseen.
Lopulta kulkue pysähtyi ja kärjessä kulkenut Viviana kuiskasi hiljaisella äänellä jotakin erikoisella kielellä, jonka Olivia päätteli olevan jotakin khosalisten omaa, vanhaa kieltä. Viviana avasi sylissään olevan kauniin ruukun, josta hän sirotteli ilmaan harmaan tuhkan.
Linnut läheisissä puissa lehahtivat lentoon ja lempeä tuulenpuuska levitti tuhkan metsään. Olivia tiesi Dinan palanneen kotiin.
Bladen ei tarvinnut suostutella, sillä Olivia ymmärsi, ettei heillä ollut aikaa jäädä khosalaisten kylään pitkäksi aikaa, mutta kummastakin tuntui silti haikealta lähteä takaisin. Blade kantoi tyttöä eri tavalla kuin heidän tullessaan ja Olivia jopa nukahti kerran matkalla. Hän piti kiinni Bladen kaulan ympäriltä ja painoi kasvonsa tämän takkiin. Perillä aamu oli jo valjennut aamupäiväksi, mutta Olivia ei puhunut muille vierailustaan khosalaisten kylässä, eikä kukaan tuntunut edes kyselevän. Tyttö oli silminnähden helpottunut, että kaikki sujui lopulta näin helposti.
Blade oli seurannut jo useampia päiviä Olivian kamppailua kaiken tehtävän keskellä, eikä prinsessa vetäytynyt lepäämään edes heidän matkansa jälkeen. Hän itse auttoi niin hyvin kuin kykeni, mutta tyttö yritti silti päättäväisesti saada kaiken valmiiksi ja tehdyksi jokaisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden mukaan. Yhä sellaisissa asioissa Olivia oli hyvin lapsi. Tyttö ei täysin nähnyt, että asioita oli järjesteltävä tärkeysjärjestykseen, vaikka se oli vaikeaa. Hän ei saisi maailmaan valmiiksi viikossa, ei edes vaikka jatkaisi tätä tahtia vuosia. Kaikki eivät tosiaan voineet voittaa.
Sodan käyminen maksoi rahaa. Oli rakennettava uudelleen, samalla hoidettava ihmisiä, jostakin oli hankittava ruokaa ja vettä, kaupankäynti piti jälleen saada toimimaan... Olivia oli hyvin antelias käyttämään kuninkaallisten varoja auttamiseen, sillä hän tiesi hovin budjetin kestävän sen, mutta Blade olisi neuvonut toisin. Olivia oli itse mieluusti valmis elämään hieman vähemmällä, jos vain kykeni auttamaan kaupunkilaisia.
Päivät kuluivat hiljalleen ja niistä alkoi tulla vähitellen viileämpiä. Joitakin lämpimiä päiviä mahtui vielä silloin tällöin sekaan, mutta selvästi uusi aika teki tuloaan. Tunnit kuluivat samoissa merkeissä kuin ennenkin, päivät, viikot lipuivat ohitse. Blade herätti tytön muutaman kerran työpöytänsä äärestä, kun oli aivan liian myöhä jatkaa kirjeiden kirjoittamista tai sopimusten allekirjoitus. Seuraavana päivänä työntahti jatkui kuitenkin samanlaisena. Olivia ei valittanut, ei sanallakaan.
Blade oli jo pitkään tehnyt päätöstään seuratessaan prinsessaa. Hänen näkönsä oli korjaantunut jo lähes täysin, mikä helpotti kovasti hänen oloaan. Vampyyri ei ollut täysin varma valosta, jonka Cecilie oli kertonut luoneensa. Mitä se valo loppujen lopuksi oli? Se ei ollut vahingoittanut häntä pysyvästi, mutta magian kanssa leikkiminen ei kuulostanut silti tulevaisuuden varalle yhtään hyvältä. Aistin menetys oli saanut hänet varovaiseksi ja odottamaan, Olivian selvä hätä piti hänet prinsessan luona.
Nyt oli kuitenkin aika. Osittain vampyyri pelkäsi, ettei onnistuisi aikomuksissaan kovin siististi. Hän ei halunnut Olivialle lisää vaikeuksia. Hän oli kuullut juorut linnan käytävillä, nähnyt toisten väistävän nähdessään hänet, toisten katseissa silkan epäuskon hänen seistessään Olivian vierellä. Hän toivoi prinsessalle vain hyvää.
Päivän kirkkaus ja kylmyys oli havahduttanut kaupungin vuodenajan vaihtumiseen. Päivä oli kulunut vauhdikkaasti ja aurinkokin teki jo matkaansa kohti taivaan rajaa. Ikkunaverhot oli siirretty epätavallisesti syrjään ja huone tuli illan kellertävää valoa. Blade oli pakannut tavaransa ja nyt hän nosti reppunsa ripeästi selkään. Hän ei vaivautunut vilkaisemaan enää huonetta, jonka jätti taakseen. Hän oli päätöksensä tehnyt. Käytävä oli pian kuljettu ja muutamia rappusia laskeuduttuaan Blade saapui tuloaulaan, josta hän pääsi heti oville. Aula oli korjattu yllättävän hyvin niin lyhyessä ajassa. Taistelun jälkiä ei oikeastaan ollut. Ihmisiä liikkui pitkin linnan käytäviä, mutta kukaan ei suuremmin kiinnittänyt häneen huomiota.
"Sinä olet lähdössä."
Blade pysähtyi mietteissään ja huomasi ovelta sisään tulleen Cecilien. Tyttö näytti harvinaisen rauhalliselta siihen nähden, mitä oli lähiaikoina tapahtunut. Tyttö ei kysynyt mitään, hän vain totesi. Ehkä noitatyttö tiesi, tai oli jo pidempään tiennyt, Bladen aikomukset. Silmissä oli kuitenkin terävä, hieman syyttävä katse.
Blade nyökkäsi vastaukseksi Cecilien toteamukseen.
"Etkö sinä aio hyvästellä?" tyttö kysyi kallistaen päätään. Hän oli pukeutunut siroon mekkoon ja paksuun takkiin, kenties hän oli vieraillut hautausmaalla. Blade huokaisi hiljaa.
"Menee liian vaikeaksi. Ethän sano tästä Olivialle?"
"Hän haluaisi varmasti nähdä sinut vielä."
"Tiedän."
Blade ohitti Cecilien ja jatkoi ovista ulos verkkaisesti kävellen. Ilta alkoi vähitellen hämärtyä kaupungissa, joten matkanteko oli hyvä aloittaa.
Kun Cecilie näki oven kolahtavan kiinni, hän pinkaisi rajuun juoksuun. Blade sai sanoa vaikka mitä, mutta tätä pyyntöä Cecilie ei aikonut totella. Hän kiiruhti ylös rappusia ja oli tasanteella törmätä vastaantulijaan, koska ei katsonut tarpeeksi tarkasti eteensä. Hän valitsi vasemmanpuoleisen käytävän ja pinkoi kohti salia niin lujaa kuin pystyi. Hän törmäsi prinsessaan salin ovilla, kun tämä saapui käytävään hoviväen saattelemana.
"Cecilie, mihin sinä kiirehdit?" Olivia kysyi yllättyneenä, syli täynnä papereita. Cecilie pysähtyi hengästyneenä ja katsoi hädissään prinsessaan.
"Blade lähti juuri", Cecilie sanoi nopeasti ja painoi kädellä pistävää kylkeään.
"Lähti? Mihin?" Olivia kysyi hieman hämmentyneenä, ennen kuin ymmärsi. "Pois?"
"Niin, pois kaupungista, juuri äsken."
Olivian kasvot kalpenivat, hänen väsyneiden silmiensä alla olevat tummat jäljet tuntuivat pistävän esiin. Hän sysäsi paperit sylistään yhden palvelijattaren käsiin.
"Kiitos", Olivia kuiskasi pinkaistessaan rappusiin ja suoraan kohti aulan pääovia.
Olivia oli arvellutkin, että Blade saattaisi tehdä jotakin tällaista. Mutta miksi nyt? Miksi lähteä varkain illan koittaessa? Mekossa juokseminen oli vaikeaa ja Olivia toivoi, että hänellä olisi päällään metsänkansan tyyliset, helpot asut. Korkokengät Olivia potkaisi jaloistaan jo linnan pihassa. Kylmän nurmikon poikki oli vielä nopeaa juosta, mutta hiekkatielle päästyään kivet ja hiekanmurut pistelivät sukkahousujen läpi jalkoja.
Taivaan värit vaihtuivat nopeasti, kun aurinko laski alemmas ja maalasi taivaan kirkkaan oranssiksi. Olivia pinkoi vauhdilla kaupungin kaduille eikä kuullut kuinka linnan porttien edessä hämillään oleva vartija huusi hänen peräänsä. Olivia nosti hameensa helmoja käsiinsä ja pinkaisi uudelle kujalle. Blade ei voinut olla ehtinyt vielä kauas.
Ihmisiä kulki kaduilla vielä jonkin verran, monet sulkivat jo kojujaan ja jäivät hämmentyneinä katsomaan juoksevan prinsessan perään.
Lopulta Olivia näki kauempana edellään loittonevan selän ja kiristi vauhtia. Hätäännys ei helpottunut, vaikka hän näki Bladen. Jos vampyyri todella haluaisi, tämä voisi liikkua niin nopeasti, että olisi jo poissa. Blade tiesi varmasti hänen olevan perässään. Silti tämä ei pysähtynyt.
"Blade! Blade!"
Olivia juoksi yhä lujempaa, kunnes sai vampyyrin kiinni ja kietoi kätensä tämän ympärille, kuten kerran aiemmin Seatopiessa. Nyt estääkseen tämän lähdön, saadakseen hänet pysähtymään. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Blade olisi kuullut hänen huutavan. Ehkä siksi hän ei ollut kiristänyt vauhtiaan, ehkä hänen mielensä voisi vielä muuttaa.
"Mihin sinä olet lähdössä?" Olivia takelteli sanat miehen selkää vasten, puristi tiukasti tämän takkia.
"Jatkan matkaa. Suuntaan varmaan ensin Gardeniin ja sieltä eteenpäin", Blade vastasi tyynesti samalla kun irrotti Olivian kädet ympäriltään ja kääntyi ympäri tyttöä kohti. Tuleva kuningatar ei voinut estää kasvoilleen päässyttä epätoivon ja harmin näkyä.
"Etkö sinä aikonut sanoa mitään, ennen kuin lähdet?" Olivia kysyi hämillään, ääni ärtymyksen sävyttämänä.
"Ajattelin, että näin olisi parempi", Blade myönsi. "Minä jätin sinulle viestin, mutta nähtävästi sinä saitkin minut kiinni ennen kuin ehdin kauemmas."
"Ei sinun tarvitse lähteä, linnassa on tilaa ja minä majoitan Cecilienkin niin kauan kuin hän tahtoo olla täällä", Olivia sanoi.
"En minä aikonut jäädä."
Se sattui. Olihan Olivia tämän tiennyt, mutta hän oli toivonut, että Blade olisi jäänyt vielä vähäksi aikaa. Mikä saattoi pakottaa hänet lähtemään juuri nyt?
"Et kai sinä yritä etsiä... Zeniä?" Olivia kysyi hätääntyneenä. Blade ilme synkistyi vain hieman, kun tämä vastasi hiljaa: "En ehkä edes löytäisi häntä, vaikka yrittäisin."
"Miksi sinä sitten lähdet?"
"Sinä tiesit alusta alkaen, etten minä jää tänne."
Olivia puri huultaan harmissaan, sillä hän todella oli tiennyt. Blade kulkisi omaa polkuaan. Miksei tämä silti vastannut hänelle suoraan?
"Muutama vuosi ja sinä et muista että olin täällä." Blade näytti aivan liian tyyneltä voidakseen sanoa nuo sanat. Olivia tunsi kiukun punan nousevan poskilleen.
"Mutta en minä tahdo unohtaa!"
Blade hymähti. "Jotenkin tiesin, että sanoisit noin."
"Älä!" Olivia melkein huusi harmista ja tarttui huomaamattaan Bladen hihasta. "Minä olen lähiaikoina menettänyt liittolaisen, oman äitini ja kaksi ystävää, joista toinen petti meidät! Luuletko sinä, että minä tahdon vielä menettää sinutkin?!"
Blade ei vastannut.
"Unohdatko sinä muka meidät kaikki?" Olivia kysyi. Hän ei voisi uskoa, että Blade unohtaisi. Miten kukaan voisi sulkea elämästään pois niitä hetkiä? Heidän pakonsa, vaaralliset hetkensä? Hetket ystävien kanssa, hetket yhdessä...
"Voi olla helpompaa, ettei muistele." Blade sanoi sen kuin pyytäen häntä tekemään samoin. Molemmat tuijottivat tiiviisti toisiaan, sanomatta enää mitään.
Hiljaisuus tuntui Oliviasta pahalta ja hän pelkäsi, että Blade lähtisi kesken kaiken, eikä kuuntelisi häntä loppuun. Kyyneleet kirvelivät tytön silmissä ja kohottaessaan katseensa vampyyriin Olivia oli varma, että Blade näki sen myös. Mitä hän enää voisi? Miten hän pitäisi Bladen täällä?
"Älä itke, mieluummin vaikka lyöt minua", Blade sanoi hiljaa. Olivia räpytteli rajusti silmiään, sillä hän ei aikonut itkeä. Kyynelten pidätteleminen oli kuitenkin vaikeaa. Hänen oli pakko niellä surunsa ja ylpeytensä ja pyytää.
"Älä lähde! Sinä sanoit Rauhanlaaksossa, että olisit 'missä ikinä haluan sinun olevan' ja 'mitä tarvitsen sinun olevan'! Minä tarvitsen sinua täällä!"
Blade huokaisi jotenkin lopullisen kuuloisesti. "Minun ei varmaan olisi pitänyt sanoa niin."
Nyt kyyneleet olivat tulvahtaa Olivian poskille. Hän irrotti Bladen hihasta ja yritti pudistaa päätään saadakseen ajatuksensa selkiämään. Hän ei ollut varautunut tähän keskusteluun, eikä väsymyksen painama pää tuntunut saavan ajatuksia kulkemaan. Ei, hän ei voisi estää Bladea lähtemästä. Mutta voisiko hän viivyttää tätä? Saada tämän joskus palaamaan?
Mutta varmaa oli, että Blade lähtisi.
Blade perääntyi jo askeleen verran. "Minun pitäisi mennä."
"Aah, minä tiedän sen!" Olivia itki. "Minä tiedän, että sinä lähdet, se on sinun tiesi! Mutta jää joksikin aikaa, edes kruunajaisiin asti! Sinun on oltava kruunajaisissa!"
Nyt Olivia ei enää edes yrittänyt pidätellä kyyneleitä, jotka valuivat lämpiminä poskille. Hän ei välittänyt lähistölle pysähtyneistä, kummastuneista kaupunkilaisista, eikä illan jatkuvasta hämärtymisestä. Hän oli valmis anelemaan, jotta Blade jäisi pidemmäksi aikaa.
"Älä tee tätä itsellesi vaikeammaksi. Sinä tiedät, etten minä jää."
Bladen sanat kuulostivat Olivian korviin hyvin kylmiltä. Blade ei halunnut jäädä. Olivia tiesi olevansa täysin läpinäkyvä, mutta hän ei enää tiennyt, mitä muuta olisi tehnyt.
"Jää edes muutamaksi viikoksi! Kun sitten lähdet, minä en estä sinua, kunhan lupaat tulla joskus käymään! Jää, minä oikeasti pyydän koko sydämestäni", Olivia sanoi ja sanojen todellisuus paistoi hänen silmistään. Hän huomasi, miten Blade katsoi häntä, aikoi kenties sanoa jotakin, mutta sitten mies kovetti mielensä ja vain pudisti päätään.
Olivian turhautuminen ja suru purkautuivat uutena nyyhkäyksenä ja kyyneleillä. He tuijottivat toisiaan silmiin pienen hetken, ja Olivia toivoi näkevänsä edes jonkin merkin vampyyrin silmissä, että lähteminen ei ollut tälle niin helppoa kuin tämä halusi uskotella.
Lopulta Blade kuitenkin perääntyi vielä yhden askeleen ja ennen kääntymistään kuiskasi samoin kuin kerran aikaisemmin: "Pidä huolta itsestäsi."
Olivia nyyhkäisi kykenemättä puhumaan. Hän katsoi kuinka Blade vähitellen etääntyi ja katosi portista. Pian ihmisvilinä oli palannut kaduille, mutta Oliviasta tuntui, ettei hän nähnyt eteensä kyyneleiden läpi. Maailmasta oli tullut hämärä ja sumuinen. Jalat vapisivat ja hänen olisi tehnyt mieli ottaa tukea pysyäkseen pystyssä.
"Teidän korkeutenne!"
"Prinsessa!"
Olivia kääntyi ja huomasi Taran ja muutaman sotilaan juoksevan hänen luokseen. Vasta nyt hän huomasi, että muutama kaupunkilainen oli hämillään jäänyt katsomaan häntä. Hän seisoi keskellä katua kuin typerys, kasvot punaisen läikikkäinä ja ilman kenkiä, jalat kuraisen tien likaamina.
"Me huolestuimme, kun te juoksitte pois aivan yhtäkkiä... Mihin te oikein lähditte? Älkää ne pelästyttäkö meitä tuolla tavalla!"
Olivia ei kuunnellut kunnolla, sanoilla ei ollut väliä.
"Teidän korkeutenne, mikä hätänä?" Tara kysyi hädissään, mutta Olivia pudisti päätään. Hän keräsi hameensa helmoja ja kääntyi kohti palatsia.
"Ei... ei mikään. Minun pitää päästä takaisin linnaan."
Linnalle kävely kului Olivialta täysin sumussa, sillä hän oli liiaksi ajatuksissaan. Edes maan viileys ei enää tuntunut jaloissa. Sisällä hän lähti nousemaan rappusia päämääränään oma huoneensa. Cecilie seisoi edelleen samassa paikassa tasannetta, minne hän oli Olivian lähdettyä jäänytkin, kuin olisi odottanut Olivian ja Bladen saapumista takaisin. Cecilie ei sanonut mitään, mutta hänen katseesta näki, kuinka hän halusi kysyä jotakin.
Olivia yritti pitää äänensä vakaana.
"Hän lähti", prinsessa sanoi hiljaa ja kulki Cecilien ohi kaartuviin rappusiin. Cecilien kasvoilla paistoi huoli.
"Voinko minä tehdä jotakin?" noitatyttö kysyi hiljaa.
"Kiitos, minä vain tarvitsen hetken yksin."
Olivia kapusi mahdollisimman nopeasti yläkerroksiin ja sulkeutui omaan huoneeseensa. Vasta kun hän oli sulkenut oven takanaan, hän antoi uusien kyynelten päästä valloilleen. Lohduton itku sai hänet vapisemaan ja haukkomaan henkeä.
Olivia oli juuri istahtamassa sängylleen, kun hän huomasi kirjoituspöydällään valkean kuoren. Se nojasi nätisti kirjapinoon, jonka hän oli jättänyt siihen aikoja sitten. Minä jätin sinulle viestin.
Olivia nousi nopeasti hakemaan kuoren. Oliko Blade käynyt jättämässä sen hänen huoneeseensa? Milloin? Tyttö otti kirjeen käsiinsä ja luki kuoreen lennokkaalla käsialalla kirjoitetun nimen; Olivia.
Hän avasi vapisevin sormin kuoren ja liu’utti esiin muutaman kerran taitetun paperiarkin, jossa oli viesti samalla käsialalla.
Olivia
Sinun on ehkä parempi olla muistelematta, mutta tahdon silti kirjoittaa muutaman rivin. Olen varmaan sanonut usein aika pahasti, joten ehkä yritän hyvittää jotakin.
Minulla on kyllä monia muistoja sinusta, valehtelen jos sanon muuta. Minä näen sinut mielessäni hämilläsi, kun olet yllättynyt, se kuva on piirtynyt jonnekin syvälle. Näen sinut harjoittelemassa tai nauramassa Dinan ja Zenin kanssa. Muistan sinut ärtyneenä, kun suutuit minulle. Emme aivan tulleet toimeen silloin ensimmäisinä päivinä. Aluksi taisit tosissasi inhota minua.
Olet yllättävän vahva ja itsepäinen. Ehkä juuri siksi kaiken tämän keskellä onnistuit muuttamaan minua. Sinä pärjäät. Olen siitä varma.
Näen sinut mielessäni sellaisena, kun olet aidoimmillasi: avoimena, tuomitsematta ketään, odottaen muista hyvää. Pohdin joskus, että sinusta saattaisi tulla huono sota-ajan johtaja tai kykenemätön kuningatar. En ole tainnut koskaan olla enempää väärässä.
Blade
Ihmissydämen on annettava surra, jos siltä tuntuu. Kyyneleet voivat tuntua pahalta, mutta loppujen lopuksi itkeminen helpottaa. Olivia puristi kirjeen tärisevissä käsissään rintaansa vasten ja antoi surun vapautua.