TRUST
15.Luku: Pysäytetty aika
Cecilie avasi kirjan ja lehteili sen sivuja hiljalleen silmäillen jokaisen sivun tekstiä. Näytti siltä, ettei hän varsinaisesti lukenut, vaan tutustui esineeseen, keskittyi omaksumaan siitä jotakin maagista. Lopulta hän sulki kirjan ja laski sen syliinsä.
"Sinun pitäisi olla mahdollisimman rento, nukkuminen olisi ihanteellinen tila, mutta silloin on vaikeampi hallita sitä, että tahdot käyttää loitsua", Cecilie selitti ja siirtyi hieman lähemmäs Oliviaa. "Laske kätesi tähän... kirjan päälle. Hyvä."
Olivia tunsi Cecilien pienen ja siron käden oman kätensä vierellä ja vilkaisi muita ympärillään. Dina oli tullut lähemmäksi nähdäkseen paremmin. Zen seisoi vähän kauempana nojaten puuhun ja Blade istui yhä omalla paikallaan. Kaikki olivatkin kuitenkin äkkiä hyvin valppaita, jokaisen katse suunnattuna kiinnostuneena kohti Oliviaa ja noitatyttöä. Cecilie vaikutti olevan rauhallisin, kun hän varovasti painoi Olivian sormia omillaan.
"Nyt, sulje silmäsi."
Olivia toimi niin kuin Cecilie käski. Hän päästi värisevän henkäyksen huuliensa välistä ja keskittyi kuuntelemaan ja tuntemaan. Tytön ääni muuttui rauhoittavaksi, vaikka sama helinä kuului siitä yhä, sama kirkas sointi. Vähän kuin Cecilie olisi laulanut.
"Sinun pitää olla mahdollisimman rento. Me matkustamme ajatusten mukana. Rentoudu niin hyvin kuin pystyt, hengitä rauhallisesti..."
Olivia oli aiemmin tärissyt jännityksestä, mutta nyt hänestä alkoi tuntua paremmalta. Cecilie oli luonnostaan rauhaisa. Vaikka keho alkoikin rauhoittua, mielessä pyörivät yhä ajatukset. Jännitys piti yllä pelkoja ja kauhukuvia, joita Olivia yritti yleensä päiväsaikaan olla täysin ajattelematta. Rentoutuminen ei ollut mitenkään helppoa. Lisäksi hänen teki mieli avata silmänsä, sillä hän kuuli ja tunsi, että Cecilie teki jotakin, ja kuullessaan Dinan yllättyneen henkäyksen, hän oli todella lähellä kurkistaa.
Cecilie käänsi hänen kämmentään ja painoi hänen käteensä jonkin kovan ja viileän. Siinä oli kulmia ja sivut oli hiottu hyvin sileiksi.
"Se on kristalli", tyttö sanoi hiljaa ja painoi kätensä nyt Olivian käden päälle. "Hengitä syvään... Kuvittele eteesi vaikkapa valoisa tie. Kun olet valmis, me pääsemme eteenpäin. Rentoudu. Tunnetko sen tunteen? Sen kihelmöinnin? Päästä se vapaaksi."
Olivia ei ollut koskaan ennen tehnyt sellaista. Ikään kuin Cecilien sanojen myötä hän näki, näki ilman silmiensä avaamista ja sanat kuljettivat hänet läpi todellisuuden rajapinnan. Hän tunsi itse olevansa osa loitsua, joka avasi kuin räjähtäen tien eteenpäin. Prinsessasta tuntui kuin hän olisi syöksynyt läpi sokaisevan valon, mutta todellisuudessa hän istui yhä paikoillaan metsässä silmät suljettuina.
Tyttö avasi silmänsä, muttei ehtinyt ajatella avasiko niitä oikeasti vai vain tässä unessa. Reaktio oli vaistomainen, sillä maailma hänen ympärillään oli muuttunut. Palanen kurkussa kuristi ja jokainen hengenveto oli vaikea, aivan kuin hän saisi liian vähän happea. Tunne oli ahdistava, maailma oli niin väritön. Tällä kertaa maisema ei ollut puutarha, eikä mikään paikka kaupungissa. Nyt ympärillä oli kiviseinää ja huoneessa oli hyvin hämärää. Vain ohut valokaistale lipui huoneeseen rautaristikkoisesta ikkunasta korkealla seinällä. Huoneessa oli joku.
Olivian piti ottaa askel eteenpäin, mutta liikkuminen oli tuskaisen vaikeaa. Aivan kuin hänen jalkansa olisivat painaneet monta tonnia. Huoneen seinustalla kapealla laverilla oli ikään kuin peti, jonka reunalla istui hahmo. Pää oli painunut, kädet puristivat vaatekangasta, joka oli oudon väritön ja muodoton.
"Äiti?" Olivia kysyi tunnistaessaan hahmon. Huone tuntui hämärtyvän lisää, eikä hän ollut enää erottaa muuta kuin naisen edessään. Pelkät ääriviivat, kasvot osittain varjoissa. Jostakin nurkasta tulvi erikoista, luonnotonta valoa, mutta se siirtyi aina sivulle, kun hän yritti katsoa sitä suoraan.
Olivia käänsi päänsä takaisin äitiinsä, joka vasta avasi silmänsä. Kuningatar oli kalpea ja tämän hiukset valuivat kampaamattomina pitkin selkää. Hän näytti yllättyneeltä.
"Olivia? Olivia, mistä...?"
"Tämä on loitsu", prinsessa sanoi nopeasti ja tunsi kuinka jokin puristi häntä niin, että oli vaikea saada henkeä. Sydän oli alkanut takoa hurjasti ja silmien takana paine esti kyyneliä muodostumasta. Hän vihasi näitä unia ja niiden maailmaa.
"Minä onnistuin pääsemään sinun uneesi”, Olivia henkäisi ja nieleskeli palasta pois kurkustaan. Heillä ei olisi paljoa aikaa, Cecilien magia saattoi olla häilyväistä. ”Äiti, missä sinä olet? Minä tulen hakemaan sinut."
"Sinä löysit kirjan... Sinä tiedät jo, missä minä olen", kuningatar sanoi hiljaa, ja Oliviasta näytti, että puhuminen tuotti hänelle vielä suurempaa kipua. Sanat olivat käheitä, suu liikkui hitaasti ja harkiten kuin jokaista sanaa olisi ajateltava saadakseen sen sanotuksi.
"Kyllä, minulla on kirja, mutta en minä tied䬬—"
"Minä en... voi... Sinä tiedät... jo.” Kuningatar yritti hymyillä.
Olivia yritti päästä lähemmäs ja tarttua äitinsä käsiin, mutta hän jäi kauas kykenemättä kuromaan umpeen viimeistä metriä heidän välillään. Jalat eivät liikkuneet.
”Olen yrittänyt etsiä sinua. Lähetin sotilaita tutkimaan paikkoja ympäri valtakuntaa”, Olivia sanoi lähes kuiskaten ja muisteli päiviä äitinsä katoamisen jälkeen. Miten hän oli puhunut enolleen, yrittänyt saada tämän suostumaan etsintäretkiin, antanut itsensä uskoa, että mies oli todella murheen murtama kuningattaren kadottua. ”Mutta nämä unet ovat ainoa, mistä tiedän sinun olevan elossa.”
Kuningatar ei vastannut, nainen ei kai kyennyt muodostamaan sanoja.
”Vältin salamurhayrityksen ja olen saanut ystäviä, löytänyt ihmisiä, jotka ovat saattaneet minut turvaan. Tiedän heidän haluavan kaataa lordin hallinnon, mutta minä en voi ajatella sitä”, Olivia puhui itku kurkussa. ”Haluan vain löytää sinut.”
Kuningatar katseli tytärtään rauhallisena. Olivia kohotti kättään ja kurkotti. Sormenpäät jäivät kauas, hänen katseensa alkoi sumentua. Ikään kuin valo huoneessa olisi alkanut hävitä.
”Äiti.”
”Sinussa on enemmän kuin tiedätkään”, kuningatar sanoi.
”Mitä se tarkoittaa?” Olivia parahti, ääni särkyen. Hän ei saanut enää vastausta.
"Äiti, sinun täytyy-", Olivia yritti, mutta maisema hänen ympärillään hämärtyi lisää. Kaikkialla alkoi olla pimeää. Koskaan aikaisemmin unessa ei ollut käynyt niin. Olivia käänsi katsettaan ympäri huonetta, mutta näkymä ikään kuin haihtui hänen ympäriltään. Jokainen uusi suunta toi pimeyden, vain silmäkulmastaan tyttö erotti valoa. Se karkasi aina katseelta.
Samassa hän avasi silmänsä. Prinsessa nojautui taaksepäin ja tajusi istuvansa huohottaen keskellä iltahämärän tummentamaa metsää.
"Onko kaikki hyvin?" Dina kysyi hänen viereltään. Olivia räpytteli hetken silmiään ja yritti hengittää rauhallisemmin. Koko matka tuntui nyt siltä, kuin hän olisi juossut ylös rinnettä. Cecilie näytti hieman hämmentyneeltä ja hengitti myös hieman raskaasti. Zen oli pysähtynyt selvästi kesken levottoman kävelemisen ja Blade oli siirtynyt lähemmäs.
"Minä olen kunnossa", Olivia vastasi lopulta. Miten helpottavaa olikaan, kun henki kulki jälleen, kun puhuminen ei tuottanut kipua kurkussa.
"Saitteko te mitään selville?" Dina kyseli istuen paremmin Olivian viereen.
"Äiti sanoi, että minä tiedän jo missä hän on", Olivia sanoi hiljaa. Häntä harmitti, että kohtaaminen oli mahdottoman lyhyt, miten hän ei ollut ehtinyt sanoa mitään tärkeää.
"Mitä? Näitkö jotain sellaista, että tietäisit?" Dina katseli häntä uteliaana.
"En..."
"Minä tiedän", Cecilie sanoi ja muut kääntyivät katsomaan häntä. "Sehän on aika... no, ilmiselvää. Mutta loitsun kanssa minä vasta varmistuin. Hän on pääkaupungissa. Kuninkaanlinnassa."
"Linnassa?" Olivia kysyi kummastuneena uskomatta korviaan. "Mutta eihän hän voi-"
"Miten hän voisi olla?" Blade kysyi haastaen.
"Sekö oli linnasta, kotoa? Ne kiviseinät...", Olivia sanoi hiljaa pohdiskellen. Huone ei ollut hänelle tuttu, mutta hän pystyi uskomaan, että se voisi olla pääkaupungista. Miksi ei? Sellit sijaitsivat maan alla, linnan alimmat kerrokset olivat vain heikosti tutut hänelle. Siksikö äiti oli halunnut hänen saavan sen kirjan? Oliko se vihje?
"Mitä se maisema tarkoittaa? Se pysähtynyt maailma?" Olivia kysyi hätääntyneenä. Hänen äitinsä olo oli näyttänyt vaikealta ja hän pelkäsi kuningattaren puolesta yhä enemmän. Äidin sanat kummittelivat mielessä kiusaavina, hän ei löytänyt niille merkityksiä. Mitä äiti oikein oli tarkoittanut? Cecilie oli vastannut jotakin Bladelle, mutta Olivialta oli mennyt kaksikon keskustelu ohitse. Nyt noitatyttö loi katseensa häneen ja keräsi kirjan syliinsä.
"Se johtuu loitsusta. Joku on pysäyttänyt äitisi ajan."
Pääkaupunki, Kuninkaanlinna
"Sir, joku on lähestynyt linnaa käyttäen uniloitsua."
Lordi Kyle kohotti katseensa pöydällään olevista papereista hieman kysyvästi. Joku oli laskenut vieraan sisään, vaikka hän oli pyytänyt rauhaa. Oven luona seisoi nainen, jonka synkän mustat hiukset kihartuivat tämän kasvojen ympärille ja valuivat olkapäille. Hän oli pukeutunut tummanpunaiseen pukuun ja tämän kasvoilla oli tyyni ilme. Sanoissa piili kuitenkin viesti, joka ei ollut rauhoittava.
"Miten se on mahdollista?" Kyle kysyi haastavasti. Naisen tehtävä oli pitää yllä loitsuja, eikä kenenkään pitänyt olla kykenevä pääsemään linnaan taikakeinoin. Kyle tunsi suuttumuksen nipistyksen sisällään kun hän näki, ettei nainen ollut peloissaan, vaikka toi tiedon epäonnistumisesta. Hänen pitäisi kouluttaa noitaansa paremmin.
"Ylläpitämäni loitsut pitävät minut kiireisenä ja sidottuna niihin. Jotakin pääsi ohitse."
Naisen vastaus ei tyydyttänyt miestä, mutta hän tiesi vaativansa tältä paljon, joten ehkäpä nainen puhui totta.
”Miksi maksan sinulle, jos et ole tarpeeksi pätevä tehtävääsi?” Kyle tokaisi ja sai viimein reaktion naisesta, happaman irvistyksen.
”Olen ainoa mahdollisuutesi”, nainen kuitenkin sanoi, varsin varmana asiastaan.
Kyle peitti kiukkunsa väkinäiseen hymyyn. Hän hipaisi kaulassaan roikkuvaa kristallia, joka ei ollut antanut hänelle voimaa hänen toiveistaan huolimatta.
"Toivon, että pidät seuraavat linnaan kohdistuvat loitsut poissa, jos tahdot pysyä hengissä."
"Tietysti sir, mutta ettekö tahdo kuulla, kuka kyseistä uniloitsua käytti?"
Kyle nyökkäsi tälle, jotta nainen vastaisi. Noita näytti tyytyväiseltä päästessään yllättämään hänet.
"Itse prinsessa, hän otti yhteyden kuningattareen."
Kyle nousi hitaasti seisomaan. "Entä kuinka se on mahdollista?" Hänen äänensä oli muuttunut tylsän ärsyyntyneestä vihaiseksi ja uhkaavaksi.
"Kuten jo kerroin, sir, olen kiireinen jo tällä hetkellä ylläpitämieni loitsujen kanssa."
Kyle tuhahti.
”Prinsessalla on heikko ymmärrys kyvyistään. Hän ei mitenkään pysty johonkin niin vahvaan.”
Eniten lordin mieltä kuitenkin kaihersi, mitä saattoi olla paljastunut moisen tunkeutumisen myötä. Oliko Olivia saanut jo niin paljon selville, että tiesi, missä kuningatar oli? Ja miten tyttö oli pystynyt siihen? Kuinka hän oli käyttänyt loitsua?
"Sanot, että olet kiireinen. Auttaisiko jos... poistaisimme yhden loitsuistasi?"
Nainen kallisti hieman päätään ja ymmärtäessään hänen suunsa kaartui hymyyn.
"Mahdollisesti."
"Selvä. Poista ajanpysäytysloitsu. Anna hänen aikansa jälleen kulkea."
"Hän on hyvin heikko. Jos palautan hänen aikansa, se tietää hyvin varmasti hänen loppuaan."
"Pysäytä loitsu."
Kaikki yritykset kuningattaren ja valtakunnan halki virtaavan maagisen voiman saamiseksi olivat tähän mennessä tyrehtyneet. Kyle tunsi kristallin rintaansa vasten, se oli kulkenut hänen mukanaan siitä asti, kun hän oli anastanut kiven. Kenties tämä olisi vastaus. Kenties kuningatar Lily oli hyödytön elossa, ja vasta hänen kuolemansa varmistaisi kaiken.
Kyle ei aikonut riskeerata toista magian hyökkäystä, joka saattaisi paljastaa Olivialle aivan liikaa. Prinsessa oli pakonsa jälkeen päättänyt tunkea uteliaan nenänsä aivan liian tärkeisiin asioihin, eikä pian pelkkä tytön pako olisi enää ratkaisu. Hänen olisi löydettävä Olivia ja päätettävä tämän elämä. Jo nyt pääkaupungissa kulki kymmeniä huhuja kapinallisista, jotka yhä uskoivat aidon perijättären kuuluvan valtaistuimelle.
***
Nainen poistui kumartaen huoneesta, mutta suljettuaan oven hän tuhahti ärsyyntyneenä. Vaikka hän palveli lordia, häntä ei huvittanut madella tämän edessä. Hän käytti voimiaan melkein äärirajoillaan lordin vuoksi, eikä se ollut helppoa.
Nainen tiesi myös lordin pohtivan, kuinka prinsessa oli onnistunut käyttämään loitsua. Toki vastaus kiehtoi häntä itseäänkin. Noitana hän tiesi, miten tavallinen ihminen ei kykenisi siihen. Prinsessalla täytyi olla joku apunaan.
Mutta nyt hän vihdoin saisi lopettaa yhden loitsuistaan. Ja vielä yhden niistä työläimmistä. Eikä hänen sydämessään tuntuisi ollenkaan, vaikka hän tuomitsi ihmisen kuolemaan lopettamalla tämän aikaa pysäyttävän loitsun.
Metsä, matkalla Rauhanlaaksoon
Cecilie oli selittänyt kaiken, mitä tiesi toisen ihmisen ajanpysäyttämisestä. Tyttö sanoi, ettei tiennyt paljoa, mutta pienetkin tiedot tuntuivat Oliviasta tärkeiltä ja helpottavilta.
"Jos aika on pysäytetty, eihän se tarkoita…” Olivia empi, sillä sanat oli vaikea sanoa ääneen. ”Eihän se ole sama kuin kuollut?"
"Ei. Vain aika on pysähtynyt. Silloin ei tavallaan elä... miten sen sanoisin? Eteenpäin. Sinun aikasi ei kulje, vaan pysyt paikoillasi.” Cecilien ilme muuttui synkäksi. ”Se on kyllä... pelottavan lähellä kuolemaa."
Oliviaa kylmäsi.
"Siihen tarvitaan joku vahva magian käyttäjä", Cecilie selitti. "Linnassa on joku sellainen."
Kaikki katsoivat toisiinsa. Kylella oli joku vahva apunaan. Blade mutisi jotain Zenille, joka nyökkäsi, mutta Olivia oli yhä polvillaan maassa, jalkoja vasten kylmä maa alkoi tuntua epämiellyttävältä. Hän ei muistanut ketään vahvaa magian käyttäjää kotoaan. Eivät sellaiset ihmiset kulkeneet kansan joukossa itsestään kertoen tai vierailleet kuningattaren luona. Ja äidin voima, Olivian oma vähäinen ymmärrys magiasta oli pelkkää hentoa tunnetta, enimmäkseen intuitiota.
"Olenko minä... Olenko minä tehnyt tätä matkaa ihan turhaan?" Olivia kysyi takellellen. Hän oli ajautunut vain kauemmas äidistään, vaikka halusi nyt epätoivoisesti löytää tämän.
"Meidän alkutavoitteemme oli saada sinut turvaan", Blade tokaisi. "Sitä matkaa sinä et ole tehnyt turhaan."
"Mutta minun pitää päästä linnaan! Meidän pitää mennä pääkaupunkiin!"
"Ja mitä?" Zen kysyi yhtäkkiä. Olivia käänsi katseensa tähän ja näki päättäväiset kasvot.
"Haemme minun äitini!"
"Sinä et pääse edes sisään pääkaupunkiin, saati sitten linnaan."
"Totta", Dina sanoi. "Siitä ei ole mitään hyötyä."
Olivia liikutti käsiään epätoivoisesti samalla kun yritti löytää sanoja. Hän halusi päästä hakemaan äitinsä pääkaupungista eikä jättää tätä yksin. Kun hän vihdoin sai tietää, missä tämä oli, hän halusi rynnätä äitinsä luo. Nyt hän olikin vain koko ajan paennut, jatkanut kauemmas ja kauemmas tietämättä mistä etsiä.
"Pysytään alkuperäisessä suunnitelmassa", Blade sanoi ja alkoi astella risuja nuotioon sytyttääkseen sen.
"Jatketaan Rauhanlaaksoon", Dina totesi tyynnyttelevästi nähdessään Olivian hätääntyneet silmät. "Meidän pitää miettiä ja suunnitella joka tapauksessa, mitä teemme seuraavaksi. Sinä jouduit lähtemään, sillä lordi yritti tappaa sinut.”
Blade huomautti katsomatta prinsessaa. ”Kävelemällä hänen luokseen ilman minkäänlaista suunnitelmaa saat vain itsesi tapetuksi."
”Ja tämän valtakunnan ilman tulevaisuutta”, Dina muistutti.
"Selvä", Olivia myöntyi hiljaa ja vastahakoisesti. Hänellä ei kuitenkaan ollut parempaakaan ehdotusta. Äiti oli aiemmin käskenyt häntä pysyttelemään turvassa, sanonut, ettei hänen pitäisi luottaa kehenkään. Olivian kasvoille nousi puna. Hän oli luottanut, ja aivan liian helposti. Hän luotti pelastajiinsa, ystäviinsä, hän luotti Rinaan ja oli luottanut Antoniin…
Mitä äiti oli halunnut hänen ymmärtävän? Että hänen olisi parhainta paeta? Että olisi parasta unohtaa halu löytää kadonnut kuningatar?
Hän tunsi yhä kädessään olevan kovan esineen ja avatessaan nyrkkinsä hän huomasi pitelevänsä kaunista kristallia, joka tuntui hohtavan sinistä valoa. Olivia kääntyi ojentamaan sen takaisin Cecilielle, mutta pysähtyi kun huomasi tämän surumielisen katseen.
"Mikä hätänä?" hän kysyi hämillään, sillä ei ollut huomannut tytön olevan niin hiljainen.
"Minä näin pätkiä siitä, mitä sinäkin. Ja minä tunsin minun siskoni. Minun siskoni on jossakin sinun äitisi lähellä."
"Sinun siskosi?" Olivia kuiskasi hämmentyneenä. "Onko sinun sisaresi linnassa?"
Cecilie kohautti olkiaan surumielisesti. "Ainakin minä tiedän nyt, miksi etsintäloitsut toivat minut sinun luoksesi. Ne eivät toimi ihan oikein, joku saattaa estää niitä. Mutta sinä olet minun tieni siskoni luo. Minun piti etsiä sinut, jotta voin löytää hänet."
”Olen pahoillani. Enoni…”, prinsessa sanoi hiljaa. ”Hän on äidin katoamisen takana, hän on vanginnut sinun sisaresi.”
”Ei se ole sinun syysi.”
Olivia kumartui halaamaan pientä tyttöä, koska tämä näytti niin masentuneelta. Samalla hän antoi tälle takaisin loitsussa käytetyn kristallin.
"Ainakin me saimme yhteyden äitiin ja selvitimme asioita lisää", Olivia sanoi. Tämä paljastus ei ollut aihe suruun ja epätoivoon. Se oli vastaus, jonka myötä hän tietäisi tiensä eteenpäin. "Kiitos."
"Sinä onnistuit hyvin", Cecilie sanoi hieman pirteämmin. "Sinussa on voimaa, minä tunsin sen. Se auttoi minua, joten kiitos sinulle."
***
Muiden sytyttäessä nuotiota ja valmistellessa leiriytymistä, Dina nousi venytellen ylös. Hän nosti telttojen lähelle jättämänsä jousen ja nuolikotelon, ja käveli sitten hiljaisin askelin pois leiristä.
Dinalla oli kummallinen tunne, eikä hän kyennyt istumaan hiljaa nuotion ääressä. Jalat olivat levottomat ja ajatuksissa tuntui möyrivän sellainen myrsky, että hiljaa istuskelu vain saisi hänet kiukkuiseksi. Yhtä hyvin hän voisi kierrellä metsässä, hän saisi hetken omaa aikaa rauhoittua. Dina kulki eteenpäin ensin levollisin askelin, mutta kiihdytti pian vauhtia. Hänen teki mieli juosta ihan pelkästä juoksemisen halusta. Khosalaisena tyttö oli tottunut liikkumaan metsässä nopeasti. Hänen pitäisi kuitenkin varoa päätymästä liian kauas.
Hän oli yrittänyt tehdä uusia nuolia heidän pitäessään taukoa, mutta ei ollut ehtinyt saada matkan aikana valmiiksi kuin yhden. Hän olisi halunnut lisätä niiden päätyyn punaiset hapsut omien nuoltensa merkiksi, mutta matkustaessa ei kannattanut nirsoilla moisesta.
Hän tunnisti kulkiessaan erilaisia maamerkkejä ja niitä seuraten hän huomasi maan vähitellen kohoavan ja pian hän nousi mäkeä korkeammalle puiden vähitellen harvetessa. Jos hänen keskittymiskykynsä ei olisi ollut näin kiertelevien ajatusten pilaama, hän olisi saattanut jopa yrittää metsästää jotakin. Jänispaisti iltaruuaksi olisi huomattavasti parempaa kuin mukana kannettava eväsmuona. Sekavien ajatusten lisäksi omituinen tunne siitä, että joku seurasi häntä, vaivasi Dinaa, mutta yrittäessään kuunnella paremmin, hän ei erottanut askeleita eikä rapinaa.
Tunteen karkottaakseen Dina juoksi viimeiset metrit ja tiesi tulleensa paikalle, jonka toivoikin löytävänsä. Hän oli nyt melko korkealla kalliolla ja hänen edessään avautui näkymä hyvin leveälle joelle, jonka vastarannalla erottui samankaltaisia kalliota ja väleissä matalampia rantatörmäitä.
He joutuisivat ylittämään joen varmasti matkallaan, ellei se kaartuisi hyvin jyrkästi heidän kulkusuuntaansa kohti. Virtaus ei ollut mitenkään voimakas tai ainakaan silminnähtävä, mutta joki oli leveä ja ylityspaikka olisi hankala löytää.
Aurinko oli vielä tarpeeksi korkealla paistaakseen mäenpäälle, ja se valaisi veden säihkyväksi. Kalliolla oli lämmintä seistä ja Dina tiesi kaivanneensa juuri tällaista kaunista hetkeä metsässä, jossa hän kykeni rentoutumaan. Kun eläinten äänet olivat palanneet, hänellä oli paljon parempi olo. Blade seurassa metsä oli liian autio ja ahdistavan tuntuinen.
Dina ei muistanut aiemmin tunteneensa tällaista tunnetta. Jollakin tapaa hän kaipasi kotiaan, vaikka piti matkaamisesta. Joskus hänestä tulisi kylänsä johtaja, mutta pitäisikö hänen silloin pysytellä kylässä? Outo yhtäaikainen kaipuu maailmalle ja saman aikaan ontto tunne sisällä kertoi, ettei hän ollut suinkaan saanut kaikkea haluamaansa vain kotoa lähtemällä. Miten Blade sieti tällaista? Sellaista… kodittomuutta. Juurettomuutta.
Hän yritti karkottaa ajatuksen mielestään. Ei hän ollut juureton. Hänellä oli taustansa, hän tiesi mistä tuli, hän tiesi kuka oli. Mutta Bladen, Zenin ja Olivian seurassa hän joskus koki olonsa hieman ulkopuoliseksi. Kuin hän ei tietäisi aivan kaikkea. Hänen pitäisi saada Blade lupaamaan, että hän pääsisi paremmin sisäpiiriin. Blade tunsi kapinallisia. Heillä oli suurempi suunnitelma prinsessan turvaamiseksi ja lordin syöksemiseksi vallasta, ja Dina halusi olla siinä mukana.
Seistessään hiljaa ja katsellessaan maisemaa, Dina kuuli takaansa askeleet ja nopeasti kääntyessään hän näki Cecilien rämpivän juurakon ylitse mäen päälle. Hän yllättyi nähdessään pikkutytön astelevan sirosti kalliolle ja hymyilevän säteilevästi kuin itse aurinko. Käsissään tytöllä oli multaa ja mekko likaantunut polvien kohdalta.
”Sinäkö minua seurasit koko matkan?” Dina kysyi ja siristi silmiään. ”Luulin jatkuvasti jonkun olevan perässäni.”
”Yritin ainakin, mutta sinä olet aika nopea. Näin sinun kävelevän leiristä poispäin ja päätin lähteä katsomaan mihin olet menossa”, Cecilie vastasi iloisesti. Tytön ääni oli kirkas tämän astuessa jakamaan maiseman Dinan vierellä.
”Hienoa…”, Dina mutisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että häntä seurattiin. Nyt Cecilie oli kuitenkin löytänyt hänet, joten ehkä oli aika palata takaisin. Dina kääntyi lähteäkseen, mutta pikkutyttö käännähti saman tien hänen peräänsä.
”Meidän pitää ylittää tuo joki”, Cecilie sanoi arvaamatta, että Dina oli huomannut saman. Dina ei vastannut, vaan jatkoi kävelyään alas mäkeä. Noitatyttö pysytteli hänen kintereillään nyt hyvin keveästi hypellen. Välillä tyttö pysähtyi ja poimi jotakin juosten jälleen Dinan kiinni. Cecilien pysähtely sai Dinan uteliaaksi ja seuraavan pysähdyksen aikana hän hidasti vauhtiaan.
”Mitä sinä teet?”
”Kerään yrttejä”, Cecilie vastasi hymyillen. ”Yritän tunnistaa mahdollisimman monta ja jos löydän niitä, ne voidaan käyttää hyödyksi.”
Dina ei tiennyt Cecilien tunnistavan yrttejä, mutta kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, hänen olisi pitänyt arvata. Olihan Cecilie sentään noita. Hän itse oli asunut ikänsä metsässä, mutta yrttien tunnistaminen ei ollut hänen vahvin alansa. Täällä hänelle ei ollut tullut edes mieleen etsiä niitä. Noitatytön löytämistä hän kuitenkin tunnisti muutaman ravinnoksi kelpaavan.
Leiriin palatessaan Dina kuuli jo kaukaa Olivian huutavan. Dina vaihtoi kävelyn juoksuun ja kiiruhti yllättyneenä leiriin. Cecilie kipitti siroin askelin hänen perässään.
"Hävisit", Blade totesi pitäessään jalkaansa Olivian ranteen päällä ja miekka irtosi tytön kädestä, kun tämä makasi kyljellään maassa.
"Au, nosta jalkasi minun käteni päältä!"
"Sinä olet hävinnyt viimeiset kuusi kertaa, olisiko aika vaihtaa tekniikkaa?"
"Minähän yritän niin kovasti kuin pystyn!"
Dina katseli hiljaa, kun Blade auttoi Olivian pystyyn. Tyttö oli hengästynyt, mutta näytti päättäväiseltä ottaessaan miekan käteensä. Puna oli noussut tämän kasvoille ja ohimon hiuksissa erottui kosteutta. Dina katseli kaksikkoa ja näiden ilmeitä varkain. Aiemmin hän oli laskenut leikkiä ja enemmänkin virnuillut ystävilleen, mutta viime aikoina Dina oli huomannut, miten asiat olivat edenneet. Hänen puri huultaan, jottei sanoisi mitään. Hän näki, näki aivan ilmiselvästi, mutta Olivia ja Blade tuntuivat olevan sokeita toistensa katseille.
”Meillä on tuliaisia”, Cecilie heläytti kirkkaalla äänellään ja ojensi ylpeänä keräämiään yrttejä. Vasta nyt Olivia huomasi kaksikon ja prinsessa laski miekan tuppeen vyölleen.
"Minä mietinkin mihin te olitte lähteneet", Olivia sanoi tullessaan heitä vastaan. "Minusta tuntuu, että olen kehittynyt ainakin vähän", hän lisäsi viitaten harjoitteluunsa. Olivia selvästi tiesi, ettei koskaan päihittäisi Bladea, ja jokainen saattoi huomata että vampyyristä saattoi olla mukava nöyryyttä vastustajaansa, mutta prinsessa yritti silti oppia ja harjoitella. Dina ei voinut olla olematta hitusen ylpeä.
"Meidän täytyy varmaan ylittää joki tällä matkalla", Dina sanoi ja suuntasi katseensa Bladeen. "Kävin vähän kiertämässä ja noitatyttö karkasi perääni."
"En minä karannut mihinkään", Cecilie protestoi.
"Miten me sen ylitämme?" Olivia kysyi. "Ei meillä ole mitään kulkuvälinettä."
"Kuinka leveä joki?" Blade tiedusteli.
"Melko leveä, useampi metri, enkä tiedä virtauksesta. Mutta maasta päätellen vähän matkan päässä saattaa olla matalampaa. Voimme yrittää sieltä", Dina vastasi.
”Jatkammeko?” Olivia kysyi Bladelta, ääni selvästi hitusen hengästyneenä ja silmät lähes säihkyen. Vampyyri huomasi Dinan terävän katseen ja kääntyi poispäin. Dina ei jäänyt paikalle, vaan suuntasi savun hajua kohti. Nuotiolle pitäisi saada jotain sapuskaa, joten hän voisi pyytää Zeniä seurakseen, kokeilla vaikka asettaa pari ansaa ja samalla metsästää.
”Ei enää tänään.”
Dina kuuli kävellessään Bladen vastauksen, eikä hän voinut olla toivomatta, että edes Blade osaisi ottaa tämän vakavasti ja jättäisi tekemättä virheen, joka vain särkisi sydämiä.
Ilta kului melko vaitonaisissa tunnelmissa, ja Olivia siirtyi väsyneenä nukkumaan samaan telttaan Cecilien kanssa. Zen oli vetäytynyt omaan telttaansa jo hieman aiemmin, koska Blade sanoi ottavansa ensimmäisen vahtivuoron tulen ääressä. Dina oli vielä jäänyt istumaan hänen kanssaan. Naisen suussa maistui yhä Cecilien valmistama tee, johon osa yrteistä oli illan aikana päätynyt.
"Tänään taisi selvitä, että tämä homma on kaukana yksinkertaisesta", Dina mutisi ja nakkasi kävyn hiillokseen. Blade nojasi istuessaan puun runkoon ja miehen tummat silmät heijastivat hiilloksessa uudelleen herääviä liekkejä.
"Mmm. Lisää muutoksia suunnitelmiin, kyllä."
"Luuletko, että pääsemme kuningattaren luo ajoissa?"
"Toivon niin.” Blade lisäsi nuotioon muutaman oksan, joihin liekit tarttuivat nopeasti.
Dina hiljeni hetkeksi katselemaan rätisevää tulta. Hänen pitäisi pitää huoli omista asioistaan, mutta sisintä kutkutti niin, että se oli tuskaisen vaikeaa. Lopulta tyttö huokaisi ja sanoi ääneen huolensa.
"Mitä sinä aiot tehdä Olivian suhteen?"
Blade päästi hitaasti ilman huuliensa välistä. "Älä sinäkin aloita..."
"Miten niin minäkin?"
"Zen yritti jo samaa."
"Ai", Dina mutisi. Hän oli yllättynyt, että Zen oli ottanut asian puheeksi miehen kanssa. Hän oli ajatellut... No, tietysti Zen oli huomannut saman, kuka tahansa silmät omaava huomasi, mutta Dina oli ajatellut, ettei Zen ollut kova torppaamaan Bladen haluja. Pikemminkin mies oli vaikuttanut vähän turhan kannustavalta. "No, miten sinä aiot jatkaa?"
Blade ei edes vilkaissut häneen. "Kuinka niin?"
"Kyllä minä olen nähnyt."
Blade pysyi pitkään hiljaa ja hetken Dina oli varma, ettei vampyyri vastaisikaan. Ehkä hän oli kysynyt asiasta, johon tämä ei vastaisi. Ehkä Blade oli vihdoin suuttunut hänelle, vaikka hän sai tämän harvoin todella vihaiseksi. Lopulta vampyyri kuitenkin avasi suunsa.
"Minä en tahdo satuttaa häntä."
Sitä Dina ei ollut odottanut, mutta jotenkin sanat helpottivat.
"Mutta jos te jatkatte, se satuttaa teitä molempia."
"Minä tiedän."
Dina kuuli Bladen huokaisevan, eikä enää aloittanut kysymyksiä. Hän antoi ajatustensa liikkua muualle ja rentoutui lämpimän nuotion ääressä.
Dinan kysymykset olivat saaneet Bladen mielen jälleen liikkumaan. Hän pohti jälleen kysymystä siitä, tekikö mitään oikein tai oliko oikealla mitään väliä. Hän oli kyllästynyt sen miettimiseen. Ennen hän ei miettinyt ja niin oli ollut parempi. Nyt hänen lähellään oli ihmisiä, joiden vuoksi hänen oli mietittävä, vaivattava päätään typeristä asioista.
Oliviaa varmaan sattuisi kuitenkin, vaikka hän lopettaisi koko leikin nyt. Pahinta ehkä oli, ettei tämä ollut enää pelkkä leikki kenellekään.