TRUST

19.luku: Katse tässä hetkessä

Ei ollut mitään mieltä jatkaa matkaa pimeässä metsässä. Kaiken lisäksi he olivat melkein jokainen väsyneitä pelosta ja pakenemisesta. He pystyttivät leirin pimeässä ja onnistuivat sytyttämään pienen nuotion. Kaikki katosivat välittömästi nukkumaan, Zen lupasi jäädä ensimmäisenä vahtiin. Blade päästi hänet nukkumaan jo pian puolenyön jälkeen, sillä hän ei itse saanut nukutuksi.

Hetken kuluttua Olivia ryömi ulos teltastaan hieroen väsyneitä silmiään. Blade näki jo kauempaa, että prinsessan silmät olivat punertavat itkun jäljiltä.
"Mikset sinä nuku?" hän kysyi hiljaa pimeydessä tytön hiipiessä tulen ääreen.
"Minä en pysty", Olivia kuiskasi vastaukseksi ja istui Bladen viereen. "Näen painajaisia aina kun suljen silmäni."

Olivia nojasi Bladeen ja tuijotteli tulen lepattavia liekkejä. Tyttö vaikutti olevan tyytyväinen, ettei Blade siirtynyt pois, vaikka hän tuli lähelle. Blade epäröi toivoen, että Olivia olisi varovaisempi, muttei voinut työntää tätä pois.

"He polttivat kaiken. Talot, pellot...", Olivia huokaisi. "Vain siksi, että minä olin siellä."
"Älä syytä siitä itseäsi", Blade tokaisi, mutta näki Olivian murheellisesta katseesta, että tyttö oli jo pidempään ajatellut niin. "Sinä et olisi voinut estää sitä. Sotilaat olivat päättäneet tuhota kylän ennen kuin tiesivät meistä. Ei heillä ollut tarvetta tehdä mitään, ei se ainakaan edesauttanut meidän kiinnisaamistamme.”
"Ainakin nyt olen menossa pääkaupunkiin, sinne missä tämä ratkaistaan. Sen jälkeen ei tule tuhoa ainakaan minun takiani", tyttö sanoi päättäväisenä. Blade ymmärsi, mitä Olivia tarkoitti, mutta ottiko tyttö liian ison taakan ajatellessaan kaikkien onnellisuutta? Ei hän rohkeasta aikomuksestaan huolimatta ratkaisisi valtaistuimelle nousulla jokaista valtakunnan ongelmaa.

Kaikkia ei voisi pelastaa. Tässäkin taistelussa olisi joku, joka menettäisi kaiken.

"Minä rukoilin ja yritin välittää ajatukseni jumalille", Olivia paljasti hiljaa. "Äidin puolesta. Ja meidän kaikkien. Että me onnistumme."
Blade ei vastannut mitään. Hän itse ei uskonut minkäänlaisiin jumaliin ja jos sellaisia oli, hän ei ainakaan saisi niiltä suojelusta. Hän ei ollut tiennyt, että asia oli prinsessalla tärkeä. Ehkä epätoivoiset ajat olivat saaneet tytön kokeilemaan kaikkea mahdollista, jopa jumalille puhumista.

"Ja minä rukoilin, että äitikin kuulisi mitä sanoin. Toivoin häneltä rohkeutta", tyttö jatkoi ja tuijotteli hiipuvaan tuleen. "Rukoilin suojeluksen jumalaa ja rauhan jumalatarta."
"Sinä olet rohkea. Rohkeampi kuin moni muu", Blade sanoi.
"Mutta minä tarvitsin rukoukseni", Olivia sanoi. "Minä olen turvannut niihin aina."

Olivialla kertoi hiljaisella äänellä, miten hänellä oli ollut tapana käydä kirkossa äitinsä kanssa. Heidän kansallaan oli useita jumalia ja jumalattaria, jokaisella oli oma tehtävänsä. Äiti oli opettanut häntä luottamaan ja uskomaan. Vaikka se ei näkynytkään monien ihmisten elämässä päivittäin, monet jumalat olivat tärkeitä suojelijoita tai onnen tuojia. Blade kuunteli sivukorvalla keskittymättä kovin tarkkaan.

"Kun tämä kaikki on ohi... Mitä sinä sitten aiot?" Olivia kysyi yllättäen. Blade pysytteli hetken hiljaa miettien vastaustaan. Hän oli pohtinut asiaa aiemmin, mutta silloin tilanne oli ollut... erilainen, se hänen oli myönnettävä. Hänestä myös tuntui, ettei hän halunnut olla se, jonka oli menetettävä. Hävittävä.

Hän oli aikonut jatkaa kuten tähänkin asti, luultavimmin kiertäen paikasta toiseen. Zen varmaan kulkisi hänen mukanaan. Kai sen voisi sanoa ääneen.
"Jatkan kuten tähänkin asti", Blade vastasi totuudenmukaisesti. Olivia nyökkäsi, mutta tyttö näytti surulliselta kuullessaan vastauksen.
"Jos kaikki menee hyvin, minut kruunataan kuningattareksi. Minun tehtäväkseni jää johtaa maata", Olivia sanoi. "Silti olisin ehkä halunnut vielä joskus kulkea näin, käydä eri puolilla maata. Kuitenkin niin, ettei tarvitse paeta ja pelätä. Maailmassa on niin valtavasti nähtävää, enkä tunne valtakunnastani edes murto-osaa."

Blade hymähti.
"Ei tämä kovin hohdokasta ole, kuten varmaan olet huomannut."
"Haluaisin silti nähdä enemmän", Olivia totesi. "Mutta se on varmaan aika mahdotonta. Minun pitää pysytellä pääkaupungissa. Tulethan sinä joskus käymään?"
"Käymään?"
"Tapaamassa minua tietysti. Olisi ihana nähdä teitä kaikkia välillä, te olette tärkeitä ystäviäni."

Blade huokaisi ja jätti hiljaisuuden heidän ympärilleen. Tulisiko hän koskaan takaisin Olivian luo, kun kaikki olisi ohi? Ajatus houkutteli. Hän ehkä haluaisi... Mutta jollakin tapaa olisi parempi pysyä poissa. Hän ei halunnut katsella, kun Olivia varttuisi, ikääntyisi, joskus kuolisi. Olisi helpompi lähteä.

"Älä sano, etten minä enää näe sinua", Olivia kuiskasi yhä hiljempaa ja kääntyi katsomaan Bladea.
"Se on totuus, etkä sinä välty siltä, vaikken sitä ääneen sanoisikaan."
Pieni huokaus pääsi prinsessan huulien välistä ja hänen hartiansa laskeutuivat, kun hän luovutti ennen väittelyn aloittamista.
"Sitten minä haluan elää hetkessä. Meillä on vain tämä hetki, kun minä olen sinun kanssasi. Ei tulevaa, vain nykyisyys", Olivia sanoi silmät hehkuen. "Niin minä jaksan eteenpäin."

Blade hymyilytti hiukan ja hän hymähti hiljaa. "Sinä olet kasvanut."
"Miten niin?"
"Silloin alussa... Sinä olit kuin mikäkin hemmoteltu pikkulapsi", Blade sanoi, mutta hänen äänessään ei kuulunut halveksuntaa. "Silti sinussa oli jotakin... jokin vahva itsepäisyys. Päättäväisyys. Suhtaudut eri tavalla asioihin, luulisin. Tämä matka on muuttanut sinua."
Olivia hymyili nyt vaisusti. "Toivottavasti parempaan suuntaan."

Prinsessa käpertyi paremmin Bladen kylkeen ja vampyyri kiersi ajattelematta kätensä tytön selän takaa.
"Minulle tuli tunne, että minun pitäisi sanoa paljon asioita", Olivia tunnusti ja näpersi paitansa hihaa. "Jotenkin se ajatus, etten enää näe sinua... Tuntuu, että tuli kiire sanoa kaikki asiat, mitä en ole vielä sanonut."
"En minä vielä ole mihinkään katoamassa."
"Et... Mutta silti", Olivia mutisi ja kääntyi nyt katsomaan Bladea. Hänen kasvoillaan hehkui nuotiosta loimottava valo, silmät näyttivät pimeässä tavallista tummemmilta. "Eikö sinulla ole sama tunne?"
"Ei."
"Eikö ollenkaan?"

"Ei", Blade toisti. Hän käänsi ylävartaloaan kohti tyttöä ja kumartui lähemmäs. Olivian silmät laajenivat hämmennyksestä, mutta hän ei paennut ja liikahtanut pois. Tytön sydän takoi kuin viimeistä päivää, mutta tällä kertaa ei kauhusta tai pakenemisen pelosta. Bladen käsi liikkui tytön hiuksiin ja Olivia sulki silmänsä hieman ennen kuin huulet koskettivat toisiaan.

Muu maailma katosi pieneksi hetkeksi heidän ympäriltään. Oli vain viileä kosketus ja yön pimeys, jossa Blade varasti pienen kielletyn hetken. Tytön hengitys tihentyi, ja Bladen välillä varovasti perääntyessä Olivia tuli lähemmäs tuntien jokaisen pienen henkäyksen huuliaan vasten.

Blade pystyi erottamaan hurjat sydämenlyönnit, mikä herätti hänen janonsa, mutta hän oli toivonut tätä liian kauan. Hän oli varovainen, vaikka tunsi Olivian itse pyrkivän lähemmäs. Tyttö ei edes yrittänyt pois.

Blade vetäytyi vähitellen kauemmas, mutta lopulta painoi hetkeksi otsansa Olivian olkapäätä vasten. Tytön toinen käsi kulki hänen hiuksissaan, eikä hän halunnut lopettaa sitä. Kuitenkin hän tunsi tekevänsä väärin. Kaikki oli ristiriidassa siihen, mitä hän myöhemmin aikoi tehdä. Lähteä.

Kun Blade oli nousemassa ylös, Olivia tarrautui tämän takkiin, eikä päästänyt vampyyriä nousemaan.
"Älä mene vielä."

Blade laskeutui takaisin alas ja antoi Olivian käpertyä uudelleen viereensä. "Käy nukkumaan."
"En minä pysty, painajaiset", Olivia muistutti hiljaa, ja hän kuiskutti miten jo ajatus nukkumisesta nosti mielikuvia tulimerestä, joka jahtasi häntä. Merestä oli unessa noussut kauhistuttavia kasvoja ja hän oli jäänyt niiden vangiksi.

Blade ei hennonut työntää tyttöä pois. Hän odotti, että Olivian sydän rauhoittui ja vähitellen liekkien hypnoottinen liike sai tytön uneliaaksi. Vähitellen hän uskalsi taas ummistaa silmänsä, jolloin Blade jäi kuuntelemaan rauhallista hengityksen rytmiä ja pohtimaan, miten hän oli onnistunut jälleen ajamaan itsensä tilanteeseen, josta koituisi vain harmia ja surua.

Pimeys oli yhä läsnä, kun Dina nousi ylös teltasta venytellen ja valmistautui seuraavaan vahtivuoroon. Hän selvästi yllättyi nähdessään Olivian nukkumassa Bladeen nojaten. Nainen istuutui jo hiillostuneen nuotion ääreen ja vilkaisi Bladea, joka katsoi kysyvästi takaisin.

"Minä voin jatkaa vahtia", Dina sanoi vilkaisten samalla Oliviaa. Hänen silmistään näki, että hän halusi kysyä jotakin, mutta pysyi vaiti.
"Hän näki painajaisia", Blade sanoi, mutta tunsi selittelevänsä, eikä sanonut enempää.
"Minä en kysy sitä samaa kysymystä kuin viimeksi, mutta sanon, että sinä toimit vastoin sitä vastausta, jonka minulle annoit", Dina totesi.

Blade tiesi sen. Hän oli vastannut, ettei haluaisi satuttaa Oliviaa. Mutta hän oli jo ajautunut tilanteessa niin pitkälle, että tuntui mahdottomalta kääntyä takaisin. Ja silti hän tiesi, että kaikki kuitenkin päättyisi. Vaikka se voisi olla hänelle itselleen helppoa, se loppuisi Olivian kannalta kipeästi.

Blade yritti olla katsomatta suoraan Dinaa.
"Se ei ole niin yksinkertaista."
"Tuo on vastaus kaikkeen. En minä halua teille mitään ikävää, mutta... eikö se ole jo valmiiksi selvää? Että se on vain... mahdoton yhtälö", Dina sanoi ja huokaisi.
"Me tiedämme sen molemmat."
"Minä en olisi Oliviasta niin varma", Dina sanoi hiljaa katsellen nukkuvaa prinsessaa. "Hän on niin... Hän vain on sellainen."

Blade tiesi, mitä Dina tarkoitti. Hän nousi varovasti nostaen tytön syliinsä. Hän siirsi Olivian varovasti samaan telttaan Cecilien kanssa ja siirtyi sitten itse toiseen vilkaisten välissä Dinaa, joka tuijotteli hiillosta mietteliään näköisenä.

Matka kohti pääkaupunkia kesti useampia päiviä. Matkalaisilla oli mukanaan vain tavarat, jotka he olivat nopeasti kasanneet ja ruoka ja juoma oli löydettävä metsästä. He joutuivat kaikenlisäksi kulkemaan metsän rajalla, koska heidän oli seurattava tietä.

Lopulta heidän oli myös kuljettava tien puolella metsän loppuessa. Kenestäkään ei tuntunut hyvältä kulkea avoimella maalla ja näkyvissä, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. He yrittivät aina iltaan mennessä löytää jonkin syrjäisemmän metsän reunan, jolle leiriytyä.

Tiellä ei useinkaan kulkenut ihmisiä ja he onnistuivat helposti välttämään vastaantulijat. Jokainen oli kuitenkin uuvuksissa melko vähäisen ruuan ja levon vuoksi. Olivia toivoi, että he olisivat perillä pian. Hän ei tiennyt, mitä he tekisivät odottaessaan Rinan joukkoja. Ehkä he leiriytyisivät metsään pääkaupungin lähelle ja odottaisivat? Ehkä he kävisivät jo kaupungissa?

Olivialla oli hirvittävä olo, sillä hän ei ollut päässyt peseytymään useaan päivään. Aikaisemmin he sentään olivat pysähdelleet Khosalaisten kylässä, olleet Rinan luona... Ja ainakin jonkinlainen joki oli ollut lähettyvillä. Olivia oli tottunut jo kävelemiseen, mutta kovalla maalla nukkuminen tuntui yhä epämiellyttävältä.

Prinsessa myös nukkui huonosti. Painajaiset kiusasivat häntä edelleen, usein eri muodoissa. Vain muutamana yönä hän sai nukutuksi muistamatta uniaan.

Jokainen päivä kului kutakuinkin samaan tapaan ja samalla rytmillä. Välillä heillä ei ollut ruokaa kovinkaan paljon, vaikka Dina, Zen ja Blade yrittivätkin metsästää jotakin syötäväksi kelpaavaa. Cecilie tunnisti erilaisia kasveja ja yritti opettaa niitä myös Olivialle. Prinsessa tunsi itsensä kuitenkin kovin hyödyttömäksi. Taivas pysytteli pilvisenä ja kun lopulta alkoi ripotella vettä, Olivia tunsi olonsa toivottomaksi.

Hän oli sulkenut pelot ja epätoivon surun mukana mahdollisimman hyvin jonnekin syvälle sisälleen. Päivän aikana saattoi keskittyä kävelemiseen ja fyysiseen rasitukseen, jolloin ei ollut aikaa surra. Nyt epätoivo kuitenkin kasvoi, ja hänestä tuntui kuin alussa hänen mukanaan ollut päättäväisyys ja rohkeus olisivat hiljalleen hiipuneet pois. Hän oli tehnyt Rauhanlaaksossa päätöksen ja surunsa nostattaman kostonhalun voimalla sinnitellyt sillä tähän asti.

Olivia tiesi, että väsymys vaikutti myös paljon hänen mielialaansa, joten hän toivoi matkanteon loppuvan pian. Hän tarvitsi kaiken voimansa tulevaa koitosta varten. Hän tunsikin syvää helpotusta kun Dina eräänä aamuna mainitsi, että matkaa olisi enää muutaman tunnin verran. He saapuisivat pääkaupungin lähettyville ja leiriytyisivät sinne. He olivat pohtineet suunnitelmia kulkiessaan, mutta mitään varmaa ei ollut päätetty.

He odottaisivat Rinan joukkoja ja hyökkäyssuunnitelma tehtäisiin sen mukaan, kuinka paljon heillä oli ihmisiä puolellaan. Jos Rinasta ei kuuluisi mitään, he saattaisivat livahtaa linnaan omana pienenä ryhmänään. Olivia ei halunnut odottaa. Jos johtaja voitettiin, hänen seuraajansa tuskin pystyisivät toimimaan ilman käskyjä. Tarkoitus oli siis löytää lordi Kyle.

Zen ja Blade eivät näyttäneet olevan yhtä innoissaan tästä toisesta suunnitelmasta, mutta Olivia tunsi Dinan olevan hänen puolellaan. Eikä heillä ollut näiden suunnitelmien lisäksi muita ideoita. Ei ainakaan vielä.

Kun Olivia ajatteli, että he olisivat pian perillä määränpäässään, askel tuntui kevenevän huomattavasti ja hän tajusi kiihdyttävänsä vauhtia. He etenivät jokseenkin nopeaa tahtia ja silti tytöstä tuntui, että hän halusi perille nopeammin. Oliviaa oli kokoajan mietityttäneet myös ajatukset siitä illasta ja yöstä, kun he olivat lähteneet Rauhanlaaksosta. Blade ei ollut osoittanut mitään merkkiä, että olisi ajatellut asiaa, eikä Olivia nähnyt tämän käytöksessäkään mitään epätavallista.

Olivia ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut varma pystyisikö olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Blade kuitenkin toimi niin. Olivia ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista tunnetta. Kummallista, miten yksi suudelma oli saanut perhoset lepattamaan vatsassa ja kihelmöinnin tunteen heräämään varpaissa asti. Se oli ollut hänelle ensimmäinen. Tapahtuneen ajatteleminen nosti punan tytön poskille.

Olivia ei ollut kestänyt asian pohtimista yksin ja yhtenä iltana hän olikin lähtenyt Dinan kanssa metsän reunalta joelle, missä he peseytyivät niin hyvin kuin pystyivät. Vesi oli kylmää, eikä jokeen upottautuminen oikein ollut vaihtoehto, mutta saattoi vettä sentään kauhoa käsille ja kasvoille tai uittaa jalkojaan virrassa. Joen penkalla tyttö tiesi saavansa olla rauhassa Dinan kanssa, eikä kukaan muu olisi kuuntelemassa. Olivia syventyi muistelemaan keskustelua.

Hän oli empinyt eikä tiennyt miten olisi asiansa esittänyt. Dina oli huomannut hänen mietiskelevän ja kysynyt miksi hän oli niin vaisu. Olivia oli laskenut jalkansa kylmään veteen ja rohkaissut sitten mielensä.

"Dina, oletko sinä koskaan... suudellut ketään?"
Dina näytti hämmästyvän kysymystä. "Muutaman kerran."
"Voiko sen tehdä vää... tai mitä jos on... ei ole koskaan ennen...?"
Dina näytti hetken siltä, kuin häntä naurattaisi. "Miksi sinä tuollaista kysyt?"
"Koska... No, minä ja... Minä ja Blade... No.. Niin", Olivia totesi pystymättä viimeistelemään lausetta. Hän ei saanut mitään sanotuksi.

"Oho", Dina totesi hiljaa hieman yllättyneen näköisenä.
"Niin, siksi minä... Minä vain mietin", Olivia sanoi ja tunsi punan nousevan kasvoilleen kun Dinan ilme muuttui vähitellen tietäväiseen hymyyn. ”Hän ei ole sanonut siitä mitään ja minä en ihan tosissaan tiedä pitäisikö minunkaan.”

Dinaa selkeästi huvitti nähdä Olivia niin nolostuneena.
”Tuollaistako sinä mietit? Olet sinä toisinaan aika suurisuinen prinsessa, etten ihan olettanut tuollaisen asian saavan sinua aivan noin hämillesi”, Dina tuumasi. ”Mutta ehkä olisi pitänyt. Ethän sinä varmaan hovissa ole ketään päässyt suutelemaan?”
”No en.” Olivia piti katseensa itsepäisesti veden pinnassa ja toivoi, että poskien helotus ei olisi ollut niin selvää.

"En minä usko, että sinä mitään väärin teit", Dina naurahti. "Yllätyin vain."
Olivia ei sanonut mitään vaan odotti miten muuten Dina reagoisi asiaan. Ainakaan Dina ei ollut mitenkään pelästynyt tai kauhuissaan, kuten Olivia pystyisi kuvittelemaan monen muun olevan, jos hän kertoisi asiasta. Hän kuvitteli mielessään Rinan reaktion.

"No, millaista se oli?"
Olivia punastui vielä syvemmin. "Minun sydämeni löi ihan hulluna. En minä osaa selittää... Pystyin tuntemaan sen hyvän olon sormenpäistä varpaisiin asti", hän mutisi katsomatta Dinaan.
"No, mitä muutakaan Bladelta odottaisi..."
"Miten... niin?"
"Yli sata vuotta elänyt vampyyri", Dina nauroi. "Kai siinä ajassa ehtii opetella suutelemaan. Ihmettelisin aika lailla, jos Blade ei sitä osaisi."

Olivia ei vastannut. Mitä Blade oli hänestä ajatellut? Se huolestutti hän hieman, vaikkei hän sitä ääneen myöntäisikään.
"Mutta Olivia... Tiedäthän sinä, että tuo on aika...” Dinan äänensävy oli muuttunut. ”Saanko sanoa suoraan?"
Olivia nyökkäsi.

Dina huokaisi. "Se on typerää. Koska te ette koskaan voi olla enemmän, ja minä näen sinusta, miten haluaisit. Sinä kasvat, vanhenet joka ikinen päivä. Blade ei koskaan muutu. Hän ei sairastu, vanhene, kuole."
"Niin", Olivia vastasi. Hän tiesi sen oikein hyvin.
"Minä kuulostan nyt joltain vanhalta tädiltä, mutta en tarkoita tätä pahalla. Minä vain olen huolissani, koska tiedän sen loppujen lopuksi satuttavan sinua kaikkein eniten."

"Mutta mitä minun pitäisi tehdä?" Olivia kysyi hieman vihaisena ja epätoivoisena. "Miten minä sanon sydämelleni ei?"
Dina hymyili hieman surullisesti. "En minä osaa sanoa. Ehkä minulla ei ole oikeuttakaan sanoa oikeasta tai väärästä. Tee niin kuin sinusta tuntuu oikealta. Kunhan tiedät päätöksesi seuraukset."

Olivia ei ollut varma, oliko Dinan kanssa käyty keskustelu sekoittanut hänen ajatuksiaan enemmän vai selkiyttänyt mitään. Hän tiesi, että hänen päätöksensä elää siinä hetkessä piti. Jos hän mietti tulevaa, hän alkoi pelätä kaiken sortuvan. Hän havahtui mietteissään tuntiessaan muiden hidastavan vauhtia.

Olivia kohotti katseensa samaan suuntaan kuin muilla ja huomasi metsän rajalle pystytetyt teltat. Niitä oli useita ja alue vaikutti leiriltä. Hän erotti ihmisiä. Hän katsoi hämmentyneenä telttoja ja mietti ketä leirissä oikein oli.

"Sotilaita", Blade sanoi kulkien yhä hitaasti eteenpäin. Hän oli erottanut ihmiset selkeästi jo näin kaukaa, eikä ollut epäilystäkään leirissä olevasta väestä.
"Kenen sotilaita?" Cecilie kysyi katsellen samaan suuntaan.
"Heillä ei ole pääkaupungin varusteita", Blade sanoi mietiskellen ja ilmeisesti erotti vaatetuksen näinkin kaukaa.

"Pitäisikö meidän siirtyä jonnekin muualle?" Dina ehdotti. "He huomaavat meidät."
"Ne ovat Seatopiesta", Zen sanoi yhtäkkiä ja astui sivuun tieltä jolla he kulkivat, ja lähti kohti leiriä. Muut pysähtyivät ja Blade tarkensi katseensa leirin teltasta aina seuraavaan ja seuraavaan.
"Ovatko?" Olivia kysyi hämmästyneenä. "He ovat jo täällä?"
"Seatopien lippu", Cecilie sanoi hiljaa osoittaen yhden telttarakennelman ylle nostettua, tuulessa lepattavaa kangasta.

Samassa Olivia rynnisti Zenin perään kohti leiriä. Epätasainen, nurmeksi jätetty pelto vaikeutti kulkua, mutta tyttö pyrähti silti juoksuun. Vihdoin hänen sisällään heräsi uudelleen se toivo, jonka hän oli jo hetken pelännyt unohtaneensa kokonaan. Rina oli tullut, Rina oli saanut hänen kirjeensä! Muut kiiruhtivat hänen peräänsä.

Olivia ohitti pian Zenin, joka käveli leiriä kohti rauhallisin askelin. Kun Olivia erotti Rinan, joka kiiruhti häntä kohti, hän lisäsi vauhtia ja lopulta pudotti rinkkansa juostakseen täyttä vauhtia johtajattaren luo.

"Rina! Te tulitte!" Olivia huusi heti kun hän pääsi naisen lähelle. He halasivat lujasti ja Olivia antoi jännittyneiden hartioidensa rentoutua. Koko keho tuntui tärisevän, kun hän viimein antoi itsensä vetää henkeä ja rauhoittua.
"Tietysti. Kirjeesi oli järkyttävän epätarkka, mutta en tietenkään jätä sinua yksin”, Rina sanoi, mutta antoi pahennuksen haihtua pois äänestään. ”Emme tienneet teidän reitistänne, joten olemme pystyttäneet leirimme tähän, tarpeeksi etäälle mutta näkyvälle paikalle. Lordi saattaa tietää meistä jo.”

Muut saapuivat heidän luokseen ja Rina vilkaisi muuta joukkoa.
"Miten Rauhanlaaksossa sujui?" hän kysyi siirtäen katseensa takaisin Oliviaan. Olivian ilme muuttui synkäksi ja pelästyneeksi. Hän pidätteli kyyneliä, eikä tiennyt mistä aloittaa. Kurkkuun oli noussut pala, joka kuristi. Miksi kaiken tapahtuneen tunnustaminen Rinalle tuntui kuin hän olisi astellut tuomiolle?

"Se on pitkä juttu", Dina ennätti väliin ennen kuin kukaan ehti sanoa enempää. "Parempi että siirrytään muualle puhumaan."
Rina nyökkäsi vakava ja vilkaisi Olivian kasvoja alkaessaan saattaa tätä leiriä kohti. "Mitä on tapahtunut?"

He asettuivat yhteen korkeista teltoista ja Olivia yritti puhua, mutta hän ei saanut kerrottua paljonkaan kun hänen ulkokuorensa petti ja kyyneleet valuivat valtoimenaan hänen poskillaan. Äidistä puhuminen oli liian vaikeaa, eikä tyttö pystynyt pitämään kertomustansa kasassa. Muut jatkoivat kertomista eteenpäin ja Rina kuunteli heitä vakavana. Olivia näki naisen kasvoilla vaihtuvat tunteet, mutta kerrankin Rina jätti tuomitsematta heidän valintojaan.

Kun he olivat pääpiirteittäin selittäneet tapahtumat, Rina tarttui Olivian käteen.
"Minä olen pahoillani. Voit olla varma, että minä olen sinun tukenasi tässä taistelussa. Onko teillä valmista suunnitelmaa?"
Dina kertoi heidän ajatuksistaan ja Rina kuunteli kommentoiden muutamia asioita. Hän halusi selkeän ajatuksen siitä, mitä sotilailta vaadittiin vallankaappauksen onnistumiseksi. Olivia yritti pysyä kärryillä, mutta keskittyminen oli vaikeaa ja hän kaipasi hiljaisuutta.

Blade oli epätavallisen hiljaa. Olivia tiesi, että hän osasi hahmotella vahvankin strategian ja taatusti mietti heidän saapumistaan kaupunkiin useammalta näkökannalta. Mies ei vain lausunut mitään ääneen ennen kuin oli aika puhua siitä, kuinka he saisivat lordin käsiinsä. Porukka kiisteli aikansa, mutta Olivian päätös piti. Hän olisi mukana ja astelisi kuninkaanlinnaan ensimmäisten joukossa. Lopulta myös Bladen oli myönnyttävä.

”Tärkeintä on, että löydämme lordin”, Dina selitti ja oli saanut telttaan pystytetylle pöydälle pääkaupungin kartan, josta oli vielä hetki sitten osoitellut paikkoja ja kysellyt kaduista. ”Meidän on saatava hänet kansan eteen samalla, kun voimme julistaa Olivian nousevan valtaistuimelle. Hän ei luovuta tappelematta, mutta ilman sotilaitaan hänestä tuskin on mihinkään.”
”Hänellä on joku magiaa hallitseva tukenaan”, Zen muistutti.
”Minä pystyn huolehtimaan siitä”, Cecilie lupasi. Tyttö oli ollut varsin vaisu, mutta hänen väsyneiltä kasvoiltaan paistoi itsepäisyys.

Kun keskustelussa viimein päästiin päätökseen, Rina rullasi pääkaupungin kartan ja sulki sen puiseen karttakoteloon. "Me olemme valmiita taisteluun huomenna illalla. Tätä on turha viivyttää, joten aloitetaan ennen kuin lordi lähettää sotilaansa tänne. Marssitaan kaupunkiin hämärän turvin, kun väki on käymässä levolle ja suurin osa sotilaista on poissa kaduilta."

Oliviaa hämmensi, että kaikki tuntui nyt tapahtuvan hyvin nopeasti. Tätä kohti hän oli pyrkinytkin, mutta nyt pelko tuntui kiusaavan häntä kuin joku olisi huutanut häntä kääntymään takaisin valitsemallaan polulla. Rina järjesti muutaman sotilaan auttamaan Dinaa ja Zeniä, sillä nämä halusivat ryhtyä suunnittelemaan hyökkäyksiä ja sen järjestäytymistä sotilaiden kanssa. Jokaisen oli tiedettävä paikkansa, eikä kaupungin katujen tunteminen ollut pahitteeksi. Cecilie oli uupunut ja halusi pysyä Olivian luona, mutta Rina pyysi, että hän saisi jäädä prinsessan kanssa kahden. Muut poistuivat teltasta.

Rina halasi Oliviaa lujasti ja tarkasteli tämän kasvoja. Silmät olivat vielä punaiset, mutta tyttö ei enää itkenyt. Hän kuitenkin hengitti hieman katkonaisesti.
"Me selviämme tästä. Me teemme tämän kuningattaren vuoksi."
Olivia ei osannut sanoa mitään ja tyytyi nyökkäämään. Hänen mieleensä juolahti Rinan perhe.

"Missä Cam on? Ja entä sinun lapsesi?" Olivia kysyi.
"Kotona turvassa. Cam ei ollut päästää minua, hän halusi välttämättä lähteä. Minä en kuitenkaan jätä lapsiani ilman molempia vanhempia, enkä voi olla tulematta sinun avuksesi. Onnistuin lopulta suostuttelemaan hänet jäämään", Rina vastasi hieman haikeasti hymyillen.
"Anteeksi että minä sotken sinutkin tähän."
"Älä pyytele anteeksi, tyttö kulta. Minä teen niin kuin on oikein."
"Minä vain toivon, että tämä kaikki olisi jo ohi", Olivia huokaisi väsyneesti. Rina nyökkäsi rauhoittavasti.

Yhtäkkiä telttaan astui yksi sotilaista pyytäen anteeksi häiritessään heitä. Mies oli varmastikin vasta hieman päälle kahdenkymmenen, kasvoillaan pieni parransänki ja sotilasvarusteet kuin vasta puhdistettuina.
"Meitä lähestyy joukko ihmisiä. He ovat aseistautuneita, mutta eivät selvästikään sotilaita pääkaupungista."

Rina kiiruhti ensimmäisenä sotilaan perään ja Olivia seurasi häntä. Viileä, pilvinen ulkoilma iski jälleen päin kasvoja ja sai prinsessan hytisemään. Olivia suuntasi katseensa nurmen poikki ja näki joukon kulkevan leiriä kohti. He kävelivät hitaasti, eikä porukassa näkynyt mitään hyökkäävää elettä. Blade oli huomannut tulijat myös ja asteli teltan nurkalta heidän luokseen vahtien lähestyviä ihmisiä.

Tulijat kulkivat yhtenä ryhmänä. Olivia yritti laskea ihmisiä ja arveli heitä olevan lähes kaksikymmentä.
"Sinun kirjeesi meni perille", Blade totesi hieman yllättyneenä. "He ovat Bashirista."

---

Seuraava luku ››

⚜