TRUST
14.Luku: Noitatyttö
Bladen huoneen ovella Olivia ei empinyt vaan koputti ja avasi oven saman tien. Nähdessään miehen huoneessa hän oli niin helpottunut, että olisi voinut itkeä. Blade istui sängynlaidalla kädet kasvoillaan kuin yrittäen peittää kaiken näkyvän ympärillään. Huoneessa oli hämärää, edes yöpöydällä olevaa kynttilää ei ollut sytytetty. Verhot oli vedetty visusti korkean ikkunan eteen.
"Blade?" Olivia kysyi kuiskaten antaessaan oven sulkeutua takanaan. Valoisan käytävän jälkeen kesti hetki tottua hämärään. Vampyyri ei vastannut, mutta Olivia ei odottanutkaan vastausta. Häntä pelotti, mutta kaikki viha, jonka heidän riitansa oli aiheuttanut, oli kadonnut. Enää hän oli huolissaan ja peloissaan. Olivia käveli lähemmäs harkituin askelin.
"Sinä pelastit Rinan. Kiitos." Se oli kaikki, mitä tyttö kykeni sanomaan. Hän oli kiitollinen, oli todella, ja hän halusi sanoa muutakin, mutta sana tuntuivat taas kerran kadonneen. Kuolema oli käynyt jälleen niin lähellä hänen ystäviään, että hänestä tuntui siltä, että hän olisi sovittava erimielisyydet mahdollisimman pian. Ystävistä oli tullut liian tärkeitä menetettäväksi.
Olivia muisti sanoneensa hyvinkin pahasti Bladelle. Hän oli puhunut varkaista, huijareista. Häntä hävetti oma käytöksensä.
"Minä... Olen todella helpottunut, että sinä olet kunnossa. Ja minä olen... pahoillani siitä, mitä sanoin", Olivia jatkoi toivoen, ettei Blade ainakaan puhuisi enää yhtä kylmästi kuin aiemmin. Huutaminenkaan ei tuntuisi yhtä pahalta.
Vähitellen Blade kohotti kasvonsa ylös, muttei vielä kääntynyt katsomaan Oliviaa.
"Tiedätkö sinä, mitä minä olen tehnyt?"
"Sinä pelastit Rinan ja minä olen siitä todella kiitollinen", Olivia toisti helpottuneena siitä, että Blade puhui. Hän oli saamassa taas yhteyden heidän välilleen. Mies olisi voinut torjua hänet täysin, mutta miten helpottikaan tietää, että hänen halunsa sovintoon sai vastakaikua. Blade näytti yhä synkältä.
"Minä olen tappanut."
Olivia nielaisi. "Minä tiedän senkin."
”Tajuat, mitä tein sinulle?”
”Niin.”
"Ja silti sinä olet täällä."
Olivia tuijotti tummiin silmiin, jotka nyt olivat rauhoittuneemmat kuin aiemmin, mutta tutkivat silti hänen kasvojaan valppaasti. Punaisuus oli hävinnyt, petomaisuus kaikonnut olemuksesta.
"Minä olen silti täällä", hän myönsi hiljaa.
Molemmat tuijottivat toisiaan hiljaisuudessa. Olivia ei enää tiennyt mitä sanoa, eikä ollut varma halusiko Blade hänen poistuvan. Hän tunsi olonsa epävarmaksi kuin ei löytäisi oikeaa tapaa ilmaista ajatuksiaan, kertoa, miltä hänestä tuntui tai kysyä, mitä mies ajatteli.
"Minä annan sinun olla rauhassa. Anteeksi", Olivia sanoi lopulta, koska ei enää kestänyt hiljaisuutta ja kääntyi lähteäkseen.
"Odota." Bladen tyyni ääni kuitenkin pysäytti hänet. ja hän kääntyi takaisin kohti vampyyriä, joka oli nyt noussut ylös.
"Näytä minulle", Blade kuiskasi kävellessään lähemmäs ja kohotti sitten varovasti sormillaan Olivian leukaa nähdäkseen puhdistetun, mutta yhä pahan näköisen ja kirvelevän haavan tämän kaulalla.
"Minun täällä tulisi pyytää anteeksi", Blade sanoi. Käsien kosketus tuntui viileältä ihoa vasten.
Olivia ei vastannut. Hänen sisällään olivat viimeisten tuntien aikana sekoittuneet niin viha, suru ja inho kuin pelko, hätäännys ja huoli. Hän oli yhtä tunteiden sekamelskaa, eikä ollut varma, mikä tunteista oli nyt kaikkein päällimmäisin. Vieläkin oli mahdotonta uskoa, että joku oli poissa, että he olivat kohdanneet sielunsyöjän. Ja mitä Blade oli tehnyt… Hän oli surullinen Antonin vuoksi, eikä kyennyt enää suuttumaan, vaikka muisti elävästi, miten viha kuohui suonissa ja sen, kuinka hän oli pelännyt Bladea.
"Miksi sinä olet niin ilkeä minulle?"
Olivian ei ollut aikomus kysyä sitä, mutta sanat tulivat hänen suustaan kuin itsestään. Blade näytti hetken yllättyneeltä, mutta ilme vaihtui nopeasti. Prinsessan mielestä vampyyrin silmissä näkyi kipu ja jonkinlainen piilossa oleva suru.
"Jotta näin ei kävisi", Blade sanoi painaen kätensä peittämään Olivian haavan. "Jotta saan sinut pysymään turvassa, saat vaikka inhota minua."
Vastauksia. Niitä Olivia oli kaivannut, mutta sanat saivat hänet vapisemaan.
"Sinun pitää kertoa minulle ajoissa, jotta minä voin auttaa."
Blade pudisti päätään. "Ei."
Hän siirsi kätensä pois haavan päältä, mutta Olivia tarttui häntä ranteesta.
"Älä", Olivia sanoi nopeasti ja hämmentyneenä kohtasi vampyyrin yllättyneen katseen. "Tai siis... Se... Kylmä helpottaa... kirvelyä..."
Puhe muuttui lähes muminaksi, ja Olivia laski häpeissään katseensa alas.
"Tietysti." Blade katsoi, kun Olivia päästi irti hänen kädestään ja tytön käsi heilahti alas kyljen vierelle. Hän kohotti sormillaan Olivian leukaa uudelleen ylemmäs, ensin nähdäkseen tämän kasvot ja katseellaan varmisti, ettei tehnyt väärin. Sen jälkeen hän kumarsi päänsä alemmas parantaakseen haavan.
Blade ei ollut varma kuinka hyvin pystyi enää auttamaan, sillä haava parantui parhaiten jos sen pystyi parantamaan heti. Punoitus ainakin hälveni hieman, mutta kivusta hän ei tiennyt. Olivia huokaisi helpotuksesta kun kirvely hälveni hitaasti, vaikka pistely jäi yhä jäljelle.
"Sinun pitää peittää se jotenkin", Blade sanoi, sillä haava oli vielä selvästi näkyvissä, vaikka katoaisikin hitaasti päivän aikana. Olivia siirsi hiuksiaan haavan eteen.
"Kiitos..."
"Ja sinä vielä kiität...", Blade naurahti surullisen kuuloisena. "Saisit huutaa ja raivota, ja silti... Sinä kiität."
"Minä haluan auttaa sinua. En halua että siinä käy noin...", Olivia sanoi hitaasti. "En kadu tapahtunutta, jos pystyn olemaan avuksi."
"Olenko koskaan kertonut sinulle, että olet typerä?" Blade kysyi, mutta Olivia kuuli hänen äänestään, ettei hän sanonut sitä pelkkää ilkeyttään vaan halusi kääntää tunnelman paremmaksi.
"Olenko minä kertonut samaa sinulle? Minä en inhoa sinua. Sinä osaat olla inhottava, olet välillä todella lapsellinen ja saat minut ärsyyntymään... Mutta en minä silti inhoa", Olivia sanoi. "Joten sinun pitää lopettaa se. Se että yrität saada minut vihaamaan sinua."
"Haluatko sinä, että jonakin päivänä sinun käy huonosti?" Blade kysyi eikä tämän äänessä ollut mitään siitä tavallisesta härnäävästä äänensävystä. Hän oli aidosti varma, että tulevaisuudessa heidän läheisyytensä olisi vain haitaksi.
"Sinä olit hätääntynyt. Minä olin sinusta jälkeenpäin jopa huolissani", Olivia sanoi vastaamatta suoraan kysymykseen ja käänsi selkänsä vampyyrille.
Blade huokaisi. Oliko Olivian pakko olla niin itsepäinen?
"Ensi kerralla kun sinä olet vihainen ja välttelet, tiedän mikä on hätänä", Olivia sanoi välittämättä Bladesta. "Ensi kerralla tiedän ajoissa ja voin tehdä jotakin. Auttaa ajoissa."
Blade ei jaksanut jäädä väittelemään, eikä siksi vastannut.
"Sinun pitää kertoa, koska jos...", Olivia kääntyi takaisin Bladea kohti, "...jos me olemme tässä yhdessä - me kaikki - silloin meillä ei ole salaisuuksia."
"Oli parempi, ettet sinä tiennyt Bashirista", Blade vastasi arvaten, mitä Olivia tarkoitti.
"Meidän täytyy pitää yhtä. Ystävillä ei ole salaisuuksia - Ja minä olen sinun ystäväsi, vaikka sanoisit mitä", Olivia sanoi hieman kovemmalla äänellä, mutta Blade kuuli, ettei hän ollut vihainen.
"Sinun pitää tulla saliin, missä muutkin ovat. Rina ja Camkin haluavat nähdä sinut", Olivia sanoi. Heidän piti selvittää tilanne. Tehdä näkyväksi, ettei Blade ollut vaaraksi ja samaan aikaan rauhoittaa tilanne, sillä epätietoisuus aiheutti hämminkiä koko talossa.
"En olisi niin varma."
"Sinä pelastit Rinan."
Blade ei vastannut.
"Tule." Olivia tarttui jälleen Bladen käteen ja sai tämän tulemaan mukanaan ulos huoneesta.
Cam oli enemmän kuin kiitollinen Bladelle, mutta vampyyri otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti haluamatta nostaa asiasta meteliä. Rinan oli vaikea hyväksyä Blade, varsinkin kun oli nähnyt syvät puremajäljet Olivian kaulassa, muttei sanonut siitä mitään. Naisen kylmä käytös kuitenkin paljasti hänen ajatuksena. Hänen miehensä kenties ajatteli, että Rina oli yhä vain järkyttynyt tapahtumien jäljiltä, mutta Olivia huomasi surukseen, että Rinan luottamus koko porukkaan oli kärsinyt pahasti.
Prinsessa pyysi hieman hämillään anteeksi Zeniltä aikaisempaa hermostumistaan Bashirissa tehdyn sopimuksen vuoksi, mutta Zen ei näyttänyt edes välittävän koko asiasta. Olivia tunsi itsensä sen jälkeen vielä hölmömmäksi. Muut olivat ottaneet asian niin tyynesti, kenties pitäneet häntä vain lapsellisena tunteenpurkauksen jälkeen.
Rina alkoi hyvin piakkoin järjestää Antonin hautajaisia.
"Hän ei ole ilmoittanut meille kenestäkään sukulaisistaan", Rina selitti Olivialle, kun tämä kysyi kenelle heidän olisi ilmoitettava. "Siksi hänet... Siksi tilaisuus pidetään täällä", Rina selitti ja vältti tytön katsetta.
Olivian sisintä vihloi.
Hautajaispäivän aamu oli yllättävän viileä niin kesäiseksi aamuksi. Olivia oli nostanut kaapunsa hupun suojaamaan kasvojaan tuulelta.
Tilaisuus oli lyhyt ja hyvin koruton. He katsoivat maakeolla peitettyä kumpua ja laskivat kukkasia. Paikalla olivat vain Rina ja hänen miehensä, Olivia, Dina, Zen ja Zenin herättämä Blade. Muutama palvelusväkeen kuuluva osallistui seisoen sivummalla. Rinan lapset olivat uteliaina kyselleet talon yhtäkkiä vallanneesta haikeasta tunnelmasta, mutta Olivia ei tiennyt, mitä Rina ja Cam olivat lapsilleen halunneet kertoa.
Muiden poistuessa hautapaikalta Olivia jäi seisomaan paikoilleen. Hän ei ollut ennen ollut mukana hautajaisissa, sillä vaikka hänen vanhempiensa pelättiin kuolleen, he olivat molemmat kadonneet, eikä ollut mitään, mitä haudata. Tämäkin tilaisuus tuntui jotenkin kuin pelkältä unelta. Eivät he katsoneet kuollutta tai edes arkkua, vaan pelkkää kasaa maata. Anton oli jo laskettu maan sisään, keho jäi lepäämään muiden joukkoon valtavalla nurmilaikulla, jota hautalehdoksi kutsuttiin.
Jo pelkkä ajatus kammoksutti Oliviaa, ja hän toivoi saavansa taas pian yhteyden äitiinsä nukkuessaan, jotta tietäisi tämän olevan kunnossa. Hän ei halunnut haudata ketään läheistään.
Anton oli jättänyt todella tyhjän tunteen hänen sisäänsä.
"Oletko kunnossa?" Dina kysyi ilmestyen hänen vierelleen.
"Olen", Olivia vastasi hiljaa pyyhkäisten kyyneleitä poskiltaan. Häntä oli alkanut taas itkettää, mikä nosti häpeän tunteet pintaan. Dina hymyili hieman haikeasti kuin sanoakseen, ettei itkussa ollut mitään pahaa, ja kääntyi lähteäkseen. Saadessaan muut kiinni hän tuuppasi Bladea olkapäähän ja nyökkäsi kohti prinsessaa, joka jäi yhä paikalleen katselemaan lehtoa.
Blade kääntyi huokaisten takaisin.
"Sinä pidit hänestä", vampyyri totesi hiljaa nähdessään Olivian kyyneleet.
Tyttö nyökkäsi. "Hänestä tuli lyhyessä ajassa todella tärkeä ystävä. Minä luotin häneen."
"Olen pahoillani." Blade tiesi, että oli alkanut pyydellä anteeksi sen jälkeen kun oli tutustunut Oliviaan. Aiemmin hän ei olisi välittänyt. Aiemmin hän ei katunut, ei miettinyt, eikä pahoitellut.
"Tämä oli onnettomuus. Sielunsyöjä...", Olivia mutisi, mutta sitten hänen äänensä voimistui. "Minä vain olen niin vihainen! Antonin olisi pitänyt saada... Olla oma itsensä. Loppuun asti."
Olivia tiesi, että vain näin sielunsyöjästä päästiin eroon, mutta se ei helpottanut surua. Jos olento olisi satuttanut Rinaa pahemmin, kenties päässyt käsiksi keneen tahansa johtajattaren talossa, he seisoisivat nyt paljon suuremman surun keskellä.
"Tule." Blade kietoi kätensä Olivian ympärille ja sai tämän tulemaan mukaansa.
Rinan talossa oli heille hyvin vähän tilaa nyt, kun heidän käytössään oli vain kaksi vierashuonetta. Olivia keskusteli Dinan kanssa ja sai varmistuksen ajatuksilleen, että heidän olisi aika jatkaa matkaa. Lisäksi prinsessan mieltä kaihersi Rinan kylmyys ja etäisyys, joka naiseen tuntui vain kasvaneen kaiken tapahtuneen jälkeen. Johtajatar ei ollut luottanut hänen ystäviinsä alun perinkään ja nyt nainen tuntui lähes syyttävän heitä Antonin kohtalosta ja hänen perheelleen aiheutuneesta vaarasta.
Olivia tiesi hämärästi Bladen ja Zenin suunnitelmista, jossa Dina taisi nykyisin olla mukana. He juonittelivat lordin vallan kaataakseen, mutta eivät tuoneet kaikkia yksityiskohtia esiin Olivian tiedoksi. Se vaivasi tyttöä, mutta jos häntä kerran ei huolittu mukaan strategian hiomiseen, hänellä oli omatkin suunnitelmansa. Hänen oli selvitettävä äitinsä kohtalo ja löydettävä tämä, missä kuningatar ikinä olikaan. Seatopieen jääminen ei auttanut kenenkään suunnitelmia.
Lähtö sopi myös Zenille ja Bladelle, joten Olivia kertoi päätöksestä Rinalle hyvin pian hautajaisten jälkeen.
"Mutta mihin sinä olet menossa?" Rina kysyi. "Täällä sinä olet turvassa."
"Minä vaarannan teidät täällä", Olivia sanoi, sillä hän yhä pelkäsi, että Rina paljastuisi hänen auttamisestaan. Kukaan ei voisi estää lordin sotilaita saapumasta Seatopieen ja tutkimasta Rinan tiluksia, mikäli epäilyt heräisivät. "Lisäksi teillä ei ole tilaa majoittaa meitä kaikkia kovin pitkäksi aikaa. Olemme olleet täällä jo niin pitkään."
"Mutta mihin te menette?"
"Rauhanlaaksoon", Olivia selitti ja pohti mielessään karttaa, jolta oli kylän etsinyt. "Dina ehdotti sitä. Se on tarpeeksi syrjässä ja lisäksi meidän täytyy selvittää, mitä äiti tarkoitti kirjalla. Minun täytyy pysyä liikkeellä, eikä tämä ole oikea paikka jäädä odottamaan."
Sitä prinsessa ei lisännyt, että hän ei halunnut aiheuttaa enempää ongelmia. Pahaa oli tapahtunut jo aivan riittämiin. Olivia tiesi, että heidän oli jatkettava matkaa ja turvallisinta kaikille, myös hänelle itselleen, olisi jossakin, missä ei ollut niin suurta liikennettä eri kaupunkien välillä.
Rinan mielestä ajatus ei edelleenkään ollut hyvä, mutta hän ei saanut muutettua päätöstä, eikä lopulta enää yrittänytkään. Olivia oli tyytyväinen, että ainakaan Blade ei enää yrittänyt väitellä hänen kanssaan ja saada häntä jäämään Seatopieen kuten aiemmin. Järkyttävät tapahtuvat olivat vaikuttaneet jokaiseen.
Kaikki valmistelivat lähtöä nopeasti, ja tuntui hyvältä päästä pois merenrantakaupungista, jossa he olivat viettäneet useita päiviä. Olivia odotti matkaa, mutta toisaalta hän oli varma, että hän ikävöisi Rinaa. Hän antoi palvelusväen auttaa pakkaamisessa ja tavaroiden listaamisessa. Hevosia he eivät ottaisi, sillä Rina ei voisi luovuttaa ratsuja koko joukolle, eikä prinsessalla ollut takeita, että he palaisivat.
Muutamaa tuntia ennen lähtöä yksi Rinan palvelijoista koputti Olivian huoneen ovelle ja ilmoitti, että johtajatar ja vieras odottivat Oliviaa aulassa. Tavallisesti vieraat kuljetettiin oleskelutiloihin odottamaan, ja tytön kysyessä asiasta palvelija meni hieman hämilleen. Ilmeisesti tämä vieras oli pyrkinyt sisälle varsin päättäväisesti, mutta häntä ei tahdottu päästää aulaa peremmälle. Prinsessa ihmetteli, kuka vieras oikein oli ja lähti saman tien alakertaan. Tilanne tuntui omituiselta, ja vieraan saapumisen täytyi olla jollakin tapaa merkittävää. Varsinkin, jos tulija aiottiin esitellä hänelle.
Aulassa Rina seisoi jonkun vieressä, kaksikko keskusteli tuskin kuuluvalla äänellä, ja Olivia kiinnitti katseensa heihin. Hahmo oli hyvin nuoren näköinen tyttö, melkein kuin lapsi, ja tämän vaaleat hiukset kaartuivat hiukan latvoista olkapäiden kohdalla. Tyttö oli pukeutunut tummaan kaapuun, mutta kaavun alta paljastui haalea mekko, hieman yli polvipituinen sellainen, ja Olivia ihmetteli, eikö tyttö palellut, sillä Seatopien kesään vaikutti aina meri-ilma.
Olivia asteli rappuset alas aulaan ja vilkaisi kysyvästi Rinaa. Oliko vieras viestintuoja? Nainen ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa, ennen kuin tyttö avasi suunsa.
"Vihdoin löysin teidät, teidän korkeutenne", tyttö sanoi niiaten varovasti. Tytön ääni oli heleä, mikä kertoi yhä enemmän hänen iästään. Poskille nousi pieni puna ja jalkojen tärinästä prinsessa ymmärsi, että vierasta jännitti.
"Te ilmeisesti tunnette", Rina sanoi selvästi antaen ilmi, ettei itse tuntenut tyttöä ollenkaan.
"Ei, itse asiassa emme tunne toisiamme", Olivia sanoi hämillään ja yritti löytää tytöstä jotakin tuttua piirrettä. Mutta tämä ei vaikuttanut kuuluvan palvelusväkeen tai linnan hovineitoihin. "Emme ole ikinä tavanneet."
"Mutta hän sanoi...", Rina aloitti yllättyneenä, mutta jälleen tyttö ehti väliin.
"Emme ole koskaan tavanneet, mutta minä tunnen teidät melko hyvin, teidän korkeutenne", tyttö sanoi iloisesti. Kun hän huomasi Rinan ja Olivian hämmentyneet katseet, hän korjaili sanojaan.
"Anteeksi, tämä tuli tietysti yllättäen. Minä olen Cecilie", tyttö esittäytyi. ”Te tietysti olette prinsessa Olivia, niin, minä olen tavallaan tutustunut teihin jo etukäteen, mutta te ette tiedä, kuka minä olen. Tämä on hieman hankalaa selittää.”
Hätäinen uusi niiaus ja pään painaminen saivat puheen hetkeksi taukoamaan.
”Mistä tiesit etsiä minua täältä?” Olivia kysyi varoen. Cecilie näytti vaivaantuneelta.
"Tuota, käytin etsintäloitsua löytääkseni sisareni, mutta loitsu kertoo minulle jatkuvasti teidän olinpaikkanne. Joten sisareni pitäisi olla täällä."
"Mutta en minä tunne sinun sisartasi", Olivia sanoi hämillään ja ajatteli tytön erehtyneen. Etsintäloitsut kielivät magiasta. Noin nuori tyttö… Osasiko hän loitsuja? ”Onko hän joku palvelusväestä?”
Rina kuitenkin pudisti päättään, ja Cecilie pääsi jälleen vauhtiin.
"Sisareni ja minä jouduimme eroon toisistamme Gardenissa kuukausia sitten. Lordin sotilaat ottivat meidät kiinni, minä pääsin pakenemaan, mutta sisareni jäi heidän käsiinsä. Luulin, että meidät otettiin kiinni noitaveremme vuoksi, mutta emme me olleet tehneet mitään väärää. Yritimme olla äärimmäisen varovaisia, mutta teimme virheen, paljastuimme."
"Mutta ei sisaresi varmastikaan ole täällä", Rina sanoi. "Sotilaat ovat saattaneet viedä hänet pääkaupunkiin."
"Minä yritin etsiä häntä, mutta olen saanut paeta sotilaita ja varoa jäämästä kiinni, joten kadotin heidät varsin pian. Käytin etsintäloitsua, mutta se näyttää minulle aina teidät", Cecilie sanoi kääntäen katseensa Rinasta Oliviaan. "Te liitytte jotenkin minun sisareeni."
"Sinä olet siis... noita?" Olivia varmisti. Hän ei ollut saanut koskaan tavata ketään, joka oikeasti harjoitti noidan ammattia, koska viimeisen vuoden aikana heitä oli alettu vainota yhä enemmän. Magiantaitajat piilottelivat, eikä voima ollut leikinasia.
Tyttö näytti empivän hetken. Kasvoilla käyvä hämmentynyt ilme paljasti, että hän oli jo ennättänyt puhua ohi suunsa ja tyttö oli tajunnut sen itsekin. "Kyllä."
Olivia ymmärsi, että tytön täytyi olla tosissaan, jos todella paljasti kuka oli. Rohkeus ja uhkapeli tuntuivat olevan Cecilien ainoa mahdollisuus selvitä tai sitten nuoruuttaan hän ei ymmärtänyt varoa, mitä puhui. Mutta tytön sisaresta hänellä ei ollut mitään tietoa.
”En osaa olla avuksi, olen pahoillani”, Olivia sanoi ja mietti hetken, olisiko hänen pitänyt jotenkin kumartua tytön tasolle tai pitää tätä vaikka käsistä.
”Minä…” Cecilie vilkaisi Rinaa, joka seurasi tilannetta sivusta, mutta ei puuttunut puheeseen. Vieraan ääneen hiipi kuitenkin hätä, ilmeisesti pelko tulla pois lähetetyksi. ”Päädyin tänne, koska loitsu johdatti minut teidän luoksenne. Ja olen varma, että sillä on tarkoituksensa. Olette kytköksissä siskooni, vaikka ette tietäisi sitä itse. Antakaa minun vielä yrittää.”
"Mitä minun sitten pitäisi tehdä? En ymmärrä magian päälle kovinkaan paljon”, Olivia paljasti.
"Minä en ole täysin varma. Minä voisin yrittää etsintäloitsua uudelleen sinun kanssasi", Cecilie ehdotti.
Rina näytti epäilevältä eikä Olivia ollut täysin varma tytöstä. Tämä oli vieras ja saapunut niin yllättäen, ettei tilanne kai voinut olla sattumaa. Samaan aikaan lapsi vaikutti vaarattomalta. Tuskin hän sentään oli lordin lähettiläs. Prinsessa katseli tyttöä ja tunnisti hitusen vapisevan, mutta rohkeasti kasvonsa pystyssä pitävän tytön kuoren alta herkän ja peloissaan olevan hahmon. Cecilie oli tullut etsimään apua.
"Missä teidän kolme ystäväänne ovat?" Cecilie kysyi vilkuillen ympärilleen ja hieman päkiöillään keinuen kuin yrittäisi peittää kysymyksensä jälkeen syntyneen vaivaantuneen hiljaisuuden.
"Tarkoitatko... Dinaa, Bladea ja Zeniä?" Olivia kysyi varovasti.
"Aivan! Heitä juuri!" Cecilie sanoi iloisesti kuin nimet herättäisivät mukavan muiston tytön mielessä. Olivia ei tiennyt miten Cecilie tiesi kolmikon nimet tai oliko tyttö vain teeskennellyt ilahtunutta, muttei sanonut mitään. Hänet prinsessana tunnettiin varsin hyvin, jos ei kasvoista niin vähintään nimestä, mutta hänen pakonsa mahdollistanutta saattuetta ei pitäisi kenenkään Rinaa lukuun ottamatta tuntea.
"Ehkä on parempi, että siirrymme saliin", Rina ehdotti. Hän viittasi oven luona olevalle sotilaalle, jotta tämä lähtisi heidän saattueekseen. "Voimme puhua siellä."
Olivia suostui mielellään ehdotukseen, ja Cecilie kulki melkein tanssien heidän kanssaan oleskelusalin puolelle. Rina kutsui saliin myös muut, jotka saapuivat paikalle yllättyneenä pyynnöstä kokoontua jälleen puhumaan. Kaikki tuijottivat säteilevää Cecilietä, joka istui tuolilla kuin pieni enkeli. Tyttö tuntui saaneen uutta puhtia itseensä, kun häntä ei oltukaan käännytetty pois.
"Hei!" Cecilie tervehti jokaista, kun Dina, Zen ja Blade astuivat sisään. Kaikki tuijottivat tyttöä hieman yllättyneenä, ja Cecilie tarkasteli jokaista katseellaan.
"Ei kai hän ole sinun 'tuttujasi vuosien takaa'?" Olivia varmisti Bladelta.
”En tunne kovin montaa seitsenvuotiasta.”
”Blade, minä olen neljäntoista!” Cecilie protestoi ja sai vampyyrin hämilleen, kun vieras tunnisti hänet nimeltä.
"Kuka hän on?" Dina kysyi Olivialta, mutta Cecilie vastasi itse.
"Cecilie, aurinkoinen neljätoistavuotias, magian harjoittelija, kotoisin kylästä läheltä pääkaupunkia”, tyttö vastasi nopeana listana ja sai osakseen yhä kysyviä sekä hämmentyneitä katseita. Zen oli hiljaisin, eikä ottanut kontaktia vieraaseen, mutta tarkkaili tätä katse kääntymättä tytöstä.
"Mistä hän tuntee meidät?" Blade kysyi. Cecilie ei näyttänyt ärsyyntyvän, vaikka muut tuntuivat puhuvan kuin hän ei olisi läsnä ja nyt hän sai aloittaa saman selityksensä alusta, jonka oli jo kertonut Olivialle ja Rinalle. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut Cecilien siskoa tai ollut koskaan tavannut itse tyttöä.
Selvisi myös, että Cecilie tiesi yllättävän paljon heistä kaikista. Tyttö selitti sen johtuvat etsintäloitsujen käytöstä, sillä hän oli nähnyt yllättävän paljon heidän matkastaan. Loitsu tuntui toimivan niin, että se antoi noitatytön nähdä etsimäänsä, mutta jokin oli vinossa, jos Cecilie oli nähnyt loitsuissaan vain hänet, Bladen, Zenin ja Dinan. Oliviasta tuntui, että Cecilie tunsi hänet liiankin hyvin, mutta hän ei tuntenut vierasta tyttöä ollenkaan. Se oli omituista, kuin joku olisi päässyt penkomaan hänen yksityiselämäänsä, asioita, jotka kuuluivat vain hänelle itselleen.
"Mikä sisaresi nimi on?" Olivia kysyi uteliaana. Hän oli yrittänyt kuvitella toisen tytön kaltaisen hahmon muistaakseen, oliko joskus nähnyt hänet, muttei saanut sen kummemmin mieleensä ketään. Cecilien hymy vapisi, mutta silmiin syttyi uudenlainen kiilto.
"Celine. Olemme kaksosia.”
"Sitten tiedän varmasti, etten ole koskaan tavannut siskoasi", Dina sanoi nauraen. "Sinut- Siis sinun siskosi muistaisin kyllä."
"Te valmistelette jälleen matkaa ja kiirehdin, jotta ehtisin tänne ennen teidän lähtöänne", Cecilie selitti. "Onneksi ehdin ajoissa."
Muut katselivat toisiaan kuin hakien tukea, jotta tietäisivät mitä sanoa.
”Häiritsevää”, Blade mutisi tuskin kuuluvasti.
"Tuota...", Olivia aloitti varovasti. "Minä olen todella pahoillani, etten tiedä missä sinun sisaresi on... Auttaisin jos voisin, mutta en todella oikeasti tiedä. Sinun vain pitäisi luvata, ettet puhu meistä kenellekään. Ja koska me todella olemme lähdössä..."
"Ei, et sinä ehkä voikaan tietää. Sinun avullasi minä kuitenkin löydän Celinen", Cecilie sanoi ja kädet tytön sylissä alkoivat liikkua, sormet pyöriä hermostuneina. "Minä tulen teidän mukaanne!"
Kaikki olivat hiljaa. Zen katsahti Bladea, mutta miehet eivät sanoneet mitään ääneen.
"Otammeko me lapsen mukaan?" Dina kysyi. Äänestä kuulsi hänen odotuksensa kielteiseen vastaukseen.
"En minä ole ihan lapsi", Cecilie vastasi, nyt hitunen kärsimättömyyttä äänessään. Alkoi vaikuttaa siltä, että hän kuuli hiljaisimmankin huomautuksen.
"Minä haluan auttaa häntä", Olivia pohti ääneen perusteluaan muille. "Jos hän todella... tai voimmeko me muutakaan?"
"Minä osaan kyllä olla avuksi", Cecilie sanoi ja ponkaisi pystyyn. "Enkä taatusti ole vaivaksi, haluan vain löytää siskoni."
"Tulkoon mukaan", Blade vastasi tyynesti.
Muut tuntuivat tyytyvän päätökseen. Oliviaa tosin ärsytti, että Blade oli heti suostuvainen ottamaan mukaan kenen tahansa vieraan, mutta yritti usein saada hänet jäämään. Toisaalta, saattoiko vampyyrikin nähdä, että Cecilie oli peloissaan? Että tämä vilpittömästi halusi vain löytää perheenjäsenensä?
Koska he olivat sopineet, että lähtö olisi jo muutaman tunnin kuluttua, kaikki palailivat kasaamaan tavaroitaan. Cecilie liikkui Olivian mukana, ja Olivia yritti totuttautua ajatukseen, että tyttö tunsi hänet, mikä ilmeni ainakin tytön keskustelunavauksissa sekä aikaisempien tapahtumien tietämisenä.
Cecilie vaikutti ensi näkemältä lapselta - todella, todella lapsekkaalta - mutta tytön kanssa keskusteltuaan Olivia huomasi tässä kypsempiä piirteitä. Cecilie puhui vakavana siskonsa katoamisesta ja yritti parhaansa mukaan selittää tilannetta paremmin Olivialle. Jos puhe eteni liian pitkälle henkilökohtaisuuksiin – etenkin Olivian tekemiin kysymyksiin Cecilien muusta perheestä – tyttö vaikeni ja keksi pian muuta puhuttavaa. Hän yritti jotenkuten kohteliaasti huomioida myös sen, että Olivia ei tuntenut häntä, eikä voinut tietää kaikkea, vaikka hän tiesi kaiken prinsessasta.
Olivia pyysi Cecilietä lopettamaan teitittelyn, ja pian tyttö kutsuikin häntä hyvin luontevasti etunimellä. Pikkutyttö oli jollakin tapaa jo perillä heidän suunnitelmistaan ja vaikutti iloiselta päästessään matkaamaan uuden seurueensa kanssa.
Prinsessa sai jälleen vaihtaa mekoista Dinalta saamaansa asuun, jossa oli helpompi liikkua ja matkustaa. He saivat Rinalta ja Camilta myös muita varusteita. Heitä ei saatettu portille Zenin ja Bladen pyynnöstä, sillä oli huomaamattomampaa lähteä kaupungista ilman minkäänlaista saattuetta.
Rina, Cam ja heidän lapsensa hyvästelivät porukan kartanon aulassa, ja Oliviasta tuntui, että kaikki sujui hirvittävän nopeasti. Hän oli vasta muutama minuutti sitten halannut Riiaa hyvästiksi ja nyt hän oli jo Seatopien porttien ulkopuolella. Hänestä oli tuntunut pahalta ottaa mukaansa rahat, joita Rina tarjosi, mutta johtajatar ei kuunnellut vastalauseita.
He olivat päättäneet, että teitä pitkin kulkeminen ei olisi kovinkaan turvallista, joten Olivia huomasi taas löytävänsä itsensä kulkemasta kapeita polkuja hämärässä metsässä. Ensimmäinen kinttupolku oli vielä suhteellisen helposti kuljettava, mutta pian reitti vei sankempaan metsään, jossa kulkivat vain eläimet. Tuoksut muuttuivat, kun meren tuuli jäi taakse ja edessä avautui vehreä luonto ja multainen, sammaleinen maa. Metsä oli jälleen pelottavan hiljainen, mutta se ei tuntunut häiritsevän erityisesti ketään matkaajista.
Cecilie puhui melkein jatkuvasti kuin yrittäen varmistaa kaikkien tietojensa olevan oikein. Valitettavasti moinen tarkoitti useita kysymyksiä, joihin kenenkään ei ollut helppo vastata. Keitä he olivat, mistä he tulivat ja mihin he olivat matkalla. Miltä heidän tulevaisuutensa näytti. Olivia ei ollut ollenkaan varma, mutta oli enemmänkin virkistynyt tytön kysymysten herättämistä ajatuksista. Jutteleminen ei haitannut heistä muita kuin Zeniä, joka pysytteli mieluummin hiljaa.
"...ja Dina on kotoisin Khosalaisten kylästä, eikö?" Cecilie varmisti ja hymyili tyytyväisenä saadessaan myöntävän vastauksen. "Mutta Zen... Sinä olet Bashirista, sen olen tajunnut puheistanne. Mutta muuten en ihan ymmärrä… Sinusta on aika vaikea saada selkoa."
Zen ei vastannut, eikä Cecilie puhunut hänestä enempää. Metsässä oli hyvin rauhallista heidän kulkiessaan ja päivä painui hyvinkin nopeasti iltaan. Lopulta he tulivat siihen tulokseen, että oli aika pysähtyä yöksi. Blade antoi matkan sujua muiden päivärytmin mukaan, vaikka hän ei tuntunut tottuvan ihmisten päivärytmiin millään.
"Sinä se olet puhelias kakara", Blade nauroi väsyneenä, kun Cecilie vihdoin sulki suunsa istuessaan alas tulen ääreen, kun teltat oli saatu pystyyn. He olivat pystyttäneet kaikki kolme telttaa, jotka heillä oli mukanaan. Kävely särki Olivian jalkoja, mutta hän oli tyytyväinen leirin kasaamisen vaatimasta rasituksesta. Ainakin yö teltassa sujuisi paremmin, kun häntä nukuttaisi valmiiksi.
"Minusta on vain mukava saada teidät ajan tasalle", Cecilie sanoi iloisena selvästikään joko välittämättä tai tajuamatta Bladen ivailua.
"Sitähän me tarvitsemmekin", Dina mutisi. "Miten joku voi saada ihmisistä selville noin paljon pelkkien etsintäloitsujen avulla?"
"Minä jouduin käyttämään niitä aika paljon! Olivia on liikkunut aika pitkiä matkoja", Cecilie selitti ja piirsi sormellaan maan ja neulasten sekaan jonkinlaista kuviota. ”Etsintäloitsu on sidottu vahvasti henkilöön. Joskus saan aikaan enemmän kuvia, joskus ääniä, mutta yhtä kaikki minun piti seurata teidän etenemistänne melkoisen monta kertaa, että pysyin perässä.”
”Eikö ole tullut mieleesi, että loitsu on voinut epäonnistua?” Zen tuumasi puhuen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Cecilie mutristi suutaan.
”Olen varma, että kaikki meni oikein”, hän sanoi kuin ei voisi kuvitellakaan virhettä.
Olivia oli kiinnittänyt huomionsa Cecilien erilaisuuteen jo hyvin pian. Hän ei tiennyt johtuivatko kaikki erikoisuudet tämän noidan voimista, mutta ainakaan hän ei ollut nähnyt ennen ketään Cecilien kaltaista. Nyt tytöstä oli tullut matkaseuraa, joka sai koko pakan hieman sekaisin.
Loitsut eivät olleet Olivialle tutuinta osa-aluetta, vaikka hän oli magiasta lukenutkin. Vanha taikuus tuntui myös jollakin tapaa olleen aina sidottu häneen, äidin neuvojenkin kautta. Samaa olivat kai unet tai näyt, joita hän oli saanut kokea. Olivia ei ollut pitkään aikaan saanut yhteyttä kuningattareen eikä aamulla muistanut, oliko nähnyt unia. Häntä vaivasi, ettei äidistä kuulunut mitään, mutta hän ei saanut yhteyttä aikaiseksi, vaikka kuinka pakotti itsensä ajattelemaan yhteyden muodostamista ennen nukahtamista.
"Minä olen miettinyt... Jos sinä olet noita, pystytkö sinä selittämään minulle yhden asian?" Olivia kysyi. Cecilie odotti kiinnostuneena hänen jatkavan.
"Kun minä... Olen nähnyt unta äidistäni. Tai se ei ole pelkkää unta. Sinä ehkä tiedätkin...", Olivia selitti.
"Unta kuningattaresta?" Cecilie varmisti.
"Niin. Tai saanut häneen yhteyden... tavallaan unen kautta. Olen puhunut hänen kanssaan. Osaatko sinä selittää miten yhteys muodostuu?"
"Tietysti", Cecilie tokaisi kuin asia olisi itsestään selvä. "Me voimme vierailla toistemme unissa, jos tunnemme henkilön tarpeeksi hyvin ja tiedämme jotakin tämän olinpaikasta. Harvalla ihmisellä on voimia siihen, vielä harvempi osaa loitsun."
"Osaatko sinä? Pystyisitkö toistamaan sellaisen loitsun?" Olivia kysyi innostuen. Cecilie harkitsi hetken.
"Pystyisin. Ehkä. Ainakin jos sinä olet saanut yhteyden kuningattareen ennenkin."
"Pikemminkin äiti on saanut yhteyden minuun", Olivia selitti. Hän kertoi unistaan hieman tarkemmin ja noitatyttö nyökytteli päätään.
”Onko tuo ihan viisasta?” Dina puuttui puheeseen. ”Lähteä leikkimään magialla?”
Selvästi hän jätti sanomatta, että kyseessä oli vieras ja vielä noita, mutta hänen epäilevä katseensa Cecilietä kohtaan paljasti ainakin Olivialle khosalaisen ajatukset.
”Kukaan ei ole pystynyt selittämään unia minulle tai auttamaan niiden kanssa”, Olivia vastasi. ”Minun pitää saada tietää enemmän.”
”Et siis ole yrittänyt tällaista?” Cecilie varmisti.
”En ole saanut tilaisuutta, enkä itse edes osaisi.”
"Ei se haittaa. Me voimme yrittää silti. Tiedätkö missä kuningatar sitten on?"
"En. Taidan olla etsintäretkellä, kuten sinäkin", Olivia sanoi ja alkoi sitten kaivaa laukkuaan. "Mutta tästä pitäisi olla apua."
Cecilie otti Olivian ojentaman kirjan käsiinsä.
"Kuninkaiden kaupunki... Odotinkin, että näytät sen", Cecilie sanoi. Olivia kurtisti hieman kulmiaan, sillä hän ei ollut tottunut siihen, että noitatyttö tiesi heistä jo paljon. Tietysti hän tiesi kirjastakin, kun kerran oli seurannut heitä kuin vakoillen.
"Kuningattaren pitäisi olla unessa tai ainakin vähintään hyvin rauhoittuneessa tilanteessa, jotta unissa vieraileminen onnistuu", Cecilie opasti ja asetti kirjan syliinsä. "Minä tulen näkemään osan siitä, mitä sinäkin näet."
"Selvä." Olivia yritti hieman selittää unensa maailmaa noitatytölle, mutta hänestä tuntui, etteivät sanat riittäneet kuvailemaan pysähtynyttä elämää tarpeeksi. Cecilie kuunteli häntä ja silitti hajamielisesti kirjan kantta. Blade päästi käsistään muutaman risun, joita oli kerännyt nuotiota varten ja tarkkaili heitä sivusta.
Cecilie vaikutti aidosti innostuneelta, kun prinsessa kohtasi hänen katseensa.
"Loitsua voidaan kokeilla tämän avulla. Yritämmekö heti?"
"Tietysti", Olivia sanoi kiireesti. "Mitä minun tulee tehdä?"
Blade katkoi oksan äänekkäästi ja sai muut katsahtamaan äänen lähdettä.
”Nähdäänpähän, onko sinusta noidaksi”, mies tuumasi ja katseli synkin silmin Cecilietä. Tytön puolustukseksi oli sanottava, ettei tämä värähtänytkään katseen alla, vain nyökkäsi vakavasti.