TRUST
21.luku: Pitkän yön alku
Blade tunsi ja kuuli yhä Olivian jokaisen sydämenlyönnin. Hän pystyi tuntemaan Olivian helposti tällaisina tyhjinä ja painostavina öinä. Hän oli aistinut tytön kauempaa metsästä asti. Kaiken matkustamisen jälkeen hän oli ollut niin väsynyt, täysin loppu. Blade oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja metsästänyt. Nyt hän katseli vielä tytön loittonevaa selkää tämän harppoessa poispäin.
Metsässä Blade oli päättänyt päästänyt aistinsa täysin vapaiksi, mutta matka tarpeeksi kauas oli vaatinut voimia. Vaeltaessaan tarpeeksi etäälle leiristä ja ihmisistä hän tunsi janonsa raastavana kipuna ja pahimpina hetkinään vapisi kauttaaltaan yrittäessään kulkea eteenpäin. Silloin hän oli ajatellut Oliviaa. Tyttö selkeytti hänen mielensä, sillä se sai esille muistikuvia Seatopiesta, eikä Blade sallinut enää menettää itsehillintäänsä samalla tavoin.
Olivia oli hänen pakokeinonsa sotkuisesta tunteiden maailmasta, joka painosti häntä antamaan periksi. Pelkkä ajatus prinsessasta antoi mahdollisuuden unohtaa muistot ja metsästyksen vietin, joka yritti viedä hänet mukanaan. Levottomuudessaan Blade oli ajatellut, että Olivia alkoi olla hänen riippuvuutensa, hänen vastalääkkeensä kipua vastaan.
Hetki sitten kun hän oli vielä katsellut tytön kasvoja, Blade oli miettinyt miten voisi kertoa tälle sen kaiken mitä tämä oli. Sen miten Olivia vaikutti häneen.
Seuraava päivä kului hermostuneessa ja odottavassa tunnelmassa. Rina yritti löytää Olivialle aikaa rauhoittua ja levätä, mielellään nukkua, mutta tyttö oli liian levoton saadakseen unta. Olivia ei ollut pystynyt kunnolla ummistamaan silmiään edes yöllä, sillä hän heräsi jo kerran yhdestä painajaisesta, eikä peloltaan pystynyt nukahtamaan uudelleen.
Valmistelut ja valmistautuminen tuntuivat yhdeltä sekamelskalta, vaikka Olivia yritti kuunnella ja sisäistää mahdollisimman paljon. Hän oli seissyt useammassa kokouksessa Rinan johtaman telttakatoksen alla, yrittänyt sopia leirin ruokahuoltoa ja keskustella bashirilaisten roolista Jaredin kanssa. Jokin raskas tuntemus kuitenkin kaihersi hänen sisällään, mikä häiritsi keskittymistä. Olivia tunsi itsensä hyvin etäiseksi kaikkien leirissä olevien keskellä. Ei niin, että hän olisi halunnut huomiota, vaan hän tunsi painostavansa ihmiset sotaan.
Taisteluun, johon he eivät ehkä halunneet osallistua.
Päivällä Olivia mietti kaikkia niitä ihmisiä, jotka taistelivat hänen rinnallaan. Suurinta osaa hän ei tuntenut. Hän ei ollut puhunut heille, nähnyt monista vain vilauksen kasvoista. Silloin hän tiesi, mitä halusi tehdä.
Rina suostui hänen ehdotukseensa, eikä Olivia kysellyt asiasta muilta. Ilta alkoi hämärtyä ja pian oli aika. Kun leirissä olevat ihmiset olivat vähitellen kerääntyneet yhdeksi joukoksi, Olivia korotti äänensä.
"Kaikki! Kuuntelisitteko minua hetken!"
Leiri hiljeni puheensorinasta ja Olivia tunsi heti kaikkien katseet. Hermostus alkoi tykyttää hänen mielessään, mutta hän jatkoi rohkeasti eteenpäin, suoristi ryhtinsä ja yritti tavoittaa jokaisen paikalle kokoontuneen katseellaan. Hän ei ollut koskaan tehnyt tällaista. Hän oli kuullut äitinsä puhuvan, mutta itse hän oli vain kuunnellut sivusta.
"Minä olen kulkenut melko pitkän tien kruunajaisten jälkeen ja nyt olen päätynyt tähän. Olen nähnyt enemmän kuin olen kuvitellutkaan. Olen oppinut lisää, nähnyt omaa valtakuntaani sellaisena kuin se on. Olen saanut ihmisiä tuekseni."
Olivia piti pienen tauon ja katseli kasvoja, jotka seurasivat häntä kiinnostuneena. Kun ajatus ei meinannut kulkea, prinsessa päätti valita tutut kasvot, sillä Dinan vakaan katseen kohtaaminen oli kaikkein helpointa eikä saanut häntä jännittämään.
”Olette täällä minun vuokseni, sillä en aio paeta enää. Tänä yönä me taistelemme, sillä valtaistuin ei kuulu sen varkain ottaneelle, ei sellaiselle joka sortaa tämän maan kansaa. Me näytämme oikeuden. Ylitämme esteet ja voitamme.”
"Taistelemme kuningattaren ja prinsessan puolesta!" kuului joukosta ja osa sotilaista yhtyi huutoon. Olivia kohotti käsiään vaistomaisesti saadakseen ihmiset hiljenemään.
"Ei, te ette taistele minun puolestani. Ettekä kuningattaren, ette minun äitini puolesta.” Olivia veti henkeä. ”Tämä taistelu ei pääty vain minuun. Minun enoni ei enää nouse valtaan, vaikka minä menettäisin henkeni tänä yönä. Joten ei, te ette taistele vain minun puolestani. Me taistelemme yhdessä vapauden ja oikeuden puolesta!"
Koko leiri kaikui hetken verran huudoista ja Olivia tunsi olevansa tyytyväinen ja hieman yllättynyt. Aikoessaan puhua hän oli ajatellut sanoa jotakin muuta. Hän ei tiennyt, mistä oli löytänyt sanomansa sanat. Tyttö tunsi hartioidensa rentoutuvan, ja hän oli helpottunut siitä, miten ihmiset olivat hänen puolellaan. Väki oli kuunnellut häntä ja samalla hän oli myös näyttänyt olevansa mukana tässä taistelussa. Kuinka kukaan voisi muuten uskoa häneen? Kuinka kukaan voisi uskoa voittoon, jos hän itse ei ollut vahva ja päättäväinen?
Cecilie taputti ja hymyili sädehtien Olivialle. Dina vilkaisi vieressään olevaa Zeniä ja Bladea.
"Olivia näytti hetken kuningattarelta. Hän on rohkea", Dina sanoi yllättyneenä, mutta yhtyen taputuksiin.
"Tulevan kuningattaren pitääkin", Blade totesi.
Rina selitti Olivialle kaikkia mahdollisia viimehetken ohjeita, mutta tyttö tuskin kuuli niistä puoliakaan, koska yritti keskittää ajatuksensa tulevaan taisteluun. Rina ei estänyt häntä osallistumasta hyökkäykseen, mutta oli selkeästi vastahakoinen. Hän antoi Olivialle suojat, jotka sidottiin nilkkoihin ja ranteisiin, mutta ne olivat tytölle niin vieraat, että hän pelkäsi niistä olevan vain harmia. Sen sijaan hän oli tyytyväinen hyväntuntuisiin ja tukeviin kenkiin, jotka hän sai. Pitkähihainen paita ja ohuiden housujen päälle tuleva hame oli Dinan tyylistä, mutta Olivia piti niistä. Helpot, yksinkertaiset ja huomaamattoman väriset. Ja niissä varusteissa kykeni juoksemaan.
Sotilaat kerääntyivät leirissä omiin joukkoihinsa valmistautumaan. Dina oli valtuuttanut johtajan omistaan siksi aikaa, kun hän itse olisi linnan luona. Cecilie ei huolinut mukaansa jousta, eikä hänelle löytynyt sopivaa miekkaa, mutta tytöllä oli useita veitsiä, mikä tuntui Oliviasta hyvin kieroutuneelta, kun hän katseli enkelimäistä tyttöä valmistautumassa taisteluun.
Lopulta kaikki tuntui olevan lähes valmista ja Olivia, Dina, Cecilie, Blade ja Zen lähtivät kulkemaan metsän reunaa niin kauas kuin se antoi suojaa. He kulkivat lähemmäs kaupungin muureja varoen, ettei kukaan näkisi heitä. Muureilla oli muutamia vartijoita, ja vielä linnaa ympäröivillä muureilla olisi lisää. Heidän täytyisi päästä kaksinkertaisten suojausten ohitse.
Dina läpsäisi Zeniä olkapäälle ja sanoi hiljaa: "Toivottavasti nähdään vielä."
Zen vastasi pelkällä hymähdyksellä. Olivia ei tiennyt mitä sanoa ja oli hämillään, että nyt tosiaan oli aika sanoa hyvästit. Ehkä he eivät näkisi enää, mutta mitä tällaisella hetkellä tuli sanoa?
Blade pystyi liikkumaan nopeasti ja helposti muurin yli, joten hänen tehtäväkseen tuli kuljettaa jokainen yksitellen toiselle puolelle. Se veisi hieman aikaa ja he joutuisivat hetkeksi erilleen, mutta parempaa suunnitelmaa ei ollut, kun kukaan ei ollut halukas rynnimään kaupungin porteille vaatimaan sisäänpääsyä ja herättämään lordin sotilaiden huomion. Blade katosi salamannopeasti Dinan kanssa ja hetkeä myöhemmin hän kuljetti Cecilien mukanaan. Olivia odotti Zenin kanssa ja tärisi hieman.
Zen ei puhunut eikä vaikuttanut levottomalta. Olivia ihaili sitä, että joku saattoi pysyä tyynenä. Hän etsi Zenin kasvoilta merkkiä, miltä tästä mahtoi tuntua tyynen ulkokuoren alla, mutta tyttö ei löytänyt mitään. Hän ei osannut sanoa Zenille sanaakaan. Hän ei osannut hyvästellä, eikä toivonut, että hyvästely olisi edes tarpeen.
Odottaminen kului hiljaisuudessa ja ilta pimeni jatkuvasti nopeammin. Lopulta Blade ilmestyi paikalle kuin tyhjästä ja vilkaisi kaupunkiin päin tarttuessaan Oliviaa kädestä.
Maisema vaihtui Olivian silmien edessä niin nopeasti, että hänen teki mieli sulkea silmänsä. Hän ehti hetken ihmetellä, miten Zen pysyisi heidän vauhdissaan, mutta unohti kaiken muun, kun he kohosivat nopeasti ylöspäin.
Olivia tunsi hypähdyksen vatsanpohjassaan asti ja oli helpottunut, kun tunne meni nopeasti ohitse. He lähestyivät maata hypyn jälkeen niin nopeasti, että tyttöä pelotti, mutta kuten ennenkin, he laskeutuivat varsin pehmeästi.
"Välillä tuntuu ihan kuin sinulla olisi siivet", Olivia kuiskasi itsekseen, mutta tajusi samassa Bladen kuulevan hänet.
Blade hymähti, muttei vastannut muuten mitään. Olivia arveli, että vampyyri unohti miten hänen tapansa kulkea tuntui Oliviasta erikoiselta. Vauhti oli Bladelle varmasti luonnollista, mutta olisi ollut hiukan kohtuullista, että Blade olisi ottanut huomioon miten tytöstä tuntui siltä kuin he syöksyisivät hypyistä suoraan kohti maata kuin iskeytyisivät siihen ja murtaisivat pian jalkansa.
Kuin Blade olisi voinut lukea tytön ajatukset, mies lisäsi vauhtia seuraavaan hyppyyn.
Aivan pieneksi hetkeksi Blade päästi irti Oliviasta auttaakseen Zeniä, mutta nämä hetket olivat niin nopeita, että Oliviasta tuntui, ettei hän joutunut odottamaan lähes ollenkaan. Kun Zen katosi heidän viereltään, Olivia ei pystynyt muuhun kuin kuiskaamaan kiitoksensa, mutta se ei tuntunut riittävän. Hän toivoi, että Zen oli kuullut hänet. Kapeat kadut ja talojen seinät tulivat vastaan liian nopeasti ja Olivia sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän seuraavaksi avasi ne, he olivat jo puiden keskellä.
Olivia räpytteli silmiään hetken aikaa pysähdyksen jälkeen ja yritti saada käsityksen siitä, missä hän oli. He seisoivat hämärässä puutarhassa linnan muurien sisäpuolella. Puiden vehreät latvustot peittivät heidät sopivasti näkyvistä ja korkeiden pensasaitojen takana Olivia tiesi olevan kivetyksen ja pienen suihkulähteen, jonka solinan hän erotti hiljaisessa illassa. Tuntui oudolta olla kotona, niin lähellä linnaa ja ihmisiä, joita Olivia ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Dina ja Cecilie nousivat ylös, sillä he olivat odottaneet puunvarjoissa. Blade päästi irti Oliviasta ja vilkaisi nopeasti ympärilleen.
"Ulkona ei ainakaan ole ketään. Linnan etupuolella on vartijoita, mutta puutarhan puolella ei. Sisällä sotilaita on varmasti, mutta täältä en pysty sanomaan mitään tarkkaa. Zen odottaa varmaan porteilla, joten lähden sinne avuksi", Blade kuiskasi. Hän vilkaisi samalla merkitsevästi Dinaan ja tyttö nyökkäsi hänelle ymmärrykseksi.
Olivialta katse ei jäänyt huomaamatta ja häntä ärsytti, että jopa tässä tilanteessa Blade jätti jotakin kertomatta.
"Toivotaan, että tämä on ohi aamuun mennessä", Dina sanoi. "Jos emme enää näe, niin kiitos sinulle, Blade."
"Epäiletkö, että minusta ei tämän jälkeen ole muuta jäljellä kuin kasa tuhkaa?" Blade kysyi ja naurahti.
"En, sinä nyt varmasti pärjäät, mutta muista ei voi tietää, mihin ajaudumme", Dina sanoi, mutta onnistui hymyilemään. "Pärjäile."
"Samoin", Blade vastasi ja vilkaisi sitten Cecilietä, joka seisoi heidän vieressään ilme vakavampana kuin koskaan aiemmin. "No noitatyttö, hymyä edes vähän."
Cecilie yllättyi, mutta sai vienon hymyn kasvoilleen. "Parempi?"
"Näytä niille, ettet ole pelkkä puhelias kakara, eikö niin?"
"Kiitos vaan", Cecilie näytti kieltään, mutta hymyili sitten leveämmin.
Olivia tiesi, että kaikki tapahtui liian nopeasti, kun Blade kääntyi häntä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä Olivia löytänyt sanoja. Hänen mielensä kelasi kaikkea tapahtunutta ja kaikkea mahdollista sanottavaa, mutta mikään ei tuntunut sopivalta.
"Me odotamme sinua tuolla, Olivia", Dina sanoi hiljaa ja nyökäytti puutarhassa kulkevan käytävän suuntaan. Cecilie lähti hänen peräänsä. Prinsessaa olisi nolottanut, jos hetki ei olisi ollut liian tärkeä hukattavaksi.
Hiljaisuus jatkui ja Olivia pelkäsi, että saattaisi alkaa itkeä. Hän ei halunnut murtua nyt, kun pitkä yö oli vasta alussa. Hän tunsi itsensä typeräksi.
"Näinkö lyhyt... se hetki oli? Se hetki, missä minä halusin elää?" hän onnistui lopulta kuiskaamaan hiljaa.
"Oletko sinä luovuttanut?"
Bladen kysymys sai Olivian nostamaan katseensa.
"En. En varmasti ole luovuttanut." Olivian sisällä kupli yllättävä ärtymyksen tunne. Tutut sanat, mitkä hän oli jo Seatopiessa kuullut saivat hänet suuttumaan.
"Älä sitten sano noin. Minä en ainakaan aio jäädä odottelemaan, että joku tappaa minut. Mieluummin jatkan vielä muutamat sata vuotta, eikä tämä taistelu minua toivottavasti vie. Toivottavasti ajattelet ainakin jotenkin samoin."
Olivia katselin Bladen silmiä ja hänen sisällään noussut viha alkoi laskea. Blade ei syyttänyt häntä luovuttamisesta, vaan yritti saada hänet ymmärtämään. Jos ajatteli jo valmiiksi pahinta, ei varmasti voittanut. Piti olla halu voittaa. Piti olla halu ja varmuus.
"Niin, en minäkään ole mihinkään lähtemässä", Olivia kuiskasi. "Minä taistelen loppuun asti ja jos minun aikani on en voi sille mitään, mutta teen kaikkeni, jotta niin ei tapahdu."
"Joten se on sovittu, me näemme vielä. Tämän jälkeen", Blade totesi, mutta katsoi yhä kysyvästi Oliviaan.
"Varmasti", Olivia kuiskasi.
Blade näytti tyytyväiseltä Olivian vastaukseen, muttei sanonut enempää. Olivia huokaisi hiljaa.
"Pitäisikö minun toivottaa onnea?" hän kysyi vaisusti. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi taisteluun lähtevälle. Mitä pitäisi sanoa?
"Tuskin tässä onnella on kauheasti merkitystä", Blade vastasi yhtä hiljaisena.
"Onko "yritä pysytellä hengissä" sitten parempi?"
Blade ei voinut muuta kuin hymähtää. "Ehkä. Samoin sinulle."
Kun hiljaisuus tuntui palaavan, Olivia sulki silmänsä ja kurotti kasvojaan varovasti Bladea kohti, mutta mies huokaisi ja pysäytti Olivian vain painamalla käden tämän olkapäälle.
"Sitten kun tämä on ohi", Blade totesi, mutta pian kasvoilla välähti tytölle tuttu hymy. Olivia ei voinut itse olla hymyilemättä vaisusti. Blade katosi niin nopeasti, että Olivia tunsi vain tuulahduksen ihollaan ja kun hän räpsäytti silmiään, Blade oli jo poissa.
Olivia löysi Dinan ja Cecilien läheltä joutumatta varsinaisesti etsimään näitä. Kumpikaan ei kysellyt mitään toisin kuin Olivia oli pelännyt. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän oli kiitollinen, että Dina ja Cecilie olivat tarpeeksi huomaavaisia ja antoivat hänen pitää jonkinlaisen yksityisyytensä.
Nyt kuitenkin olisi keskityttävä olennaiseen. Sisälle päästyään heidän olisi tarkoitus päästä alakäytävien kautta tyrmiin, jos Olivian äiti ja Cecilien sisko olisivat siellä. Sen jälkeen, kun he olisivat varmoja Cecilien sisaren tilasta, he voisivat osallistua taisteluun. Kyle tai hänen apunaan oleva velho löytyisi kenties helposti, ja Olivia kyllä tunsi tiensä linnan sisätiloissa. Lordin löytäminen oli oleellista, jotta he voisivat tuoda miehen kansan eteen taistelun jälkeen.
"Mennään", oli ainut mitä Olivia itse sanoi, ja alkoi johdattaa ystäviään puutarhan läpi linnan keittiötilan takaovelle. Linnaan pääsi yllättävän monen reitin kautta ja heidän tähtäimessään ei todellakaan ollut pääovi. Kolmikko kulki hiljaa tyhjässä puutarhassa ja lopulta he saapuivat ovelle. Sitä reunusti pieni kuisti, joka oli palvelijoiden käytössä. He pysähtyivät kuuntelemaan ääniä ja Dina painoi korvansa hetkeksi ovea vasten, mutta sisältä ei kuulunut puhetta tai askeleita.
Olivia toivoi, että myös palvelusväki olisi jo nukkumassa. He kokeilivat ovea ja totesivat sen olevan lukittu. Dina katsoi kysyvästi Oliviaa, mutta tyttö pudisti päätään. Hänellä ei ollut tietoa avaimista, jotka luultavasti olivat pääsisäkön hallussa, hänhän ei aikaisemmin edes käyttänyt palvelijoiden ovea. Dina kohautti olkapäitään ja alkoi näpertää oven lukituksen kanssa. Hän pyysi Cecilietä lainaamaan yhtä veitsistä, jonka kärjen Dina sai ujutettua oven ja karmin väliin. Hetken kuluttua ovi naksahti ja Dina avasi sen varovasti astuakseen ensimmäisenä sisään.
He hiipivät sisään pieneen aulamaiseen tilaan, josta oli rappuset korkeammalle tasanteelle keittiöön. Tytöt kulkivat pimeän keittiön läpi kuulostellen, mutta huoneessa ei ollut ketään. Olivia kulki edellä, mutta ei ollut enää varma kuinka hyvin osaisi johdattaa ystäviään. Hän ei usein käyttänyt palvelusväen tiloja, mutta oli pienempänä kulkenut melkein jokaisessa linnan kolkassa. Mitä jos hän oli unohtanut jotakin tärkeää?
Keittiön ovi narisi, kun he avasivat sen ja astuivat käytävälle. Olivia säpsähti ääntä, mutta helpottui kun ei vieläkään kuuluut vieraita askelia. Käytävä oli valaistu, mutta se sai kaikkien olon tuntumaan jopa turvattomammalta ja he liikkuivat nopeammin. Olivia johdatti ystäviään toisen palvelijoiden huoneosan poikki ja kun he avasivat seuraavan oven, he astuivat suureen pääaulaan ja Olivia tajusi virheensä.
Kun aulan valot syttyivät täyteen loisteeseensa, kolmikko jähmettyi paikoilleen. Vain portaikko jäi hämärämmäksi. Dinan jousi oli valmiina nopeimmin ja nuoli tähtäsi jo portaissa seisovaan naiseen. Olivia toivoi, että he olisivat edenneet hitaammin ja yrittäneet sittenkin vielä toista reittiä. Naisella oli mustat hiukset, jotka kihartuivat kauniisti hänen olkapäilleen. Hän oli pukeutunut tummaan mekkoon, jossa ei ollut muuta erikoisuutta, kuin helmassa kiertelevä helmikuvio ja käsissään hänellä oli kyynärvarteen asti ulottuvat hansikkaat.
Olivia katsoi naista hämmentyneenä, sillä tämä ei vaikuttanut tutulta. Naisen hymy oli hivenen omahyväinen ja hänen silmissä kiilsi tyytyväisyys kuin hän olisi löytänyt odottamansa aarteen.
"Tervetuloa", nainen tervehti maireasti ja asteli muutaman portaan alaspäin. "Ehdin jo hetken odottaa teitä."
Kukaan kolmikosta ei vastannut. Dina käytti tilaisuutta vilkaistakseen ympärilleen hyvin nopeasti, mutta ei havainnut aulassa muita. Olivia piti kättään valmiina oman miekkansa kahvalla ja toivoi, ettei hänen kätensä olisi vapissut niin kovasti.
"Noh, mitä nyt? Veikö kissa kielen?" nainen kysyi naurahtaen.
"Missä Kyle on?" Olivia kysyi rohkaisten itsensä. Nainen hymyili yhä.
"Ulkona. Ottamassa muut vieraat vastaan", nainen vastasi rauhallisesti.
"Ja sinä olet...?" Dina kysyi epäillen. Dinan olemuksesta Olivia päätteli, ettei nainen pitänyt tästä ollenkaan. Vieras, tummatukkainen nainen ei tehnyt mitään hyökätäkseen, eikä varmaankaan pärjäisi heille yksin, mutta käyttäytyi liian rauhallisesti ja varmasti.
"Nimeni on Kate. Ja sinä tietysti olet nuori prinsessamme Olivia", nainen vastasi ja käänsi katseensa Oliviasta noitatyttöön. "Ja kaksossisarten toinen kappale. Cecilie."
Oliviaa häiritsi, että nainen tunnisti myös hänen ystävänsä. Hän olisi halunnut kysyä, mitä Kate tarkoitti sillä, että Kyle oli parhaillaan ulkona, sillä eihän linnan väen pitänyt tietää heidän aikeistaan…
Silloin Cecilie päästi yllättyneen huudahduksen ja Olivia oli jo varma, että tytölle tapahtui jotakin. Cecilie kuitenkin tuijotti kohti Katea ja Olivia käänsi myös katseensa naiseen.
"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" Cecilie sihahti ja Olivialle kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi, mitä Cecilie tarkoitti.
Katen takana, muutaman portaan ylempänä makasi hoikka tyttö valkea asu yllään ja hyvin enkelimäiset kutrit kehystämässä kasvoja. Tyttö ei voinut olla kukaan muu kuin Celine, Cecilien sisar.
"Tytöllekö?" Kate kysyi huvittuneena. "Hän auttaa minua."
Olivia katsoi Celineä huolestuneena. Oliko tyttö yhä hengissä? Ainakaan tässä ei näkynyt vammoja... Mutta tyttö makasi silmät suljettuina, eikä liikahtanutkaan.
"Hän on lordin magiankäyttäjä", Cecilie kuiskasi hiljaa tuijottaen naista vihaisesti. Olivia yllättyi, sillä hän oli odottanut Kylen magiankäyttäjän olevan velho, mutta lordin palveluksessa olikin tämä nainen, joka selvästi tiesi odottaa heidän tuloaan.
"Mmm, aivan", Kate naurahti kuullen Cecielin kuiskauksen. "Nyt me molemmat tunnemme toisemme."
Kukaan kolmikosta ei vastannut. Kate selvästi kyllästyi katselemaan heitä tai kenties jopa pettyi heidän reaktioonsa. Nainen astui jälleen yhden portaan verran alemmas ja riisui mustat hansikkaat käsistään.
”Jos kuvittelittekin livahtavanne sisään linnaan huomaamatta, olette typerämpiä kuin ajattelin. Olen tehdyt lordille valtavan määrän loitsuja, joten ei ollut epäilystäkään, ettenkö havaitsisi teitä tullessanne.” Kate pudotti hansikkaat portaille. Noidan kasvoilla oli nyt vakavampi ilme, kun hän kohotti kätensä.
"Fhunre", hän totesi ja huiskautti kättään kaaressa. Olivia näki liikkeestä, että tämä hyökkäys oli tähdätty kohti Cecilietä. Dinan nuoli lensi salamannopeasti jousesta, mutta nuoli tuntui törmäävän kuin seinään kesken ilmalennon, ja se kimposi hieman takaisinpäin ennen kuin putosi lattialle.
Cecilie vastasi Katen iskuun samantapaisella heilautuksella ja Olivia tunsi, kuinka kaksi voimaa tömähti yhteen iskeäkseen vastakkain ja lopulta torjuen toisensa. Dina oli aikeissa ampua uuden nuolen, mutta heidän ympärillään kaikui sihahdus ja kolmikon huomio kiinnittyi hahmoihin, jotka ilmaantuivat kuin tyhjästä savukiehkuroina muuttuen ihmismäisiksi olioksi.
Jokainen niistä oli aseistautunut ja nyt ne olivat piirittäneet heidät. Dina ei aikaillut, vaan lähetti nuolensa saman tien ja siirtyi vastustajien hajaantuessa huoneen toiselle laidalle saadakseen liikkumatilaa. Olivia ei ehtinyt kuin vastata iskuun, joka tuli hänen oikealta puoleltaan. Hahmot näyttivät kiinteiltä, eikä Olivialla ollut syytä epäillä, että ne olisivat olleet vain luotuja harhoja.
"Ne eivät ole pelkkää savua!" Cecilie varoitti. "Ne voivat vahingoittaa. Niitä ei voi tappaa kuin ihmisiä, mutta ne voi tuhota!"
"Huomasin!" Dina huusi hieman ärähtäen vastaukseksi ja ampui seuraavat nuolet liikkuen salissa ja keräten vanhoja nuoliaan, mikäli mahdollista.
Dinan oli pian vaihdettava miekkaan pystyäkseen taistelemaan lähietäisyydellä paremmin. Olivia löi ja kaatoi vihollisiaan, mutta kun hän viimein onnistui lävistämään niitä miekallaan, ne haihtuivat savuksi. Olennot eivät kuitenkaan palanneet. Silti samankaltaisia otuksia tuntui ilmestyvän muutamia kertoja lisää, aina uudenlaisia, aina Katen uuden loitsun ansiosta.
Cecilie loi kämmeniinsä jotakin tulelta näyttävää, epätodellisen oransseja lieskoja, joita hän oli erityisen nopea tekemään. Ne veivät energiaa, mutta osoittautuivat loistavaksi keinoksi taistella, kun tyttö lennätti ne kohti vihollisiaan. Ceciliellä oli kova kiire jatkuvien pikkuloitsujensa kanssa ja pian kävi selväksi, että Kate tähtäsi loitsuillaan pääasiassa Cecilieen.
Olivia ehti omassa taistelussaan huomata sivusilmällä, että Cecilie taisteli raivokkaasti Katea vastaan. Tyttö ei edes tuntunut samalta Cecielieltä, jonka hän tunsi. Kuin noitatyttö olisi varmemman ja kypsemmän oloinen. Lisäksi Olivia ei koskaan ollut nähnyt noidan taistelevan. Eikä varsinkaan Cecilien. Tyttö kuiski jatkuvasti jonkinlaista loitsua valmistautuessaan uusiin iskuihin.
Noitien taistelu oli eri rytmistä kuin lähitaistelu, ja hyvin vastavuoroista, loitsu loitsun perään. Olivia ei ehtinyt seuraamaan, mutta yritti päästä lähemmäs Celineä varmistaakseen, oliko tyttö vielä elossa. Cecilien sisko makasi niin liikkumattomana ja kalpeana, että Olivia pelkäsi, ettei voisi enää tehdä mitään tämän hyväksi.
Sali tuntui olevan täynnä väkeä Katen luomien hahmojen vuoksi ja ne pitivät Dinan ja prinsessan kiireisinä. Tytöt yrittivät suojata Cecilietä, jotta tämä voisi keskittyä vanhempaan noitaan, mutta eivät täysin onnistuneet. Olivia tunsi jo väsymystä jaloissaan, kun hän väisteli ja yritti käyttää kaikkia oppimiaan tekniikoita. Ajatteleminen ja ajatusten koossa pitäminen oli yllättävän vaikeaa taistelussa. Yksi hahmoista onnistui viiltämään hänen olkapäähänsä naarmun, mutta Olivia ei ollut edes tuntea sitä taistelun keskellä.
Koko huone oli kaaoksessa ja Olivia tunsi suuren ilmamassan hulmahduksen, kun seuraavat noitien iskut taistelivat vastakkain ja saivat aulan pääovet aukeamaan. Ulkoa alkoi kuulua kovaa meteliä. Hirvittävä huuto kaikui kaupungissa ja kuului hyvin myös linnaan. Mekastus ja karjunta jatkuivat. Jokin pamahti. Olivia tunsi melkein jysähdyksen sisällään. Se oli alkanut. Taistelu kaupungissa oli käynnistynyt.
He ajautuivat pian keskelle salia yhä hahmojen piirittäminä. Dinaa suututti, että Kate oli tuskin liikahtanutkaan paikaltaan ja noita näytti varsin tyytyväiseltä asemaansa.
"Antakaa olla", Kate totesi. "Tämä leikki on jo päättynyt.”
"Minä en luovuta!" Cecilie huusi ensimmäisenä ja Olivia vilkaisi nuoremman tytön vihaisia silmiä. Hän ymmärsi Cecilien taistelutahdon kumpuavan sisaren pelastamisen halusta.
"Niitä on liikaa", Dina sihahti hiljaa.
"Hänellä ei ole tarvetta luoda niitä, jos vain minä taistelen", Cecilie huudahti vastaan. ”Hän kamppailee nytkin ihan äärirajoillaan pitäessään montaa loitsua yllä, minä näen sen. Meidän täytyy muuttaa suunnitelmaa.”
"Ei!" oli sekä Dinan että Olivian vastaus.
"Dina, Olivia, oikeasti, olemme jumissa täällä ja ennen pitkää Kate onnistuu satuttamaan jotakuta meistä. Minä pärjään häntä vastaan yksin. Lordi on kaupungissa taistelemassa, teidän pitää löytää hänet! Minä löysin siskoni, enkä jätä häntä yksin!"
"Me emme jätä sinua tänne!" Olivia vastusti.
"Minä pärjään! Minun pitää voittaa hänet ja vain minä pystyn siihen. Noita vastaan noita, niin sen pitää mennä! Menkää, te olette enemmän apuna ulkona! Etsikää lordi ja lopetetaan tämä ennen kuin se edes alkaa!" Cecilie huusi ja anoi samalla, kun lähetti uuden loitsunsa Katea kohti. Nainen torjui sen melkein pelkällä käden heilautuksella.
"Älä puhu typeriä!" Dina huusi vihaisena samalla hyökätessään.
"Ei se ole typerää! Minä pärjään! Minun siskoni on täällä... Te ette tunne.. Te ette tiedä tätä..." Cecilie hiljensi ääntään, kun he taas lähestyivät selät vastakkain toisiaan. "Minä tunnen Celinen läsnäolon yhä voimakkaammin. Minä uskon pystyväni suurempiin loitsuihin. Ja muut eivät tiedä Kyle olevan kaupungin puolella! Mitä jos hän lähtee? Jos hän pakenee? Teidän täytyy mennä!"
Dina löi yhden vastustajistaan maahan ja ennätti sitten vilkaisemaan Cecilietä. Myös Olivia näki päättäväisyyden Cecilien kasvoilla. Dina ei aikonut jäädä kinaamaan, mutta synkästä ilmeestä päätellen ratkaisu ei erityisesti miellyttänyt häntä.
"Noitatyttö on oikeassa. Olivia, mennään!"
Dina lähti etenemään kohti ovia taistellen tietään eteenpäin.
"Mitä?" Olivia huusi yllättyneenä ja sivalsi samalla omaa vastustajaan käteen saaden sen hajoamaan. Savu haihtui vain osittain hänen edessään ja muutti muotoaan. Noitatytön loitsu sai hirviömäisen olennon räjähtämään.
"Etkö sinä luota minuun?!" Cecilie huusi taistelun tuoksinnasta kaiken metelin yli.
"Tietysti luo-"
"Sitten mene!"
Olivia pääsi Dinan avulla nopeasti ovelle ja he syöksyivät ulos. Katen varjomaiset hahmot katosivat heidän viereltään, kun he pääsivät tarpeeksi etäälle kuin loitsu ei jaksaisi pysyä kasassa niin pitkälle. Pihatie oli tyhjä, mikä yllätti Olivian, mutta kaupunki ei ollut enää hiljainen. Tyttöä hirvitti juosta kauhunhuutojen sekaan.
Mutta hän ei halunnut ajatella, mitä jätti taakseen.
"Ystäväsi hylkäsivät sinut", Kate surkutteli Cecilielle härnäävästi.
"Minä pärjään mainiosti yksinkin!" Cecilie huusi ja seuraava isku kohti Katea oli jo huomattavasti voimakkaampi kuin aikaisemmat. Cecilien viha sai vanhemman noidan luomat varjomaiset olennot särisemään kuin ne eivät täysin pysyisi koossa. Lopulta ne katosivat.
Kate selvästi hämmästyi Cecilien voimakkuutta eikä ehtinyt täysin torjua seuraavaa energiakenttää, joka häntä lähestyi. Nainen horjahti taaksepäin, mutta pääsi pian tasapainoon. Cecilie oli päässyt hieman lähemmäs. Kate nauroi inhottavaa nauruaan ja astui portaissa korkeammalle.
"Luovuta hölmö tyttö. Tämä peli on pelattu jo ennen kuin sinä ystävinesi astuitte linnaan. Et tule selviämään tästä hengissä, sillä kohtalosi on jo sinetöity. Vaikka minä en tappaisi sinua, on toinen jonka on pakko."
Cecilie yritti olla kuuntelematta, sillä hän tiesi naisen yrittävän häiritä hänen keskittymistään. Seuraava iskujen törmäys hajotti vasemmalla puolella olevan porraskaiteen pirstaleiksi ja hetken tyttö kauhistui, että palat osuisivat hänen sisareensa. Kate kuitenkin pysytteli Celinen lähellä ja hän torjui sirpaleet itsestään poispäin.
"Minun ei ole pakko jäädä kenellekään toiseksi, enkä jää!" Cecilie ähkäisi valmistautuen uusiin iskuihin.
Kate sai kädet yhteen asettamalla aikaiseksi loitsun, jonka myötä Cecilien ympärille ilmaantuivat paksut köydet. Tytön kädet puristuivat kylkiä vasten ja hän putosi polvilleen tasapainonsa horjuessa. Kate laskeutui portailla kyykkyyn ja laski kätensä hetkeksi Celinen otsalle. Cecilie seurasi, miten naisen kosketti hetken verran hänen sisartaan ja tuntui rentoutuvan huomattavasti.
”Kehtaatkin käyttää häntä voimasi lähteenä!” Cecilie kiljaisi ja kutsui käsiinsä pieniä liekkejään, jotka polttaisivat köydet pois. Kate suoristautui ja näytti jo varsin kyllästyneeltä, eikä ollut huomaavinaan Cecilien ahdinkoa, kun köydet puristivat häntä entistä tiukemmin.
”Sääli, että nuorella prinsessalla ei ole järkeä pysyä poissa pääkaupungista sen jälkeen kun kerran pääsi pakoon”, Kate tuumi ääneen. ”Mutta tietysti minun sietäisi olla tyytyväinen. Olisi pitänyt arvata, että hän on keino saada sinut tänne.”
”Miksi minut?” Cecilie kysyi ja onnistui nyt saamaan liekin kämmenellään kasvamaan niin, että se poltti köyden poikki. Tyttö nousi ylös ja heitti seuraavan liekin vanhempaa noitaa kohti.
Kate väisti ja liekki haihtui ilmaan pienen savupilven saattelemana.
”Et taida ymmärtää omaa merkitystäsi tässä kaikessa”, Kate sanoi huvittuneena. ”Sitä varten on vannottu vala, ja sellaisen magian voima on mahtavampi kuin sinun mahdollisuutesi voittaa minut.”
”Mitä tarkoitat?” Cecilie kysyi pelästyneenä. Häntä oli alkanut vapisuttaa.
"Nuori poika teidän joukossanne. Hän teki sopimuksen. Se sinetöi teidän kaksosten kohtalon.”
Sopimuksen? Cecilie toisteli itselleen että hänen oli jatkettava, vaikka Kate puhuisi mitä hänen huijaamisekseen. Silti hänen oli pakko kysyä.
"Kuka...?"
"Aika nuori hän oli täällä käydessään. Räikeä otsatukka, toisessa silmässä arpi. Bashirin kasvatteja, tämä nuori Zen."