Trust

17.Luku: Olen mitä ikinä tarvitset

"Miten... ei täällä?" Olivia kysyi, vaikka hänen takaraivossaan takoi lujaa ajatus, jota hän yritti sysätä pois. Kyllähän hänen pitäisi ymmärtää. Mutta mieli kieltäytyi uskomasta Cecilien sanoja. Ei tämä ollut totta. Sydän löi yhtäkkiä kovemmin, ja myös Blade aisti muutoksen. Hän haistoi veren voimakkaammin, kun tytön sydän takoi kuin aikoisi lähteä lentoon.

"Minä en saa minkäänlaista yhteyttä, en aisti mitään," Cecilie sanoi näyttäen siltä, kuin pelkäisi Olivian hyökkäävän hänen kimppuunsa. Tyttö vetäytyi taaksepäin ja keräsi kirjan varovasti lähemmäs itseään. "Se ei voi tarkoittaa muuta..."
"Miten niin ei täällä?!" Olivia kysyi voimakkaammin, sillä kukaan ei ollut vastannut suoraan hänen kysymykseensä. Hän oli vetänyt kädet syliinsä ja puristanut kämmenet tiukkaan nyrkkiin.

Tyttö tiesi kuulostavansa lapselliselta kysyessään kysymyksen, jonka vastauksen hän tiesi itsekin. Hän ei vain kyennyt uskomaan sitä, ehkä ihmismielen on taipumus luoda tunne turvallisuudesta: se ei voi olla todellista.

Dina katsoi Oliviaa silmiin vakavana, mutta kuitenkin sanomatta mitään. Zen oli jossakin sivummalla, siirtynyt pois tuoliltaan, eikä Olivia ehtinyt katsella tämän kasvoja. Blade näytti samalta kuin ennenkin, tummat silmät jollakin tapaa hohkaen kylmää. Olivia katseli heitä vuoronperään haastaen. Viimeiseksi hän pysähtyi noitatyttöön, joka vaikutti aiempaa pienemmältä, hauraalta.

"Mitä sinä tarkoitat?" Olivia vaati vastausta ääni väristen enemmän kuin olisi toivonut. Cecilien kädet pyrähtivät ilmaan hänen aikoessaan selittää tarkemmin, mutta tyttö ei ehtinyt päästää sanaa suustaan.
"Hän yrittää sanoa sitä, minkä sinä jo tiedät", Blade sanoi tylysti. "Kuningatar on kuollut."

Vasta niin suoraan sanottuna se iski Oliviaan kuin lyönti päin kasvoja. Hän nousi seisomaan huomaamattaan ja pudisti epäuskoisena päätään. "Ei voi olla, minä puhuin hänen kanssaan, minä olin yhteydessä äitiin vielä muutama päivä sitten!"

Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut olevan samaa mieltä hänen kanssaan. Miksi kaikki olivat niin ärsyttävän hiljaa, niin vakavina? Olivia katsahti vielä kaikkiin, vetosi erityisesti Dinaan, joka nousi parhaillaan hitaasti ylös ja astui lähemmäs Cecilietä.
"Sanokaa nyt tekin, ettei se voi olla totta!"

"Älä ole tyhmä", Blade sanoi vastaan korottaen myös hieman ääntään. Hän tuli Olivian luo muutamalla askeleella. Tyttö otti askeleen taakse ja tunsi sängynlaidan osuvan polvitaipeensa kohdille. "Se, että puhuit hänen kanssaan muutama päivä sitten ei tarkoita, etteikö kuningatar voisi olla kuollut jo—"

Blade ei ehtinyt lauseensa loppuun, kun sai lujan läimäyksen poskelleen. Mies oli liiaksi keskittynyt muuhun, jotta olisi osannut ennakoida iskua, mutta myöhemmin asiaa ajateltuaan, hän mietti, että tuskin olisi edes nostanut kättään lyöntiä vastaan.

Olivia nosti järkyttyneenä toisen kätensä kasvoilleen, toisen käden vielä laskeutuessa alas. Ei, ei, mitä hän oli tehnyt? Reaktio oli ollut vaistomainen. Häntä oli inhottanut, miten Blade oli tullut aivan liki, miten hän oli halunnut hiljentää sanat, koska ne eivät olleet sitä, mitä hän halusi.

Cecilie ja Dina tuijottivat nyt järkyttyneinä Oliviaa ja jopa Zenin silmät olivat laajentuneet hämmästyksestä. Olivia tunsi häpeän punan nousevan kasvoilleen, kun hän katsoi, miten hetken Bladen poskella viipynyt punainen jälki vähitellen haihtui. Mies katseli hetken verran jonnekin Olivian ohi, silmissä ailahteli tummuus, josta tytön oli vaikea erottaa tunteita.

"Ei, minä... anna anteeksi, minä en olisi saanut", Olivia henkäisi pelästyneenä. Blade käänsi kasvonsa takaisin hänen suuntaansa, silmät yhä kovina ja tummina, ja Olivia pelkäsi löytävänsä katseesta vihaa.

Tyttö ei kestänyt katsoa, vaan kääntyi kannoillaan ja kiiruhti ulos huoneesta tietäen, että neljä silmäparia seurasi hänen juoksuaan, pakoaan, pois tilanteesta. Onneksi kukaan ei yrittänyt pysäyttää häntä, sillä hän ei olisi tiennyt, mitä olisi seuraavaksi tehnyt.

Olivia juoksi rappuset useampia kerrallaan ja kiiruhti ulos majatalon ovesta hämärtyvään iltaan välittämättä aulassa olevasta omistajasta. Hän ei ikinä uskonut, että voisi lyödä ketään suutuksissaan. Hän ei ikinä uskonut käyttävänsä väkivaltaa sillä tavoin pelkän tunnekuohun vallassa.

Lyönnin lisäksi mielessä pyöri ajatus, tuhannet eri muotoon kietoutuvat sanat: Hän ei ole enää täällä, ei yhteyttä, ei havaintoa, ei olemassa, ei täällä, ei missään ulottuvilla, kuollut...

Poissa.

***

Nelikko jäi tuijottamaan Olivian perään, kun prinsessa katosi huoneesta myrskyävän tuulen lailla. Dina oli ensimmäinen, joka sai puhekykynsä takaisin.
"Oho."
Jos sen pystyi laskemaan toteamukseksi, se kuvasi tilannetta varsin hyvin.

”Mitä tapahtui?” Zen kysyi ääni rauhallisempana kuin kukaan läsnäolijoista kykeni olemaan. ”Cecilie, mitä näit?”
Noitatyttö asettui istumaan sängynlaidalle ja veti prinsessan hankkiman kirjan tiukasti syliinsä kuin saisi vanhasta opuksesta lohtua.
”Sehän siinä olikin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään. Ja tiedän, että minun olisi pitänyt. Tämä oli eilen niin helppoa, Olivia on niin avoin ja kuninkaallissuvun veressä on tunne magiasta”, Cecilie kertoi. ”En voinut tavoittaa kuningatarta mistään, en unesta, en todellisuudesta, en yksinkertaisesti löydä hänen… olemassaoloaan? Sieluaan? Miksi ikinä sitä haluaa kuvata.”

”Lordiko hänet on surmannut?” Dina kysyi vaisusti.
”Joku oli pysäyttänyt kuningattaren ajan. Hän on lipsunut rajan yli, ja se voi olla tarkoituksellista tai vain niin vaarallisen magian seuraus”, Cecilie vastasi.
”Olisiko lordi tiennyt, mitä teitte eilen loitsullanne?” Blade kysyi synkästi. Noitatyttö katsahti häneen pelokkaasti ja puri huultaan.
”Ehkä”, tyttö kuiskasi. ”En ole varma.”

Zen alkoi astella edestakaisin huoneessa. Hän kulki ikkunalle ja tähysi hämärtyneeseen iltaan hetken verran ennen kuin kääntyi takaisin.
”Lordi on pitänyt kuningatarta luonaan. Selvästi naisen surmaaminen ei ole ollut ratkaisu niin kauan kuin hän tavoittelee valtaa. Ja samalla voimaa, sitä mitä kuningattaren ja prinsessan veressä kulkee. Jokin sai tilanteen muuttumaan”, Zen tuumasi ääneen.
”Mitä häneltä puuttuu? Eikö hän ole kuningattaren nuorempi veli?” Dina kysyi ymmällään.
”Mahdotonta ymmärtää kaikkia hänen ajatuksiaan”, Zen vastasi. ”Mutta jos Cecilie on varma, meidän täytyy olettaa, että kuningattaren hengissä pitäminen ei ollut lordille enää tarpeellista.”

Ääneen lausutut pohdinnat saivat kaikki hiljaisiksi. Blade ei ollut ajatellut asiaa aivan niin pitkälle, mutta Zenin sanat kuulostivat järkeviltä. Miehen mieltä vaivasi kuitenkin aivan liiaksi se, mitä Olivia kaikesta tapahtuneesta nyt ajatteli.

Ilmeisesti prinsessa oli muidenkin ajatuksissa. Cecilie oli edelleen pelokas ja tyttö oli alkanut vapista kuin haavanlehti tuulessa.
"Jonkun täytyy mennä hänen peräänsä, ilta hämärtyy", noitatyttö sanoi ääni hieman väristen. Dinan ja Zenin katse kääntyi yhtä aikaa Bladeen.

Vampyyri tunsi muiden tuijotuksen, muttei kohdannut kenenkään katsetta suoraan. Pienen hetken kuluttua hän katosi ovesta Olivian perään. Joku typerä entisen elämän oikku sai hänet käyttäytymään kuin ihminen. Ehkä prinsessassa oli jotakin, mikä herätti hänessä vanhan elämän takaisin, jonkin typerän kipinän, halun elää ja tuntea. Ehkä hänet kirottaisiin tämän vuoksi. Tai ei, hänet oli kirottu jo aiemmin. Tällä ei enää ollut väliä.

Tytön tuoksu oli yhä jäljellä ilmassa, joten Bladen oli helppo seurata Olivian jälkeä astuttuaan ulos ovesta. Jälki oli kuin ilmassa leijuva nauha, jota hän saattoi seurata. Pihamaalta hän eteni nopeasti päätielle, joka vei ulos kylästä. Tyttö oli ilmeisesti lähtenyt juoksemaan tietä pitkin, mutta mihin Olivia oikein aikoi mennä?

Ilta tuntui ihanan viileältä verrattuna päivän paahtavaan aurinkoon. Hämärän muutos oli vampyyrille suuri helpotus. Kaduilla alettiin liikkua illan alkaessa, pieniä valoja näkyi siellä täällä, mutta ihmiset pyrkivät kohti toria. Blade pystyi kiertämään heidät helposti. Hän ei tiennyt kylän asukkaista kovinkaan paljon, mutta oli varuillaan kaiken epätavallisen varalta. Olivia olisi joka tapauksessa löydettävä pian, tyttö oli shokissa ja saattaisi hyvinkin tehdä jotakin typerää. Blade kiihdytti vauhtia juoksuun.

Hiekkainen tie kaarsi lähemmäs kukkapeltojen laitaa. Edestä kuului tasainen syke, tuoksu alkoi olla vahvempi.

Ja siellä hän näkikin Olivian. Tyttö hidasti vauhtiaan auringonkukkien reunustamalla suoralla, joka johti ulos laakson kylästä. Kun Blade oli enää sadan metrin päässä, hänkin hiljensi vauhtiaan. Hän lähestyi Oliviaa lopulta kävellen, sillä tyttö oli pysähtynyt.

Ja tietysti Olivia itki. Prinsessa oli peittänyt kasvot käsillään, mutta hartioiden liikkeestä ja punaisiksi muuttuneista kasvoista ei voinut erehtyä. Tyttö kääntyi ympäri ja huomasi hänet, vaikka Blade oli varma, että liikkui niin hiljaa, ettei Olivia voinut kuulla häntä. Olivian kasvoilla häivähti hämmennys, sitten kiukku, eikä voinut olla varma, oliko tyttö vihainen vai helpottunut nähdessään Bladen. Selvästi hän pakeni saadakseen olla yksin.


Olivia veti väristen henkeä. Hän pakeni saadakseen olla yksin, mutta myös koska oli pelkuri. Hän oli satuttanut Bladea.

Oli liian vaikea löytää sanat, joilla tyttö olisi voinut kuvata tunteitaan, yhtä sekamelskaa. Hän ei osannut sanoa mitään ja silti hiljaisuus tuntui yhtä pahalta, kuin sekin olisi yksi syytös lisää.

Kylästä kuului etäisesti musiikkia ja valoja oli sytytetty joka puolelle lumoten maiseman kauniiksi. Tanssit eivät kuitenkaan enää houkutelleet Oliviaa, joka aiemmin päivällä oli kuunnellut torilla olevien ihmisten puheita. Blade tuli lähemmäs, niin tavallisen rennosti kävellen, eikä Olivia perääntynyt.

Prinsessa käänsi katseensa ylös, tummalle taivaalle ja yritti lopettaa typerät kyyneleet, jotka häiritsivät häntä. Hän voisi itkeä, kun pääsisi jonnekin yksin, mutta muiden edessä olisi oltava vahvempi. Tyttö nieleskeli pois pahaa oloa ja toivoi, että ääni kantaisi. Hänen pitäisi käskeä Bladea lähtemään takaisin.

Vampyyri pysähtyi lyhyen etäisyyden päähän. Blade katseli tyttöä eikä tiennyt mitä sanoa. Mitä edes kuuluisi sanoa, kun toinen oli juuri menettänyt lopullisesti läheisensä? Vai pitikö sanoa mitään? Blade huomasi, ettei aiemmin ollut ajatellut asiaa, ei, vaikka oli ollut samankaltaisessa tilanteessa. Nyt Olivian kanssa hän halusi muistaa ne ihmismäiset tunteet, jotka oli yrittänyt vuosia haudata.

"Anteeksi, minä-, sinun-", Olivia nieleskeli saamatta kokonaista lausetta valmiiksi.
"Ei. Anna olla, minä taidan ansaita sen."
"Ei, ei, minä vain...", Olivia pyyhki kasvojaan ja toivoi, ettei Blade olisi niin lähellä, ja että pimeä edes jotenkin suojaisi häntä. Sitten hän muisti, että Blade näki varmasti erittäin hyvin pimeässä. Ei ollut mitään mieltä suojata kasvojaan, Blade näkisi hänen tunteensa silti.

"Minä ymmärrän, että sinä olet järkyttynyt. Sait kuulla vasta äsken äitisi poismenosta, mutta meidän pitäisi palata sisälle", Blade sanoi niin sovittelevasti kuin kykeni.
"Minua hävettää... Dinan, Zenin, Cecilien nähden... Minä tunnen olevani taas niin yksin... Kaiken kivun kanssa..."
"Et sinä ole yksin", Blade sanoi melkein ärtyneesti, mutta huomasi äänensä kuulostavan hieman liian kovalta ja yritti pehmentää vaikutelmaa vetäessään Olivian lähemmäs. Käsi tarttui helposti lämpimään ranteeseen.

"Miksi?" Olivia vaikutti reagoivat kosketukseen ja nyt silmät tuntuivat salamoivan, kuten aiemmin tytön kysyessä, mitä Cecilie oli tarkoittanut sanoillaan. "Miksi? Mitä minun äitini teki väärin? Miten joku voi? Miten minun enoni voi tehdä näin?"
"Meillä on vain arvauksia. Et tiedä–”, Blade aloitti, vaikka epäili tapahtuneen juuri niin kuin Oliviakin oletti.
"Hän on linnassa!" Olivia parahti. "Äiti on kotona, joten kuka muu se voisi olla? Minun äitini oli vankina!"
"Minä en osaa vastata", Blade sanoi Olivian yhä kysyessä katseellaan vastausta kysymyksiinsä. Tietysti hän kyseli, kuka tahansa tekisi niin. Ihmiset kysyivät ”miksi”. Mutta oliko kaikelle löydettävissä syy? Oliko kaikelle löydettävä selitys?

"Ei kukaan voi tietää!" Olivia ääni kuului varmasti kauemmas, melkein kylään asti. Bladen teki mieli pyytää tyttöä olemaan hiljempaa.
"Rauhoitu."
Prinsessa katsoi Bladea kuin häntä olisi lyöty.
"Miksi minun pitäisi rauhoittua? Minä en tahdo, että te katsotte minua, en tahdo keneltäkään sääliä, minä en ole niin heikko, minä en suostu olemaan–!"
"Kuuntele nyt."
"Älä! Ei sinulla ole vastauksia minulle!" Olivia huusi vetäen kättään pois, kun Blade yritti saada hänet viereensä. Hän ei voinut uskoa, että muut ymmärtäisivät, miltä kaikki tuntui. Etenkään Blade, joka sulki inhimilliset tunteensa jatkuvasti syrjään. "Minä olen tämän asian kanssa yksin, joten anna minun olla!"

"Katso minua", Blade pakotti Olivian katsomaan häntä silmiin. Sormet löysivät leuan kaaren ja houkuttelivat silmät kohtaamaan hänet. Tyttö nosti kasvojaan vastahakoisesti ja käänsi ne sitten nopeasti takaisin sivulle. "Sinä et ole yksin - katso minua silmiin! - Sinä tiedät, että minä olen missä tahansa sinä tahdot minun olevan, minä olen ihan mitä sinä tarvitset. Jos tarvitset jonkun, joka kuuntelee, minä kuuntelen ja jos tarvitset jonkun, jolle raivota, ole hyvä, huuda. Anna surun tulla."

Tyttö tuijotti hetken sanaa sanomatta viileisiin silmiin ennen kuin antoi periksi.

Olivia painoi päänsä Bladen olkaa vasten ja hengitti värisevin nyyhkäyksin vampyyrin erilaista tuoksua. Takki tuntui viileältä, mutta kosketuksen saamisessa oli silti jotakin lohdullista. Kyyneleet purkautuivat valittavien nyyhkäyksien kanssa. Vaikka hän oli jo kerran aiemmin surrut äitinsä menetystä kuin kuolemaa, tuntui nyt siltä, että hänen äitinsä olisi kuollut toistamiseen.

Blade oli yllättynyt, että Olivia antoi niin helposti periksi. Tyttö takertui hänen takkiinsa, koukisti sormensa tiukasti puristaen kangasta ja piti kiinni. Ilta oli pimentynyt nopeasti, pian he eivät näkisi kunnolla eteensä, jos jäisivät tielle kauas kylästä, ilman lyhtyä, ilman minkäänlaista valoa. Silti, miehellä ei ollut kiire. Olivia kasteli hänet kyynelillään, mutta Blade antoi tytön olla. Hän siirsi varovasti toisen kätensä tytön selän taa.

Olivia piti hänestä kiinni pitkään liikahtamatta. Kylästä kuului yhä vaimeasti musiikkia ja muutama valo heijasti kaariaan, tuulenpuuska heilutti lyhtyjä, ja Blade kuuli puheensorinan melkein tielle, jolla he olivat. He olivat tarpeeksi etäällä ollakseen suojassa, mutta Blade toivoi, että he voisivat palata takaisin majataloon. Sisätiloissa hän ei riskeeraisi prinsessan paljastumista, ja ihmisen puheet alkoivat voimistua. Joku tuli lähemmäs.

"Tule." Blade irrotti toisen kätensä tytön selän takaa aikeenaan ohjata tämän mukaansa. Olivia ei kuitenkaan liikahtanut, vaan puristi lujemmin.
"Älä päästä minusta irti."
"Meidän pitää mennä."
"Älä päästä minusta irti. Älä vielä."

Olivian ääni oli melkein kuiskaus, itkeminen oli tukahduttanut äänen hiljaiseksi, eikä tyttö enää edes yrittänyt puhua kovemmin, ei yrittänyt huutaa. Hän ei jaksanut. Mutta hänen oli pakko pitää jostakin kiinni. Kaikki tuntui haihtuvan ympäriltä, kaikki tuntui katoavan. Ainoa todellinen asia oli se, mitä hän kykeni käsissään koskettamaan, vaikka se ei rinnan alla sykkivää kipua poistanutkaan. Oliviaa pyörrytti ja hän pelkäsi, ettei pysyisi pystyssä.

Bladen tuoksu sekoittui kyyneliin ja tietä reunustaviin auringonkukkiin. Aiheuttiko se lisää huimausta? Mutta huimaus ei ollut ainoa asia, miksi Olivia halusi jonkun pitävän hänestä kiinni. Hän tarvitsi jonkun. Jonkun, joka ei kaikkoaisi nyt pois, vaan olisi lähellä. Aivan sama välittäisikö kukaan. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Kunhan joku olisi tässä.

Ja lupaamalla olla hänelle mitä Olivia vain halusi, Blade tarjosi hänelle tilaisuuden.

Olivia arvosti Bladen tarjousta. Hän ei olisi koskaan odottanut kuulevansa niitä vampyyrin suusta, mutta nyt kun Blade oli ne todella sanonut... Ne muuttuivat tärkeiksi, arvokkaaksi salaisuudeksi, joka salli hänen olla hetken aikaa heikko. Olivia tiesi, ettei kuulisi sellaisia sanoja Bladelta ehkä enää uudelleen.

Mutta eivätkö sanat samalla olleet lupaus? Lupaus pysyä siinä, pysyä lähellä. Olivia aikoi pitää sanat sydämessään, jotta Blade ei nyt menisi. Hillitön itku ei vain ollut loppuakseen, eivätkä ajatuksetkaan tuntuneet kulkevan kovin selkeästi. Kaikki poukkoili Äidistä Cecilieen, Bladeen, Rauhanlaaksoon, huimaukseen, takaisin äitiin...

Blade antoi kätensä liukua takaisin Olivian selkään, josta hän siirsi sen hitaasti niskaan sormien tunnustellessa ryöppyävänä putouksena selkään laskeutuvia hiuksia. Olivia tunsi viileä sormet ja hetken hän tunsi kylmät väreet selässään.

Olivia veti kasvonsa pois Bladen takista, muttei kyennyt kohottamaan kasvojaan kohdatakseen vampyyrin katseen. Hän tuijotti omia käsiään ja valkeita rystysiä, kun nyrkit tiukasti puristuivat kankaaseen pitääkseen kiinni. Olivia hellitti varovasti otettaan ja veti väristen henkeä.

Katse ei tuntunut tarkentuvan edes omiin käsiin, vaan maailma keikkui silti niin, että Olivia pelkäsi kaatuvansa.
"Minua huimaa", hän kuiskasi.
"Lähdetään takaisin. Minä vaikka kannan sinut, jos on pakko."
Olivia takertui uudelleen Bladeen ja vampyyri nosti tytön kevyesti syliin. Olivia painoi päänsä nyt Bladen olkaa vasten ja voi pahoin huimauksen vuoksi.

***

"Mitä luulet, tuoko Blade hänet takaisin?"
Dina istui Cecilien sängyn laidalla odottaen, kun pikkutyttö oli kipittänyt ikkunaan ja katseli illan hämärään. Zen ei vastannut hänen kysymykseensä, eikä Cecilie tuntunut kuuntelevan ketään. Noita oli liian ajatuksissaan.

"Minä olen huolissani Oliviasta", Dina myönsi lopulta hiljaa itsekseen eikä välittänyt, vaikka muut eivät kuunnelleet. Zen istui yllättäen hänen viereensä ja siitä Dina arvasi, että Zen oli kuunnellut, vaikkei vastannutkaan. Zen oli välillä niin hiljainen. Kuin naamion takana.

Dina yllättyi kun hän hipaisi Zenin kättä siirtäessään omaansa ja laski kätensä nopeasti syliinsä.

"Tämä on kova paikka hänelle", Zen totesi hetken kuluttua. Dina ynähti ajattelevansa samoin. He olivat menettäneet yhden ihmisen, mutta silloinkaan Antonista ei ollut tullut kovin läheinen muille kuin Olivialle.

Tyttö oli silloin itkenyt, mutta päässyt suhteellisen helposti eteenpäin. Entä nyt? Tilanne oli aivan toinen. Mutta Olivia ei ollut ainoa huolen aihe, vaikka ystävä tuntuikin Dinasta tärkeämmältä kuin muut asiat. Uusiutuisivatko Bladen ja Zenin suunnitelmat jälleen? Mitä kuningattaren kuolema tarkoitti kapinallisten kannalta? Mitä tapahtuisi hallinnolle, joka oli yhä hatarammin oikeiden ihmisten käsissä?

Dinaa ahdisti, sillä apeus ja jonkinlainen muista hohkaava pelon tunne sai hänet olemaan varuillaan. Hänestä tuntui myös pahalta Olivian puolesta, vaikka ei koskaan ollut kuningatarta tuntenutkaan. Oli vaikea katsella niin hölmön ja herttaisen tytön surua, Olivia kun oli mikä oli. Dina näki prinsessan hyvin viattomana ja herkkänä tyttönä, vaikka tiesikin tytön leimahtavan suuttuessaan. Oliviassa oli kuitenkin puhtautta, lapsenomaisuutta. Hän ei ollut nähnyt kaikkea sitä, mitä Dina oli nähnyt tai kokenut lähellekään sellaista kuin Zen ja Blade. Ja nyt se kaikki lävähti päin prinsessan kasvoja.

Ovi kolahti ja Dina kääntyi parahiksi nähdäkseen, kun Blade kantoi Olivian sisään. Ensin Dina pelästyi, että jotakin oli sattunut, mutta Bladen ilme oli rauhallinen tämän laskiessa Olivian tytön omalle sängylle. Prinsessa veti melkein välittömästi peiton ylitseen, peittäen mahdollisimman hyvin kasvonsa.

Cecilie oli oven auetessa kiiruhtanut Bladen ja Olivian vierelle, mutta nähdessään Olivian reaktion, hän päätti jättää tytön yksin. Zen kävi sulkemassa oven heti kaksikon astuttua sisään.

Kukaan ei puhunut, ja Dina katsoi kysyvästi Bladea kuin odottaen jotakin selitystä. Hän ei edes tiennyt, mitä odotti. Blade vain pudisti miltei mitättömästi päätään ja lysähti sitten istumaan oven lähelle seinän viereen. Vampyyrin tuijotteli eteensä, kun muut valmistautuivat vähin äänin nukkumaan. Tunnelma oli apea ja hiljainen.


Olivia ei pystynyt katsomaan ketään ystävistään kasvoihin. Vaikka kaikki hänen illalla kokemansa tunnekuohu tuntui yhä pahana, hän ei kehdannut näyttää heikkoutta suoraan Dinalle ja Zenille. Hän ei vain voinut kohdata näitä. Ei vielä.

Tyttö raotteli silmiään ja näki viimeisen valon sammuvan, kun Cecilie sammutti kirjoituspöydällä olevan kynttilän ennen kuin kipitti omaan vuoteeseensa. Oliviasta tuntui mahdottomalta, että hän oli muutamia tunteja sitten hymyillyt, nauranut täysin tietämättömänä tilanteesta. Jos hän olisi ollut nopeampi... Jos hän olisi aikaisemmin tehnyt jotakin...

Jos hän olisi taistellut eikä paennut, olisiko tilanne toinen? Olisiko äitiä voinut auttaa? Entä miten hän jatkaisi teenpäin? Mitä tapahtuisi nyt? Edelleen Olivia halusi päästä äitinsä luo. Äiti piti... Hänen piti nähdä se omin silmin ja... Äidin piti... päästä lepoon.

Hänen hatara päämääränsä oli ollut äidin löytäminen ja nyt kuningattaren poismeno syöksi hänet ajelehtimaan tuulen mukana, ilman tarkoitusta, vailla suuntaa.

Hänen pitäisi päästä pääkaupunkiin. Hänen piti päästä linnaan. Miten?

Suunnitelmia kehittyi Olivian mielessä tämän pyyhkiessä kyyneliä ja päättäessä, ettei enää itkisi. Hän tuijotteli eteensä ajatuksissaan, kunnes kohtasi Bladen katseen tämän silmien kiiltäessä ulkona olevista valoista tulevassa hehkussa.

Hän tuijotti Bladen silmiin ja vampyyri tuijotti häntä, kumpikaan ei tehnyt elettäkään toisen suuntaan. Kumpikaan ei liikahtanut. Olivia ei saanut unta. Bladen silmät olivat tummat, mutta niihin oli jo ilmestynyt punertava reunus. Se oli niin epäluonnollinen, pelottava. Silti Olivia tuijotti silmiin kääntämättä katsettaan.

Aamuyön tunteina Olivia nukahti hetkeksi, mutta havahtui taas hyvin aikaisin ennen muita. Hatara uni oli ollut täynnä pimeyttä ja halua päästä lähemmäs kuningatarta, jonka tyttö tiesi odottavan aivan pimeyden reunan takana. Mutta uni ei sallinut hänelle sitä mielihyvää. Kun Olivia avasi silmänsä, hän huomasi, että Blade oli yhä hereillä. Vai oliko vampyyri nukkunut välissä? Tyttö tuijotti taas ilmeettömänä Bladen silmiin, mutta ei todella nähnyt tätä. Mielessä kieppuva suunnitelma oli ainut asia, johon hän saattoi keskittyä.

Blade tuijotti takaisin ja oli odottanut Olivian nukahtavan, mutta tyttö sulki silmänsä vain hetkeksi ja heräsi jo muutaman tunnin kuluttua. Hän ymmärsi, jos tyttö ei kyennyt nukkumaan. Moisen päivän jälkeen rauhoittuminen oli mahdotonta ja lyhyt unikin seurausta vain pohjattomasta uupumuksesta. Nyt tyttö taas tuijotteli kaukaisuuteen, häntä kohti. Olivia ehkä näki hänet, ehkä ei. Tytön silmät olivat jotenkin tyhjät.

Blade oli siitä pahoillaan. Hän ei halunnut nähdä Oliviaa sellaisena, toivonsa menettäneenä ja murtuneena. Pelkkänä haamuna, joka oli täysin tyhjä. Hän toivoi, että Olivia voisi aamulla paremmin, kenties järkytys taantuisi levolla. Hän kuitenkin arveli odottavansa liikoja. Ihminen, varsinkin Olivian kaltainen tyttö, tuskin olisi ennallaan kaiken tapahtuneen jälkeen.

Onneksi unohtaminen oli edes jollakin tavalla ihmisten puolella. Olivia saisi muutakin ajateltavaa kunhan saisi ensin surra rauhassa.

Jokin kutitteli Bladen kurkussa, sai hänen mielessään tykyttämään inhottavan ajatuksen. Se sai hänet ärtymään ja väsymään. Miksi ihmiset pakottivat hänet tuntemaan? Jokainen ikään kuin tyrkytti hänelle tunteita, huolta, välittämistä, mielipahaa... Kaikkea sekaisin.

Kuka kesti sellaista? Kuka jaksaisi, jos pitkään on miettimättä, kantamatta tunteita tai näyttämättä niitä? Kuka jaksaisi yhtäkkiä kaikki päälle ladattavat tunteet? Blade näki pimeässä yhä hyvin Olivian kasvot, kuinka käsi oli lähellä kasvoja nyrkissä. Huulet eivät kaartuneet tavalliseen ujoon hymyyn, vaan olivat jähmettyneet paikoilleen vakavaksi viivaksi. Poskilla erottui yhä kosteus, kun kyyneleet olivat tehneet vanan kasvojen kaarelle.

Oli ollut vaikea hallita itseään, kun hänen oli kannettava Olivia takaisin. Tuoksu oli ollut huumaava. Tyttö oli pitänyt tiukasti kiinni, eikä ollut vastustellut. Olivia oli kevyt ja lämpimän tuntuinen, eikä kantaminen ollut näistä syistä vaikeaa. Kaikki muu sai Blade varomaan itseään.


Joka ikisen yön jälkeen valkenee aamu, tahdotaan sitä tai ei. Niin tänäkin aamuna, ja vaikka Olivia oli yhä lopenuupunut, uni ollut tullakseen silloinkaan. Alkoi olla jo valoisaa. Blade pysytteli samassa paikassa kuin illallakin, aurinko ei saanut säteitään vielä ylettämään sisälle.

Olivia oli nukahtaessaan nähnyt jotakin unta, mistä ei muistanut enää myöhemmin aamulla kuin ahdistavan pelon ja halunsa päästä äidin luo. Hän oli herännyt kauhuissaan, onneksi hiljaa. Se vielä olisi puuttunut, että hän olisi huutanut unissaan...

Koko yön Olivia oli pyöritellyt mielessään vaihtoehtojaan. Hän oli kehitellyt suunnitelmia, seuraavia siirtoja. Nyt hän oli lähes varma, mitä tekisi. Vaikeutena oli kertoa se muille. Enää ei ollut aika surra, ja ikävä äitiä kohtaan oli jätettävä hetkeksi. Nyt oli oltava vahva ja unohdettava kaikki muu.

Jossakin välissä Dina nousi ylös huomaamatta Olivian heräämistä. Tyttö livahti pian ovesta nyökäten nopeasti Bladelle ja palasi jonkin ajan kuluttua mukanaan aamiaista. Olivia ei sulkenut silmiään esittääkseen nukkuvaa. Ei ollut mitään järkeä tehdä niin. Hänellä ei kuitenkaan ollut nälkä.

Hän nousi ylös ja Dina sanoi hyvän huomenen aivan tavallisesti. Oliviasta tuntui, että hän oli rikkonut jotakin kaikkien ystäviensä välillä. Pitäisikö hänen pyytää anteeksi? Mutta mitä hän pyysi anteeksi? Että oli surullinen? Hän ei tiennyt.

Prinsessa keskittyi selaamaan linnan historiasta kertovaa kirjaa välttääkseen muiden katseet. Se oli löytynyt kirjoituspöydältä, johon Cecilie oli sen luultavasti laskenut. Hän tunsi olonsa vaivautuneeksi ja oli parempi saada jotain tekemistä. Hän löysi kirjan keskivaiheilta erilaisia pohjapiirroksia, luonnoksia ja kuvia linnan ulkopuolelta.

Olivia tutki piirroksia tarkkaan ja hän totesi, ettei saanut selvää kaikista. Lisäksi hänestä tuntui, että piirroksissa oli alueita ja huoneita, joissa hän ei koskaan ollut käynyt. Se oli mahdotonta. Hän oli käynyt varmasti jokaisessa linnan kolkassa. Sitten tytön mielessä välähti ajatus. Hän ei ollut vieraillut tyrmissä. Niillä ei tätä nykyä ollut enää käyttöä, muttei Oliviaa silti ollut huvittanut käydä tutkimassa kylmiä ja hämäriä kellariloukkoja.

Sielläkö hänen äitiäänkin oli pidetty?

Cecilie heräsi pian silmät punaisina, mutta kukaan ei kysellyt mitään. Olivia katseli pientä tyttöä sisällään velloen pahaolo myös noitatytön puolesta. Hän ei tiennyt, mitä Cecilie oli niin kovasti itkenyt. Ei kai äidin kuolema koskettanut Cecilietä niin kovasti? Mutta tyttö saattoi tietysti olla peloissaan...

Olivia piti myöntää, että pelkäsi itsekin. Ainakin jollakin tavalla pelko oli läsnä, vaikka hän toivoi voivansa unohtaa sen. Dina tarjosi aamiaista myös Olivialle, mutta tämä kieltäytyi hiljaa. Hän ei voinut syödä. Hän kuitenkin laski kirjan takaisin kirjoituspöydälle.

Zen oli jo herännyt, muttei noussut ylös. Olivia pohti, oliko mies yhä väsynyt, mutta Zenin kasvoilta ei voinut lukea mitään. Punainen otsatukka oli heilahtanut vahingoittuneen silmän päältä ja Olivian piti kääntää katseensa pois. Aamutoimet sujuivat toisilta niin nopeasti, ettei Olivia ehtinyt niihin oikein edes keskittyä. Hän yritti olla katsomatta ketään silmiin. Mielessä kyti jännitys, ja hänen pitäisi avata suunsa pian, tai hän ei saisi kerrotuksi aikomuksiaan ollenkaan.

Hiljaisuus tuntui kaikista hirvittävältä, ja Dina oli ensimmäinen joka sai asiasta tarpeekseen.
"Minä en kestä tätä hiljaisuutta enää, tämä menee ihan naurettavaksi. Meidän pitää miettiä mitä teemme seuraavaksi ja saatte luvan avata suunne tai sitten jäämme tänne kylään elämään hiljaisuudessa loppu elämäksemme", Dina tuhahti laskiessaan alakerrasta saadun teekannun kirjoituspöydän kulmalle. Nainen työnsi melkein kiukkuisesti teekupin Olivian eteen kuin voisi pakottaa tämän juomaan majatalon tarjottavaa.

Muut tuntuivat havahtuvan Dinan ääneen, ja Olivia tiesi tilaisuutensa tulleen.
"Minä lähden pääkaupunkiin”, prinsessa sanoi niin kovalla äänellä kuin kykeni. ”Minä kostan sen, mitä minun äidilleni tapahtui."




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös