TRUST
13.Luku: Tappaja
Eteenpäin ajoi ainoastaan vaisto. Blade rynnisti käytävään näkemättä kunnolla mihin oli menossa ja yritti karkottaa verenhajun nenästään, mutta se tuntui vain voimistuvan. Hän oli tappanut. Taas. Niin, hän oli tappanut ennenkin, mutta nyt se oli tapahtunut aivan erilaisista syistä. Antonissa oli sielunsyöjä, eikä mikään olisi pelastanut miestä enää. Mutta sielunsyöjä ei ollut ainoa syy, miksi Blade oli lopettanut yhden elämän.
Eikö hän enää osannut hallita itseään? Hän oli ollut jo valmiiksi janoinen, ja kun Rinan veren haju sekoittui vihaan ja mustasukkaisuuteen, joita hän tunsi, hän ei enää ollut varma hallitsiko itseään.
Tappaja. Se hän oli, tappaja. Hän ei ollut tappanut tästä syystä koskaan. Vain taisteluissa, pakon edessä… Joskus myös janoissaan, silloin alkuaikoina. Mutta ei vihan vuoksi. Ei vain sanojen vuoksi.
Kukaan ei saisi tulla hänen luokseen nyt, hänen pitäisi päästä huoneeseensa heti. Piiloutumalla pimeään hän ehkä karkottaisi kurkussa kutittavan himon. Kukaan ei saisi nähdä häntä, kukaan ei saisi tulla häntä vastaan käytävällä… Jos joku tulisi… Jos joku tulisi, hän saattaisi vahingossa tappaa vastaantulijan.
Blade nieleskeli, yritti saada hirvittävän kurkussa olevan tunteen pois. Hänen päätään särki ja hän olisi mieluiten kaatunut maahan polvilleen, pitänyt itseään ikään kuin kasassa pysyäkseen järjissään, mutta eteenpäin oli jatkettava. Ihmisyys häilyi, esiin pyrki eläimen tahto ja saalistamisvietti. Mies ei tiennyt, menettäisikö hän joskus itsensä kokonaan. Hän ei tiennyt pystyisikö hän sietämään tunnetta ikuisesti, pitämään hirviömäisen puolensa poissa.
Hän tarvitsi vain hetken. Hän pysyisi huoneessa, kunnes olo helpottuisi. Tai hän lähtisi, sanomatta sanaakaan, mahdollisimman nopeasti. Metsä olisi täynnä eläimiä, jos hän vain kestäisi sinne asti. Kunpa kukaan ei vain olisi käytävällä…
Blade näki hahmon juoksevan häntä kohti, mutta katse tarkentui epäolennaisuuksiin, ei kasvoihin. Hän haistoi, kuuli askeleet, huomasi seuraavansa liikettä, jonka kimppuun hyökätä. Hän itse liikkui nopeasti, muttei kuitenkaan ihmissilmälle huomaamattomana. Ei, ei, älä tule… Blade tunnisti kasvot vasta hetkeä ennen kuin he kohtasivat, koska oli liian sekaisin ajatellakseen tai tunnistaakseen henkilöä kauempaa.
”Blade, mitä-?” Dina kysyi ihmeissään nähdessään Blade syöksyvän hänen ohitseen. Vastausta hän ei kuitenkaan saanut, vaan Blade suuntasi portaisiin. Mistä mies oli tullut? Sieltä mistä meteli oli kuulunut? Dina oli lähtenyt välittömästi ääntä kohti saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, mutta nyt hän pohti, mitä hänen pitäisi tehdä.
Blade oli näyttänyt kauhistuneelta. Dina ei ollut ennen nähnyt miehen kasvoilla sellaista ilmettä. Näinä hetkinä Blade oli kehottanut häntä pysymään kaukana, sillä varomattomuus koituisi kohtaloksi. Hän oli saanut varoituksensa jo vuosia sitten, vaikka ei ollut uskonut koskaan niille olevan tarvetta. Vampyyri olisi aina verentuoksun uhri, saalisviettinsä vietävänä, jos…
Dina jatkoi matkaansa juosten eteenpäin, janoten saada tietää, mitä oikein oli tapahtunut. Käytävän päästä kuului metakkaa, huutoja ja askelia. Dina harppoi kohti metakkaa ja astui avoinna olevista oleskeluhuoneen ovista sisään juoksevien sotilaiden perässä. Hän näki kirjoja hajallaan pitkin huonetta. Hän näki veren.
Äänet olivat tauonneet hetkeksi, mutta nyt yläkerran käytävässä taisivat kaikua juoksuaskeleet. Olivia oli rysähdyksen jälkeen huolissaan Dinasta, sillä tyttö oli juuri hetki sitten lähtenyt hänen luotaan siihen suuntaan, mistä meteli nyt kuului. Olivialla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Oliko kyse jostain ikävämmästä vai oliko joku palvelustytöistä vain pudottanut teetarjottimen? Mutta perästä kaikuva huuto ja uusi ryminä saivat hänet epäilemään ensimmäistä vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut asetta, ei mitään millä puolustautua, joten olisi ollut typerää rynnätä vaaraan.
Käytävä oli siltä osin tyhjä kuin väki olisi kaikonnut koko kerroksesta. Olivia odotti vielä hetken, mutta lähti sitten kuitenkin takaisin kohti portaita. Mitä ihmettä yläkerrassa tapahtui?
Blade tuli häntä vastaan niin nopealla vauhdilla, että Olivia olisi voinut kävellä tätä päin ennen kuin tajusi vampyyrin olevan edessään. Blade ei nähnyt Oliviaa, hän ei ehkä olisi nähnyt ketään muutakaan. Mutta hän haistoi.
Ja tuoksusta hän myös tiesi, että edessä oli Olivia. Veri tytön suonissa lauloi hänelle. Hän syöksyi tyttöä vastaan, välittämättä enää mistään. Häntä ajoi eteenpäin valtava himo, tarve saada verta, tarve saada ravintoa. Nyt heti.
Sen muutaman sekunnin, mitä tyttö ehti nähdä Bladen kasvoja, hän tajusi että vampyyri oli pelästynyt. Olivia ei uskonut ennen nähneensä Bladea sellaisena, järkyttyneenä ja silmät suurina hädästä. Silmät kiiluen jälleen punaisina.
Olivian henki salpautui hetkeksi Bladen painaessa hänet seinälle. Vampyyrin toinen käsi puristi tiukasti hänen rannettaan ja toinen nosti leukaa ylöspäin paljastaakseen vaalean kaulan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Olivia ehtinyt reagoida mitenkään tulevaan. Samassa hän tunsi kulmahampaiden lävistävän ihonsa.
Olivia oli kokenut saman kivun kahdesti. Kerran hyvin nopeasti, ilman että Blade oli ehtinyt kunnolla edes maistaa hänen vertaan. Toisella kertaa hän oli itse tarjonnut sitä itse, ja Blade oli juonut hänen ranteestaan. Se ei ollut tällä kertaa yhtään helpompaa tai kivuttomampaa.
Kipu säteili sekunnissa joka puolelle, ja Olivia halusi huutaa. Hän ei saanut kirkua, hän ei voinut huutaa nyt… Kukaan ei saisi kuulla, ei nähdä heitä! Kyyneleet valuivat jo valmiiksi kosteita poskia pitkin, kun Olivia yritti pysyä hiljaa ja kamppailla kipua vasten. Se poltti häntä jälleen, ja kokoajan kirvely tuntui yltyvän. Tyttö oli liian pyörällä päästään edes ajatellakseen, mitä oli täytynyt tapahtua, jotta Blade oli tässä tilassa.
Blade ei empinyt, ei hetkeäkään. Hän oli upottanut hampaansa suoraa ihon lävitse miettimättä tai katumatta. Lämmin veri valui hänen suuhunsa, mutta se ei ollut tarpeeksi, oli saatava enemmän. Olivia tiesi, että mies ei ollut varovainen. Blade ei yrittänyt olla.
Terävät kulmahampaat liikkuivat haavassa ja saivat Olivian rimpuilemaan. Veri valui nyt hänen kaulaansa runsaana, se levisi hänen vaatteilleen. Blade ei juonut siististi. Vampyyri ei juonut niin kuin ennen ja tyttö tajusi eron.
Olivia pelkäsi nyt. Hän oli luullut, että oli päässyt siitä eroon, mutta tunne palasi jälleen. Blade oli erilainen, tosissaan, eikä aristellut juoda ahnaasti. Se sattui, repi ja raastoi. Se poltti häntä.
Kipu sai tytön potkimaan ja hän yritti vaistomaisesti päästä irti vampyyrin otteesta, mutta minkäänlainen rimpuilu ei auttanut. Sama pimeys valtasi hänet niin kuin edelliselläkin kerralla. Olivian jalat pettivät, mutta edes Blade ei huomannut sitä, sillä hän puristi tyttöä niin tiukasti seinää vasten, ettei tämä päässyt putoamaan.
Mikään ei tuntunut riittävän. Blade tarvitsi lisää, miten helpottava ja hyvä tunne siitä tulikaan. Mies joi enemmän kuin huomasikaan, ahnaasti ja saaden haavan kirvelemään lisää. Olivia yritti lyödä, mutta hän jaksoi tuskin nostaa kättään, ja Blade lukitsi hänet tiukasti paikoilleen. Olivia ei liikkuisi nyt, tyttö ei menisi minnekään. Blade huomasi hallinnan tunteen täyttävän häntä myös. Se tuntui liian hyvältä, tyytyväisyys saaliista, sen kiinnisaamisesta. Liian hyvältä kun sai näyttää, että hän kykeni tähän.
Hetkellisesti Blade huomasi juovansa pelkkään himoon, ei enää siihen samaan veren tarpeeseen, joka oli ensin ollut vahvempi. Jossakin mielen syövereissä kolkutti varoittava ajatus. Hänen pitäisi lopettaa ennen kuin hän tappaisi. Hänen pitäisi lopettaa, vaikka veri oli niin hyvää, vaikka se sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi.
Saalistajan puoli vastusteli. Jos hän tappaisi, olisiko sillä niin kovasti väliä? Hän tarvitsi veren. Hän ei enää edes tiennyt kenestä hän joi. Saaliin tuoksu oli riittävää, ravinnon saaminen tärkeämpää. Blade käänsi sormillaan leukaa parempaan asentoon, jotta hän sai paljastetuksi lisää kaulaa. Hän oli aikeissa iskeä hampaansa uuteen kohtaan, ennen kuin liukui takaisin vanhan haavan kohdalle, joka vuosi niin runsaasti, että hän onnistui sotkemaan.
Blade kuuli sydämen sykkeen nopeana ja sen vauhti vain kiihtyi. Korvissa alkoi humista, mikä häiritsi keskittymistä. Tytön sydän löi niin nopeasti, että se sai Bladen muistamaan jotakin. Aiemmin hän oli juonut verta niin paljon kuin tarvitsi. Aina uhrin sydän löi pelosta, kivusta, niin nopeasti. Hän oli kuunnellut tuttuja tykytyksiä ennenkin, oppinut aavistamaan, miten kuolema lähestyi. Sydämenlyöntien vauhti tuli nopeammaksi loppua kohden, kunnes yhtäkkiä, se pysähtyi.
Tapahtuisiko niin nytkin? Pysähtyisikö sydän? Taas joku kuolisi.
Kuka? Kenestä hän joi?
Se veri oli hyvää, täyttävää. Hän tunsi sen tuoksun, veti syvään henkeä ja maisteli hetken. Tyttö. Hän näki Olivian enemmän ajatuksissaan kuin todellisesti edessään.
Olivia!
Blade irrotti otteensa niin nopeasti, että tyttö vaipui käytävän lattialle. Ei, ei… Ei, ei, ei…
Blade ei saanut ajatuksiaan kuntoon. Päässä pyöri ja hetken verran lattia kallistui alla. Hän pyyhki kasvojaan käsivarteensa, mutta kavahti nähdessään jo valmiiksi verestä kosteat kätensä. Oliko hän tappanut? Makasiko hänen jaloissaan jälleen uusi ruumis, uusi uhri, jonka hän oli turmellut?
Olivia liikahti heikosti ja inahti hyvin hiljaa kivusta. Käsi hapuili haavaa ja ilme kurtistui kivusta. Polte oli yhä hänessä, vaikkakin sen täytyi olla pienempää, koska hän tunsi lattian. Selkää ja takapuolta jomotti, jalkoja pisteli. Alkoiko tunto palata? Blade näki Olivian liikahtavan ja veti hätäisesti henkeä. Elossa. Elossa, luoja kiitos, tyttö oli elossa. Mutta mitä hän oli tehnyt?
Blade syöksyi käytävään. Hänen piti päästä pois.
Sattuu. Hermot tuntuivat olevan tulessa, kuin joku olisi sytyttänyt hänet sisältäpäin. Olivia istui lattialla seinään nojaten avaamatta silmiään. Tunto palaili niin hitaasti ja kipu pysyi, joten hän ei ollut varma, joiko Blade vielä. Kuinka paljon vampyyri tarvitsisi? Uskaltaisiko hän yrittää liikahtaa? Kamppailemisesta ei tulisi mitään, siinä hän oli jo epäonnistunut. Tyttö tunsi veren kaulallaan ja osa valuneesta verestä oli imeytynyt mekkoon.
Prinsessa avasi silmänsä hitaasti ja tajusi olevansa yksin. Hetken verran maisema huojui hämärässä, mutta hengityksen tasaantuminen ja rauhassa odottaminen helpottivat oloa. Bladea ei näkynyt missään, mutta haavaa poltteli yhä. Olivia nosti käden kaulalleen ja kämmen oli pian lämpimän veren peitossa. Verenvuoto ei voinut olla kovin rajua, vaikka käsi ja mekon kaula-aukko tuntuivatkin peittyneen siitä. Hän ei olisi hereillä, ei jaksaisi edes liikkua, jos hän tekisi kuolemaa. Ei vakavaa, hän selviäisi. Se oli tuntunut pahemmalta.
Hän nousi varovasti ylös nojaten kokoajan seinään, jottei kaatuisi. Pystyssä häntä hieman pyörrytti, mutta tyttö uskoi pärjäävänsä. Jos hän etenisi hitain askelin, hän huomaisi kyllä, jos olisi vaarassa pökertyä. Olivia ei kuitenkaan löytänyt mitään millä peittää haavansa, jota ei missään nimessä halunnut näyttää muille. Hän yritti puhdistaa mekkoa hankaamalla helmakangasta likaiseen osaan, mutta tummanpunertavanruskeat jäljet jäivät yhä näkyville, melkein vain levisivät laajemmalle. Mitä yläkerrassa oikein tapahtui? Mitä se meteli oli ollut?
Mitä Bladelle oikein oli tapahtunut? Vampyyri oli ollut niin pelästynyt, järkyttynyt… Se vaivasi Oliviaa. Hän halusi päästä pian selvittämään tilanteen, mutta voisiko hän näyttäytyä sen näköisenä? Olivia yritti puhdistaa haavaa painamalla sitä, mutta ilman peiliä se oli hankalaa. Hän kuitenkin uskoi sen ja näyttävän paremmalta, kun veri ei enää päässyt kuivumaan kököiksi hänen putsausyritystensä jälkeen. Veren jättämille tahroille hän ei kuitenkaan voisi mitään.
Nopeita, juoksevia askeleita, ja ne lähestyivät häntä. Olivia valmistautui huomaamattaan lyömään ja potkimaan päästäkseen pakoon. Pakoon mitä? Häntä pyörrytti liikaa.
"Teidän korkeutenne!" Joku tarttui häntä käsivarresta ja auttoi seisomaan.
"Oletteko kunnossa?"
"Tulkaa-!"
Liikaa sekalaisia ääniä, joista Olivia ei saanut selkoa. Toinen palvelustytöistä näytti tutulta, mutta nimeä prinsessa ei saanut mieleensä. Häntä johdatettiin eteenpäin ja jotenkin hän tiesi, ettei hänen kuulunut taistella vastaan.
Portaat oli kuljettu hetkessä. Olivian silmien eteen avautui sekasorrossa oleva huone täynnä kirjoja ja revenneitä sivuja pitkin lattioita. Rikkinäisten huonekalujen sirpaleita oli levinnyt pitkin lattiaa. Hän tunnisti olevansa oleskeluhuoneessa ja yritti saada ajatuksenjuoksunsa selvemmäksi. Tuntui kuin pää olisi ollut täynnä sumua. Joku tuki häntä kädestä, jotta hän pysyi pystyssä. Niin, palvelustyttö. Rina istui yhdellä huoneen tuoleista ja joku puhdisti hänen haavaansa. Dina seisoi siellä myös kasvoillaan kylmä katse. Huoneessa oli…
Haavaa? Oliko Rina satuttanut itsensä?
Miksi huone oli niin sekaisin? Kylmät väreet kulkivat pitkin Olivian selkää ja niskaa. Verta lattialla. Huoneen nurkassa liikkui sotilaita, ja kun he alkoivat hajaantua Olivia näki miehen makaavan lattialla. Silmät tuijottivat katonrajaan näkemättä mitään, kehon asento oli luonnoton, pää retkahtaneena sivulle.
Kuollut. Ei ole totta... Joku oli kuollut.
Pimeä huone oli turva, mutta samaan aikaan vankila. Blade sulki oven takanaan ja pyyhki verta suupielestään. Hän oli liian kuohuksissaan istuakseen alas, mutta ei kyennyt ottamaan tavaroitaan ja pakenemaan. Hän oli tehnyt jotakin hirveää, mitä hän ei ollut enää koskaan aikonut tehdä. Ei, hän oli tehnyt useamman asian, joita ei voisi antaa anteeksi.
Äänet huusivat hänen päänsä sisällä, saalistajan vaistot yrittivät ottaa vallan, ja Blade oli rojahtaa lattialle, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa. Hän piteli molemmin käsin päätään, jota särki julmetusti.
"Lopeta!" Hän halusi saada äänet ja hirveän kuuloisen kimeän naurun kaikkoamaan päästään. "Voi helvetti, lopeta!"
Ensimmäistä kertaa mies pelkäsi menettävänsä hallinnan täysin. Kaiken järjen, kaiken kontrollin itsestään.
Jos ihmisyys voisi täysin kadota, se tietäisi hänen loppuaan. Blade kieriskeli tuskissaan ja piti itseään väkisin kasassa. Se menisi ohi, jos hän odottaisi. Se menisi ohi, se loppuisi... Mutta se jatkui, eikä hän hetken kuluttua ollut enää varma omista vakuutteluistaan. Vampyyripuoli hänessä janosi lisää ja velloi tyytyväisyydessä saavutetun hyökkäyksen jälkeen.
Hän oli tappanut ihmisen, ei, sielunsyöjän. Mitä muuta hän olisi voinut? Olento oli pakko tappaa, sitä ei voinut vain erotella ja tuhota ja pelastaa ihmistä sen vaikutuksilta... Blade yritti vakuutella itselleen, että oli toiminut niin kuin pitikin, käyttänyt ainoan oikean vaihtoehdon pakon sanelemassa tilanteessa. Ja sitten hän oli jättänyt Olivian vuotamaan verta sille käytävälle.
Sille teolle hän ei voinut löytää oikeuttavaa syytä. Miten hän oli voinut jättää tytön tapahtuneen jälkeen? Siinä kunnossa? Miten hän ei ollut pitänyt huolta siitä, että ehti ulos, ennen kuin menetti hallinnan? Blade muisti juosseensa Dinan ohitse ja selvinneensä vaistojensa käskyiltä vain vaivoin. Miten hän ei ollut vieläkään oppinut, ettei kyennyt pidättelemään pedon puolta täysin? Korjaisiko hän nyt tekonsa, yrittäisi tulla järkiinsä ja lähteä etsimään tyttöä? Hän ei kykenisi siihen vielä, Olivia kyllä löydettäisiin...
Mutta oliko tyttö jäänyt eloon? Blade ei ollut enää täysin varma muistikuvistaan. Hän muisti tuoksun ja sydämen sykkeen, hän muisti kamppailun ja miten oli hetken verran nauttinut, sairaasti nauttinut koko tilanteesta. Ajatus kuvotti. Hän toivoi enemmän kuin mitään muuta, ettei ollut tappanut kahdesti. Jos hän oli... Kaupunginjohtaja tietäisi kyllä ja käskyttäisi sotilaitaan. He tulisivat hänen luokseen. He tulisivat ja tappaisivat hänet tänne. Se olisi hänelle oikein.
Blade. Olivia pelkäsi yhä enemmän. Hän ei suostuisi uskomaan, mitä mieli yritti itsepäisesti hänelle kertoa. Blade ei voisi olla syyllinen, ei se Blade jonka hän tunsi. Mutta huoneessa oli kuollut. Rina oli haavoittunut. Oliko vampyyri purrut myös häntä? Olivia talutettiin johtajattaren luokse, joka näytti järkyttyneeltä, mutta säilytti rauhallisuutensa äänessään. Vain tärinä ja kasvoille kuvastunut järkytys kertoivat johtajattaren shokista. Vasta nyt Olivia huomasi Camin seisovan Rinan vierellä rauhoittavana, mutta vakava ilme kasvoillaan.
Henkäys sai Olivian kohtaamaan khosalaisen katseen.
"Ei! Hyökkäsikö se sinunkin kimppuusi?" Dina kysyi pelästyneenä ja harppasi lähemmäs Oliviaa, jonka kaulan haava paljastui nyt kaikille huoneessa olijoille. Olivia painoi kätensä haavan päälle ja pudisti hädissään päätään.
"Ei, ei tämä..."
"Minä en ikinä olisi uskonut! Anton!" Cam sanoi katsoen nyt kohti ruumista, jota oltiin viemässä pois. Mies peitettiin sohvalta nostetulla viltillä, mutta prinsessa näki saappaan kärjen, muisti hetki sitten näkemänsä hahmon ja alkoi vasta ymmärtää näkemäänsä. Olivian rintaa puristi kun hän vasta nyt tunnisti miehen.
"Mitä tapahtui?" hän sai kysytyksi käheästi ja pelkäsi pahinta. Ei Blade…
"Sielunsyöjä", Rina vastasi ja värähti. Dina puhui jotakin palvelustytölle ja sai tämän tuomaan lisää haavanpuhdistustarvikkeita.
"Onneksi Blade ehti väliin, olemme hänelle todella kiitoksen velkaa", Cam sanoi ja pelästys heijastui myös hänen kasvoiltaan. Hänen vaimonsa oli juuri ollut lähellä kuolemaa.
Olivian hämmennys sai kaupunginjohtajattaren selittämään enemmän.
”Anton ei ollut oma itsensä. En tajunnut sitä, ennen kuin hän hyökkäsi. Hän… Se olento sai hänet näyttämään täysin vieraalta. Vampyyri sai hänet hillityksi, mutta se puhe, ne kasvot…”
Cam laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja puhui hiljaa rauhoitellen. Rina veti henkeä ja käski yhtä palvelusväkeen kuuluvaa varmistamaan lastensa hyvinvointi sekä vartijan läheisyys.
"Oletko sinä nähnyt Bladea?" Dina kysyi veti Olivian hieman sivuun ja hiljensi sitten ääntään. "Hän ohitti minut käytävällä, mutta en tiedä mihin hän katosi. Hän näytti aika pahalta."
"Minä...", Olivia aloitti ja samalla Rina katsoi häneen tuimasti. Dina ojensi hänen käteensä pehmeän kangaspalan, jota oli uitettu väkeväntuoksuisessa lääkeaineessa, ja Olivia painoi sen hajamielisesti kirvelevälle haavalle.
Seatopien johtaja tuijotti Olivian haavaa ja tyttö tiesi, että Rina oli huomannut. Tämä tiesi mistä haava johtui. Rinan silmät laajenivat hetkeksi vihasta, mutta hän ei sanonut mitään.
"Minä en nähnyt häntä", Olivian ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi.
Myös Olivian haavaa puhdistettiin, enemmänkin Dinan toimesta kuin Olivian itsensä, ja kun Rina oli selvinnyt järkytyksestä paremmin, hän kertoi tarkemmin mitä oli tapahtunut. Olivia kuunteli täristen ja muistaen mielessään Antonin, jota en enää ollut. Sielunsyöjä oli tuhonnut sen ihmisen, josta oli tullut hänen ystävänsä. Tapahtunut oli niin täysin turhaa, niin julmaa ja väärin. Miksi juuri Anton? Miten maailma oli niin täynnä pahaa? Mihin hän enää voisi luottaa siinä maailmassa, johon kuitenkin halusi uskoa?
"Milloin sielunsyöjä on vallannut hänet?" Dina pohti ääneen. He olivat nyt toisessa huoneessa lempeän takkatulen lämmössä ja yrittivät puhua. Zen ei ollut ilmestynyt paikalle, eikä kukaan ollut lähtenyt etsimään Bladea. Vartija seisoi ovensuussa, ja prinsessa tiesi, että käytävän puolella oli vahdissa toinen sotilas.
"En tiedä, hän käyttäytyi ihan tavallisesti vielä hetki ennen tätä", Rina muisteli synkästi.
"Ei", Olivia keskeytti muistaessaan jotakin. "Hän käyttäytyi oudosti Gardenissa. Anton vaikutti... erilaiselta... Jo siellä."
"Me emme millään voi tietää, kuinka kauan sielunsyöjän ilmestymisestä on", Cam sanoi rauhoitellen. ”Se on voinut olla hänessä jo pidempään, selvästi magia sielunsyöjän asettumisessa ei täysin onnistunut.”
"Mutta... Ehtikö hän kertoa jollekulle?" Olivia esitti pelkonsa ääneen. Jos Anton- Ei, sielunsyöjä oli ehtinyt puhua ja paljastaa hänet... Ehtinyt kertoa joitakin tietoja hänestä...
"Luulen, ettemme voi tietää sitäkään", Rina sanoi huokaisten ja painoi päänsä tervettä kättään vasten.
Tunnelma oli harmaa ja surullinen. Ystävän ja luotetun tuttavan menetys tuntui jokaisessa, ja Oliviakin tunsi sisällään saman tyhjyyden, vaikka ei ollut tuntenut Antonia kovinkaan pitkään. Anton oli kuitenkin kertonut hänelle asioita menneisyydestään, joita hän ei varmasti monelle kertonut. Mies oli luottanut häneen. Ja niin oli Oliviakin luottanut Antoniin.
Iltapäivän edetessä Olivia alkoi olla yhä enemmän huolissaan vampyyristä. Hän ei tiennyt missä Blade oli, mutta nyt hän tiesi, mistä tämä oli ollut niin tolaltaan. Kun Zen vähän myöhemmin ilmestyi paikalle (kertomatta missä oli ollut) Dina alkoi selittää hänelle tapahtunutta. Kaksikon hiljaisella äänellä käyty keskustelu tuuditti prinsessan uneliaaseen olotilaan ja hänen oli noustava oleskelutilan sohvalta pysyäkseen hereillä. Olivia tiedusteli Zeniltä Rinan ja Camiin huomaamatta, tiesikö Zen missä Blade oli, mutta mies ei osannut vastata.
Zen tai Dina ei kumpikaan tuntunut edes muistavan riitaa Bashirin sopimuksen vuoksi. Prinsessaa kuitenkin vaivasi, että hän oli huutanut ja syytellyt, ja hän halusi pyytää Zeniltäkin anteeksi. Hän ei vain oikein tiennyt miten. Tyttö ei halunnut puhua kiistoista tällaisella hetkellä, ja koko purkaus tuntui typerältä.
Jonkin ajan kuluttua Olivia ei enää kestänyt vaan katosi vähin äänin oleskeluhuoneesta. Rina kyllä huomasi tytön lähtevän, muttei sanonut mitään, ja prinsessa oli siitä tyytyväinen. Hän ei halunnut väitellä tai puolustella tuntemuksiaan juuri nyt. Rina ei ymmärtäisi, miten hänen oli saatava tietää myös vampyyrin olevan kunnossa.
Olivia kiiruhti pitkin käytäviä tietäen vain yhden paikan mistä käydä katsomassa. Jos palvelusväki ei ollut nähnyt vampyyria, sotilaat eivät olleet tavanneet ketään pihamaalla eikä Zen liikkuessaan ties missä, oli kai etsittävä sieltä, mikä tuntui ainoalta turvalta Bladelle. Bladen ja Zenin käyttämä vierashuone. Mutta jos Blade oli lähtenyt, hän ei löytäisi tätä enää. Jalat eivät vieneet häntä tarpeeksi nopeasti eteenpäin.
Dina pakeni masentunutta tunnelmaa Rinan kartanon sisällä oleviin harjoitustiloihin alas kellariin. Hän oli nähnyt Oliviankin katoavan ovesta vähin äänin ja päättänyt sitten itsekin poistua. Koko talo tuntui niin hirvittävän hiljaiselta ja painostavalta.
Poislähteminen ei ollut vaihtoehto, mutta turhautumistaan saattoi purkaa hyödylliseen. Dina ei ollut ehtinyt tutustua Antoniin kunnolla, joten hän ei tuntenut oloaan surulliseksi menetyksestä. Häntä tosin vaivasi se, että heidän joukkoonsa oli päässyt sielunsyöjä jo näinkin pian. Dinan mielestä prinsessa oli näyttänyt siltä, että saattaisi pian pyörtyä ja olisi suositellut tälle lepoa, mutta tyttö oli liian peloissaan rauhoittuakseen. Tietysti Olivia tunsi Antonin paremmin, ehkä se vaivasi häntä enemmän sen vuoksi. Dina mietti, oliko hän sydämetön kun ei tuntenut samanlaista surua, enemmänkin pettymystä.
Khosalaistyttö iski miekallaan huoneeseen tuotuja harjoitustauluja ja säkkejä. Hän pyörähteli ympäri, painui alas ja nousi sitten jälleen ketterästi ylös. Hänen oli aina ollut helpompi purkaa tunteitaan harjoittelemalla kuin keskustelemalla. Mielikuva Oliviasta ja Rinasta keskustelemassa salissa "niin kovin sivistyneesti” sai hänet naurahtamaan ääneen. Kaksikko pyörittelisi asiaa vaikka kuinka kauan, eikä se siitä muuksi muuttuisi. Anton oli kuollut. Blade oli tehnyt jotakin hirvittävää, eikä edes Rina saanut sanotuksia asiaa kunnolla ääneen. Olivia oli ilmestynyt paikalle ilmiselvät puremajäljet kurkussaan. Koko talo oli kuohun sekoittamassa sekasorrossa, eikä Dina ollut varma, oliko heillä edessä kiireellinen lähtö vai kiitoksia johtajattaren pelastamisesta.
"Sinäkin pakenit tänne."
Dina kohotti katseensa ja antoi miekan laskeutua alas. Zen oli juuri sulkenut oven takanaan.
"Ilmapiiri on aika... ahdistava", Dina sanoi hieman hakien oikeita sanoja ja käänsi katseensa pois ovelta jatkaakseen harjoittelua. Hän oli kaivannut hetkeä yksin.
”Näitkö Bladea?” hän päätti kysäistä kuin ohimennen. Dina ei halunnut vaikuttaa huolestuneelta, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen ei tuntunut hyvältä jättää Bladea huomioitta. Mies oli sekaantunut tapahtuneeseen, aiheuttanut Antonin kuoleman, vaikkakin Rinan onneksi myös pelastanut samalla naisen hengen.
”Hänen täytyy kärsiä verenhimonsa pahin vaihe loppuun”, Zen tuumasi hiljaa. ”Se on kuin siedätyshoitoa, mutta en tiedä, toimiiko keino. Blade on tehnyt sitä vuosia.”
”Et sanonut tuota prinsessalle.”
”Hän on kiinnostunut, muttei täysin ymmärrä Bladea. Ottakoon paremmin selvää. Se voisi tehdä kummallekin hyvää.”
Dina hymähti ja teki harjoitteluiskuja selkä yhä Zeniin päin. Taaskaan hän ei ollut saanut aivan suoraa vastausta, mutta hän päätteli, että Zen oli tilanteen tasalla paremmin kuin hän. Mies tiesi Bladen olevan kunnossa – ja muiden olevan turvassa häneltä. Olivia oli saanut siipeensä, mutta Dina ei ollut aivan varma, oliko kyseessä sattuma vai jotakin muuta. Ajatus vaivasi häntä. Prinsessa oli hermostunut, kun jäi suunnitelmien ulkopuolelle, mutta samalta tuntui välillä Dinastakin. Hän ei tiennyt kaikkea.
Kun Dina seuraavan kerran pyörähti takaisinpäin, hänen miekkansa kalahti Zenin miekkaa vasten. Mies oli heittänyt takkinsa sivuun ja astunut lähemmäs, keskelle harjoittelualuetta.
"Me kaksi, miekat, ei jousta ja nuolia", Zen sanoi nopeasti. Dinaa hymyilytti. Zen halusi, ettei hän päässyt käyttämään parhaita taitojaan hyödykseen, mutta sepä sopi hänelle. Saisipahan hän näyttää, että mies kuvitteli liikoja, jos aikoi voittaa tämän erän.
"Otan haasteen vastaan."
Dinan seuraavat askeleet olivat kuin tanssia. Harjoittelun tuloksena liikkuminen oli vaivatonta ja nainen nautti harjoittelusta, kun sai vastaansa jonkun muun kuin täytetyn säkin. Dina huomasi pian Zenin omat askeleet, aivan toisenlaisen tanssin. Sekin oli vakaata, ehkä voimakkaampaa kuin Dinan, muttei samalla tavalla sulavaa. Niin askeleet vain kuitenkin soljuivat yhteen, sillä kummankin oli pakko mukautua, milloin hyökätäkseen, milloin puolustaakseen.
Miekat iskivät yhteen kalahtaen ja Dina aloitti hyökkäävällä tyylillä näyttääkseen, ettei olisi ollenkaan alakynnessä edes murehtimisen vuoksi. Zen puolustautui ja perääntyi Dinan edetessä, ja nainen ajatteli hetken saaneensa varsin helpon kamppailun. Zen ei pelannut täysillä, Dina näki sen. Hän tiesi, miten Zenillä oli voimaa hyökätä.
"Annatko sinä minun voittaa?" Dina kysyi nauraen miekkojen taas kalahtaessa. Hän antaisi miehelle sitten kunnolla selkään. Sen tämä ansaitsi, jos kuvitteli tasoituksen jotenkin tarpeelliseksi. Zenin vastaus oli nopeasti muuttuva taktiikka. Hän alkoi edetä nopeasti ja Dina joutui vaihtamaan asentonsa enemmän puolustavaksi. Oli väistettävä ja varottava, ettei seuraava pisto osunut kylkeen.
Kahden askeleet kulkivat niin eri tavalla, mutta kuitenkin yhdessä. Kaksi erilaista tanssia.
Dina kumartui alas väistäen yhtä Zenin lyöntiä ja yritti kampata tämän, mutta oli kaatua itse, kun Zen oivalsi hänen yrityksensä ajoissa. Dina tunsi miekan painon hartioissaan ja nautti rasituksesta. Hän väisti ja hyökkäsi innokkaammin, tällä kertaa tarkoituksenaan hämätä vastustajaansa ja saada tämä paljastamaan vasen ja haavoittuvaisempi puolensa miekkakäden ollessa kiireinen. Zen alkoi liikkua niin nopeasti, että Dinalla alkoi olla vaikeuksia pysyä perässä. Askeleet alkoivat mennä solmuun. Hän tiesi, että Zen ehkä oppi jotakin Bladelta, mutta silti... Se tapa liikkua oli jotenkin... liiankin nopeaa.
Kun miekat osuivat yhteen, Dinan ote irtosi, ja Zen sai lyötyä miekan hänen kädestään.
Dina perääntyi nopeasti, mutta jäi tuijottamaan valmistautuneena vastustajaansa. Mies oli jättänyt hyökkäyksensä siihen, mutta hän ei luovuttaisi kun hänellä oli näin hauskaa. Khosalaisen katse siirtyi seinustalla oleviin aseisiin, joiden joukossa oli myös jousiammunnan välineet.
"Ei jousta", Zen muistutti.
"Ei", Dina vastasi siirtäen katseensa takaisin vastustajaan. Hän olisi jousen kanssa loistava, mutta sen käyttäminen harjoittelussa toista vastaan ei ollut oikein. Lisäksi jousen paikka ei ollut täällä, pienessä harjoittelusalissa, jossa pelkkä tähtäys oli uhkarohkeaa.
Zen potkaisi Dinan miekan kauemmas seinän vierelle. "Vieläkö olet mukana?"
"Minä en luovuta", Dina sanoi verrytellen käsiään. "Anna tulla!"
Zen heitti oman miekkansa sivuun ja kohotti kulmiaan naiselle valmistautuen hyökkäämään.
Dina hymyili tyytyväisenä. "Kiva, annat tasoitusta."
Samassa he jo syöksyivät toisiaan kohti.
Dina käytti jalkojaan, mutta näki pian, että Zen oli liian ovela jäädäkseen kampattavaksi. Dinan oli kuitenkin helpompi pysytellä Zenin ulottumattomissa väistellessään alempaa. Pelkin paljain käsin taistellessa he kaatuivat kovalle lattialle, mutta kumpikaan ei huomannut sitä jatkaessaan taistelua.
Dina tiesi saaneensa runsaasti mustelmia, sillä Zen ei ollut varovainen, mutta siitä hän oli tyytyväinen. Mies ei antanut hänelle tasoitusta ainakaan sen vuoksi, että hän oli tyttö. He kierähtivät lattialla useamman kerran ympäri ja lopulta Dina pysäytti heidät jääden ylimmäksi yrittäessään pitää Zenin käsiä sivussa.
"Vieläkö olet mukana?" hän toisti Zenin kysymyksen tyytyväisenä siitä, että oli voitolla. Hän alkoi nousta ylös, valmiina kenties toiseen otteluun. Zen kuitenkin tempaisi heidät uudelleen vauhtiin ja vielä muutaman kierroksen jälkeen he pysähtyivät, Zen pitäen sormiaan esittämässä veistä Dinan kaulaa vasten.
"Hävisit."
Dina hengitti raskaasti ja oli hieman harmissaan häviöstään, mutta ei silti voinut olla nauramatta. Zen oli päässyt yllättämään hänet ja nyt hän oli lattialla alimmaisena ja hävinneenä.
"Tuo veitsijuttu ei ollut reilua", Dina muistutti. "Me kaksi, miekat, ei jousta."
"Niin, ei jousta, mutta tästä ei puhuttu mitään."
"Huijari", Dina mumisi, mutta tiesi, että Zen kuuli hänet. Kaipa tämä leikkimielinen kamppailu oli kääntynyt tasapeliksi, ainakin loppujen lopuksi. Kumpikin oli saanut näyttää osaamisensa. Ja suoraan sanottuna, jos Zenin oli tarkoitus piristää häntä, mies oli onnistunut.
Dina käänsi kasvonsa suoraan ylöspäin irvistäen, mutta hänen ilmeensä muuttui pelästyneeksi, kun Zenin punainen otsatukka heilahti silmän edestä. Dina jäi katsomaan hiljaisena punaista ja pitkää naarmua. Arpi oli vanha, mutta ikävän näköinen, rosoinen reuna halkoi kasvoja silmän kohdalta ja alas poskelle. Suoraan sanottuna se karmi naista, viillon jälki oli selvästi ollut syvä, eikä se kaunistanut Zenin kasvoja.
Dina kohotti vaistomaisesti kätensä ylös siirtäen samalla vielä muutaman punaisen hiuksen pois silmän edestä. Hän ei ollut koskaan huomannut. Kenties hän oli vältellyt Zenin suoraa katsetta, kenties mies oli vain tarkka piilottamaan vammansa.
"Missä-?"
"Bashirissa."
Dinaa kirpaisi itseäänkin kun hän katseli pahannäköistä haavaa. Hän tiesi että se liittyi jotenkin siihen, mitä Zenille oli aikaisemmin Bashirissa tapahtunut. Siksi kaupunkiin meneminen ei ollut helppoa. Dina ymmärsi miestä hyvin. Ilmeisesti joku oli yrittänyt sokaista hänet.
Zen nousi ylös päästääkseen Dinankin nousemaan. Hän ojensi kätensä tytölle, mutta Dina ojentautui istumaan ja siitä ylös ilman apua. Hän haki harjoitusaseensa lattialta ja vei sen paikalleen.
"Odota vain, ensikerralla otellaan reilusti ja silloin tulos on toinen", Dina lupasi nauraen poistuessaan huoneesta. Hän yritti käyttäytyä rennosti ja keventää tunnelmaa, mutta sisuksia kuristi jokin kylmä ja ikävä. Oven ulkopuolella hän kuitenkin vakavoitui ja päästi valheellisen hymyn valahtamaan kasvoiltaan. Häntä harmitti ymmärtää asioita muita myöhemmin.
Ehkä Zen luotti Oliviaan ja kertoi tälle asioistaan, mutta silti... Siltikin Dinasta tuntui, että hän ymmärsi vasta nyt, eikä tämä ymmärrys ollut karttunut kuin vahingossa. Hänestä tuntui pahalta Zenin puolesta.