Trust

20.luku: Liittolaiset

Olivia järjesti kasvoilleen mahdollisimman tyynen ja vakaan ilmeen. Hän toivoi, etteivät hetki sitten tulleet kyyneleet enää näkyneet hänen kasvoillaan. Rina lähetti muutaman sotilaan joukkoa vastaan, yksi heistä mies, joka oli varoittanut tulijoita. Bashirista tullut porukka pysähtyi ja he keskustelivat hetken sotilaiden kanssa ennen kuin väki päästettiin lähemmäs.

"Lähetitkö sinä kirjeen Bashiriin?" Rina kysyi kylmällä äänellä.
"Lähetin", Olivia totesi vakaasti. "Heistä voi olla apua."
Rina ei vastannut, mutta hänen olemuksestaan aisti, ettei hän pitänyt asiasta. Naisen kasvot olivat vakavat, hartiat jännittyneet.
"Sinun ei tarvitse jäädä", Olivia sanoi. Hän ei halunnut aiheuttaa kinaa, ja aikoi myös osoittaa ottavansa vastuuta väestä, jonka oli kutsunut paikalle. "Minä sovin asioista heidän kanssaan."

Rina näytti epäilevältä, mutta kääntyi kuitenkin poispäin. Häntä ei huvittanut olla tekemisissä varkaiden kanssa, sen Olivia ymmärsi, mutta hän toivoi, ettei johtajatar ryhtyisi väittelemään asiasta hänen kanssaan. Ehkä taistelussa olisi apua bashirilaisista, ehkä ei. Jokainen auttava käsipari olisi tarpeen, jos he kerran olivat tekemässä vallankaappauksen. Tässä tilanteessa Olivialla ei ollut varaa valittaa, jos joku oli valmis tukemaan häntä.

Blade jäi Olivian rinnalle odottamaan kun sotilaat lähtivät tulemaan takaisin leiriin ja Bashirin joukko seurasi heitä.
"Minä en uskonut että he todella tulevat", Olivia tunnusti hiljaa.
"Hyvä yllätys", Blade mutisi. "Me kyllä tarvitsemme heitä."
Olivia kääntyi katsomaan Bladea. "Luuletko, että he haluavat auttaa?"
"Tuskin ihan vilpittömästä auttamisenhalusta, mutta tiettyjä ehtoja vastaan. Niitä varten me Bashirissa kävimme. Miksi muuten he täällä olisivat?"
Olivia mietti samaa, eikä keksinyt vastausta. Kaikki alkoi tuntua kokoajan todellisemmalta. Hän huomasi vapisevansa.

"Minua pelottaa", tyttö myönsi. "Tästä on tullut niin... todellista. Tästä kaikesta..." Blade käänsi katseensa häneen ja Olivia erotti tummissa silmissä välähtävän surun.
"Kaikki nämä ihmiset ovat sinun puolellasi", Blade totesi hiljaa. "Sinä tahdot päättää tämän ja tässä on ratkaisu."

Olivia tarkasteli Bladen kasvoja toivoen, että kaikki sujuisi hyvin. Hän ei tiennyt mitä vallankaappaus edes todella tarkoitti, sillä hän tuskin voisi nousta valtaistuimelle vain pyytämällä enoaan väistymään siltä. Samalla hän ajoi vaaraan ystävänsä, mikä oli täysin kohtuutonta, ja silti he kaikki olivat täällä hänen luonaan. Blade oli tässä ja yritti saada hänet rauhoittumaan. Yllättäen Olivian mieleen nousi myös ajatus siitä, mitä tapahtuisi kun kaikki olisi ohi. Älä sano etten minä enää näe sinua.

"Teidän korkeutenne."
Tervehdys tuli aivan yllättäen ja Olivia käänsi katseensa kun hänen luokseen harppoi nuori mies hieman resuisissa vaatteissa. Tämän blondit hiukset sojottivat pystyssä huolettoman näköisesti ja kasvoilla oli avoin, leikkisä hymy. Mies oli selvästi tullut kauempana olevan joukon mukana. Olivia tarkasteli bashirilaisia ja huomasi joukossa olevan myös naisia.

"Olemme Bashirista, saimme sin- teidän kirjeenne", mies sanoi korjaillen sanojaan ja vilkaisten samalla Olivian vieressä seisovaan Bladeen. "Terve vampyyri."
"Hei Jared", Blade tervehti tyynesti.
"Niin, Jared, palveluksessanne", mies esittäytyi nyt kunnolla Olivialle, joskin sanoissa oli leikkisä sävy. Tyttö tarkkaili uteliaana Jaredin kasvoja ja pohti, oliko tässä taas yksi joka kiusallaan pilkkasi häntä.
"Olivia", prinsessa esittäytyi vuorostaan ja jätti ojentamatta kätensä, kuten hovissa olisi ollut tapana. Ei kättelyä varten, mutta ei hän odottanut keneltäkään myöskään kämmensuudelmaa.

"Me olemme siis valmiita taisteluun, meidän porukkamme", Jared sanoi. "Toivottavasti mahdutaan mukaan."
"Kiitos, pienikin apu on tärkeää", Olivia sanoi ja tunsi helpotusta, sillä oli epäillyt tulisiko Bashirista ketään. Lisäksi hän oli odottanut aivan erilaisia ihmisiä. Jared oli nuori ja jollakin tapaa komea, äänekäs ja itsevarman oloinen. Ehkä mies ei tosiaan ollut yrittänyt pilkata häntä.

Rinan sotilasjoukkojen avustuksella bashirilaiset pääsivät asettumaan leiriin. Samalla kun katseli väen asettuvan aloilleen Olivia mietti, mitä nämä ihmiset olivat aiheuttaneet Zenille. Bashirilaiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet pahoilta. Jared ei näyttänyt siltä, että satuttaisi ketään. Mutta voisiko ihmisiä arvioidakaan vain ulkonäöltä? Olivia muisti, ettei tuntenut bashirilaisia. Hänen piti muodostaa mielipiteensä myöhemmin. Ajatus kuitenkin häiritsi tyttöä ja hän tarkasteli yhä Jaredia, joka katseli samalla hieman ympärilleen leirissä.

Jared kääntyi huomatessaan Zenin, joka oli menossa mieskolmikon mukana kohti Rinalle pystytettyä, komentokeskuksena toimivaa telttaa.
”Tuttuja kasvoja”, Jared tuumasi ja huikkasi sitten lujemmalla äänellä. "Hei Zen, missä tyttösi on?"
"En tiedä, mitä tarkoitat", Zen vastasi tyynesti jatkaen matkaansa edes vilkaisematta heidän suuntaansa.
"Jos tarkoitit tuolla äskeisellä meidän ruskeaverikköä, niin hän on tuolla", Blade nyökäytti päätään vasemmalle, missä Dina opasti jotakuta jousen kanssa.

"Suonette anteeksi teidän korkeutenne", Jared kumarsi hiukan yrittäen selvästi olla kohtelias, kuitenkin hymyili leveästi ja kiiruhti Dinan luo. Olivia katsoi Jaredin perään hieman hämillään. Uteliaisuus sai tytön hymyilemään vaisusti.
"Tästä minun pitääkin kysellä Dinalta. Mistä he tuntevat toisensa?"
"Jared iski silmänsä Dinaan Bashirissa", Blade nauroi nähdessään Dinan harmistuneen ilmeen, kun näki blondin lähestyvän. "Älä hiillosta Dinaa liikaa, hän ei taida olla kovin mielissään."



Kokoontuminen ja jokaiselle oman paikan löytäminen ei ollut yksinkertaista. Dinan sotilasjoukot olivat myös kiinnostuneita siitä, mitä heillä olisi edessään ja miten väki tulisi jakaa hyökkäysjoukkueisiin. Dina oli tarttunut heti toimeen ja auttoi sotilaita parhaansa mukaan. Todella moni oli valmis kuuntelemaan opetusta tai kysymään neuvoja jousen kanssa, kun väki huomasi hänen taitavan jousen käytön. Hän ei huomannut leiriä lähestynyttä joukkoa ennen kuin joku lähestyi häntä. Hän tunnisti hahmon heti, mutta tajusi jo olevansa myöhässä. Jared oli melkein hänen luonaan.

Dinan teki mieli irvistää, sillä hän ei erityisemmin halunnut olla tekemisissä miehen kanssa. Hän ei kuitenkaan keksinyt hienovaraista tapaa kadota paikalta. Jaredin kasvoilla loisti tyytyväinen hymy niin, että hampaat kiilsivät.

"Voi helvetti...", Dina mutisi itsekseen, mutta huomasikin Jaredin kohauttavan kulmiaan kuullessaan hänet.
"Mukava nähdä sinuakin", Jared tervehti iloisesti. Sotilas, jota Dina oli opastanut, poistui heidän luotaan ja Dina tajusi epämiellyttävästi jääneensä tilanteeseen yksin. Hän vilkaisi kauempana olevaa Bladea, joka vilautti ilkikurisen hymyn. Dinan silmissä salamoi.

"Sinä opetat jousiammuntaa vai?" Jared kysyi ja oli selvästi huomannut mitä Dina oli aiemmin tehnyt.
"Mhm." Naisen oma jousi nojasi harjoittelutauluksi otettua puulevyä vasten, jonka luona Dina oli hetki sitten irrottanut nuolet opastettavansa jäljiltä, ja nyt hän poimi sen käteensä. Jared kiiruhti keskeyttämään hänen lähtönsä.
"Ehditkö opettaa minun porukkaani myös?"
Dina empi. Hän ei halunnut, mutta voisiko hän ajatella omia halujaan tai toiveitaan, jos taistelussa oli kyse kaikista? Koko kansasta?

"Katsotaan", hän tyytyi vastaamaan ja lähti kulkemaan ripeää vauhtia takaisin sotilaiden luo opastaakseen seuraavaa porukkaa. Erityisesti Rinan joukoissa olleet naiset olivat pyytäneet häntä opettajakseen, sillä useimmista taisi tuntua siltä, että ainakin Dina kohteli heitä tasa-arvoisesti ja oli siksi mieluisin opettaja.

Pakoon pääsy oli kuitenkin liian aikaisin toivottua. Jared lähti Dinan perään ja kiihdytti askeliaan tarpeeksi, jotta kulki lopulta naisen vierellä.
"Kun tämä juttu on ohi, lähdetkö-?"
Dina parahti kiukusta ennen kuin Jared ehti edes kysymyksen loppuun.
"Jared, ole kiltti ja painu helvettiin", Dina ärisi katsomatta miestä ja harppoi nopeammin eteenpäin.

Jared hidasti hieman vauhtia, mutta nauroi jotenkin tyytyväisen kuuloisena, eikä Dina pitänyt siitä. Hän ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan, vaikka Jared huusi hänen peräänsä.
"Minä tiesin, että sinäkin ikävöit minua!"



Olivia ei puhunut kenenkään toisen bashirilaisen kanssa kahden kesken, eikä kukaan joukosta lähestynyt häntä millään tavoin. Jared oli ainoa, joka liittyi kokouksiin ja ilmeisesti viestitti sitten päätöksiä eteenpäin. Olivia ei tiennyt miten hänen olisi pitänyt suhtautua, sillä hän pohti paljon Zenin menneisyyttä samalla huomaten, ettei Jared ainakaan ulkoisesti ollut ilkeä, eikä Olivia olisi ikinä kuvannut häntä pahaksi. Hänen omat ristiriitaiset ajatuksensa bashirilaisista eivät sopineet millään yhteen, mikä sai hänet ahdistumaan.

Maailma, jonka hän luuli tunteneensa, paljastui jatkuvasti täysin erilaiseksi. Kuin hän ei tuntisi valtakuntaansa tai sen kansalaisia.

Jared oli puhelias ja välillä hieman rehvakkaan oloinen hymyillessään leveästi melkein koko ajan. Olivia huomasi Dinan ahdistuneen katseen kun nainen joutui jäämään Jaredin seuraan, mutta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt auttaa Dinaa asiassa jotenkin. Jared yritti parhaansa mukaan teititellä Oliviaa, mutta unohti kunniallisemmat puhetavat vähän väliä. Rinan mulkaisut kertoivat tämän ärtyvän, mutta Olivia ei välittänyt. Hän pyysi Jarediakin kutsumaan häntä vain etunimellään ja bashirilaisten johtaja tyytyi lopulta siihen.

Asioista tehtiin paljon pikaisia päätöksiä ja kokonaisuus alkoi hahmottua vähitellen, vaikka kaikki eivät siitä pitäneet. Olivian, Cecilien ja Dinan oli tarkoitus päästä pienenä iskujoukkona linnaan, josta heidän pitäisi etsiä ainakin Kylea auttava magian käyttäjä ja mahdollisesti myös kuningatar ja Cecilien sisko. Olivia ei tiennyt toivoiko löytävänsä myös enonsa. Hän halusi lopettaa lordin valtakauden lyhyeen, mutta samalla hieman pelkäsi miehen kohtaamista.

Jared toimi oman joukkonsa johtajana, Zen, Blade ja Rina saivat omat ryhmänsä Rinan sotilaista. Zenin ja Bladen piti auttaa Olivia ystävineen muurien yli linnan puolelle huomaamattomasti ja avata sitten kaupungin portit muulle joukolle.

Kun muutamia tunteja myöhemmin metsästä ilmestyi seuraava joukko, Olivia tunsi viimein, että heillä voisi olla hyvätkin mahdollisuudet.

Kuten saattoi arvata, Dina oli ensimmäinen joka kiiruhti Khosalaisia vastaan. Olivia pyysi Dinaa toimimaan omiensa johdossa eikä tyttö sanonut mitään vastaan. Dina oli saanut äidiltään viestin tuttujensa mukana ja Olivia näki tytön silmissä ikävän, jota hän ei koskaan aikaisemmin ollut huomannut.

Heidän leirinsä oli vähitellen kasvanut yhä suuremmaksi eikä sitä voinut olla huomaamatta tieltä. Ihmisiä ei kuitenkaan kulkenut ohitse ja se sai prinsessan hieman varautuneeksi. Oli hyvä ettei kukaan nähnyt heitä, mutta ihmisten puuttuminen oli outoa. Pääkaupunki ja sen lähiseudut olivat yleensä hyvinkin vilkkaita.

Sää oli pysytellyt niin pitkään harmaana ja pilvisenä, että illan hämärtyessä Olivia vasta huomasi ajattelevansa ettei ollut oikeasti valvonut yötäpäivää, vaikka hänestä tuntui siltä. Pienessä ajassa oli jälleen tapahtunut niin hirvittävän paljon.

Ja huomisiltana se vihdoin tapahtuisi. Rina sanoi, että mitä nopeammin kaikki olisi ohitse, sitä nopeammin he kaikki olisivat kotona.

Olivia oli nähnyt Blade katoavan metsään, ja hetken tuijotettuaan tämän perään hän oli arvannut mihin vampyyri lähti. Olivia istuutui erään teltan vierelle niin, että näki hyvin metsän rajan ja odotti. Hänellä oli vieressään jousi, joka toi hänelle pientä turvaa, vaikka hän arveli olevansa melko huono ampuja.

Pimeä alkoi peittää leirin. Olivia ei kiinnittänyt huomiota muiden puuhiin, mutta huomasi koko leirin vähitellen hiljenevän. Muutamia sotilaita oli hereillä vahdissa, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen eikä kukaan edes käynyt hänen lähettyvillään. Tuntui, ettei edes pääkaupungista liiennyt ajatustakaan heille. Prinsessa toivoi sen tarkoittavan, ettei lordi epäillyt heitä uhaksi. Parempi, jos heidät aliarvioitaisiin ja he voisivat yllättää.

Olivia huokaisi ja yritti pitää silmänsä auki pakottaen väsymyksen pois. Hän kaipasi vuoteeseen, mutta ei aikonut mennä vielä nukkumaan. Hän pelkäsi painajaisia, mutta se ei ollut ainoa syy valveilla pysymiseen. Hän odotti.

Tyttö sai istua yksinään reilun tunnin verran. Hän säpsähti nähdessään Bladen liikkuvan äänettömästi kohti leiriä hieman sivummalla siitä, mistä oli metsään lähtenyt. Tietenkään vampyyri ei pitänyt mitään ääntä, mutta Olivia oli silti toivonut ja odottanut huomaavansa tämän, ja ilahtui ollessaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun hän oli nousemassa ylös, Blade huomasi hänet.

"Miten sinä vielä olet valveilla?"
Olivia suoristautui jousi oikeassa kädessään ja räpytteli väsymystä silmistään, sillä hänestä tuntui, että hän voisi nukahtaa seisaalleen.
"Olin vahdissa odottamassa."

Bladen katse siirtyi Olivian jouseen hänen lähestyessään.
"Eiköhän täällä ole tarpeeksi väkeä hoitamaan tuon homman. Sinun ei tarvitse olla vahdissa enkä usko että sinun annettaisiinkaan olla jos nuo tietäisivät sinun olevan täällä", hän sanoi vilkaisten kauempana vahtivia sotilaita.
"Minä aion olla mukana taistelussakin, joten kaikkien on paras totutella siihen, etten siirry syrjään kun muiden mielestä jokin on liian vaarallista minulle”, Olivia vastasi hieman närkästyneenä.

Tyttö huomasi vasta silloin, että Blade näytti jotenkin muuttuneen. Hän tajusi, että mies ei ollut enää väsyneen ja riutuneen näköinen, vaan valpas. Hän ei ollut oman väsymyksensä vuoksi huomannut vampyyrin vähitellen kärsivän ilman ravintoa. Mutta hän olikin arvannut, miksi Blade oli lähtenyt metsään, ja selvästi se näytti auttaneen.

Vampyyri valmistautui tulevaan. Olivia ei tiennyt, mutta osasi arvailla miten vaikeaa siitä tulisi Bladelle hänen pimeämmän puoliskonsa kanssa. Taistelua ei käydä ilman kuolemaa ja verta, vaikka Olivia toivoikin mahdollisimman kivutonta vallankaappausta.

Vaikka mies oli kulkenut metsässä, Bladen vaatteissa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia jälkiä siitä, että hän olisi poistunut leiristä. Olivia tiesi, että jos hän kävelisi metsän puolelle, hän olisi pian likainen ja hänen vaatteensa olisivat täynnä pieniä repeämiä oksista. Hän ihaili Bladen helppoa ja sulavaa tapaa liikkua.

"Mitä sinä odotit?" Blade kysyi muistaen Olivian maininneen olevansa vahdissa odottamassa.
"Pikemminkin ketä. Sinua tietysti", Olivia vastasi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. "Kenenkään ei pitäisi poistua leiristä yksin, mutta sinä nyt kuljet miten tahdot."
"Sinun ei silti olisi tarvinnut."

Olivia ei ollut kuulevinaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän halusi tuntea itsensä varmaksi, että Blade tulisi ehjänä takaisin. Oli tyhmää ajatella, että Bladelle voisi sattua jotain, mutta Olivia unohtui ajattelemaan tämän usein hyvin ihmismäisenä. Hän ei kuitenkaan halunnut sanoa sitä Bladelle.

"Sinä et näytä enää niin väsyneeltä. Se on hyvä", Olivia sanoi.
"Sinä sitä vastoin näytät siltä että vähintäänkin pyörryt, jos et pääse pitkäksesi", Blade vastasi silmäillen tytön räpsyviä silmiä ja väsynyttä olemusta. "Pelkäätkö vielä että näet painajaisia?"
Olivia nyökkäsi vaisusti. Hän ei halunnut nukahtaa, jos hän joutui heräämään muutaman tunnin kuluttua entistä väsyneemmän oloisena. Unet olivat olleet pätkittäisiä ja sekavia jo jonkin aikaa, eikä hän tuntenut aamulla oloaan levänneeksi.

"Sinun pitäisi nukkua. Huomisesta tulee pitkä päivä. Ja yö", Blade sanoi hiljaa ja nyökäytti kohti pääkaupungin muureja. "Meidän pitää kohdata tuo kaikki huomenna."
"Jos minä... Jos kaikki ei menekään hyvin-", Olivia aloitti varovasti ja lähti kulkemaan Bladen vierellä syvemmälle leiriin.
"Se nähdään sitten."
"Ei, kun jos minä... Jos minulle sattuu jotakin... Huolehdittehan te, että tämä käydään loppuun asti? Ettei minun enoni enää nouse valtaistuimelle?" Olivia varmisti huolestuneen kuuloisena.

"Taistelu käydään loppuun asti", Blade vastasi. Olivia arvasi, mitä vampyyri ajatteli. Blade ei halunnut sanoa hänelle, että kaikki menisi hyvin, sillä se oli ihmisten uskottelua, sillä tulevasta ei voinut olla varma. Jos hautoi mielessään taistelua ja vallankaappausta, kaikki ei varmastikaan sujuisi vain hyvin. Ei ollut Bladen tapaista sanoa sellaista, eikä hän siksi sanonut enempää. Olivia tiesi, ettei häntä auttaisi, vaikka Blade vakuuttelisi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, se ei olisi totta.

"Minä sotkin teidät kaikki tähän ihan tietämättäni... Tästä on kasvanut niin iso sotku minun enoni takia, että teen kaikkeni korjatakseni tilanteen", Olivia sanoi ja toivoi kuulostavansa varmalta. Väsymys painoi hartioita ja jopa hänen kantamansa jousi tuntui painavan tuhottoman paljon. "Minä olen kaikille kiitoksen ja anteeksipyynnön velkaa."

Blade pysähtyi ja pudisti huokaisten päätään.
"Sinä olet niin rehellinen", hän mutisi. "Et ole velkaa yhtään mitään, sillä kaikki ovat sinun puolellasi koska haluavat. Älä niin sokeasti kiittele tai pahoittele, et hyödy siitä mitään."
"Minun on parempi olo jos voin sanoa ajatukseni ääneen", Olivia totesi.

Molemmat pysyttelivät hiljaa ja katselivat pimeää ja rauhallista leiriä. Olivia tunsi huomisen entistä uhkaavampana ja todellisempana edessään. Hän ei ollut koskaan kuvitellut ajautuvansa tällaiseen tilanteeseen ja yksin hän olisi jo varmaan heittänyt henkensä pakomatkallaan. Hän ajatteli ystäviään, joille hän oli suunnattoman kiitollinen.

Olivia tuli äkkiä hyvin tietoiseksi vierellään seisovasta Bladesta ja hänen mieleensä palasivat aiemmat keskustelut Dinan kanssa.

Miksi minä mietin sitä nyt? Olivia ajatteli tuskastuneena ja tunsi kasvoilleen nousevan punan. Dina oli näyttänyt huvittuneelta kuunnellessaan hänen pohdintojaan suutelemisesta ja varoittanut Oliviaa särkemästä sydäntään. Tyttö päätti, että hän vielä härnäisi ja kyselisi Dinalta Jaredista. Hän maksaisi kiusoittelun takaisin samalla mitalla...

Mutta mitä Blade oli ajatellut? Miten vampyyri pystyi käyttäytymään niin tavallisesti? He eivät olleet keskustelleet asiasta ja kaiken matkaamisen aikana he eivät olleet saaneet toista tilaisuutta kahden. Oliviaa nolotti edes ajatella koko tapahtumaa, mutta hän silti huomasi kertaavansa sitä miettien, oliko tehnyt jotakin väärin.

"Mitä?"
Bladen kysymys sai Olivian säpsähtämään.
"Miten niin 'mitä'?" tyttö kysyi ja toivoi, että yön viileä ilma olisi saanut poskien punoituksen laskemaan.
"Sinun kasvoistasi näkee, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Mitä nyt?"
Olivia mietti, miten pääsisi tilanteesta paljastamatta totuutta, mutta hänen mieleensä ei tullut yhtäkään selitystä, jonka hän olisi voinut sanoa. Nolostus sai hänen olonsa epämukavaksi ja tyttö tiesi Bladen kuulevan hänen sydämensä sykkeen.

"No?" Bladen katse oli utelias. Hän ei kai tosissaan arvannut, mikä oli saanut prinsessan niin hämilleen. Tyttö päätti välttää kysymyksen ja paeta.
"Ei sillä ole väliä, ihan typerä juttu", Olivia sanoi hätäisesti ja lähti kiireesti kiertämään leirin reunaa oikealle. Hän puristi jousta nyrkissään ja kiihdytti askeliaan, mutta Blade kulki melkein hänen rinnallaan.

"Minusta tuntuu, että haluan kuulla tämän", Blade sanoi, ja arvatenkin hän aisti Olivian tunteet hyvin ja näki tilaisuuden päästä kiusaamaan. Tyttö puri huultaan, kuten usein hermostuksissaan ja pudisti päätään. Blade laski kätensä Olivian olkapäälle ja pakotti tämän pysähtymään.

"Minä kerron, jos et naura", Olivia mutisi pää painuksissa ja vältti katsomasta miestä silmiin.
"En naura." Bladen suupieli nyki, mutta hän vakavoitua nähdessään Olivian mutristavan suutaan ja vilkaisevan häntä vaivihkaa.
"Lupaatko?"
"Joo joo, anna tulla nyt vaan."

Olivia pureskeli huultaan epäröiden ja käänsi katseensa mahdollisimman alas, jottei joutuisi katsomaan Bladea.
"Minä... Silloin yhtenä iltana kun minä en saanut unta... Kun minä- Me- Mietin, että mitä sinä ajattelit... silloin... minusta", Olivia kuiskasi sanat lopulta niin hiljaa ja nopeasti, ettei ollut itsekään niitä kuulla, mutta Blade kuuli hänet hyvin.

Kun Blade pysyi hiljaa, Olivia uskaltautui kohottamaan katseensa vilkaistakseen, miksi vampyyri ei sanonut mitään, mutta toivoi pian, ettei olisi tehnyt niin.
"Sitäkö sinä mietit?" Blade kysyi kuulostaen Olivian korviin hieman huvittuneelta.
"Sinä lupasit-"
"En minä naura", Blade sanoi, mutta pidätteli hymyä. "Tämä vain on huvittavaa... Olet kävelemässä huomenna keskelle valtataistelua ja edellisenä iltana ennen vallankaappausta sinulle tulee mieleen jotain tuollaista."

"Minä en enää ikinä kerro sinulle enää yhtään mitään", Olivia parahti ja toivoi vajoavansa maan sisään. Hän halusi niin kovasti pois, eikä uskonut ikinä joutuvansa pahempaan tilanteeseen.
"Älä suutu", Blade naurahti pystymättä pidättelemään itseään. Sitten hän kohotti kulmiaan ja ilme vaihtui hyvin samankaltaiseen ilkikuriseen hymyyn, jonka Olivia oli aiemmin päivällä nähnyt Jaredin kasvoilla.

"Se oli sinun ensimmäisesi", Blade sanoi tietäväisenä ja hymyili nyt enemmän.
"Mitä sitten?" Olivia mutisi ärtyisästi.
"Ei mitään", Blade sanoi liioitellun vaatimattomasti.
"Ajatteletko olevasi niin hyvä?" Olivian oloa ei helpottanut, että mies vielä pilaili.
"Minä tiedän olevani." Blade hymyili kulmahampaat kiiltäen.

Olivia kääntyi ja lähti harppomaan ripein askelin kohti telttoja. Blade ei onneksi enää seurannut häntä, mutta tyttö oli varma, että saisi kuulla tästä vielä myöhemmin. Hän tunsi nolostuksen kuumentavan yhä poskiaan. Ei vain ikinä pitäisi tunnustaa mitään, ei ainakaan Bladelle!




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös