Trust

18.Luku: Tuli ja auringonkukat

Hämmentynyt hiljaisuus palasi vain hetkeksi.
"Se on yksi ehdotus", Dina myönsi, mutta ei hirveän innokkaasti. "Minusta olisi tärkeämpää päättää, mihin sinun on turvallisinta mennä."
"Minä en enää piileskele", Olivia sanoi vakaalla äänellä. "Olen menossa pääkaupunkiin hakemaan sen, mikä minulle kuuluu. Minä olen nousemassa kuningattareksi, kuten pitääkin."

"Sinä tiedät, ettei se onnistu noin vain", Blade sanoi tyynemmin kuin yleensä olisi puhunut. Ehkä hän yritti olla aloittamatta uutta riitaa, mutta se sai Olivian enemmänkin ärtymään. Hän halusi kiukutella, joten vastapuolenkin olisi pitänyt olla yhtä kiihtynyt. Olivia mulkaisi miestä, ja jokainen saattoi nähdä, miten tytön silmissä oli tapahtunut muutos yön jälkeen. Nyt ruskean vihreät silmät leimusivat päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä.
"Minä tiedän. Siksi kirjoitan ensimmäiseksi Seatopieen. Tarvitsen Rinan apua päästäkseni pääkaupunkiin."

"Mutta eikö se tarkoita että me aloitamme hyökkäyksen?" Cecilie kysyi arasti. "Sodan?"
”Vallankaappauksen”, täsmensi Blade väliin, ennen kuin Zen nosti kädet puuskaan rinnalle ja tuumasi: ”Tarkoittaa.”
"Lordilla on kymmeniä ellei satoja sotilaita", Dina sanoi. "Meitä on viisi."

"Siksi Seatopiesta on tulossa sotilaita apuun. Ja te kävitte Bashirissa. Oletan, että voin nyt kirjoittaa myös sinne, tehän teitte niitä sopimuksianne", Olivia äänestä kuulsi kylmyys. "Jos mahdollista, pyytäisin apua myös sinulta, Dina."

Dina ei ensin vastannut, vaan odotteli muiden reaktiota. Olivia seurasi jokaista vuorollaan ja haastoi heidät katseellaan väittämään vastaan. Blade ei selvästikään ollut samaa mieltä hänen kanssaan, muttei avannut suutaan. Cecilie odotti muiden sanovan jotakin ensin, sillä hän vilkuili muita yhtä hämillään.

”Meillä ei ole kunnollista suunnitelmaa”, Dina sanoi. ”Ja haluat, että kirjoitan kylääni ja pyydän apua?”
”Riittää, että pääsen pääkaupunkiin”, Olivia sanoi. ”Pyydän apua siihen, että voin varmistaa nousuni valtaistuimelle.”
Dina ei myöntynyt, muttei kieltäytynytkään.
"Vihdoin toimintaa", Zen sanoi tyytyväisen kuuloisena. ”Tämä alkoikin vaikuttaa jo tylsältä.”

Olivia oli tyytyväinen, että Zen kuulosti olevan hänen puolellaan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tunteitaan, jotteivät muut ajattelisi hänen päässeen tavoitteeseensa niin helposti esittämällä vahvaa ja määräilemällä muita oikeasti tietämättä, mihin ryhtyi.

Osoittaakseen olevansa tosissaan Olivia istuutui kirjoituspöydän ääreen ja etsi laatikoista esiin tarvitsemansa. Hän huomasi pian, että kirjeiden kirjoittaminen oli monta kertaa vaikeampaa, kuin olisi ajatellut. Kukaan ei kuitenkaan estänyt häntä kirjoittamasta. Hetken kuluttua Dina ilmestyi hänen vierelleen.

"Minä kirjoitan kotiin. Ajattelin, että lähetti voisi viedä samalla kirjeen myös Bashiriin, sillä meidän kyläämme ei mennä noin vain, kuten tiedät, ja kukaan muu tuskin edes suunnittelee menoa Bashiriin päin."
Nainen puhui hiljaa ja tarkasteli hänen reaktioitaan. Olivia piti kasvonsa peruslukemilla, mutta keskeytti siksi hetkeksi kirjoittamisen, sillä hänen kätensä olivat alkaneet vapista.

Olivia oli hyvillään, että Dina suostui hänen pyyntöönsä. Apu oli korvaamatonta ja hän arvosti Dinan elettä, mutta oli vaikea katsoa toista naista silmiin. Hän kuiskasi kiitoksen ja jatkoi kirjoittamista.

Prinsessa pohti kirjoittaessaan syitä enonsa toimintaan. Kukaan ei voi olla pelkästään paha, ei pelkän pahana olemisen halusta. Kylella oli jokin motiivi, mutta mikä muu asiaan liittyi kuin vallan saaminen? Sehän enolla jo käytännössä oli, vain Olivia oli esteenä, koska hän oli elossa. Mitä Olivialla ja hänen äidillään oli, mitä lordi saattoi haluta?

Pieni ääni prinsessan mielessä muistutti voimasta, joka hallisijasuvussa kulki. Hän oli oppinut siitä äidiltään ja saanut vasta Cecilieltä kuulla sen liittyvän oikean magiaan. Kaiken järjen mukaan myös lordi Kylen olisi pitänyt olla kykenevä hallitsemaan samanlaisia voimia, olihan hän kuningattaren veli. Mutta mies ei ollut koskaan osoittanut vähääkään siitä voimasta, jonka Olivia tunsi omakseen. Vaikuttiko se hallitsijaan?

Hän ei ole valtaistuimella, koska on nuorempi, Olivia muistutti itseään. Perimysjärjestyksen mukaan hänen äitinsä oli ottanut kruunun ja mennyt kunniallisiin naimisiin ylhälistöön kuuluvan miehen kanssa. Kyle oli jättäytynyt perheettömäksi. Mutta voisiko pelkkä kateus saada aikaan kaiken tapahtuneen? Olivia ei vielä puhunut ajatuksistaan muille.

Äidin ajatteleminen sattui. Olivia piti ilmeenä tyynenä tai käänsi kasvonsa, jos joku oli lähellä. Hän oli vain pieniä hetkiä yksin kirjoittaessaan, mutta antoi kyyneleiden silloin vuotaa valtoimenaan. Hän toivoi, että pystyi pitämään heikkoutensa salassa. Häneltä vaadittaisiin jatkossa enemmän ja jos hän jatkaisi tätä kyynelehtimistä, Blade tai joku muu peruisi kaikki hänen suunnitelmansa.

Päivällä kirjeet jätettiin lähettien matkaan. Dina oli jo nähnyt Rauhanlaaksossa khosalaisia. Joka kylässä ja kaupungissa tuntui olevan joku, jonka puoleen kääntyä jos vain tiesi etsiä. Ei ihme, että heidän kansansa tuntui tietävän melkein kaiken ennen muita.

Olivia oli tyytyväinen, että kirje oli saatu matkaan. Hän tiesi pyytävänsä kirjeessään lähes mahdottomuuksia toivoessaan Rinalta tukea vallankaappaukseen ja hyökkäyksessä pääkaupunkiin. Hän halusi joukot liikkeelle, vaikkei tiennyt kuinka pian itse olisi paikalla. Yhteydenpito oli vaikeaa ja oli parempi saada ihmiset liikkeelle heti kuin jäädä odottelemaan sopivaa hetkeä. Hän itsekin ottaisi suunnan kohti pääkaupunkia mahdollisimman pian.

Suunnitelma tuntui vielä huteralta, mutta turha heidän oli odottaakaan. Parasta oli mennä kaupunkiin ja tehdä, kuten oikealta tuntui. Viha sai Olivian liikkeelle ja hän halusi palavasti päästä tekemään jotakin, mitä tahansa, kunhan hän ei joutuisi enää istumaan ja odottamaan.

Bashiriin kirjoittaminen oli ollut vaikeampaa. Olivia yritti muistella miten virallinen kirje pitäisi kirjoittaa täydellisesti, mutta tuumi, että Bashirissa asuvat varmaan naureskelisivat kirjeelle muutenkin. Kannatti kuitenkin yrittää. Sitä paitsi hänellä ei ollut muita takeita kirjoittamissaan kirjeissä kuin allekirjoituksensa. Yleensä tärkeissä kirjeissä piti olla sinetti.

Olivia palasi takaisin majataloon kirjeiden lähettämisen jälkeen tarkoituksenaan ryhtyä pakkaamaan tavaroitaan. Dina oli yhä ulkona, samoin hän ajatteli muiden olevan asioillaan ja huoneen tyhjänä, mutta joutuikin kohtaamaan tavaroitaan pakkaavan Bladen. Tyttö puri huultaan ja keskittyi pitämään arvokkuuteensa, ettei vain tulisi paljastaneeksi epävarmuuttaan. Miten hän pelkäsikin enemmän Bladen edessä, että romahtaisi jälleen? Johtuiko se edellisestä illasta, kun Blade oli pidellyt häntä?

Prinsessa kiiruhti petinsä ja rinkkansa luo vaikuttaen mahdollisimman keskittyneeltä puuhaansa, jottei joutuisi puhumaan Bladen kanssa. Kun hän kuitenkin kolmatta kertaa yritti sulloa tavaroita rinkkaansa eri järjestyksessä, Blade sai nähtäväksi tarpeekseen.
”Anna minä”, hän tokaisi ja nappasi kirjan Olivian kädestä. Olivia seurasi, miten Gardenista saatu kirja linna historiasta siirtyi kirjoituspöydän kulmalle ja vaatteet ja muut varusteet tehokkaassa järjestyksessä rinkan pohjalle.

”Ajattelin, että yrittäisit ennemminkin kääntää pääni”, Olivia sanoi hieman yllättyneenä. Vähiten hän oli odottanut apua pakkaamiseen.
”Näen kyllä, että olet päätöksesi tehnyt”, Blade sanoi hiljaa ja silmäili häntä tummilla silmillään. ”Mutta et kyllä tiedä, mihin olet ryhtymässä.”
Olivia kohautti olkiaan, vaikka tiesi sen olevan huonotapaista eikä ainakaan prinsessalle sopivaa. Hän tarttui rinkkaansa sulkeakseen kannen kiinnittävän hihnan.
”Onko sinusta johtamaan joukkoja, suuria määriä sotilaita?” Blade jatkoi. ”Mitä teet, kun he odottavat sinun valintaasi tiukassa paikassa? Miten kestät taistella tai nähdä kuolemaa?”
”Kenenkään ei ole tarkoitus vahingoittua”, Olivia sanoi tuskin kuuluvasti ja käänsi selkänsä Bladelle.
”Sitten olet naiivi.”

Blade selvästi ajatteli, ettei hänestä olisi tähän, kenties mies jättäisi kaiken mieluummin vaikka Rinan vastuulle. Olivia pohti Seatopien johtajaa ja sitä, miten nainen seisoi ryhdikkäästi ja puhui kuuluvasti antaessaan käskyjä. Hänen pitäisi ottaa oppia Rinasta.

Blade oli nähnyt liikaa edellisenä iltana. Olivia tiesi murtuneensa liian pahasti, ja silti jostain kumman syystä hän toivoi, että Blade pitelisi häntä nyt uudelleen.
”Haen muut. Meidän pitää tehdä lähtösuunnitelma ennen aamua”, Olivia tokaisi kuin ei olisi kuullutkaan miehen aiempaa kommenttia. Hän kääntyi ja marssi ulos huoneesta edes katsomatta Bladen suuntaan.



Ulkona leijaili torikojuista hehkuva lämpö ja ruuan tuoksu. Zen kulki aurinkoista toria eteenpäin ja siirtyi kojutelttojen toiselle puolelle pysyäkseen enemmän varjoissa. Bladen kanssa vietetty aika sai hänet vaistomaisesti hakeutumaan viileisiin varjoihin ja hän oli huomannut vähitellen pitävänsä niistä enemmän. Hän vältti visusti ajattelemasta, että hänen sisällään myllertävällä, kylmällä olennolla olisi tekemistä asian kanssa. Ehkä olisi aika palata takaisin majatalolle pois tästä hälinästä ja valosta.

Hän oli tyytyväinen, että Olivia oli päättänyt lähteä kohti pääkaupunkia. Vihdoin asiat etenivät. Tyttö tosin vaikutti itkevän jokaisena yksinäisenä hetkenään ja piilotteli sen jälkeen itkuisia silmiään kuin ei tajuaisi, että sokeakin huomaisi hänen surunsa. Zen ei tiennyt, mistä Olivia sai päättäväisyytensä, kun tyttö näytti muuten romahtaneen pelon ja huolen alle. Kenties kuningattaren kohtalo oli viimein tuonut nuoreen prinsessaan jonkinlaista ryhtiä. Zeniä ei liikuttanut se, mitä kuningattarelle oli tapahtunut. Se ei muuttanut hänen päämääriään. Tilanteen muuttuminen oli melkein parempi, sillä tätä ennen he olivat edenneet asioissa tuskaisen hitaasti.

Olivian ympärille oli ilmaantunut liikaa ihmisiä, joista oli hankala päästä selville. Ja Zen tarvitsi vastauksia, jotta tietäisi toimia sopivalla hetkellä. Hän oli jo lähes varma, että oli valinnut kohteensa oikein.

Täpötäydellä torilla joutui jatkuvasti väistelemään ihmisiä. Zeniä ahdisti joutua niin ison väkimassan ympäröimäksi ja hän etsi katseellaan tietä pois ihmisten joukosta. Hän oli jo hankkinut tarvitsemansa ja saanut päivän osalta syödäkseen.

Silloin hän näki Dinan torin laidalla. Tyttö istui joidenkin laatikoiden päällä, katseli tylsistyneen näköisenä liikkuvaa ihmisvirtaa ja antoi ilmavirran liikutella pitkiä hiuksiaan huolettomasti. Zen suuntasi pois ihmisten keskeltä kohti torin laitaa. Zen ei osannut sanoa, oliko se Dina, joka veti häntä siihen suuntaan, vai vain halu päästä pois. Hän väisteli ihmisiä kiihdyttäen askeliaan.


Tori näytti olevan kylän elävin keskus kauppiaineen ja ruokaa tai käsitöitä myyvine kyläläisineen. Dina jäi kirjeen postittamisen jälkeen istumaan torin laidalla olevien puulaatikoiden päälle ja seurailemaan tapahtumia. Paikka oli sopivasti sivusta ja silti siitä näki koko torin, joka oli taas päivän mittaan täyttynyt asioivista, hyväntuulisista ihmisistä.

Aurinko paistoi lämpimästi ja Dina arveli, että ainakin Blade oli sisällä, mahdollisesti nukkumassa. Muista hän ei tiennyt, sillä oli hakeutunut omiin oloihinsa. Hän ei tiennyt, mikä sai hänet kaipaamaan hetkiä rauhoittua. Olivia ja Cecilie olivat ainakin lähteneet omille teilleen heidän saatuaan kirjeet matkaan.

Dina huomasi Zenin vasta, kun tämä oli enää muutaman metrin päässä.
"Miten sinä tänne eksyit?" tyttö kysyi ennen kuin Zen ehti puhua ensin. Jollakin tapaa mies ei sopinut tänne väen sekaan keskelle kirkasta auringonpaistetta.
"En viihdy tuossa tungoksessa." Zen vilkaisi takanaan kulkevia ihmisiä.
"En minäkään", Dina myönsi. Kylä tuntui hänestä muutenkin liian iloiselta ja pirteältä, suorastaan sopimattomalta heidän nykyiseen tilanteeseensa. Kyläläisten iloisuus olisi ehkä tarttunut heihinkin, ellei heidän koko porukkansa mieli olisi ollut alamaissa. Dina kaipasi sadetta.

"Täällä ei voi edes harjoitella", Dina mutisi seuratessaan miestä, joka talutti pientä ponia torin toisella laidalla. Dina turvautui yleensä fyysiseen rasitukseen ja kuntoiluun, mutta nyt hänen oli kestettävä tunteiden myllerrystä ja ajatuksia, jotka olisi mieluummin sulkenut ulkopuolelle. Muutama ammuttu nuoli tai hakattava hiekkasäkki olisi tehnyt hyvää.
"Palataan metsälle, harjoitellaan siellä."
Dina kohotti kulmiaan Zenin ehdotukselle. Ehdotus houkutti häntä. Olisi mukava päästä hetkeksi metsän viileämpiin varjoihin ja päästä purkamaan kaikki turhautunut energia. Mutta matka kestäisi ainakin muutaman tunnin yhteen suuntaan.

"Turha lähteä niin kauas", Dina huokaisi ja epäili, että Zen näki hänen tahtonsa vastata toisin. "Meidän pitäisi sitä paitsi olla ryhmä. Ei ole järkevää jättää näitä kolmea tänne keskenään."
"Ai on kyse heistä?" Zen sanoi härnäävästi. "Tämä ei siis mitenkään liity siihen, että viimeksi harjoitellessa voitin sinut?"
"Sinä huijasit, etkö muista?" Dina kysyi leikkien kiukkuista. "Mutta minä voitan sinut vaikka tässä ja nyt, jos se pitää todistaa."
"Ihanko totta?" Zen kohotti kulmiaan astuessaan lähemmäs.
"Kokeillaanko?" Dina haastoi Zenin asettaessa kätensä hänen molemmille puolilleen laatikolle, jolla tyttö istui.

Dina piti katseensa vakaana Zenin katsellessa häntä, punaisen otsatukan pysyessä viistosti vasemman silmän päällä peittäen haavan. Kasvot olivat tyynen rauhalliset kuten yleensä, mutta katseessa tuntui silti tuikkivan jokin. Dina ei liikahtanut, mutta hänestä tuntui, että mies kumartui vain lähemmäs.

Hän ei itse ollut varma, mitä he oikein olivat, mitä Zen häneltä halusi. Oliko heidän välillään ylipäätään mitään ihmeellisempää? Oliko se Zenille mitään? Dina sydän takoi hänen muistellessaan aikaisempaa hetkeä Seatopien harjoittelusalissa. Niin, kai se oli jotakin hänelle itselleen ollut. Mutta hän toivoi, ettei olisi. Hän ei tarvitsisi lisää noita häiritseviä ajatuksia.

Dinan teki mieli huutaa sydämelleen "hiljaa", sillä hän ei ollut tyttö, joka punastui tai kikatteli tai oli hämillään. Mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli.

Silloin hän kuuli nimeään kutsuttavan ja kääntyi katsomaan. Olivia oli pysähtynyt muutaman metrin päässä käsi ojossa kuin heiluttaakseen hänelle, mutta laski nyt kätensä alas hieman hämillään. Dina havahtui ajatuksistaan ja laskeutui nopeasti alas laatikolta. Zen vetäytyi askeleen taaksepäin tehdäkseen hänelle tilaa, ja Dina käänsi miehelle selkänsä. Olivia ei näyttänyt tietävän, miten jatkaa, sillä hän oli selvästi keskeyttänyt jotakin.

"Tuota... minä voin puhua sinulle myöhemmin, jos…”, prinsessa takelteli.
"Ei tarvitse", Dina sanoi nopeasti ja tarttui tyttöä käsivarresta ohjaten tätä kävelemään sivummalle. "Mistä sinä halusit puhua?"



Hämmennyksestä selvittyään Olivia selitti osan ajatuksistaan koskien Kylen motiiveja ja Dina kuunteli häntä nyökkäillen. He puhuivat hiljaa siirtyessään talojen välissä hieman pienemmille kujille välttääkseen ihmisiä.

"Tuota, keskeytinkö minä... äsken jotakin?" Olivia kysyi varovasti. Hän ei ollut tajunnut, että Zen oli paikalla ennen kuin oli saavuttanut Dinan ja jotenkin kaksikon kohtaaminen oli vaikuttanut… intiimiltä. Kysymyksensä hän toivoi esittävänsä välinpitämättömästi, mutta todellisuudessa hän paloi uteliaisuudesta. Tunne tuntui oudolta kaiken epätoivon ja murheen jälkeen, mutta toi uutta intoa päättäväisyyteen.

"Et keskeyttänyt." Dina oli vähäsanainen, mutta puhunut kylmästi eikä töykeästi. Olivia toivoi sen viittaavan siihen, että oli turvallista kysellä lisää.
"Minusta se kyllä näytti joltakin."
Dina piti kasvoillaan saman pokerinaaman, minkä useimmiten näki Zenillä. Hän oli hetken hiljaa ajatuksissaan ja Olivia hillitsi kielensä, jotta ei hoputtaisi ja saattaisi jopa saada jonkin vastauksen. Hän joutui pettymään.

"Mikäs se sinun ja Bladen juttu sitten on?" Dina haastoi, ilmeisesti tarkoituksenaan siirtää Olivian ajatukset muuhun.
"Ei meillä ole mitään", Olivia sanoi nopeasti. "Älä vaihda puheenaihetta."

Dina tuhahti, mutta ei sanonut edelleenkään mitään aiheesta. Olivia odotti Dinan vastausta, mutta samalla naisen sanat olivat saaneet hänet miettimään. Mikä Bladen ja hänen... juttu?

Jos totta puhuttiin, kaikki hänen tunteensa Bladea kohtaan olivat ärsyttävän ristiriitaisia. Blade oli hänen mielestään useimmiten itsepäinen äksyilijä ja siitä huolimatta hän huomasi usein olevansa huolissaan tästä. Hän kyllä oli huolissaan muistakin... Mutta viime aikoina Blade oli ollut hänen turvanaan ja hän toivoi pystyvänsä vastaamaan samalla tavoin. Vaikka Olivia olikin joskus pelännyt, hän ei silti usein ajatellut Bladen vampyyri puolta pelottavana. Blade tarvitsi turvaa ja ystäviä, aivan kuten muutkin.

Ja kun asiaa ajatteli, Blade oli jollakin tapaa aina huolehtinut hänestä, vaikka Oliviasta tuntuikin, että omituisilla tavoin. Blade halusi hänet pois pääkaupungista ja oli valmis kuljettamaan häntä kilometrikaupalla mihin prinsessa vain voisi turvallisesti asettua. Blade ei halunnut häntä Bashiriin... Eikä mielellään lähtevän edes Rinan mukana Gardeniin. Olivia ymmärsi sen nyt paremmin kuin Seatopiessa ollessaan.

Ja Blade oli sanonut, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Olivia tutkiskeli mielessään edellisen illan sanoja. Ne merkitsivät hänelle paljon. Kun hän ajatteli tulevaa, toivoi parempaa aikaa, näkisikö hän ystäviään enää? Näkisikö hän Bladea? Kaikki riippuisi vallankaappauksen onnistumisesta. Mutta mitä sen jälkeen? Ajatus pelotti

Hän halusi pysyä Bladen lähellä, pysyä turvassa... Oliko se silloin jotakin enemmän? Olivia ymmärsi pohtivansa asiaa kunnolla vasta ensimmäistä kertaa. Oliko väärin pitää vampyyristä?

Blade aina jotenkin vältti koskemasta häneen, mutta esimerkiksi edellisenä iltana Blade oli kantanut hänet sisään. Olivian mielestä se oli jotenkin ristiriitaista, mutta hän ei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi Dinan kanssa. Tyttö huokaisi mietteissään.

Dina kulki jo muutaman askeleen edellä ja Olivia kiiruhti naisen vierelle. Hän ei enää ottanut asiaa puheeksi, eikä Dinakaan vastannut aikaisempiin kysymyksiin Zeniä koskien. Olivia tiesi, että hänellä olisi aikaa kysellä vielä myöhemmin.



Lyhdyt sytytettiin hämärän tullen, mikä sai kaduille lankeamaan kelmeän, kellertävän valon. Cecilie oli kierrellyt torilla ihmisten joukossa ja vaeltanut päämäärättömästi ympäri kylää, mutta nyt oli aika palata takaisin majataloon. Hän oli ollut mukana, kun Dina ja Olivia jättivät kirjeensä lähettien matkaan, mutta eronnut kaksikosta myöhemmin, ja vältellyt päätymästä kovin syvällisiin keskusteluihin kenenkään kanssa. Hän ei ollut puhunut paljoa Olivian kanssa muutenkaan, jotenkin prinsessa oli varonut sanojaan hänen seurassaan.

Cecilietä painoi ajatus siskostaan. Jos Olivian äiti oli poissa... missä hänen siskonsa oli? Hän oli kokeillut muiden tietämättä etsintäloitsua, mutta se näytti hänelle yhä Olivian. Mutta hänhän oli Olivian kanssa!

Hän tunsi jossain sisällään, ettei hänen siskonsa Celine ollut kuollut. Kummallinen magian sykäys toi hänelle toivoa, mutta pelkoa se ei poistanut. Mitä jos hänen aistinsa sanoikin väärin? Celine oli varmasti pääkaupungissa, samassa paikassa kuin Olivian äiti, kuningatar, oli ollut. Mitä oikein oli tapahtunut?

Majatalon edessä hän näki sidottuna kaksi hevosta. Joku oli saapunut ratsain aivan hetki sitten ja nyt joku toi hevosille vettä. Ei varmaankaan ollut epätavallista, että joku saapui näin hämärän aikaan ja tarvitsi yöpaikan. Mutta hevosten jättäminen talon edustalle oli outoa. Jos vieraat aikoivat viettää yön, toki ratsut olisi saatettu talliin. Cecilie astui sisään vielä vilkaisten hevosia. Aulassa häntä odotti yllätys.

Samalla sekunnilla kun hän tausi näkemänsä, Cecilie tiesi, että heidän olisi lähdettävä heti. Aulassa oli kaksi sotilasta, mutta tyttö ei osannut sanoa, olivatko miehet samat kuin heidän tapaamansa sotilaat tiellä. Kumpikin mies oli roteva ja leveäharteinen, heidän yllään oli matkavarusteet jotka olivat säässä kuluneet. Cecilie melkein jähmettyi ovelle, mutta tajusi siirtyä nopeasti portaikkoon vielä kun sotilaat puhuivat majatalon omistajalle.

”Kokoamme väkemme torille, mutta tarvitsemme tukikohdan. Majatalo sopii päämajaksi”, sanoi toinen sotilaista samalla, kun majatalon isäntä yritti kohteliaasti kieltäytyä auttamasta. Hänen pieneen majataloonsa ei mahtuisi sotilasjoukkoa ja moisen väen ylläpito ei ollut helpoimmasta päästä. Miehen vastustelut olivat kuitenkin turhia. ”Olemme saaneet vihjeen, että prinsessa ja hänen sieppaajansa on nähty kylässä. Yritätkö vastustaa hallitsijan käskyä?” toinen sotilaista syytti.
"Prinsessa? Ihan pääkaupungista asti...?"

Cecilie ei jäänyt kuuntelemaan keskustelua vaan kiiruhti portaat ylös. Pelko jyskytti lujaa hänen mielessään kun hän melkein paukautti oven auki. Hän tajusi onneksi sulkea sen hiljaa herättämättä huomiota.

Huoneessa hänen ystävänsä kuitenkin huomasivat jonkin olevan vinossa, kun hän astui sisään. Onneksi kaikki olivat jo palanneet illan tullen.
"Alakerrassa", Cecilie sanoi hätäisesti ja veti henkeä. "Sotilaita."


Tilanne säikäytti kaikki. Olivia nousi salamana ylös tuolistaan kirjoituspöydän ääressä. Muiden kasvoille nousi myös selvä ajatus: nyt oli lähdettävä.

Blade kasasi jo tavaroita sanomatta sanaakaan. Zen keräsi oman, jo valmiiksi pakatun reppunsa. Dina haki kiireesti nuolikotelonsa ja ojensi Olivialle tytön oman rinkan.
"Miten he tänne tulivat?" Olivia kysyi peloissaan tarttuessaan reppuun. Hänen sydämensä tuntui pyrkivän rinnasta ulos, niin lujaa se jyskytti.
"Me olimme liian epäilyttäviä tiellä. Kai ne päättivät tarkistaa", Zen totesi.
"Minähän sanoin, ettei meistä oikein ollut maalaisperheeksi siellä tienposkessa", Dina vastasi ja otti jousensa. "Mistä lähdetään ulos?"

Kaikkien katse kääntyi ovesta huoneen ainoaan ikkunaan.
"He ovat jo ala-aulassa puhumassa isännälle", Cecilie sanoi vieläkin hieman huohottaen, ja jokainen tajusi, että tavallisin poistumisreitti oli poissa käytöstä.

"Ikkuna", Dina totesi ja kaikki siirtyivät huoneen toiseen päähän. Zen siirsi kirjoituspöytää sivuun, jotta pääsi paremmin avaamaan ikkunan. Hän astuikin ensimmäisenä ulos, sillä ikkunan alla oli majatalon kuistin katto. Muut seurasivat perässä ja Olivia katseli hämärässä alas miettien, miten selviäisi nyrjäyttämättä nilkkaansa. Katto vietti loivasti alaspäin ja pahimmassa tapauksessa olisi liukas jalkojen alla.

"Pitikin valita toinen kerros", Dina kuiskasi siirtyessään varovasti reunalle.
"Heillä on ratsut", Cecilie sanoi osoittaen hevosia sivummalla. Blade katsoi kauemmas talojen yli torille. Siellä erottui enemmän valoja. Enemmän ihmisiä. Ne eivät olleet kyläläisiä.

"Sotilaita on enemmän", Blade ehti sanoa hiljaa kun he kuulivat sisältä kolinaa, kun joku paiskaisi huoneen oven auki. Kaikki siirtyivät kiireellä katon reunamille. Zen loikkasi alas kuin pudotus olisi ollut pieni. Dina laskeutui roikkumaan katon reunalta käsiensä varaan ja pääsi turvallisesti alas vain hieman horjahtaen.

Olivia käänsi katseensa Bladeen, joka tiesi, ettei tyttö päässyt yksin alas. Hän tarttui Oliviaa käsistä niin kuin aiemmin ohjatessaan tätä metsässä, kun he liikkuivat hänen vauhtiaan ja hyppäsi alas. Maa tuli Olivian mielestä vastaan liian nopeasti, mutta laskeutuminen oli sulava ja helpon tuntuinen.

Blade kääntyi katsomaan katolle ja ojensi kätensä, jolloin Cecilie hyppäsi kevyesti hänen syliinsä, ja tyttö pääsi alas hyvinkin helpon näköisesti. Kaikki kiiruhtivat talojen välistä pellolle Zen etumaisen muita johdattaen. Vilja kohosi yli metri korkeuteen ja vihneet kutittivat pyyhkiessään ihoa vasten.

Olivia kuuli takaansa huutoja, muttei pysähtynyt vaan juoksi lujempaa. Hänestä tuntui, että he kahisuttivat peltoa hyvinkin kuuluvasti ja näkyvästi, muttei pysähtynyt sanomaan sitä. Oli pakko katsoa alas, sillä multa petti siellä täällä jalkojen alla tehden askelluksesta horjuvaa. Hän näki vain vilauksia Dinan jaloista edessään ja yritti pysyä tämän perässä. Hän oli jo kadottanut suuntavaistonsa kun ei hämärässä osannut arvioida etäisyyttä metsän laitaan.

Hätäännys ja pakokauhu takoivat yhä mielen perukoilla ja Olivia tunsi sydämensä lyövän lujempaa kuin koskaan. Adrenaliini sai hänet juoksemaan yhä lujempaa, pakenemaan vaaraa. Hänen hengityksensä kulki katkonaisena, mutta juoksemista ei voinut lopettaa. Savun tuoksu leijaili kylästä, mutta hän ei ehtinyt käsittää, mistä oli kyse.

Lopulta Dina tuntui hidastavan hänen edessään ja pian Olivia painui tytön perässä polvilleen maahan. He etenivät konttaamalla niin nopeasti kuin kykenivät. Hetken kuluttua he olivat pellon ja auringonkukkien rajalla ja alkoivat kulkea pitkävartisten kukkien seassa. Olivian keuhkoja pisti, mutta hän siirsi käsiä ja jalkoja järjestelmällisesti eteenpäin pysytellen aivan Dinan kintereillä.

Tyttö repi roskaa hiuksistaan, mutta lopetti tajutessaan kätensä mutaisiksi. Kukkien pitkät varret alkoivat harventua. Pian hän näki Zenin, joka nousi pystyyn ja johdatti heidät pois kukkien seasta. He olivat nyt tiellä, kaukana kylästä kukkulalla, jolta olivat sinne saapuneetkin. Cecilie nousi ylös yskien aivan Olivian kannoilla.

Olivia kääntyi katsomaan kylää ja kauhistui. Kylän laidalla nousi valtava liekkimeri. Joku oli sytyttänyt pellon tuleen ja valtava savupilvi kohosi ylöspäin ja liikkui tuulen kuljettamana heitä kohti. Tumman savun takaa oli mahdotonta enää kunnolla nähdä koko kylää.

"Me emme voi pysähtyä tähän", Dina sanoi jo valmiina jatkamaan matkaa ja muut lähtivät etenemään nopeasti tietä pitkin. Olivia jäi lamautuneena paikoilleen ja yski savun tunkeutuessa keuhkoihin.
Kyläläisten talot palaisivat. Vilja, vuoden sato... Omaisuus. Ihmiset!

Viha ja kauhu nousivat Olivian sisällä kuohuen, kun hän tuijotti peloissaan kohoavaa ja nopeasti eteneviä liekkejä. Kylästä kuului huutoa ja itkua. Liekit näkyivät loistavan pimeässä nielaisten kaiken.

"Tule", Blade sanoi tarttuen tyttöä ranteesta. Olivia ei kuitenkaan liikahtanut.
"Me emme voi auttaa!" Cecilie sanoi hädissään ja Olivia kuuli tämän olevan lähellä itkua. "Olivia, ole kiltti, tule!"

Cecilie ääni sai hänet havahtumaan ja Olivia käänsi selkänsä tulelle ja savulle heidän kiirehtiessään tietä eteenpäin. Tyttö ei tiennyt kuinka kauan he juoksivat ja välillä kävelivät, mutta lopulta he olivat kääntyneet jostakin risteyksestä ja suunnanneet välittömästi yhden pellon pientareen ylitse metsään. Savu oli saanut silmät kirvelemään, ja vieläkin silmäkulmat vettyivät, vaikka ilma oli metsikössä jo raikkaampaa.

Oli jo hyvin pimeää ja Olivia kompasteli kävellessään. Blade kuitenkin piti edelleen hänen ranteestaan kiinni ja hän löysi tiensä eteenpäin. Lopulta he pysähtyivät, kaikki uupuneina ja säikähtäneinä. He olivat kohdanneet polun, jonka varrella oli kivikkoa ja reitti jatkuisi mäkeä ylös syvemmälle metsikköön.

Olivia istui heti alas ja hänen teki mieli itkeä. Kivi selän takana tuntui kylmältä ja kovalta, mutta se auttoi keskittymään nykyhetkeen. Hän nieleskeli pois pahaa oloa ja yritti ajatella sitä, mitä oli edessä. Hän oli menossa kohti kotia, hän oli menossa kostamaan kaiken. Hän korjaisi kaiken tapahtuneen. Silloin hän muisti, mitä oli unohtanut Rauhanlaaksoon.

"Kirja", Olivia kuiskasi hiljaa tuijottaen Dinaa silmiin. Nainen katsoi häntä odottaen ja äkkiä ymmärrys valaisi hänen kasvonsa. Olivia muisti jättäneensä kirjan kirjoituspöydälle. Hän ei ollut ottanut sitä mukaansa. Hän oli unohtanut...

"Tärkeämpää on, että me selvisimme sieltä", Dina sanoi hiljaa ja katseli tyttöä kiveltä, jolla istui. Olivia ei osannut vastata siihen mitään.

Rauhanlaaksossa tapahtunut oli muistutus siitä, ettei missään ollut tarpeeksi turvallista.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös