Trust

24.Luku: Aika satuttaa ja parantaa

Kaduilta kuului huutoa, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Se oli helpottunutta, voitonriemuista. Sielunsyöjät katosivat valon tultua kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vain hyvin pieni osa lordin ihmissotilaista oli jäljellä, ja nämä luovuttivat valtavan ylivoiman edessä.

Olivia huomasi verhojen raosta kurkottavan, hieman luonnollisemman valon, aivan kuin aamu olisi juuri koittanut. Kuin aurinko olisi pitkästä aikaa noussut juuri niin pilvisen ja tumman taivaan tilalle. Tyttö katseli hädissään kun Blade räpytteli otsa rypyssä silmiään ja mutisi jotakin ärtyneenä. Miksei Blade nähnyt? Miten se valo oli vaikuttanut häneen? Vampyyri oli raottanut verhoa juuri väärällä hetkellä...

"Sinä- etkö näe- etkö mitään?" Olivia kysyi tarkastellen vampyyrin silmiä ja tarttui tätä samalla käsistä.
"Johan minä sanoin etten näe! Voi helvetti, pitääkö tässä nyt vielä sokeutua...", Bladen puhe muuttui takaisin muminaksi, itsekseen sadatteluksi, ja silloin Olivia kuuli vasta kunnolla ulkoa kuuluvat iloiset äänet. Ne hämmensivät tyttöä, ja Blade jähmettyi myös kuuntelemaan.

"Onko se ohi?" Olivia kysyi hiljaa tarkoittaen taistelua.
"Vaikea sanoa, mutta noista äänistä päätellen...", Blade vastasi hiljaa ja yritti nousta seisomaan. Olivia tarttui paremmin vampyyriin auttaakseen tätä, mutta Bladen yritti väkisin riistäytyä irti.
"Hei, kaikki muut aistit minulla ovat kunnossa, joten pysyn pystyssä ihan omin avuin", vampyyri ärähti, mutta Olivia ei päästänyt tästä irti.

"Pitäisikö- Pitäiskö meidän mennä katsomaan?" Olivia sanoi hiljaa vilkuillen samalla ikkunaa ja pyyhkien kyyneleistä märkiä poskiaan. Blade kohautti harteitaan.
"Mennään. Meidän pitää kuitenkin päästä linnaan. Ja löytää Cecilie."

Olivia vilkaisi Dinaa, mutta ei kyennyt muodostamaan kysymystä. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, sillä mitkään sanat eivät tuntuneet riittäviltä. Blade kuitenkin astui jo varovaisen askeleen eteenpäin ja Olivian oli pakko yrittää.
"Di-Dina", oli ainut mitä Olivia sai sanotuksi, mutta Blade ymmärsi jo tytön äänensävystä, mitä tämä tarkoitti.

"Meidän täytyy hakea hänet myöhemmin. Minä en pysty tuomaan häntä linnaan nyt eikä ehkä muutenkaan ole paras aika. Sinun täytyy tehdä asioita tärkeysjärjestyksessä ja taistelu on tällä hetkellä etusijalla, vaikka se ei oikealta tunnukaan", Blade sanoi hiljaa ja Olivia piti yhä hänen kädestään kiinni kuin tukien, kun he astuivat ovesta ulos.

Blade sähähti tuntiessaan valon ihollaan ja Olivia räpytteli silmiään nyt vuorostaan kirkkaassa ulkoilmassa. Hän kuuli huutoja, näki ihmisten juoksevan, mutta oli liian vaikea tajuta, että kaikki oli muuttunut kauhusta helpotukseksi. Olivia joutui ohjaamaan Bladea enemmän ulkona, vaikka vampyyri vakuuttikin jatkuvasti olevansa kunnossa. Näkökyvyn menettäminen kuitenkin vaikutti enemmän kuin Blade antoi ymmärtää.

Kun Olivia vilkaisi vaalealle taivaalle, hän tajusi, että näin suuri muutos pystyi aiheutumaan vain loitsusta. Cecilien oli täytynyt onnistua ja tehdä jotakin suurta. Mutta oliko tyttö kunnossa?

Kukaan ei kiinnittänyt heihin erityisesti huomiota. Matka linnalle tuntui liian pitkältä ja Olivia toivoi, että olisi voinut olla sokea kaikelle hävitykselle, mitä hän kaupungissa näki. Hän ei halunnut katsoa maassa makaavia ihmisiä. Hän ei halunnut nähdä tuhoutuneita taloja ja verisiä katuja.

Ihmisiä tulvi edelleen kaduilla. Äänet olivat muuttuneet niistä kauhun äänistä, mitä Olivia oli kuullut aiemmin. Hän näki, miten Kylen viimeiset sotilaat luovuttivat ollessaan pahasti alakynnessä jäätyään yksin. Taistelijoita kerääntyi näiden sotilaiden ympärille varmistamaan kaiken loppumisen.

Olivia oli huolissaan myös palvelusväestään, jota hän ei ollut nähnyt ollenkaan. Mihin kaikki linnan väki oli joutunut? Oliko Kyle tehnyt jotakin heille? Olivia ei myöskään ollut täysin varma, missä hänen äitinsä oli. Hän halusi päästä koluamaan linnan käytävät ja maanalaiset tilat pian.

Linnan pääovet olivat auki ja toinen niistä oli vääntynyt kummalliseen asentoon. Pihapiiri oli autioitunut kuin siellä ei olisi oleskeltu aikoihin. Linnan pihassa ei näkynyt ketään, ja väki vaikutti kerääntyneen kaupungin kaduille. Olivian sisällä sykki pelko, että hän oli menettänyt vielä yhden ystävistään. Kun tyttö astui ovista sisään Blade kanssa, hän huomasi romuttuneessa portaikossa makaavan kaksi sisarusta, molemmat silmät suljettuina.

Olivian teki mieli juosta, mutta hän auttoi yhä Bladea, eikä uskaltanut päästää tästä irti. Ilmeisesti Blade kuitenkin kuuli Olivian hätääntyneen henkäyksen ja pystyi haistamaan Cecilien lähellä.
"Mene", Blade käski ja jäi nojaamaan seinää vasten ennen kuin hetken kuluttua liukui alas istumaan. Silmien sameus hämärtyi entisestään sisätiloissa, mutta Olivia oli enemmän huolissaan noitatytöstä, joten kiiruhti tämän luo. Askeleet kaikuivat tuhoa kokeneessa aulassa.

Olivia katsoi molempia tyttöjä peloissaan kumartuessaan näiden vierelle ja kutsui Cecilietä nimeltä. Tytön kasvoissa oli ruhjeita ja likaa. Noitatyttö avasi hitaasti silmänsä ja Olivia puristi tytön käsiä melkein liian lujaa.
"Cecilie, se on ohi, se kaikki, sinä-, sinun siskosi", Olivia änkytti.
"Zen?" Cecilie kysyi heti jotenkin pelokkaan kuuloisena.

Kysymys tuntui Oliviasta hyvin oudolta, eikä hän kyennyt sanomaan mitä todella oli tapahtunut. Miksi Cecilie edes kysyi ensimmäiseksi Zenistä? Mitä tyttö tiesi?
"Hän- ei- ole- ei ole täällä", Olivia onnistui nyyhkyttämään, sillä hänen mieleensä nousi vain Dinan eloton hahmo. Kurkussa oleva palanen kuristi ja sai hengityksen melkein pihisemään.
"Blade?"
"Ku-kunnossa", Olivia vastasi hiljaa.
"Dina?" Cecilie kysyi uudelleen.

Se oli liikaa. Olivia itki nyt rajummin ja pudisti vain päätään. Hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Tyttö pelästyi nähdessään kyyneleiden vuotavan Cecilien poskille.
"Sen piti olla minä, minun piti...", Cecilie itki ja tarttui tiukasti Oliviaan, joka yritti halata tyttöä. "Ja Celine on- Celine on-"

Tytön änkytys hiipui itkuun. Olivia yritti hyssyttää Cecilietä, rauhoittaa tätä, vaikka itsekin itki hysteerisesti ja haukkoi välillä henkeään itkemisen lomassa. Hän yritti olla katsomatta toista vaaleaa tyttöä, tämän piiloon kääntyneitä kasvoja.
"Sinun pitää- päästä lepäämään", Olivia hikkasi. "Sinä- pärjäsit- hienosti-"
"M-Muita?"
"Minä en vielä- vielä tiedä...", Olivia sanoi peläten itsekin, mitä saisi vielä kuulla. Kuinka paljon menehtyneitä oli? Kuinka moni heistä olisi hänen tuttujaan? Mitä hän oli onnistunut aiheuttamaan johdattaessaan väen kaupunkiin?
"Anna minun -"
"Ei Cecilie, sinun pitää päästä lepäämään."

Olivia auttoi tytön pystyyn ja vilkaisi Bladen suuntaan. Vampyyri oli yhä paikoillaan ja selvästi kuunteli heitä. Ulkoa kaikui askeleita, hiekan rahinaa saappaiden alla. Olivia mietti oliko linna turvallinen paikka ja voisiko hän viedä Cecilie johonkin vierashuoneista. Ovesta astui sisään suurempi joukko ihmisiä Rinan johdolla. Blade reagoi ääniin ja ponkaisi pystyyn, mutta ei päässyt liikkumaan paikaltaan, vaan nojasi olkapäänsä seinään kuin pystyäkseen kosketuksen avulla paremmin hahmottamaan, missä oli.

"Olivia!", Rina huusi, ja rynnätessään tytön luo, Olivia näki Rinan ottaneen jo asioita ohjattavakseen. Ihmiset ilmeisesti toimivat jo hänen käskyjensä mukaan ja alkoivat hoitaa välttämättömiä tehtäviä. Myös Cecilien sisaren luokse kiiruhti joku, mutta edelleen prinsessa pyrki sulkemaan ajatukset ruumiista pois mielestään. Olivia yritti pitää Cecilien pystyssä samalla kun halasi Rinaa. Nainen älähti kivusta, kun Olivia osui tämän vasempaan käteen.

"Satutitko itsesi?"
"Pieni juttu", Rina sanoi nopeasti. "Paranee kyllä. Sinun pitää puhdistaa nuo haavat, omasi ja tytön. Nyt. Ennen kuin ne tulehtuvat."
Olivia tiesi olevan vaarallista, jos lika jäi haavoihin, mutta juttu ei tuntunut kovin tärkeältä kaiken muun taistelun aiheuttaman pahan lisäksi. Autiossa linnassa pelotti liikkua, joten aulasta poistuminen tuntui vaaralliselta, varsinkin kun saapuneet ihmiset saivat olon tuntumaan edes hiukan turvatummalta.

"Nyt." Jokin Rinan äänessä ja katseessa sai Olivian nyökkäämään. Nainen katseli pientä portaissa makaavaa hahmoa, jonka luona nyt kaksi naista hääräsi. Kiire oli loppunut. Mitään ei ollut tehtävissä. Rinan katse siirtyi Bladeen, joka seisoi jähmettyneenä paikoillaan, silmät sirrissä kuin hän yrittäisi väkisin nähdä.
"Se valo...", Olivia sai kuiskatuksi. "Se teki jotain... Blade ei näe..."
Rina ei sanonut siihen mitään. Cecilie sen sijaan henkäisi kauhuissaan.

"Vie tyttö jonnekin lepäämään, hän nukahtaa kohta seisaalleen. Aletaan hoitaa kaikki kuntoon", Rina sanoi ja kääntyi päättäväisenä kohti mukaan tulleita ihmisiä. Rinan kasvot olivat mustelmilla ja Olivia tiesi, ettei voinut itse näyttää paremmalta. Hän tunsi haavansa ja mustelmansa nyt voimakkaammin kuin taistelun aikana.

Olivia kykeni vain nyökkäämään Rinalle. Hän vilkaisi Bladen suuntaan, mutta tiesi, ettei pystyisi auttamaan molempia ystäviään kävelemään yläkerroksiin. Samassa joku tarjoutui jo auttamaan häntä ja Cecilietä. Olivia harppoi nopein askelin Bladen luo ja tarttui tätä kädestä saadakseen tämän mukaansa. Rina katsoi hetken heidän peräänsä ennen kuin alkoi jakaa lisää tehtäviä.

He kulkivat yläkerroksiin yhteen tyhjistä, melko hyvin säilyneistä huoneista ja joutuivat odottamaan jonkin aikaa, että saivat vettä ja sidetarpeita. Rina ilmeisesti piti Olivian turvallisuutta ja kuntoa tärkeämpänä ja oli onnistunut hankkimaan ne nopeasti. Olivia tunsi itsensä ilkeäksi, sillä muut tarvitsisivat apua jopa kovemmin kuin hän. Nainen, joka oli tarjoutunut auttamaan heitä, lähti Olivian pyynnöstä takaisin alakertaan Rinan avuksi. Prinsessa itse lupasi tulla perässä niin pian kuin mahdollista.

Olivia puhdisti Cecilien haavoja, joissa ei kylläkään ollut paljon työtä. Tyttö oli enemmän uupunut ja mustelmilla, kuin vahingoittunut fyysisesti. Olivia itse puhdisti joitakin naarmuja käsissään ja jaloissaan, sillä niihin oli päässyt likaa ja mutaa. Blade kieltäytyi haavojen putsaamisesta, eikä Olivia ehtinyt väittää vastaan. Ehkä Blade hoitaisi asian itse.

"Mikä se valo oli?" Olivia kysyi mietteissään samalla kun puhdisti Cecilien poskessa ollutta pientä naarmua.
"Minä- Me... Minä ja Celine... Hän ehdotti valon tuomista...", Cecilie sanoi ja vilkaisi anteeksipyytävästi Bladeen. "Olen pahoillani."
"Se tappoi osan sielunsyöjistä", Blade mutisi. "Älä ole pahoillasi. Minä olen kunnossa."

"Oliko Celine...?" Olivia aloitti varovasti.
"Ei... ei, se noita käytti häntä. Käytti osaa Celinen voimista, mutta hän... Olin yhteydessä häneen, kuulin hänet, tavallaan ajatuksissani. Hän antoi voimansa minulle, että minä...", Cecilie yritti ja Olivia nyökkäsi tälle rauhoittavasti. Kaikesta ei tarvinnut puhua nyt. Cecilie oli tehnyt valtavan loitsun ja saanut aikaiseksi jotakin käsittämätöntä. Mutta se oli selvästi maksanut hinnan.

Noitatyttö saatettiin yhteen vierashuoneista ja tämä vielä tarttui Olivian käteen, ennen kuin tyttö ehti pois tämän luota. Noitatyttö oli lopen uupunut maatessaan tyynyjen ja peitteiden seassa, katseessa hätääntynyt kiihko.
"Minä kuulin Celinen ja... toisen. Kun tunsi voiman... Sen täytyi olla... sinun äitisi..."

Cecilie nukahti kuin olisi pyörtynyt. Olivia ei tiennyt, mitä ajattelisi. Hän puristi varovasti noitatytön kättä ja jätti tämän nukkumaan. Seuraavaksi hän halusi viedä Bladen suojaan.

Prinsessa ryhtyi taluttamaan Bladea käsipuolessaan ja etenemään hitaasti peremmälle linnan tiloihin. Vampyyri oli kyllästynyt siristelyyn ja oli painanut silmänsä kiinni. Olivia tarkisti kävellessään linnan huoneita, jotka olivat säilyneet kunnossa. Jotkin esineet olivat pudonneet pöydiltä ja hajonneet. Tavarat olivat myös hieman siirtyneet paikoiltaan, mutta ainakaan huoneet eivät olleet kärsineet vahinkoa, sillä niissä ei ollut taisteltu.

Olivia avasi yhden oleskeluhuoneiden ovista ja totesi huoneen kelvolliseksi. Siellä oli aseteltuna sohvia pienen pöydän ja takan lähelle. Olivia saattoi Bladen sohvalle ja vasta nyt katseli vampyyriä kunnolla taistelun loputtua. Bladen kädet olivat naarmuilla, mutta muuten vampyyri oli harvinaisen hyvässä kunnossa ulkoisesti. Vaatteissa oli repeämiä ja käsienkin naarmut näyttivät paranevan huimaa vauhtia.
"Pysy täällä", Olivia kuiskasi, vaikka olikin lähes varma, että Blade ei olisi lähdössä juuri nyt mihinkään. Hetken tyttö ajatteli sytyttävänsä tulen takkaan, mutta tajusi sitten, että Blade tuskin kaipaisi sitä.

"Ja mihin sinä olet menossa?"
Olivia pysyi hetken hiljaa. "Auttamaan. Minuakin tarvitaan."
Blade huokaisi ja avasi nyt pitkästä aikaa silmänsä. Ne olivat edelleen harmahtavan utuiset, mutta vampyyri räpytteli hetken ja kohotti kulmiaan.
"Ehkä tämä ei ole pysyvää...", Blade mutisi. "Nyt näkyy jo jotain. Vaikkakin pelkkää massaa, mutta ei sentään pelkää pimeyttä. Sattuu katsoa valoon."

Olivia oli huojentunut kuullessaan, että Bladen näkö saattoi olla palaamassa.
"Minä tulen takaisin kun saan asioita hoidetuksi", Olivia lupasi, vaikka ei tiennytkään milloin palaisi. Hän ei tiennyt, miten kauan saisi selvitellä asioita. "Lepää. Nuku."
Blade hymähti. "No, tuskin minä kauhean kauas sokeana pääsisin."
Olivia tulkitsi sen niin, että Blade jäisi lepäämään. Tyttö hymyili haikeasti ja lähti huoneesta sulkien oven varovasti perässään.



Blade yritti totutella kestämään sitä, ettei nähnyt eteensä vaikka kuinka avasi silmiään. Tunne oli inhottava, sillä näkö oli hyvin hallitseva aisti, jota Blade todella tarvitsi. Nyt hän keskittyi kuuntelemaan ja haistamaan. Huoneen ulkopuolella kuului silloin tällöin askelia, mutta Blade ei täysin osannut kertoa kenelle ne kuuluivat, ne olivat liian vieraat. Kukaan ei astunut huoneeseen. Vampyyri tunsi ihoaan vasten mukavan viileän huoneen ilman. Hän ei täysin tiennyt missä oli ja se ahdisti häntä hieman.

Hän olisi halunnut auttaa. Hän olisi halunnut tehdä osansa, mutta näkökyvyn menettäminen todella esti häntä menemästä kaupungin puolelle. Ehkä ihmiset eivät muutenkaan olisi valmiita ottamaan apua häneltä... Mutta kaupunki oli varmasti niin huonossa jamassa, että ehkä kaikki apu mitä vain saataisiin olisi tervetullutta.

Blade olisi voimakkuutensa vuoksi voinut jaksaa pidempään kuin monet ihmiset. Hän olisi kyennyt nostamaan painavampia tavaroita, liikkumaan paikasta toiseen nopeammin... Kurkussa kutitteleva tunne iski jälleen kovemmin ja Blade nieleskeli.

Hän oli yllättävän väsynyt. Blade sulki mieluummin silmänsä ja asettui paremmin aloilleen. Hän tiesi joutuvansa odottamaan pitkään.



Päivä valkeni todenteolla ja aurinko kipusi korkealle taivaalle. Olivia kiiruhti takaisin aulaan ja lähti Rinan mukana ulos linnasta. Hän oli kiitollinen, että Rina oli jo osittain tilanteen tasalla, joten Olivian oli helppo astua auttamaan. Hän ei itse olisi osannut ottaa niin montaa asiaa huomioon ja Rinan apu oli korvaamatonta.

Kuolleita alettiin kerätä yhteen paikkaan, jossa kaikki voitaisiin hoitaa asianmukaiseen kuntoon. Se ei ollut siistiä, eikä helppoa hommaa, mutta Olivia ei enää pelännyt ruumiita. Ajatukset tuntuivat supistuneen niin, ettei todellisuutta ehtinyt miettiä. Hän vain toimi mekaanisesti, totteli käskyjä, teki mitä pyydettiin. Hän ei halunnut nähdä kaupungin tuhoa, mutta tiesi, että hänen oli hyväksyttävä tapahtunut. Ja se, mitä hän oli mahdollisesti aiheuttanut.

Hän kulki tavallisen kansan parissa ja auttoi näitä samoin kuin kaikki auttoivat toisiaan. Hyvin harvat tunnistivat hänet, tai jos tunnistivat, eivät sitä maininneet. Kun kadut saatiin siivottua kuolleista, alettiin siivota sotkua ja rakennuksia. Osa ihmisistä yritti toimia normaaliin tapaan, jotta kaupunki saataisiin taas pyörimään. Tänään kukaan ei pystyttäisi kojuaan torille, mutta jo huomenna siihen palattaisiin, tänään puhdistettiin, siivottiin ja korjattiin.

Vedestä ei onneksi kaupungin hyvien kaivojen vuoksi ollut pulaa, mutta ruoka oli vähissä. Sulkeutuneena ollut kaupunki ei ollut ottanut vastaan kulkevia kauppiaita samaan tapaan kuin ennen, mikä tarkoitti, että kansa oli syönyt jo pitkään varastoistaan, eivätkä kaikki kaupunkilaiset olleet tottuneet samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maaseudulla. Ruokaa ei myöskään saataisi lisää, ennen kuin kauppa ja työnteko palaisivat ennalleen. Olivia työskenteli tunteja syömättä ja hän tunsi jo nälän heikentävän vartaloaan. Hänellä ei ollut voimia enää samalla tavoin, mutta jossakin vaiheessa nälkä unohtui, hän vain toimi ja taisteli uupumusta vastaan.

Olivia lähti illansuussa Rinan kanssa linnan tyrmiin ja löysi sieltä koko linnan hovi- ja palvelusväen, kun muut tilat oli viimein varmistettu ja heidät päästettiin maanalaisiin tiloihin. Väki oli suljettu tyrmiin pois tieltä, sillä useimmat eivät suostuneet tottelemaan lordin käskyjä. Yritetty kapina oli tukahdutettu ja monet olivat huonossa kunnossa. Olivia tunsi huonoa omatuntoa siitä, että palvelusväki oli nälkiintymässä tyrmissä hänen takiaan.

He löysivät myös Olivia äidin, kuningattaren. Olivia purskahti jälleen itkuun nähdessään äitinsä. He onnistuivat rikkomaan kaikki lukot ja tyrmien ovet, ja lopulta myös Olivian äiti kannettiin pois tyrmistä. Hetki mursi tytön niin, että Rinan oli vietävä hänet pois rauhoittumaan, eikä nainen olisi päästänyt häntä takaisin kaupungille, ellei Olivia olisi kiukutellut vastaan.

Tehtävää oli paljon ja Olivia tunsi olevansa jatkuvasti mukana jossakin uudessa asiassa. Se helpotti pitämään mielen kiireisenä. Ihmisiä oli valtuutettu hyvin eri tehtäviin ja Olivia yritti pitää huolta siitä, että kaikista huolehdittaisiin. Tehtävä oli henkisesti kovin raskas, kun tyttö yritti samalla auttaa parhaansa mukaan paikanpäällä kaikissa tilanteissa.

Lopulta Olivialla oli aikaa hakea Dina ja pestä tämä.

Olivia halusi tehdä sen itse. Hän halusi olla hetken yksin ja itkeä niin paljon kuin tahtoi. Dina ei välittäisi... Muiden ihmisten luona oli oltava vahvempi, näytettävä, että tämä taistelu oli voitettu. Oli viimein aika päästää irti ja päättää tämä päivä.

Olivian päätä särki jatkuvasta itkemisestä ja hänen omat kasvonsa olivat sotkuiset ja veriset. Hän yritti siistiä myös hieman itseään samalla kun puki Dinan ylle valkoiset vaatteet, kuten heillä oli tapana tehdä kuolleille.

Kaikki ajantaju tuntui jälleen häviävän ja jossakin vaiheessa Olivia tajusi auringon laskevan. Mitä kello oli?

Hän palasi linnan maille, jonne oli perustettu väliaikainen johtokeskus kaiken kaaoksen hallitsemiselle. Sotilaat ilmoittautuivat, toiset toivat raportteja, toiset kertoivat edistymisestä linnassa. Saman illan aikana Oliviaa lähestyi pieni joukko khosalaisia ja heidän keskellään oli hyvin tuttu henkilö, jonka Olivia oli aikaisemmin tavannut. Nyt prinsessa kuitenkin halusi kadota. Hän ei halunnut puhua Dinan äidille. Ei nyt.

Olivian oli kuitenkin kohdattava khosalaisten johtajatar ja hän kohotti kasvonsa pidätellen itkua. Vivianan kasvoilta näki, että tämä tiesi mitä oli tapahtunut.
"Anteeksi." Olivia ei osannut sanoa muuta. Hän oli niin pahoillaan, että Dina oli osallistunut taisteluun hänen vuokseen. Sanat eivät voineet kuitenkaan korvata sitä menetystä, jonka he olivat kohdanneet. Viimeksi kun Olivia oli nähnyt Vivianan, tämä oli ollut hyvin kaunis ja nuorekas nainen, kuin juuri laittautunut. Nyt Dinan äidin kasvoilla oli kuitenkin murhe ja huoli, jotka olivat vanhentaneet häntä hetkessä.

Viviana nosti kätensä silittääkseen Olivian hiuksia, muttei sanonut mitään. Olivia oli hyvin lähellä itkua ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni.
"Sinä olet ollut vahva", Viviana kuiskasi. "Sinun ei tarvitse jaksaa yksin."
Olivia nyyhkytti hiljaa ja avasi kyyneleiset silmänsä. Vähiten hän oli odottanut lohdutusta.
"Minä tulin tänne niin pian kuin kykenin, mutta olen pahoillani etten voi auttaa enempää. Me lähdemme joukkojeni kanssa."

Olivia hämmentyi hieman Vivianan sanoista, mutta ei syyttänyt naista kiirehtimisestä. Tuntui jo tarpeeksi pahalta, että taistelu vei tämän tyttären, ja avun pyytäminen tuntui itsekkäältä.
Viviana huokaisi surullisesti kuin keräten voimia seuraaviin sanoihin. "Ja minä... haluan viedä tyttöni kotiin."
Olivia nyyhkäisi, mutta kohotti kasvonsa. "Tietysti."



Koko illan linnaan tuotiin erilaisia uutisia, kerrottiin vahingoista, menehtyneistä, onnistumisista, mihin lordin sotilaat oli viety ja minkälainen vahti oli järjestetty. Olivia palasi linnan sisätiloihin illan ollessa jo pitkällä. Rina oli passittanut hänet lepäämään huomatessaan Olivian työskentelevän ilman taukoja. Tyttö oli kalpean ja voipuneen näköinen risaisissa vaatteissaan, kasvojen ja käsien ollessa likaiset. Olivia olisi halunnut sanoa, että Rinan näytti melkein yhtä väsyneeltä, muttei kyennyt puhumaan. Osa hänestä halusi jo suojaan, pois ihmisten lähettyviltä.

Blade oli edelleen oleskeluhuoneessa, samalla sohvalla maaten, johon Olivia oli vampyyrin aikaisemmin jättänyt. Kun tyttö avasi oven, Blade liikahti hieman, mutta Olivia ei ollut varma nukkuiko tämä vai ei. Hän käveli varovasti sohvan luo ja istui sen reunalle Bladen viereen.

Kun vampyyri jälleen availi silmiään, Olivia huomasi, ettei mikään oikeastaan ollut muuttunut. Silmät olivat harmaat. Bladen käsissä ei sentään näkynyt enää mitään. Iho oli naarmuton, joskin siellä täällä näkyi punoitusta.
"Hei", Olivia kuiskasi käheästi.
"Saitko asioita tehdyksi?" Blade vastasi hiljaa kysymyksellä.
"Vielä on paljon työtä", Olivia huokaisi uupuneesti. Hän ei halunnut erotella kaikkea tapahtunutta, ei ajatella Dinaa, ei Cecilien sisarta.

"Sinä kuulostat väsyneeltä. Sinun pitää levätä myös itse. Kukaan ei jaksa loputtomiin", Blade muistutti. "Vaikka en voi sanoa tarkkaan, koska en näe, voisin veikata, että olet kalpea ja väsymyksestä riutunut."
Olivia hymähti nyyhkäyksen sekaisen yskähdyksen ja huokaisi. "Minä olen. Siksi Rina lähettikin minut lepäämään. Onko sinun näkösi yhtään parempi?"
"Massassa alkaa olla värejä. Ei tätä silti näkemiseksi voi kutsua", Blade mutisi turhautuneena. Hän ei selvästikään tiennyt, miten kauan näön parantuminen jatkuisi tai jatkuisiko ollenkaan.

"Minun pitäisi lähteä takaisin auttamaan, vaikka Rina onkin sitä vastaan", Olivia kertoi. "Kävin vain tarkistamassa, että olet kunnossa."
Hän kyllä muisti Rinan sanat, mutta halusi silti palata takaisin. Paikoillaan oleminen palautti mieleen kauhut, Dinan silmät, Cecilien ja tämän sisaren kalpeat kehot vääntyneinä rappusissa.
"Ei, nyt on sinun vuorosi levätä", Blade sanoi vastaan ja hapuili hetken, että sai tartuttua Olivian käteen. "Et mene, ennen kuin olet nukkunut jonkin aikaa."
Olivia päästi ilmat keuhkoistaan hiljaa puhaltaen. Hän todella halusi nukkua. Hän halusi paeta pois edes vähäksi aikaa, jos vain voisi olla ajattelematta kaikkea tapahtunutta. Hän oli väsynyt taistelemaan.

"Selvä", Olivia lopulta kuiskasi ja laski päänsä Blade syliin. Vampyyri nytkähti kuin olisi ollut valmis väistämään, muttei liikahtanut enää uudelleen, kun Olivia sulki silmänsä. Tytön olo oli yllättävän rauhallinen Bladen lähellä. Olivia tunsi päässeensä eroon peloista, sillä Bladen lähellä tuntui turvalliselta. Turvallisemmalta kuin muualla yksin linnassa odottamassa painajaisia. Olivia ei osannut sanoa miksi.
"Herätä minut tunnin kuluttua", Olivia mutisi vielä ennen nukahtamistaan.



Blade ei ollut tarkoittanut, että Olivian pitäisi jäädä juuri tähän, mutta ei oikein voinut valittaakaan tuntiessaan Olivian lämpimän hahmon sylissään. Tytön sydämen syke rauhoittui tasaiseksi ja hengitys kulki hiljaisena tytön nukkuessa. Blade ei edes muistanut, koska joku ihminen oli niin helposti ja rentoutuneesti nukahtanut hänen lähellään. Olivia oli liian varomaton. Ja selvästikin uupunut.

Olivia nukkui pääasiassa rauhallisesti ja Blade kuunteli pitkään tytön sydämen lyöntejä. Hän ei ajatellut ajankulua, mutta hänellä ei myöskään ollut aikomusta herättää tyttöä kesken kaiken. Olivian piti saada kunnolla nukutuksi, eikä tunti lepoa riittäisi mihinkään. Hän haluaisi nähdä nuo vihertävät silmät täynnä sitä samaa päättäväisyyttä kuin heidän matkansa aikana. Blade toivoi, että näkisi jo paremmin.

Vampyyri itse sulki lopulta silmänsä kyllästyneenä katsomaan sumeaa värimassaa ja huokaisi yrittäen kerätä voimia rauhoittumiseen. Olivian tuoksu ympäröi häntä voimakkaana eikä päästänyt hänestä irti. Blade koitti sulkea hajuaistinsa ja tunsi itsensä vielä vajavaisemmaksi kuin aiemmin. Kädet lukkiutuivat paikoilleen lähes itsestään, kun hän taisteli aistia vastaan.

Jälleen kerran Blade halusi vaipua maahan polvilleen ja paeta tunnetta, koska ei vain kyennyt kestämään sitä. Valtava syyllisyyden ja epätoivon paino uhkasi vyöryä ylitse. Kuin joku olisi tuputtanut hänelle lisää tunteita kivun lisäksi ja pakottanut hänet ihmisen kaltaiseksi. Oliko kaiken tämän arvoista kestää sitä? Se levisi taudin lailla ja vaikka hän kuinka yritti teeskennellä päivästä toiseen, että kaikki sujuisi hyvin, oli vaikea valehdella itselleen.

Olivia tässä kärsisi. Hän itse pääsisi lopulta jatkamaan, eikä hän enää täysin välittänyt siitä, pystyisikö. Olivia oli tärkeämpi. Blade oli elänyt vampyyrinä tarpeeksi pitkään omiakseen sen asenteen, ettei katunut elämäänsä, jota ei voinut muuttaa. Hän olisi kuitenkin valmis moneen asiaan Olivian takia.

Hetket kuluivat ilman että Blade kiinnitti niihin huomiota. Lopulta Olivia liikahti hänen sylissään, alkoi rimpuilla ja hetkenpäästä nousi säpsähtäen pystyyn. Blade availi silmiään ja oli kiitollinen, että näkö tuntui jälleen parantuneen. Kaikki oli kuitenkin sumeaa, mutta hän erotti Olivian edessään, vaikkei nähnyt tämän kasvoja. Värejä, ruskeaa tukkaa, vieläkö tytöllä oli samat taistelun varusteet yllään?

"Kauanko... kauanko minä nukuin?" Olivia kysyi unisesti hieroen silmiään. Hän oli hieman häkeltynyt nähtyään unessa hetkiä taistelusta.
"En tiedä. En seurannut aikaa", Blade vastasi. Hän ajatteli, että Olivia saattoi katsoa häntä hieman äkäisesti, muttei voinut olla varma.
"Sinun piti herättää minut", Olivia mutisi ja pää liikkui niin, että hän luultavasti katseli ympärilleen. Tytön katse löysi tikityksen suunnasta ilmeisesti kellon ja lähes kuiskaten prinsessa mietti itsekseen, oliko nyt iltapäivä vai aamuyö. Blade tajusi itsekin menettäneensä ajantajunsa.

"En viitsinyt. Sinä tarvitsit unta", Blade vastasi tyynesti ja yritti salata huolen, joka kuitenkin pyrki hänen ääneensä. Olivia painautui vielä hetkeksi lähemmäs kuin otettuna siitä, että Blade tosissaan välitti. Liian pian hän kuitenkin nousi ja suki hiuksiaan pois kasvoilta. Olisi niin paljon tehtävää, paljon järjestettävää ja prinsessan olisi palattava auttamaan.

"Kiitos, että sain olla tässä", Olivia kuiskasi. "Minun pitää oikeasti mennä. Haluan nähdä Cecilienkin."
Blade nyökkäsi. "Minä lähden mukaan."
"Pärjäätkö? Näetkö jo paremmin?"
"Kokoajan mennään parempaan suuntaan", Blade valehteli, mutta epäili yhä, näkisikö koskaan samoin kuin ennen.



Kun he saapuivat Cecilien huoneeseen, noitatyttö oli hereillä, mutta yhä sängyssä väsyneen näköisenä. Tytön silmät olivat punaiset itkun jäljiltä ja kasvoissa oli yhä mustelmia ja naarmuja.
"Voitko yhtään paremmin?" Olivia kysyi Cecilieltä tullessaan tämän sängyn vierelle. Blade seisoi hänen vieressään eikä ilmeisesti uskaltanut liikkua huoneessa itsenäisesti.
"Vähän", Cecilie kuiskasi. Tyttö makasi peitteiden seassa ja näytti isojen tyynyjen vieressä entistäkin pienemmältä.

Olivia kertoi Cecilielle niin paljon kuin kykeni kaikesta, mitä kaupungissa oli jo alettu tehdä. Prinsessa kävi myös hankkimassa kaikille syötävää, vaikka se olikin hieman vaikeaa huonon ruokatilanteen takia, mutta hänen oma vatsansa murisi ja Cecilie oli heikkona, koska ei ollut juonut ja syönyt kunnolla pitkään aikaan. He lattialla ja vuoteen reunalla, söivät kylmää evästä ja hetken verran Olivia voi pahoin, sillä oli ollut niin pitkään syömättä.

He keskustelivat kolmisin kaikesta, mikä heidän mieltään painoi. Dinaa oli vaikea mainita, mutta keskustelu kulki kuitenkin hyvin läheltä aihetta. Cecilie oli lähes varma, että lordin noita, Kate, oli tuhoutunut täysin. Noita ei luultavasti olisi voinut päästä pakoon niin nopeasti.

Olivia taas osasi kertoa, että Kylea ei ollut löydetty mistään. Vaikka osa lordin joukoista oli lopulta antautunut, lordi itse oli ilmeisesti paennut jo aikaisemmin kaupungin ulkopuolelle, eikä kukaan tiennyt, missä tämä nyt oli.

Kukaan ei tiennyt mihin Zen oli kadonnut. Blade kuitenkin totesi, että Zen oli todennäköisesti häipynyt kaupungista saman tien.

Jokaisen oli vaikea uskoa Zenin petturuutta. Blade oli hämillään, ettei todella ollut huomannut mitään. Hän oli luullut osaavansa lukea ihmisiä hyvin. Zen kuitenkin oli jo jonkin aikaa ollut se, jolla oli edes jotakin kontrollia häneen. Olivia oli kuvitellut Zenistä vain hyvää. Zen oli aina ollut hänelle etäinen isoveli, tarkkaavainen, taktikoiva. Ehkä olisi pitänyt huomata, miten se teki hänestä oivan ihmisen tekemään omia salaisia suunnitelmiaan.

Vasta nyt Olivia kertoi ensi kerran Zenin punaisista silmistä, kun mies ojensi hänelle kättään tytön pidellessä Dinaa. Cecilie tiesi sanoa, että taika rikkoutui ja haihtui Zenistä. Sopimus oli täytetty. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miksi Zen oli ojentanut kätensä ja sai Olivian ajattelemaan, että ehkä Zen oli jossakin sisimmässään kuitenkin pyytänyt häneltä anteeksiantoa. Tekoon, jota ei voinut antaa anteeksi.

Cecilie syytti itseään, sillä tyttö tunsi olevansa se, jonka todellisuudessa olisi pitänyt kuolla. Sopimus oli tarkoittanut häntä ja hänen sisartaan Celineä, mutta Zen ei ollut päässyt toteuttamaan suunnitelmaansa niin, eivätkä he ehkä koskaan saisi tietää, olisiko se toteutunut lordin suunnittelemalla tavalla, jos Zen olisi saanut tilaisuuden. Olivia väitti kivenkovaa vastaan, ettei Cecilie ollut mihinkään syyllinen. Kaikki miettivät Zenin tekemää sopimusta.

Zenin oli täytynyt käydä pääkaupungissa joskus kulkiessaan yksin. Zen oli yrittänyt jotakin linnan mailla, siitä kaikki olivat varmoja... Mutta oliko Zen ollut todella pulassa, hädissään, joutuessaan valitsemaan palveluksen tai kuoleman? Olivia ymmärsi että tilanteen oli täytynyt olla vaikea... Mutta oliko Zen saanut voimiaan Katelta? Oliko sielunsyöjä noidan tuoma kirous vai lahja? Siksikö Zen liikkui melkein yhtä nopeasti kuin Blade?

Miksi Zen oli viivytellyt niin pitkään? Hänellä oli tilaisuus tappaa vaikka kuinka usein heidän matkansa aikana. Olivia ei sydämessään pystynyt vieläkään uskomaan, että Zen pystyisi tappamaan ystäviään. Vai oliko heillä merkitystä Zenille?

"Dina toimi sopimuksessa aivan yhä hyvin kuin minä", Cecilie sanoi hiljaa. "Kate ei määritellyt ihmistä tarkemmin, hän sanoi vain 'Poika on luvannut tappaa sen, joka vaikuttaa prinsessan kohtalon täyttymiseen.' Dina oli osa sinun kohtaloasi Olivia, hän vaikutti siihen yhtä lailla kuin minä. Ehkä jopa Blade on osa sitä. Moni muu sinua lähellä oleva ihminen ehkä kelpaisi, mutta me todennäköisimmin. Lordi ja noita eivät ajatelleet asiaa tarpeeksi pitkälle."

"Zen ei olisi hyökännyt minua vastaan", Blade totesi. "En ainakaan usko. Miksi hän olisi haastanut vampyyrin? Vaikka hän oli voimakas, voimakkaampi kuin moni ihminen - miksi en koskaan tajunnut sitä? - hän ei olisi yrittänyt hyökätä sinne, mistä olisi epätodennäköisempää voittaa."

"Hän valitsi Dinan, koska sopimus oli pakko täyttää. Dina vain sattui olemaan siinä... Dina kävi osaksi sopimusta. Ja Zen... Hän halusi päästä irti sopimuksesta", Olivia sanoi käheästi. Aluksi Zen oli puhunut hänelle, kertonut jopa itsestään. Mutta vähitellen tästä oli tullut hiljainen, puhuen vain silloin tällöin. Siksikö, että suunnitelman toteutuminen oli epäselvää? Vai siksi, että sen toteutuminen lähestyi?

Tyttö ei ollut tajunnut aiemmin Zenin hiljaista, päättäväistä olemusta. Tähänkö Zen oli jatkuvasti suunnannut? Mutta missä Zen oli nyt? Eihän tämä saanut sitä mitä halusi, vai mitä? Kyle ei voinut palauttaa Zenille mitään, sillä lordi oli hävinnyt, eikö?

"Olivia, minä ehkä tiedän, mitä voimaa lordi tarkoitti", Cecilie sanoi heikosti. Tyttö oli yhä uupunut ja pysytteli vaivoin hereillä. "Minähän tunsin sen sinussa jo aivan aluksi. Sinussa on jotakin niin kuin sinun äidissäni. Se on se kuningassuvun voima. Lordille ei riittänyt vain oma osansa - joka ilmeisesti oli hyvin pieni - vaan hän halusi lisää."

"Minä olen huomannut siitä osan", Olivia tunnusti. "Äiti osasi puhua kansalle. Hän sai luonnon kukoistamaan, kaupungin loistamaan... Se todella oli kuin elämänvirta tai voima. Minä olen vasta ymmärtänyt sen."
"Sitä se onkin. Se ei ole suuri taikavoima, jolla voisi loitsia jotakin suurta, kuten lordi ehkä ajatteli", Cecilie vastasi. "Mutta se on suuri voima siitä huolimatta. Sen avulla voi saada koko tämän maan kasvamaan tai imeä sen tyhjiin. Se on halu tehdä hyvää, voima auttaa. Se kuuluu hallitsijalle."

Olivia ja Blade jättivät Cecilien nukkumaan, sillä loitsut vaativat veronsa ja noitatyttö tarvitsi paljon lepoa. Olivia halusi viedä Blade takaisin oleskeluhuoneeseen, mutta vampyyri kieltäytyi. Olivia suostui ottamaan tämän mukaansa mennessään työhuoneeseen tapaamaan ensin Rinan ja sen jälkeen oli sovittava vaikeista asioista.

Oli paljon kuolleita, paljon haavoittuneita, paljon ihmisiä joista oli huolehdittava. Myös kuningattaren hautajaiset olisi järjestettävä pian.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös