Trust

16.Luku: Täällä ja poissa

Savun haju kutitti nenää, mutta viileä tuulen kosketus pyyhki sen pian pois. Dina heräsi kääntyessään kyljeltä toiselle ja kolauttaessaan päänsä kipeästi kovaan maahan. Hän kohotti toisen kätensä kipeään kohtaan korvan yläpuolella ja nousi varovasti istumaan. Metsä oli hämärä yötäpäivää, mutta koko ikänsä metsissä kulkeneena Dina erotti aamun valon erilaisuuden, vaikkei aurinko päässyt paistamaan puiden tiheiden oksistojen lävitse. Taivaan väritys oli toinen, idässä kajasti hento vaaleus.

Dina ei kummemmin laitellut koskaan hiuksiaan, mutta piti niistä kuitenkin huolta, sillä pitkät hiukset takkuuntuivat helposti. Nyt hän korjasi punertavanruskeat hiuksensa kiinni korkealle ponnarille kuten tavallisesti. Sormilla sukiminen ei ihan käynyt harjaamisesta, mutta matkalla ei voinut valita. Hiussuortuvia asetellessaan Dina yritti karistaa unenrippeet silmistään.

Hän oli nukahtanut ulos nuotion ääreen ja pitkästä aikaa nukkuminen ulkona sai hänen niskansa jäykäksi. Dina laski käden maahan, nojasi siihen ja tunsi toisen kätensä alla maassa jotakin pehmeää. Hän huomasi mustan mytyn, jonka joku oli ilmeisesti laittanut hänen päänsä alle tyynyksi.

Dina nosti mytyn ja päätteli sen kuuluvan Bladelle. Vampyyri istui tasan samalla paikalla kuin illallakin, tällä hetkellä kuitenkin silmät suljettuina. Oli vaikea tietää, oliko uni syvää vai istuiko mies vain hiljaa kuin puolihorroksessa. Ilmeisesti Blade oli jättänyt herättämättä ketään seuraavaan vahtivuoroon. Typerää, mutta tuskinpa Dinan moittiminen asiaa muuttaisi. Blade yritti antaa heidän levätä, ja eipä häntä siitä kai voinut syyttääkään. Yöllinen valvominen hidastaisi väsyneimpien kulkua päivällä. Noustuaan ylös Dina laski vaatemytyn Bladen viereen ja hiippaili sitten puiden suojaan kohti jokea täyttääkseen vesileilin.

***

Matkalaiset keräsivät tavaransa ja jättivät yön leiripaikkansa. Cecilie rupatteli Olivian kanssa kaksikon touhutessa, mikä piristi prinsessan mieltä. Jutellessa hänen ei tarvinnut ajatella äitiään tai omaa päättämättömyyttään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi seuraavaksi tehdä, ja muiden seuraaminen sai hänen olonsa ontoksi. Olivia kuitenkin asteli reippaasti muun porukan mukana, kun he lähtivät perätysten jatkamaan kulkua kohti koillista. He saapuivat joelle yllättävän nopeasti ja lähtivät kulkemaan sen suuntaisesti etsien matalampaa kohtaa, josta voisivat ylittää sen.

Aurinko pääsi välillä pilkahtamaan pilvien takaa ja se sai Bladen kiertämään varjoissa. Joen lähellä se oli kuitenkin vaikeampaa, sillä puusto harveni, joten hän kulki ripeää tahtia eteenpäin. Muut pysyttelivät tahdissa, Zen jättäytyen viimeiseksi kuin varmistaen, että jokainen pysyi porukassa.

Maa kohosi hieman heidän kuljettuaan tasaisempia pätkiä muutaman kilometrin. Joki vaikutti kapenevan ja virtaus alkoi nyt myös näkyä. Olivia seurasi auringon välkettä veden pinnalla ja asetteli jalkansa paremmin kaltevaan maahan, jotta pääsisi pienen harjanteen yli jälleen tasaiselle maalle. Lopulta he saapuivat kohdalle, jossa vesi kohisi korkeammalta kivikosta.

"Yritetäänkö tuosta?" Dina kysyi ja pysähtyi katselemaan kiviä. Olivia hidasti askeliaan ja pysähtyi naisen vierelle.
”Tuo ei näytä kovin helpolta reitiltä”, hän sanoi epävarmasti. Dina irvisti puolittaisen hymyn.
”Ei se paras mahdollinen paikka ole, mutta luultavasti sitä parasta ei tule vastaan, vaikka kuinka monta kilometriä kuljemmekin”, Dina tuumaili ja osoitti joen toiselle puolelle. ”Vesi on sen verran kirkasta, että tästä erottaa, missä on matalampaa. Olemme kulkeneet jo aika paljon sivuun reitiltä, joten minä menisin tästä.”
"Sopii minulle", Blade mutisi ja asteli veden partaalle.

Olivia katsoi epäröivästi kiviä, joiden välistä vesi valui virtanaan. Kivet olivat varmasti liukkaita, eikä häntä innostanut pudota veteen.
"Minä en kyllä usko pysyväni pystyssä", hän tunnusti silmäillen kiviä. Parempi myöntää se nyt kuin todeta muiden päässeen yli ja hänen jääden yksin tälle puolelle.

Zen ohitti heidät kävellen jo kivien luo ja ottaen varovaisen askeleen ensimmäiselle.
"Blade kantaa sinut", hän totesi tyynesti kuin asia olisi päivänselvä. Sekä Dina että Blade kääntyivät katsomaan Zenin perään, vampyyri jokseenkin ärtyneesti.
"Hänen korkeutensa saa kyllä yrittää aivan itse", Blade tokaisi ja viittasi kädellään, että Olivia olisi hyvä ja seuraisi Zeniä ylityspaikalle.

Dinaa hymyilytti, kuin hän tietäisi salaisuuden, luultavasti sen, ettei Blade suuttuisi Zenille, vaikka tämä sanoisi mitä. Zenin aikomuksena oli varmaankin saada heidät helposti joen yli ja hän oli ehkä ainut, joka saisi itsepäisen vampyyrin auttamaan. Silti prinsessaa ärsytti moisen kiusaaminen.

"Jos minä olen noin vastenmielinen, pärjään hyvin itsekin", Olivia ärähti ja kiiruhti muiden ohi Zenin perään. Zen otti hänen kantamuksensa, vaikka oli jo ensimmäisellä kivellä ja lähti ylittämään jokea varsin helponnäköisesti tasapainoillen. Prinsessa yritti lähteä mahdollisimman nopeasti hänen peräänsä, mutta joutui hidastamaan vauhtia märillä kivillä.

Olivia tunsi muiden katseet selässään ja hengitti syvään pitääkseen tasapainonsa. Sitten hän otti seuraavan askeleen. Vesi pauhasi kivien välissä, ja ääni sekoittui suhinaan päässä, kun sydän loi lujaa ja veri kohisi korvissa. Olivia yritti katsoa tarkasti mihin astui ja samalla välttää liian tarkkaa katsetta pelottavaan veteen.

Seuraavalle kivelle astuessaan hän horjahti hieman ja laskeutui kyykkyyn, jottei pudonnut. Hän kuuli horjahtamishetkellään Cecilien henkäisevän ja toivoi kovasti, etteivät kaikki tuijottaneet häntä.
”Kaikki okei?” Olivia kuuli kysymyksen taaempaa. Hän tajusi vasta nyt, että Dina oli jo tulossa kiviä pitkin hänen perässään. Hän oli aikaisemmin keskittynyt vain omaan suoritukseensa, ja hyvä niin.

Hänen pitäisi jatkaa, jottei tukkisi tietä koko päivää. Olivia siirtyi seuraavalle kivelle melkein kontallaan, mutta onnistui kuitenkin pääsemään eteenpäin. Hän huomasi, ettei joki ollut ollenkaan syvä kivien kohdalla, sillä hän näki kirkkaan veden läpi joen pohjan. Vettä oli korkeintaan puoli metriä. Helpotus humahti kehon läpi vapauttavasti ja samalla naamaa alkoi kuumottaa nolostuksessa. Oli ollut typerä pelätä. Varovainen eteneminen jatkui. Häntä ei kuitenkaan huvittanut kastua.

Zen oli jo päässyt turvallisesti toiselle puolelle, eikä hänellä näyttänyt olevan pahoja vaikeuksia. Olivia siirtyi yhä vain lähemmäs rantaa, tällä kertaa nousten seisomaan. Seuraava askel oli jo helpompi ottaa. Hän oli niin lähellä.

Viimeisellä kivellä hänen jalkansa lipsahti, ja ennen kuin hän sai kiinni mistään – jos missään olisi ollut mitään, mistä ottaa kiinni ¬– Olivia huomasi istuvansa kylmässä rantavedessä.

Hän yski, sillä oli vetänyt henkeä juuri pudotessaan ja pään painuessa hetkeksi veden alle. Hän yritti nousta ripeästi ylös kuivalle maalle. Dina oli yrittänyt tarttua häneen ennen putoamista, mutta ei ollut onneksi kastellut kuin kätensä. Olivia räpytteli hämillään silmiään ja ojentautui kohti rantaa. Joen pohja oli upottavan pehmeä jalkojen alla. Onneksi Zen oli jo aiemmin tuonut hänen kantamuksensa, vaikka ne vähäiset olivatkin, mutta niiden kastuminen ei olisi ollut mukavaa.

Zen ojensi kätensä ja auttoi hänet ylös. Hytisten Olivia vetäytyi sivummalle, ennen kuin uskalsi kohdata muiden katseet. Blade nauroi ja auttoi juuri Cecilien viimeisen kiven yli rannalle. Dina hymyili myös, mutta ei suoraan nauranut. Hän huomasi Olivian harmistuneen katseen ja kohautti olkiaan.

"Anteeksi, sinä oikeasti näytit niin huvittavalta, kun putosit juuri viimeisellä kivellä", hän sanoi anteeksipyytävästi, mutta lähellä naurua. Olivia mutristi suutaan harmista ja kietoi kätensä ympärilleen. Vesi ei ollut mitenkään lämmintä.

"Paleltaako sinua?" Cecilie kysyi tullen lähemmäs. Olivia nyökkäsi vapisten ja loi murhaavan katseen Bladea kohti.
"Minä voin yrittää kuivattaa sinun vaatteesi", Cecilie ehdotti ja kurkotti kätensä Olivian olkapäälle.
”Onko siihenkin jokin loitsu?”
”Toki. Sovellan vähän, mitä osaan elementtien kanssa.” Cecilie sulki silmänsä ja keskittyi. Vähitellen Olivia tunsi lämmön ympäröivän koko kehonsa. Kuin pehmeä viltti olisi kiedottu kerros kerrokselta hänen ylleen.

Hetken kuluttua Cecilie veti kätensä pois.
"Parempi?" hän kysyi. Siniset silmät loivat uteliaan katseen Olivian kasvoihin.
"Kiitos", Olivia sanoi hiljaa, vaikka vaatteet olivat nyt hieman nihkeän kosteat. Parempi se kuitenkin oli kuin kylmät ja läpimärät. "Jatketaan matkaa."

Vasta koko päivän kuljettuaan he pysähtyivät ja pystyttivät leirin. He olivat jo saapuneet lähelle metsän reunaa ja päivällä heidän olisi jatkettava tietä pitkin. Blade olisi mieluummin jatkanut matkaa saman tien, mutta muut olivat väsyneitä ja Cecilie nukahti kuin pikkulapsi heti, kun oli saanut syödyksi. Olivia oli auttanut noitatytön telttaan.

Seuraava aamu oli kirkas ja heidän siirtyessään tielle Blade alkoi ärtyä yhä enemmän. Sen lisäksi, että avaralla tiellä kulkeminen oli vaarallista, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, eikä missään ollut varjon varjoa.

"Meidän olisi pitänyt kulkea yöllä", hän nurisi kun he kompastelivat heinää kasvavan ojan ylitse hiekkatielle.
"Laaksoon on tästä enää muutaman tunnin matka", Dina sanoi ja ojensi kätensä Olivialle, joka hyppäsi ojan yli.

"Taidan olla tuhkaa siihen mennessä", vampyyri mutisi, mutta lähti kuitenkin kulkemaan muiden mukana. Jonkin ajan kuluttua Blade alkoi tuntea vahvasti auringon polttelun, ja Olivia huomasi, miten miehen tuskastuneisuus alkoi saavuttaa ääripisteen. Miehen oli vaikea pidellä silmiään auki, koska häntä häikäisi ja silmiä kirveli pahasti.

Cecilie ojensi Bladelle yhtäkkiä pienen viittansa. Se oli matkaviitoista ainut, joka heillä oli mukana, sillä muu turhaksi ajateltu tavara oli jätetty Seatopieen. Metsikössä moisesta pukeutumisesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
"Se suojaa ainakin vähän", tyttö sanoi ja katsoi tyytyväisenä kun Blade heitti viitan päänsä yli.

Viitta oli liian pieni Bladelle, joten sen pukeminen hartioille ei onnistunut, mutta pään yli heitettynä sen aiheuttama varjo helpotti näkemistä. Siitä huolimatta Bladen oli mielettömän kuuma ja hän laski sekunteja toivoen, että he olisivat perillä mahdollisimman pian.

Olivia hiljensi vauhtiaan jäädäkseen tarkkailemaan Bladea, koska oli vampyyristä huolissaan kaikesta huolimatta. Hän seurasi, kuinka Cecilie kulki eteenpäin kuin tanssien aivan Zenin ja Dinan takana. Kaksikko keskusteli ja toisinaan Dinan katse viivähti Ceciliessä, jos tämä poikkesi tien laidassa ihastelemassa maisemaa tai jotakin uutta kasvia. Kuin khosalainen tarkistaisi noitatytön olevan yhä mukana. Olivia tuumasi, että heidän kummallinen joukkonsa oli kuin pieni erikoinen perhe. Perhe, vaikka selkeää päämäärää, osa matkalla taisteluihin, osa pakoon. Prinsessan hymy haihtui. Hetken hänen katseensa seurasi Dinan selässä olevaa nuolikoteloa.

Nenää kutitti. Olivia niiskutti hieman, toivoen kuitenkin, ettei olisi tulossa kipeäksi joessa kastumisen vuoksi. Onneksi aurinko kuivatti hänen vaatteitaan Cecilien loitsun lisäksi. Hän vilkaisi vampyyria ja ajatteli, että voisi tehdä jotakin Bladen olon helpottamiseksi. "Tarvitsetko apua?"
"En, anna minun olla."

Selvä, se oli ollut sittenkin väärä siirto. Ärtynyt vastaus sai tytön mutristamaan suutaan, mutta hän ei antanut periksi.
"Minä olen aina halunnut sisaruksia", Olivia sanoi yrittäen kääntää puheenaiheen johonkin muuhun. Ehkä jutustelu saisi Bladenkin paremmalle tuulelle. Cecilie toi prinsessalle mieleen pikkusiskon, jota hänellä ei koskaan ollut. "Ceciliekin on niin suloinen."
"Tuskin ne kaikki yhtä suloisia ovat", Blade mutisi.
"Minäkään en olisi ollut niin yksinäinen, jos minulla olisi sisaruksia."
"Todennäköisesti saisit sitten tapella kruunusta."
Olivia tuhahti. Häntä alkoi ärsyttää vampyyrin jatkuva vihamielisyys kaikkea kohtaan.
"Sinä tuskin tiedät siitä enempää kuin minä, ei sinulla ole sisaruksia", prinsessa tiuskaisi.

Blade oli pienen hetken hiljaa, mutta vastasi lopulta tavallisen kylmällä äänellään: "Minulla oli kaksi sisarta."
Olivia melkein pysähtyi paikoilleen. Hetken verran hänellä löi tyhjää ja typerästi hänen teki mieli kysyä, miten muka, mutta piti onneksi suunsa kiinni. Hän ei ollut ajatellut. Hän ei ollut muistanut, että Blade oli tietysti vanhempi... Takana oli jo vuosikymmeniä. Bladellakin oli joskus ollut tavallinen ihmiselämä. Hyvin kauan sitten.

"Anteeksi", Olivia sanoi järkyttyneenä omasta tahdittomuudestaan. "Minä en..."
"Et ajatellut? Useimmat eivät hahmota, että minullakin on joskus ollut perhe. Elämä", Blade nurisi hiljaa. "Ei sillä ole väliä. He ovat kuolleet vuosia sitten."

Eihän Blade voinut suhtautua asiaan noin välinpitämättömästi. Sanojen viileys sai prinsessa kuitenkin pohtimaan, oliko mies vain niin katkera, että mieluummin oli välittämättä kuin muisteli. Olivia ei ollut saanut aiemmin kuulla kovin paljoa Bladen aikaisemmasta elämästä. Vampyyri vaikutti pysyttelevän asiasta hiljaa.

"Olivatko sinun sisaresi... nuorempia vai vanhempia?" Olivia kysyi yrittämättä olla liian utelias. Hän oli tyytyväinen, miten rauhallisena hänen äänensä pysyi. Kuin hän vain rupattelisi, ei välittäisi vastauksesta sen kummemmin. Hänen yllätyksekseen Blade vastasi.
"Muutaman vuoden minua nuorempia. He elivät hyvän elämän, molemmat menivät naimisiin, perustivat perheen..."
"Mistä sinä sen tiedät?" Olivia kysyi hieman hämmästyneenä, kunnes tajusi, että saattoi kysymyksellään loukata toista. Hän ei sitten osannut, ei millään.

Vampyyri vain vaikutti ulkoisesti niin nuorelta, että hänen oli täytynyt kokea muutoksensa hyvin nuorella iällä. Mitä hän tiesi perheestään, jos kerran oli sen jälkeen viettänyt kiertelevää elämää?

Blade oli kääntänyt tummat silmänsä viitan alla häntä kohti.
"Minä seurasin heitä silloin tällöin. Olen saanut seurata kuinka kaikki läheiseni vähitellen hiipuvat ajan mukana pois. Vain minä itse pysyn", Blade sanoi. Olivia oli kuulevinaan äänessä surua.
”Joten pidit heistä tavallaan huolta? Muutoksesi jälkeenkin?” prinsessa kysyi hyvin hiljaa, lempeästi.
"Minulle oli joskus tärkeää, että he kaikesta siitä huolimatta, mitä minulle tapahtui, eläisivät hyvän elämän. Toivoin heidän voivan hyvin", Blade jatkoi kuin puhuen itsekseen. "Hölmö toive. Kai se piti minut kiinni heissä sen vähän, että pidin vahtia. Mutta ei kai sillä ole merkitystä enää…"

"Mutta¬¬–", Olivia oli aloittamassa kysymystä, kun Blade pysähtyi äkisti ja Oliviakin hidasti vauhtiaan. Blade sihahti.
"Mitä nyt?" Olivia yritti tähytä samaan suuntaan, nähdä jotakin, minkä Blade näki, kuulla saman kuin hän.
"Joku tulee tietä pitkin meitä vastaan. Ratsain."
Olivia ei nähnyt mitään, vaikka kuinka yritti ja hänen katseensa osui reilun kymmenen metrin päähän, missä Dina, Zen ja heidän perässään Cecilie jatkoivat yhä kulkuaan.

"Voi helvetti...", Blade mutisi ja tönäisi Oliviaa olkapäästä. Prinsessa ei hämmennykseltään ehtinyt vastustella, ja hän saikin uuden tuuppauksen selkäänsä, kun Blade ohjasi hänet yli ojan ja piiloon heinikkoon hypäten itse perässä. Olivia inahti kastaessaan jalkansa ojan märkään pohjaan. Häntä alkoi vähitellen ärsyttää jatkuva kastuminen. Blade hyssytti hänet hiljaiseksi ja työnsi syvemmälle piiloon heinikkoon.

He ryömivät vähän matkaa polvillaan, ennen kuin pysähtyivät. Olivia yritti nähdä heinikon välistä tielle, missä muut olivat. Blade tuuppi häntä vielä hivenen kauemmas.

Nyt myös Zen oli pysähtynyt, sillä hänkin oli alkanut kuulla kavioiden kopseen. Cecilie oli törmätä Zenin selkään, koska oli kulkenut aivan tämän jäljessä. Dina katsoi taakseen ja huomasi, että Blade ja Olivia olivat kadonneet. Hänen katseensa harhaili hetken, mutta ilmeestä huomasi, että hän tajusi vampyyrin kuulleen ratsastajat ennen heitä.

Blade vahti tarkasti ja varuillaan ratsastajia, jotka olivat pian kolmikon kohdalla. Heinikko peitti sekä Olivian että Bladen, mutta vähäinenkin liikkuminen saattoi paljastaa heidät piileskelmästä. Zen jatkoi kävelyään hitaasti, ja Dina ja Cecilie seurasivat esimerkkiä. He kulkivat eteenpäin hiljaa puhuen, Dina nimittäin esitti hoputtavansa Cecilietä. Dina laski nuolikotelon selästään ja sysäsi sen Zenin kainaloon.

Ratsastajat olivat selvästi sotilaita. Varusteet olivat tummat ja kielivät varakkuudesta, taatusti lordin joukoista. Miehet hidastivat vauhtiaan vastaantulijoiden kohdalla, mutta eivät pysäyttäneet heitä. Toisen miehen katse seurasi hetken verran kolmikkoa, mutta sekä Dina että Zen pitivät katseensa visusti edessä. Lopulta ratsastajat olivat ohittaneet heidät ja tuskaisen pitkiltä tuntuvien minuuttien aikana he katosivat tien päähän. Olivia huokaisi helpotuksesta ja tajusi pidätelleensä hengitystään. Olo oli huimaava. Hän muistutti itseään, ettei muilla pitäisi olla pelättävää.

Prinsessaa etsittiin, joten hän itse oli vaaraksi muille ollessaan heidän seurassaan.

Ratsastajat olivat jo tarpeeksi kaukana, joten piileskelevä kaksikko ryömi pois heinien seasta. Blade nousi pois ojasta ja Olivia rämpi ylös hiukset täynnä heinänkorsista irronneita vihneitä. Cecilie katseli heitä silmät suurina, kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, ja Olivia ymmärsi hyvin miksi. Tilanne oli aika täpärä.

"Epäilivätkö ne mitään?" Blade kysyi vetäen jälleen Cecilien viittaa paremmin päänsä ylle.
"No ei se varmaan ihan täydestäkään mennyt, minä en näytä miltään maalaisvaimolta", Dina sanoi vaikuttaen kireältä. Hän otti kiukkuisesti kiskaisten nuolikotelonsa takaisin. "Tilanne tuli niin äkkiä, että me varmaan näytimme käyttäytyvän oudosti."
"Ainakaan he eivät pysäyttäneet meitä. Se on hyvä merkki", Zen sanoi katsoen suuntaan, johon ratsastajat olivat jatkaneet.

Loppumatka sujui rauhallisemmin, mutta kaikki olivat entistä enemmän varuillaan. Mitä lähemmäs laaksoa he saapuivat, alkoi tiellä myös liikkua ihmisiä. Tieltä haarautui pienempiä kinttupolkuja, jotka veivät kylän laitamille oleville, harvoille asutuksille. Oliviasta tuntui oudolta liikkua niin lähellä ihmisiä ja niin varomattomasti, mutta kukaan ei kummemmin huomioinut heitä. Muutamat vastaantulijat tervehtivät iloisesti.

Matka kestikin huomattavasti kauemmin kuin pari tuntia. Bladen ahdinkoa helpottivat muutamat taivaalle ajautuneet pilvet, mutta kuumuus teki hänen olonsa yhä vaikeaksi. Olivia ei enää uskaltanut ottaa puheeksi aikaisempaa keskustelua Bladen kanssa, joten hän pysytteli hiljaa. Sisarusasia kuitenkin ajelehti hänen mielessään ja sai hänen olonsa haikeaksi.

Kun tie alkoi viettää pienen mäen jälkeen alaspäin, heidän eteensä avautui laakso, jonka keskellä näkyi soma kylä. Kylän ympärillä oli viljapeltoja ja laaja alue kylän oikealla puolella levittäytyi kauniin keltaisena, täynnä auringonkukkia. Tie kiemurteli läpi kukkameren. Oliviasta maisema oli uskomattoman kaunis.

He kulkivat auringonkukkien reunustamaa tietä kylään, jossa ihmisiä kulki työssään. Taloja ei vaikuttanut olevan kovin paljon ja kylässä kaikki hoitivat omia askareitaan, osa kiireisinä, osa rauhallisesti kävellen. Asumukset olivat kauniita ja samanmuotoisia, valkeita laatikoita ruskeine kattoineen. Pihamaat olivat kuraisia ja tie päällystämätön. Kärrynpyörän jäljet olivat tehneet urat tiehen.

Joku vanhempi kyläläisrouva ohitti heidät hevosta kärryiltä ohjastaen. Katse oli utelias, mutta Olivian vilkaistessa naista, tämä vain hymyili. Blade kurtisti kulmiaan.
"Meidän pitää varmaan hankkiutua majataloon", Dina tuumasi nähdessään Bladen kärsivän ilmeen.
"Oikein hyvä ajatus. Minä näytän ääliöltä tämä viitta niskassani."
"Eikö joku saata tunnistaa meidät?" Olivia kysyi huolestuneena. "Minusta tuntuu koko ajan, että meitä katsotaan."
”Totta kai näin pienessä paikassa näytämme vierailta”, Dina huomautti. ”Parempi painua jonnekin suojaisaan, harvempien katseiden alle.”
”Eikö majataloissa juuri ole kauheasti väkeä?”
”Niin, vierasta väkeä. Muita matkaajia.”

Olivia kietoi hiussuortuvaa sormensa ympärille.
"Eivät kaikki jutut kulkeudu yhtä nopeasti pikkukyliin", Dina sanoi reippaasti. "Sitä paitsi, me tarvitsemme jonkin suojan, emmekä voi leiriytyä ihan keskelle toria, vai mitä?"

Kylässä oli yksi majatalo, jonka kuisti oli koristeltu kukkasilla. Talo erottui muista, sillä se oli tummaa puuta ja toisen kerroksen ikkunat oli avattu tuulettamaan huoneita. Yksi ikkunoista oli juuri kuistin katon yläpuolella. Dina pyysi Olivialta rahat, jotka tämä oli saanut Rinalta, sillä hän aikoi mennä maksamaan huoneen. Muut pohtivat jäisivätkö kuistille vai tulisivatko sisään odottamaan.

Blade asteli muista välittämättä sisälle ja pian muut seurasivat häntä. Majatalon isäntä istui pöydän takana, joka selvästi oli tarkoitettu vastaanotoksi. Hän vaikutti iloisen yllättyneeltä, kun hänen pieneen majataloonsa astuikin useampia vieraita. Dina marssi rohkeimpana suoraan miekkosen luo.

"Päivää", Dina tervehti rennosti. "Löytyisikö tilaa viidelle matkalaiselle? Huone tai pari?"
Omistaja näytti hetken hieman huolestuneelta. "Öh, valitettavasti meillä on käytössämme vain yhteistuvat. Miehille ja naisille erikseen.”
Dina irvisti ja nosti rahakukkaron pöydälle niin, että se kilisi. Onneksi aulassa ei ollut kuin vanha parrakas mies tuijottelemassa tuoppiinsa viileän tulisijan edessä. Ei todistajia huomassa heidän erikoista porukkaansa.
”Jospa kysyn uudelleen”, Dina selvensi.
”On meillä toki yksityinen tupahuone… Suurin huoneemme neljälle henkilölle", mies sanoi kuin pyydellen anteeksi ja toivoen, etteivät asiakkaat suinkaan lähtisi. ”Piika laittaa toki kaiken valmiiksi, ihan tunti tai pari…”

"Yksityismajoitus kelpaa hyvin", Dina sanoi hymyillen rohkaisevasti. Raha vaihtoi omistajaa ja nainen sai pian mieheltä ohjeistuksen yläkerran huoneeseen. Dina palasi tyytyväisenä muiden luo. Majatalon omistaja kutsui takahuoneesta piikaa, joka saapui vasta kolmannella huudolla ja posket punaisina. Läksytyksen jälkeen tyttö komennettiin laittamaan huone välittömästi valmiiksi.

"Yksityistila, huone toisessa kerroksessa", Dina sanoi muille, vaikka porukka oli kyllä kuullut keskustelun. "Varmaan parasta mitä heillä on tarjota."
"Yksi huoneko?" Olivia varmisti hämillään. Muut katsoivat häntä yhtä hämmästyneinä tytön kysymyksestä.
"Kyllä, valitettavasti vain neljällä vuoteella."

"Mutta emmekö me varaakaan omia...?" Olivia aloitti, mutta tajusi kuulostavansa tyhmältä. Tämä ei selvästikään ollut oikea tapa majoittumiseen. Hän ei ollut ennen yöpynyt yhdessäkään majatalossa ja muualla vieraillessaan hän oli saanut oman huoneen.
”Pieni viive, kun setä komensi piian hoitamaan kaiken valmiiksi”, Dina selitti kuin prinsessa ei olisi mitään sanonutkaan. ”Päästään varmaan sinne jo vartissa, jos sanotaan, että pelkkä petien sijaaminen riittää.”

Odottelu tuntui silti pitkältä. Kun piika vihdoin kipitti portaita alas ja kumarteli päätään vakuuttaen, että herrasväen huone oli valmis, Olivia oli jo lähellä tuskastua hermoiluunsa. Vampyyri oli kuitenkin heistä kaikkein hermostunein.
"Alkakaa tulla", Blade ärähti jo toinen jalka rappusissa ja muut kiirehtivät hänen peräänsä.

Huone oli suorakulmion muotoinen ja sängyt oli asteltu vastakkaisille seinille, toiselle kaksi, samoin kuin toiselle niin, että keskelle jäi käytävä. Ikkunan luona oli pieni pöytä ja tuoli. Lähellä ulko-ovea oli toinen ovi, josta pääsi pieneen käymälä- ja pesutilaan. Olivia katseli ympärilleen ja pohti seinien tyhjyyttä. Ei tauluja, ei koriste-esineitä.

"Tämä on minun!" Cecilie heittäytyi yhdelle sängyistä. Peite rypistyi hänen allaan ja noitatyttö ojentautui selälleen ja heilutteli raajojaan kuin lumienkeliä tehdessä. Dina astui viimeisenä huoneeseen ja sulki oven perässään.
"Hyvinhän se sujui." Nainen näytti tyytyväiseltä ojentaessaan kukkaron ja jäljelle jääneet rahat takaisin Olivialle.
"En sanoisi hyvin", Blade ärisi tarkastellessaan punoittavia käsiään. Cecilie nousi istumaan ja katsoi heitä uteliaana.
"Sattuuko sinuun?" Olivia kysyi hieman huolissaan.
"Sattuu. Jätä minut rauhaan."
Olivia kurtisti hieman kulmiaan, mutta antoi vampyyrin olla. Blade saisi äksyillä itsekseen.

Nälkä sai Cecilien ja Olivian vatsat kurnimaan. Dina suostui lähtemään heidän kanssaan torille etsimään jotakin suuhun pantavaa, mutta Blade ei ollut halukas liittymään muiden seuraan. Vampyyri nurisi jotain nukkumisesta. Dina vilkaisi Zeniä, joka kohautti olkiaan ja totesi jättävänsä tämän reissun myös väliin. Niinpä tyttökolmikko suuntasi ulos ja tutkimaan Rauhanlaakson kylää.

Kylän hyörinä oli erilaista kuin suuressa pääkaupungissa. Väkeä riitti täälläkin, mutta samoja naamoja näki usein. Pienillä kaduilla oli vastaan tulevasta väestä huolimatta tilaa, ei suinkaan tungosta. Torilla oli myyjiä, kuka ruokaa kaupaten, kuka tavaraa tai tarviketta. Olivia yritti pysytellä sivussa ja katsomatta suoraan ihmisten silmiin, mutta useimmat ihmiset vaikuttivat aidosti mukavilta, eikä hän lopulta voinut olla vastaamatta näiden hymyyn. Talojen edustalla olevat kukkaset kiehtoivat häntä ja hän ehti saada selville asukkaiden tavasta luoda turvaa ja suojelusta kotiin koristelujen avulla. Prinsessa ei ollut aiemmin vieraillut tällaisessa kylässä tai päässyt puhumaan pienen yhteisön asukkaiden kanssa. Hän tunsi pikkuhiljaa saavansa tietää yhä enemmän kansastaan, mikä tuntui hyvältä.

Dina keräsi päättäväisesti kasaan ruokaa eri kojuista sekä rahalla että lopulta vaihtelemalla ruokatarvikkeita, sillä monet Rauhanlaakson kyläläiset olivat tottuneet vaihtokauppaan rahatalouden sijasta. Keskenään väki teki paljonkin vaihtokauppoja.

Kyläläiset olivat ystävällisiä ja puhuivat illalla järjestettävistä tansseista. Kevät ja kesäaikaan niitä oli kuulemma usein. Ensimmäinen kevätkylvöjä varten, seuraavat takaamaan hyvä sato ja viimeisenä sadonkorjuun juhla. Se kuulosti tutulta Oliviastakin, mikä sai hänet osallistumaan keskusteluun rohkeammin. Heidät tunnistettiin heti kaupunkilaisiksi, ja Olivialta kysyttiin, mikä oli tuonut heidät kylään. Tyttö joutui keksimään valheeksi, että halusi tulla rentoutumaan kauniiseen laaksoon kaupungin hälinästä. Se oli ensimmäinen asia, joka juolahti hänen mieleensä.

Illan vähitellen hämärtyessä ihmiset alkoivat valmistella tansseja. ja Olivia oli ystävineen jo syönyt tarpeekseen. Päätettyään jäädä torille hieman pidemmäksi aikaa he olivat päätyneet kiertelemään siellä täällä ja katselemaan ympärilleen. Nyt torikojut kuitenkin suljettiin ja kauempaa kylän ulkopuolelta tulleet kauppiaat pakkasivat kärrynsä. Tilalle pystytettiin uusia kojuja illan juhlintaa varten. Olivia oli kiinnostunut näkemään lisää, kuten Ceciliekin. He kuitenkin päättivät palata majataloon ja veivät samalla joitakin ruokatarvikkeita mukanaan. Päivä oli ollut pitkä.

Blade oli ilmeisesti nukkunut koko iltapäivän ja vähitellen heräili, kun he saapuivat sisään. Olivia itse oli hieman väsynyt, mutta yksi asia sai hänet yhä valppaaksi. Ajatukset valtakunnasta ja sen kohtalosta olivat palanneet entistä vahvempina, kun hän oli tajunnut tutustuvansa maansa erilaisiin kolkkiin näin matkatessaan, vaikka pakenemassa olikin. Se oli tuonut hänen mieleensä äidin ja vaikean kohtaamisen, joka oli edellisenä iltana haihtunut aivan liian pian. Hän halusi kokeilla uniloitsua uudelleen, eikä varmasti kykenisi nukkumaan ennen sitä.

Cecilie oli suostuvainen ja he asettuivat noitatytön itselleen varaamalle sängylle istumaan. Muut huoneessa olevat olivat jälleen yhtä jännittyneitä kuin edellisellä kerralla. Dina asettui yhden sängyn jalkopäähän seurailemaan tilannetta. Zen mutusti tyttöjen tuomaa pasteijaa ja istuskeli kirjoituspöydän tuolilla väärinpäin, kädet tuolin selkänojaa vasten. Olivia valmistautui ja odotti loitsua luottavaisin mielin. Hän vilkaisi Bladea, joka istui sänkynsä laidalla ja pyyhkäisi unisesti silmäkulmaansa. Prinsessa huokaisi ja siirsi huomionsa loitsuun.

Cecilie keskittyi ja Olivia tunsi taas noitatytön rauhoittavan auran, kun tämä puhui hänelle hiljaa. Olivia odotti kihelmöivää tunnetta laskiessaan kätensä kirjan päälle, sillä Cecilie halusi käyttää sitä jälleen apunaan. Hieman liiankin innokkaana odotuksesta hän teki kaiken noitatytön pyytämän nopeasti, kärkkäänä näkemään äitinsä jälleen.

Tunnetta ei kuitenkaan koskaan tullut, ja Olivia alkoi tulla kärsimättömäksi. Sitten hän kuitenkin muisti, että hänen piti rentoutua ja yritti päästä kiireen mielestään. Hengittää syvään, karistaa jännityksen lihaksistaan. Pian noitatyttö kuitenkin hiljeni ja Olivia avasi silmänsä.

"Miksei se toiminut?" prinsessa kysyi hämillään. Hän istui yhä majatalon huoneessa ystävät ympärillään. Cecilie oli kalpea ja hänen katseensa harhaili sängyllä olevassa kirjassa ja tytön omissa sormissa olevassa kristallissa.
"Minä en saanut kuningattareen yhteyttä."
"Ehkä me olemme väsyneitä. Tai äiti ei ole unessa, sinähän sanoit, että silloin se onnistuu." Olivia yritti kuulostaa rennolta ja kannustaa noitatyttöä yrittämään uudelleen.

Cecilie näytti kuitenkin pelästyneeltä, silmät olivat suuret kun ne asettuivat kohtaamaan Olivian kasvot.
"Ei, ei se taida johtua kummastakaan. Minä en saanut yhteyttä. En minkäänlaista."
Cecilie puri huultaan. Olivia katsoi tyttöä kysymys poltellen kurkussaan.
”Mitä tarkoitat?”
"Hän ei ole enää täällä", Cecilie kuiskasi hädissään. "Hän ei ole missään, mihin minun taitoni ylettäisivät."




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös