Trust

12.Luku: Petos ja pettymys

Olivia kiiruhti pitkin käytävää ja ohitti rappuset, jotka laskeutuivat aulaan. Dina katsoi prinsessaa, joka käveli ärtyneen näköisenä seuraavaan käytävään mekon helma kahisten. Tyttö ei edes vilkaissut aulaan heidän suuntaansa.
”Hän näytti aika vihaiselta”, Dina totesi ja seurasi katseellaan prinsessan menoa. ”Blade ei antanut hänelle kotiinpaluusuukkoa.”
”Mitä sitten odotit?” Zen kysyi kohottaen kulmiaan.
”Bladea ajatellen…”, Dina vastasi naurahtaen. ”En kai yhtään parempaa.”

Miten joku saattoikin hermostuttaa häntä tällä tavalla?
Olivia oli yhä turhautunut ja pettynyt astuessaan ruokasaliin kantaen Gardenista ottamaansa kirjaa tiukasti sylissään. Käyty keskustelu pyöri päässä ja toisti itseään samalla, kun tyttö keksi mielessään nerokkaampia vastauksia, joita hänen olisi pitänyt sanoa ääneen. Bladea ei kiinnostanut, miten heidän matkansa oli mennyt, eikä tämä ollut jäänyt aulaan odottamaan. Blade oli sanonut, että hän luuli väärin, jos oletti heidän olevan ystäviä.

Olivia tunsi Dinan, Zenin ja Bladen olevan ystäviään, vaikka toiset inhoaisivat häntä. Hän yritti luottaa uusiin tuttaviinsa, hän halusi uskoa heihin. Ilman kolmikkoa hän tuskin olisi tässä, elossa ja hyvinvoivana, vaikkakin ilman valtakuntaansa ja johtolankoja kadonneesta äidistään. Ei, oli hänellä jo johtolankoja, vaikka hän ei vielä niitä ymmärtänytkään ja kenties Dinalla ja Zenillä oli jotakin uutta kerrottavaa. He olivat ensimmäisiä ystäviä, joita hän sai hovin ulkopuolelta.

Mutta jatkuva nahistelu ja vampyyrin mielialojenvaihtelut saivat Olivian sekoamaan. Hän veti syvään henkeä ja yritti karkottaa rinnan alla möyrivän pettymyksen. Blade oli kuitenkin Seatopiessa. Mutta kuinka kauan? Olivia alkoi yhtäkkiä tuntea pelkoa, sillä hänestä tuntui, ettei Blade pysyisi kaupungissa pitkään. Entä jos mies vain lähtisi?

Olivia istui Rinan viereen pöydän ääreen ja hetken kuluttua Dina ja Zen saapuivat myös. Kumpikin oli hieman siistiytynyt reissun jäljiltä, mutta Zenin kasvoilla oli yhä havaittavissa väsymys tummina laikkuina silmien alla.
”Onko vampyyri liittymässä seuraan?” Rina kysyi. Viileän äänen taakse oli piilotettu epäluuloisuus, joka ei ollut kaikonnut.
Zen kohautti olkiaan ja Olivia oli juuri avaamassa suunsa sanoakseen, ettei Blade ollut tulossa, kun vampyyri astui huoneeseen sulkien oven hieman liian kovaäänisesti perässään.

Blade veti pöydän äärestä tuolin ja asettui tapansa mukaan hieman sivummalle. Olivia oli yllättynyt, sillä hän oli jo ollut varma, ettei mies tulisi. Hän oli vihainen ja puri huultaan, jottei sanoisi jotakin ilkeää. Toista oli vaikea katsoa silmiin, joten hän keskittyi talon emäntään.

”Selvä, kaikki paikalla”, Rina sanoi yrittäen pitää arvioinnin poissa äänestään, ja pian heille tarjoiltiin aikainen lounas, sillä jokainen heistä oli matkansa jälkeen nälissään. Olivia huomasi vasta nyt, että Anton ei ollut heidän seurassaan, mutta ei ehtinyt kysyä Rinalta miksi.

”Aloittakaa te. Miten Gardenissa sujui?” Dina kysyi aloittaen keskustelun ja lappasi tyytyväisenä suuhunsa muhennosta kuin ei olisi saanut ruokaa päiviin.
”Ei hyvin”, Rina vastasi huokauksen jälkeen. Hän laski haarukan kädestään ja keskittyi pöydän ääressä istujiin. ”Felix on lordin puolella, hän ei taida olla kovin innostunut naisesta johtamassa valtakuntaa. Hän on aina ollut sellainen.”
”Hän tuli tarkistamaan laivan”, Olivia selitti ja kertoi lyhyesti tapahtumista.

”Eikö matkasta hyödytty mitään?” Dina kysyi kulmat hieman kurtistuen. Hän vaikutti pettyneeltä.
”Näin taas yhden niistä unistani. Äiti otti minuun yhteyttä, hän jätti minulle koodin. Sen avulla löysin tämän”, Olivia nosti kirjan tuolinsa viereltä. ”Se on Gardenin kartanon kirjastosta.”
Dina ojensi kätensä ottaakseen kirjan ja Olivia ojensi sen hänelle. Rina oli vilkaissut kirjaa jo laivamatkan aikana, muttei osannut sanoa, miksi kuningatar oli halunnut Olivian saavan sen. Prinsessa selitti muille unestaan niin paljon kuin mahdollista.

Dina avasi kirjan keskikohdilta ja käänteli muutamia sivuja eteenpäin.
”Linnan historia? Miksi kuningatar halusi sinun lukevan tämän?” hän kysyi ja ojensi kirjan tarkasteltavaksi Zenille.
”Sen minäkin tahtoisin tietää”, Olivia sanoi huokaisten. ”Olen lukenut jo monta lukua, mutten tiedä mikä tarkoitus sen lukemisessa on. Se on täynnä historiaa, jopa rakennustekniikkaa vanhasta kuninkaanlinnasta, enkä ole kauhean innostunut tutustumaan milloin minkäkin kaukaisen sukulaiseni seurusteluelämänkäänteisiin, joita sivulauseissa tuodaan esiin.”
”Olisiko se vihje?” Zen ehdotti.
”Mistä?”
”Kuningattaren olinpaikasta, lordin suunnitelmista, mistä tahansa”, Zen sanoi ja ojensi samalla kirjan Bladelle, joka ei vaivautunut avaamaan sitä, mutta vilkaisi kuitenkin kannen tekstiä.

”Vai varastitte te kirjan”, Blade mutisi ojentaen kirjan takaisin päin. Dina otti kirjan vastaan ja antoi sen takaisin prinsessalle.
”Se unohtui minun mukaani”, Olivia sanoi. ”Sitä paitsi minä palautan sen vielä joskus takaisin.”

”Eikä sillä ole nyt väliä, tärkeintä olisi saada vihje selvitettyä”, Rina sanoi. ”Selvisimme melko täpärästi, sillä Felix tutkitutti laivan. Hän kehtasi vielä seisoa kanssani kannella ja ivata minua kaiken sen ajan, kun sotilaat tonkivat hyttejä ja ruumaa. Olivian täytyi olla kaupungissa sillä aikaa.”
”Olin kartanossa. Meidät kyllä nähtiin, mutta Anton auttoi minut ulos rakennuksesta. Lähdimme melkein heti takaisin Seatopieen”, Olivia selitti huomatessaan kolmikon yllättyneet katseet.

”Ei siis kovin pitkä vierailu?” Dina naurahti.
”Ei. Valitettavasti”, Olivia huokaisi. Hän näki Bladen pyörittävän silmiään ja mulkaisi tätä ärtyneenä. ”Onko sinulla jotakin sanottavaa?”
”Sinun ei olisi alun perin pitänyt lähteä, niin kuin minä jo aiemmin sanoin”, Blade vastasi. Koko Gardenissa vierailu oli ollut turha, ja Olivialle vaarallinen.

Prinsessan ei pitäisi yrittää leikkiä, jos uhkana oli paljastua ja jäädä kiinni. Mitä iloa oli siitä, että he olivat saaneet pelastettua neiti ylhäisyyden hengen, jos tämä päättäisi seuraavassa käänteessä tapattaa tai vangituttaa itsensä? Blade sai päänsäryn pelkästä ärsytyksestä, sillä hän oli olettanut aivan oikein ajatellessaan, että Olivia joutuisi pulaan. Hän oli päättäväisesti hokenut itselleen, että tyttö pärjäisi, mutta hän ei hetkeäkään ollut uskonut sitä todella. Tässähän se nähtiin.

Olivia ei vaivautunut vastaamaan, vaan kääntyi katsomaan Dinaa ja Zeniä.
”Entä miten Bashirissa?” hän kysyi asiallisesti ja kieltäytyi edes katsomasta Bladeen.
”Oikeastaan… melko hyvin”, Dina sanoi ja katsahti vieressään istuvaa miestä. Sanat tulivat vieläkin empien kuin nainen hakisi oikeaa tapaa kertoa, mistä oli kyse. Kaikki tämä ja Bladen kiukuttelu saivat Olivian epäilemään. Mitä jäi sanomatta?
”Paremmin kuin odotimme”, Zen täydensi kuitenkaan puhumatta suoraan.

”Miten he suhtautuivat teihin? Uskoiko… teitä kukaan?” Olivia jatkoi kyselemistään. Mikä tässä nyt oli niin vaikeaa? Tästä kolmikosta sai puristaa irti sen, mitä halusi saada selville.
”Kaikki meni yllättävän hyvin. He auttavat meitä, jos siihen tulee tarvetta”, Blade puuttui puheeseen.
”Voiko näihin varkaisiin ja huijareihin luottaa?” Rina kysyi epäilevänä. ”Tuloksenne eivät kuulosta kovin kehuttavilta, mikäli tässä on kaikki oleellinen kerrottavaksi.”

”Me teimme alustavan sopimuksen, eivätkä he ainakaan täysin kieltäytyneet”, Blade sanoi hieman vältellen.
”Mitä te sitten sovitte?” Olivia kysyi. Dina katsoi Bladea odottaen tämän puhuvan. Olivialle tuli outo tunne, että he salailivat jotakin.

Hetken verran vampyyri seurasi katseellaan kaikkia pöydän ääressä istuvia. Kuin mies harkitsisi, täräyttäisikö asiansa suoraan vai olisiko helpompi taistella tämä keskustelu läpi hiljaisuudella.
”Lupasimme Bashiriin kauppaluvan ja vapauden, ettei kaupunkia miehitetä. Paremmat olot siis, sitä he kaipaavat”, Blade sanoi lopulta. Olivia kuunteli hämmentyneenä ja yritti sisäistää sanat.
”Mutta tuollaista voi luvata vain hallitsija. He tietävät sen”, Rina sanoi. ”Jäätte tyhjin käsin tuossa kaupassa.”
”Eiväthän he usko valhetta, he haluavat takuita”, Olivia totesi.

Blade katseli heitä kylmä katse silmissään.
”Me lupasimme tulevan kuningattaren kirjoittavan sopimuksen”, vampyyri vastasi tyynesti.
”Mitä?” Rinan ihmetys sai myös prinsessan hätkähtämään tuolissaan.
”Lupasitte?” Olivia sanoi hämmästyneenä ja kääntyi katsomaan Dinaa ja Zeniä. ”Teitte sellaisen sopimuksen minun selkäni takana?”
Dina yritti hymyillä anteeksipyytävästi, mutta tytön hartiat olivat jäykät kuin keho valmistautuisi edessä olevaan huutomyrskyyn.

”Te ette voi luvata sellaista”, Rina sanoi ärtyneenä. Toden totta keskustelijoiden äänet alkoivat kohota. ”Se on hallitsijan päätettävissä.”
”Tehty mikä tehty.” Blade ei näyttänyt ollenkaan katuvalta. Sen sijaan silmissä pilkahti jokin, kiinnostus vai ärtymys, siitä prinsessa ei ehtinyt saada selvää.
”Teittekö te niin? Oikeasti?” Olivia kysyi kuin varmistaakseen Dinalta ja Zeniltä, että Blade puhui omiaan. Bashirilaisten kanssa ei kuulunut tehdä sopimusta tai ylipäätään lupailla mitään noin varomattomasti. Hän toivoi, että joku olisi kieltänyt kaiken, todennut äskeiset sanat valheiksi, mutta sen sijaan Dina ja Zen vain istuivat hiljaa. Onneksi edes khosalainen näytti hieman häpeävän.

Olivia tiesi, että hänen äitinsä oli tehnyt työtä saadakseen jonkinlaisia välejä Bashirin kaupunkilaisiin, mutta toistaiseksi tuloksia ei ollut syntynyt. Menneisyyden tapahtumat ja valvonnan puutteessa ollut kaupunki oli ajautunut osaksi rikollisuutta, eikä vanhoja virheitä korjattu helposti. Hänen pitäisi joskus itse hallita maata, jatkaa ehkä äitinsä työtä, eikä sitä helpottanut se, että joku te luvattomia sopimuksia ilman hänen suostumustaan. Oliko kaikki aikaisempi sovittelutyö nyt turhaa?

”Minä luotin teihin”, Olivia sanoi noustessaan ylös. Tuoli raapi lattiaa kovaäänisesti ja ovensuussa oleva palvelijatyttö hätkähti viedessään tarjotinta salista keittiön puolelle. Olivia ei voinut uskoa tapahtunutta. He olivat luvanneet mahdottomuuksia hänen nimellään, puhumatta ensin hänen kanssaan ja bashirilaiset ottaisivat asian varmasti myöhemmin esille. Kuninkaallisen perheenjäsenen sana oli mahtia, mutta valheeksi osoitettuna se saisi kansassa aikaan katkeruutta ja asettaisi prinsessan häpeään.

”Minä luulin että te olette minun ystäviäni”, Olivia jatkoi tuijottaen Dinaa, jonka hän ikinä olisi uskonut pettävän hänen luottamustaan. Hän oli odottanut, että he keskustelisivat tällaisista asioista, mutta kolmikko taisi sopia kaikesta ilman häntä. Hänet jätettiin vaille tietoja kuin hän olisi typerä tai ei ymmärtäisi, mistä tässä kaikessa oli kysymys.
”Tämä ratkaistaan helposti”, Rina sanoi ojentaen kätensä kohti Oliviaa, toivoen tämän istuutuvan. Naisen ääneen oli hiipinyt arvovaltaan kuuluva itsevarmuus, joka mitätöi muut. ”Sinä vain et kirjoita minkäänlaista sopimusta, varkaat voivat tulla valittamaan kohtaloaan myöhemmin. Mikään sopimus ei ole virallinen ilman allekirjoitustasi.”

Naisen katse kiersi pöydän äärellä istuvissa. ”Näiden ihmisten lupaukset eivät ole minkään arvoisia. Sinun nimissäsi he tuskin voivat tehdä vahinkoa, jos heidän ainoat liittolaisensa ovat alamaailman väkeä.”
”Ei”, Olivia vastusteli työntäen Rinan käden pois luotaan. ”Ei tämä ole näin vain sovittu! Ette te voi tehdä tuollaista ilman minun lupaani!”
”Se oli tässä tilanteessa pakollista”, Zen totesi rauhallisesti. ”Eikä lupaus tai lupaamatta jättäminen ole tässä kohtaa oleellista. Tärkeintä on, että meillä on tuki Bashirista, kun sitä tarvitsemme.”
”Se ei tarkoita, etteikö teidän olisi pitänyt kysyä minulta!”
”Me emme tarkoittaneet sillä mitään pahaa, päinvastoin”, Dina yritti sanoa järkevästi ja yritti selvästi vedota Olivian myötätuntoon lempeämmällä äänellä. ”Se oli keino saada heidät uskomaan meitä.”
”Älä syytä Dinaa ja Zeniä, se oli minun ideani”, Blade sanoi kääntäen huomion takaisin itseensä. Dina älähti vastalauseen.
”Ei, me sovimme yhdessä-”
”Dina. Se oli minun ideani”, Blade keskeytti, mutta tuijotti edelleen tiiviisti Oliviaa. Prinsessa kihisi kiukusta ja nojautui pöytää vasten kuin voisi pian kavuta sen yli motatakseen vampyyria.

”Minä arvasin! Yritätkö sinä kasata minulle vain lisää vaikeuksia? Bashirilaiset tulevat vaatimaan sopimusta täytettäväksi myöhemmin!” Olivia tajusi vasta hetkenpäästä huutaneensa. Blade ei näyttänyt sen kummemmin reagoivan huutoon, mutta koko keskustelu oli miehelle selvästi epämieluisa.
”Tämän vuoksi minä en tätä sinulle kertonut”, Blade sanoi pinnistellen pitääkseen äänensä tyynenä. Olivia tuhahti ja paiskasi kätensä pöytää vasten.
”Minä en luota varkaisiin!”
Ensimmäisen kerran Bladen ääni kohosi. ”Varkaita tai ei, he ovat hyviä taistelijoita!”
”Sinun kaltaisiasi huijareita, joista ei ole mitään apua!” Olivia kiljaisi ja nyt myös Blade oli noussut ylös. Dina yritti saada Olivia takaisin istumaan, mutta prinsessa ei kuunnellut häntä. Hän tunsi poskiensa hehkuvan punaisena suuttumuksesta ja koko huone tuntui kuumemmalta kuin hetkeä aiemmin.

”Neiti tulevan kuningattaren on parempi olla puhumatta asioista, joista ei tiedä”, Blade sähisi pilkallisesti ja Olivia kuuli tämän äänensävyn muuttuneen. Ärtymys oli saanut sekaansa palasen ivaa. Hän tuijotti vampyyrin kylmiin silmiin ja keskittyi pidättelemään kyyneleitä.
”Minä en voi tietää, jos te valehtelette minulle!”
”Parempi olla puhumatta huonolle hallitsijalle kuin paljastaa ja pilata koko suunnitelma.” Bladen hyisiä ja pistäviä sanoja, jotka iskeytyivät Oliviaan kuin veitset.

Hän oli aikeissa sanoa jotakin uudelleen ilkeästi, mutta jääkylmä tuijotus sai hänet mykistymään. Kurkussa oleva palanen kasvoi ja tukki hengitystiet. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin, tyttö nieleskeli ja tönäisi tuolinsa voimakkaasti taaksepäin päästäkseen pois pöydän luota. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa Rinan estelyitä tai Dinan pyyntöä jäädä. Hänen oli päästävä pois tästä huoneesta, näiden ihmisten luota. Saliin laskeutui hiljaisuus, kun prinsessa hävisi käytävään.

Rinan katse olisi saattanut tappaa, jos tuijotukseen olisi ollut mahdollista kuolla. Blade ei viitsinyt mulkoilla takaisin, vaan istuutui uudestaan tuolilleen katsomatta muihin. Hän oli ollut lähellä menettää malttinsa pahasti. Hän oli jo valmiiksi ärtynyt, ja nyt Olivia oli saanut hänet suuttumaan yhä enemmän.

Dina nousi pöydästä melkein heti, mutta maltillisemmin.
”Anna hänen olla hetki”, Zen ehdotti hiljaa, mutta Dina pudisti päätään.
”Minä puhun hänelle. Parempi, ettei hän ole yksin”, hän sanoi ja katosi ovesta prinsessan perään. Muut jäivät ruokasaliin, mutta tunnelma oli selvästi laskenut aiemmasta.

Rina pidätteli haluaan sanoa jotakin pahasti, sillä ehkä Olivian olisi parempi selvittää asia itse ”ystäviensä” kanssa. Tyttö oli niin järkyttävän sinisilmäinen. Näiden ihmisten onnekas suunnitelma ja prinsessan pelastuminen ei tarkoittanut, että he olisivat olleet aina kuninkaallisen perheen asialla. Rina oli hölmöyksissään antanut tytön pitää tuttavansa ja kolmikon suunnitelmansa. Nyt siitä olisi tultava loppu. Ongelma olisi muilta osin helposti hoidettu: Olivian ei pitäisi ainakaan kirjoittaa mitään sopimuksia. Kuka vain saattoi lupailla vaikka kuun taivaalta, mutta sopimuksista tehtiin virallisia vasta kun niistä keskusteltiin oikeiden ihmisten kanssa ja niiden alla oli vahvistuksena kuninkaallinen sinetti.

Rina nousi hitaasti pöydästä ja vilkaisi sekä vampyyriä että Zeniä. Lounas ei maistunut, eikä häntä kiehtonut jäädä tämän kaksikon seuraan enää pidemmäksi aikaa.
”Ehkä jatkamme kokousta myöhemmin”, hän totesi kylmästi ja katosi ulos salin ovesta. Kului vain hetki ja Zen nousi myös.
”Kadutko?”
”Mitä?” Blade kysyi keikkuen tuolillaan.
”Mitä sitä totuudesta sanotaankaan?”
Blade käänsi ärtyneenä katseensa pois. Tuolin jalat kopahtivat lujasti maahan.
”En. Hän saisi tietää asiasta kuitenkin.” Miehen ääni muuttui muminaksi.
”Ei hän ikuisesti ole vihainen. Hän ei näe kokonaiskuvaa.”
”Tässä se taas nähdään. Kannattaisi pitää kaikki omana tietonaan ja olla yhtä paha kuin ennenkin”, Blade totesi kuin ei olisi kuullut Zenin sanoja.

Zen katosi salin ovesta, kuten muut ennen häntä ja Blade jäi yksin ruokasaliin. Hän keikkui hetken tuolillaan miettien, mikä kaikki tähän mennessä olikaan mennyt pieleen. Yllättävän monia ajatus tuntui koskevan Oliviaa. Tyttö oli tietyssä määrin oikeassa, että eihän hän voinut ymmärtää, kun kaikkea ei hänen korvilleen kerrottu. Samaan aikaan prinsessa ei sen kummemmin ollut osoittanut minkäänlaista kykyä strategiaan tai ylipäätään vastuunottamiseen. Olivian mielessä oli kuningattaren löytäminen ja kuvitelma uusista ystävistä, joita hän yllättäen oli matkallaan saanut.

Ei sellainen kuninkaallinen ansainnutkaan tulla osaksi suunnitelmia. Virheitä ei sopinut tehdä, eikä heillä ollut aikaa taivutella prinsessaa, mikäli tämän oikkuihin ei jokin suunnitelman yksityiskohta sopinut. Blade hieroi oikealla kädellä ohimoaan ja nojasi taas taakse, päästi tuolin kopsahtamaan eteen lattiaa vasten.
Keikunta pysähtyi äkisti hänen kuulleessaan kirkaisun ja huutoa. Jotakin kolahti lujasti lattiaan kuin kokonainen seinä olisi kaatunut. Hän tunnisti huudon heti.



Käytävä sumeni silmissä, mutta jotenkuten prinsessa pääsi etenemään pois salista. Olivia kiiruhti kohti portaikkoa ja pyyhkäisi silmiään kun vihan kyyneleet valahtivat poskille.
”Minä olen tyhmä, minä olen niin tyhmä…”, hän hoki hiljaa itselleen ja toivoi katoavansa, vajoavansa lattian läpi. Oliko hän niin sokeasti luottanut muihin? Hän ei halunnut riidellä, mutta ei myöskään suostunut antamaan periksi tässä asiassa, koska hän tiesi, että muut olivat tehneet väärin. Periaate, se tämä oli. Hän pitäisi päänsä.

Eikä häntä mulkoiltaisi sellaisilla kylmillä silmillä! Bladella ei ollut mitään oikeutta sanoa hänelle mitään maan hallitsemisesta, ei, miehellä ei olisi oikeutta arvostella häntä mistään! Bladen ääni oli muuttunut melkein kokonaan siksi ääneksi, jota Olivia mielessään nimitti ”vampyyrin ääneksi”.

Se oli melkein sähähdys, vihaisena kylmä ja satuttava, joskus viekas ja selvästi vaarallinen. Olivia ei tiennyt, miksi ne sanat sattuivat häneen yhtäkkiä niin kovasti.
”Olivia! Odota.”

Olivia ei halunnut pysähtyä, mutta hidasti kuitenkin vauhtiaan. Hän pääsi alas muutaman portaan ja pyyhki sitten poskensa. Nenää kutitti itkunpuuskan jäljiltä. Dina sai hänet nopeasti kiinni ja kiersi hänen eteensä niin, että hänen oli pakko keskeyttää kulkunsa.
”Kuuntele minua hetki”, Dina aloitti ja huomasi sitten prinsessan kiiltävät silmät.

”Ei tämä ole noin paha asia”, Dina yritti rauhoitella Oliviaa, joka räpytteli ahkerasti ja piti uudet kyyneleet poissa. Se ei kuitenkaan ollut soveliain valinta ensimmäisille sanoille.
”Saan pahoittaa mieleni!” prinsessa lähes tiuskaisi. Dina huokaisi syvään.
”Tiedän, tiedän, tietenkin saat. En osaa valita sanojani kunnolla. Tarkoitan vain, että asia koskee nyt laajempaa mittakaavaa kuin vain valheita tai kertomatta jättämisiä. Kyse on sinun tulevaisuudestasi.”
”Minä vain olen niin vihainen”, Olivia sanoi hiljaa. Ja hän oli, Dinakin näki sen. "Jos me todella pidämme yhtä, meillä ei pidä olla salaisuuksia."
”Tämä sopimus on pelkästään meidän avuksemme. Se on sovitteluyritys bashirilaisia kohtaan”, Dina sanoi ja jatkoi ennen kuin Olivia ehti sanoa vastaan. ”Luulitko, että Zen lähtisi Bashiriin vain sinun kiusaksesi? Tai että Blade haluaa härnätä sinua?”

”Zenistä en uskoisi mitään pahaa, mutta Bladen ilkeydestä olen varma”, Olivia vastasi. Dina katsoi häntä hieman närkästyneen näköisenä.
”Sinä olet ihan sokea siinä suhteessa. Älä kuvittele Bladesta aina kaikkein inhottavinta vaihtoehtoa”, hän sanoi. ”Sinä tunnet Zenin paremmin kuin minä ja silti minäkin havaitsin, että hän ei mennyt Bashiriin mielellään. Ja sen kaiken uhrautumisen jälkeen syytät heitä petturuudesta.”

Dina näytti hieman katkeralta. Hän tiesi, miltä Oliviasta oli tuntunut, kun ei tiennyt kaikkea, mutta hän ei silti valittanut. Hän ei itkenyt, hän ei suuttunut.

Olivia tiesi Zenin menneisyyden, koska mies oli kertonut sen hänelle. Olivia tajusi nyt unohtaneensa, että kaikki eivät sitä silti tienneet. Eikä Zen ollut tainnut kertoa Dinalle.
”Minä unohdin. Zenillä on historiansa sen kaupungin kanssa”, Olivia kuiskasi. Hän käänsi katseensa pois, sillä häntä alkoi nolottaa. ”Bashirissa oli hänelle varmasti vaikeaa.”

”Zen voi kertoa, jos tahtoo, mutta minä en kysele. Hänellä on menneisyytensä, mutta hän lähti Bashiriin”, Dina sanoi. ”Yritän saada sinut tajuamaan, että tätä tehdään sinun ja valtakunnan vuoksi. Se vaatii toisinaan vaikeita asioita, enkä mene sanomaan, että Blade olisi ihan yksinkertaisin kaveri tällaisissa tilanteissa. Hän panttaa tietoa, kun ei luota muihin. Tässä on kyseessä suurempi suunnitelma, jossa sinunkin pitäisi olla enemmän osallisena, myönnän sen. Me emme ole sinua vastaan.”
Olivia katseli päättäväisiin silmiin, jotka vakuuttivat hänelle luottamusta. Dina oli sentään myöntänyt, että kolmikon toimissa oli parantamisenvaraa. Ainakin rehellisyyden suhteen. Mutta niin olisi parannettavaa Oliviallakin, jos hän tahtoisi olla mukana, eikä vain odottaa seuraavaa hetkeä, kun joku pelastaisi hänet.

”Minä taidan alkaa olla sellainen hemmoteltu prinsessa, jota sinä inhoat”, hän naurahti surkean kuuloisena ja nyyhkäisi, kun uudet kyyneleet ryöpsähtivät poskille.
Dina naurahti myös, sillä hän näki kuinka Olivia katui riitaa.
”Ei, päättäväisyydessä ja itsepäisyydessä on tietyissä rajoissa jotain hyvääkin. Eikä kyynelissä ole mitään pahaa, se vain osoittaa, että sinä tunnet”, Dina sanoi ja ojensi kätensä prinsessan olkapäälle. ”Ja se on yksi tärkeimpiä asioita, varsinkin nyt, kun elämme tällaisia aikoja.”

Olivia huokaisi ja antoi helpottuneisuuden valua lävitseen. Uusi hengenveto, jälleen pitkä ja rauhoittava huokaus. Itkuista kehoa vapisutti, kun kiukun nostama lämpö alkoi haihtua.
”On se silti noloa. Tällaisen asian vuoksi.” Olivia pyyhkäisi kämmensyrjällä poskeaan. ”Haluan olla jatkossa mukana enemmän ja ymmärtää, mutta en tiedä tämän jälkeen… Blade tuskin edes puhuu minulle enää.”
”Sinä voit sopia koko jutun. Bladen kanssa siis”, Dina vakuutti rauhallisena.
”Ensin tahdon olla hetken yksin”, Olivia sanoi ja yritti hymyillä. ”Minun pitää… miettiä.”

Dina nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti käytävään samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Olivia odotti, että Dina katosi hieman kauemmas, minkä jälkeen hän kipitti portaat alas seuraavalle tasanteelle ja jäi nojaamaan käytävän seinään. Pitikö Dinankin nähdä hänen itkevän? Koko purkaus hävetti nyt kahta kauheammin.

Hän sopisi asian Zenin kanssa. Mies taatusti kuuntelisi hänen anteeksipyyntönsä, ja olisi varmaankin yhtälailla pahoillaan keskustelun saamasta käänteestä kuin Dina. Ja Bladen myös. Mutta siihen hän tarvitsi rohkeutta, sillä Olivia ei ollut varma, miten hän uskaltaisi kohdata vampyyrin. Blade oli jotenkin niin muuttunut… taas kylmäksi. Etäiseksi.

Kovaa huutoa ja jyskettä. Rysähdys. Olivia säpsähti irti seinästä ja kohotti kasvonsa seinällä tärisevään tauluun. Ääni kuului selvästi ylemmästä kerroksesta, kenties suoraan yläpuolella olevasta oleskeluhuoneesta. Siitä suunnasta, mihin Dina oli lähtenyt.



Mikä sotku. Rina astui oleskeluhuoneeseen ärtyneenä, kuten moni hänen kodissaan sinä iltana. Palvelustyttö, joka oli pöyhinyt huoneen sohvilla olevia tyynyjä, kipitti kiireen vilkkaa pois ja niiasi vielä ovella. Rina ei kiihtymykseltään kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota. Olivian ystävät onnistuivat aiheuttamaan yllättävän paljon harmia, vaikka vakuuttivat olevansa hyvällä asialla. Rina tosin ei ollut luottanut vampyyriin alussakaan, eikä tämä tapaus nostanut luottamustasoa Dinaa tai Zeniä kohtaan.

”Naurettavaa, että he edes kuvittelevat voivansa tehdä sopimuksia ilman Olivian suostumusta”, Rina sanoi Antonille kulkiessaan rivakasti huoneen poikki. Anton seurasi häntä ja kuunteli, sillä hän ei ollut ruokasalissa ja sai vasta nyt tietää kaiken johtajattarelta. Mies seurasi katseellaan, kun nainen pysähtyi, huitaisi kädellään yhä puhuessaan. Anton ei kuitenkaan enää kiinnittänyt huomiota sanoihin, tarpeettomat äänet hävisivät ja kaikki muu kirkastui. Rina kääntyi häntä kohti sanoen jotakin.

”Mitä mieltä sinä olet?” Rina kysyi kääntyessään. Anton ei vastannut, ja Rinan mielestä mies näytti hieman sairaalta. Kasvoille oli ilmaantunut kalpeus ja otsalle kiilto kuin kuumeisena.
”Onko kaikki-?” Rina ehti aloittaa, ennen kuin jokin sai hänet sinkoamaan melkein koko huoneen poikki lattialle. Huuto pääsi ulos vaistomaisesti, eikä hän itse tajunnut huutaneensa.

Hirvittävä ja pistävä kipu viilsi Rinan kättä. Jokin terävä oli osunut siihen ja nyt hän tunsi lämpimän veren valuvan käsivartta pitkin. Päätä kivisti, sillä hän oli lyönyt takaraivonsa rajusti lattiaan. Oliko hän osunut pöydänjalkaan vai kenties sohvan vieressä olevaan jalkalamppuun? Mitä oikein oli tapahtunut?

Naisen selkää jomotti, kun hän havahtui siihen, että makasi lattialla. Käsi oli veren peitossa, mutta Rina ei tahtonut katsoa sitä enempää. Hän oli haavasta jo tarpeeksi tietoinen, eikä sen katsominen ainakaan parantaisi oloa. Päässä kaikki tuntui menevän sekaisin ja näkökenttä huojui hiukan. Kirjoituspöydän edessä oleva tuoli oli kaatunut ja pöydän kulmassa oli iso lovi.

Voi luoja. Hän nousi ripeästi ylös kivusta piittaamatta ja näki Antonin edessään vetävän miekkansa esiin. Rina tuijotti miehen muuttuneita kasvoja kauhuissaan, kun mies käänsi miekan terän osoittamaan häntä.
”Anton?” hän kysyi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Oliko Anton kaatanut hänet? Mistä se kaikki voima oli tullut? Luonnoton liike, hyökkäys ilman minkäänlaista selitystä. Huoneessa ei ollut muita. Ei muita kuin he…

”Anton? Mitä tämä on?” Sanat tulivat ulos hieman vaikeasti. Mies hänen edessään ei näyttänyt enää samalta sotilaalta, jonka hän oli tuntenut. Silmissä oli hullunkiilto, rintakehä kohoili rajusti miehen haukkoessa henkeä. Miekkakäsi oli kuitenkin vakaa ja terä suunnattu kohti häntä.

Rina hapuili kädellään selkänsä taakse löytääkseen jotain, mutta takana oli vain seinä. Muutaman metrin päässä olisi kirjahylly. Hän hivuttautui hitaasti sitä kohti ja samassa Anton hyökkäsi uudelleen. Rina ei ehtinyt kuin vaistomaisesti nostaa toisen kätensä eteensä, vaikka se ei mitään suojaisikaan. Hänen silmänsä räpsähtivät kiinni ja pelko kiisi sekunnissa hänen lävitseen.

Sillä hetkellä, kun hän luuli Antonin hyökkäävän, oleskeluhuoneen ovi pamahti auki. Rina kuuli pelkän valtavan rysäyksen ja hän itse vajosi lattialle. Niskaan putosi jotakin kovaa ja kolina ja kahina jatkuivat melkein ikuisuudelta tuntuvan hetken.

Rina laski kätensä ja tuijotti nyt vampyyriä, joka piteli Antonia seinää vasten. Hän ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan, vaan tuijotti miestä kaatuneen kirjahyllyn ylitse. Päässä huojui ja näkökenttä vaihteli terävästä sumeaan. Pois. Hänen pitäisi päästä pois.

Blade tuijotti miestä kiiluviin silmiin pidellessään tätä seinää vasten. Hän oli kuullut Rinan huudon ja lähtenyt katsomaan mitä tapahtui, kun veren haju kantautui hänen nenäänsä. Hänen reaktionsa olivat nopeammat kuin ihmisten ja siksi hän oli myös tilanteen tajutessaan ehtinyt väliin. Anton tosin vaikutti myös nopealta, sillä hän oli liikkunut ketterästi ja sulavasti. Bladen etu oli ollut yllätys.

”Mitä helvettiä sinä teet?” Blade sähähti pidellen Antonia tiukasti paikoillaan. Hän tuijotti kasvoja, jotka eivät olleet enää samat, jotka hän oli nähnyt ennen Bashirin matkaa. Se ei ollut sama ihminen. Se ei ollut ihminen.

”Sielunsyöjä”, Blade totesi hiljaa, ennen kuin Anton ehti vastata hänen kysymykseensä. Olento sai miehen kasvot irvistämään ja näyttämään hyvin erilaisilta kuin Antonin omat kasvot. Ilmeet vääristyivät, kehoa liikuttava olento ei tuntunut sopivan ihmisen raameihin.

”Sinä et estä minua”, se puhui melkein kuin nauraen, hieman hakien sanojen muotoa. Äänessä oli jotain vääristynyttä, kuten olennon koko olemuksessa. Aivan kuin se ei kykenisi ohjailemaan itseään kunnolla. ”Naisella ei ole väliä, minä en sitä tarvitse. Mutta toisen minä haen, toisen minä tapan.”

Blade ei vastannut, mutta tunsi huoneessa leviävän veren hajun, joka tuntui kuin kietoutuvan hänen ympärilleen. Verta. Melko paljon… Rina. Nainen oli loukkaantunut ja yhä polvillaan lattialla, käsi verta vuotaen. Sielunsyöjä näki veren aiheuttaman sykähdyksen Bladen kasvoilla ja silmissä.
”Sinäkin tarvitset sitä… Mutta minä tapan sen ensin”, sielunsyöjäsi sanoi hiljaa, niin että vain Blade kuuli sen sanat.

”Pidä suusi kiinni”, Blade totesi ja puristi olentoa kurkusta. Antonin miekka oli pudonnut olennon otteesta, mutta miehen sätkivät raajat tuntuivat yhä olevan voimissaan.
”Prinsessan…”
Se sai Bladen sisukset kylmenemään. Valitettavasti olento huomasi sanojen vaikuttavan häneen.
”Annan veren virrata…” Sielunsyöjän silmät pyörivät, ja olio näytti mielipuoliselta ja kuvottavalta. Bladen sisällä kohahti kun tämä kuuli olion äänen ja sen sanat, yhdisti ne sielunsyöjän tappamisenhaluun. Tämä yksilö oli selvästi tavallista hullumpi, kuin pieleen mennyt yritys hallita ihmiskehoa.

Sitäkö sielunsyöjä oli täällä tekemässä? Etsimässä Oliviaa? Blade oli nähnyt Olivian useasti keskustelemassa Antonin kanssa kartanossa, hän oli nähnyt miehen epäilevät katseet häntä, vampyyriä, kohtaan. Ja hän tiesi, että viimeisten päivien aikana Olivia oli ollut Antonin kanssa. Yksin.

”Aivan, prinsessan!” Sihinä täytti Bladen ajatukset, hän näki mielessään sielunsyöjän ajatuksen, sen koko suunnitelman. Sielunsyöjä näki tunteiden kirjon Bladen silmissä, nautti aikaansaannoksestaan ja tiesi sanat, jotka seuraavaksi sanoisi.

”Prinsessan! Otan tytön ja tapan, revin, raiskaan, raatelen, valutan kaiken veren ja juon sen sinun edessäsi-”
Sen pidemmälleolio ei ehtinyt, kun Blade katkaisi yhdellä sulavalla liikkeellä sen kaulan.

Rina kuuli naksahduksen ja nosti käden suunsa eteen. Hän näki Antonin ruumiin putoavan lattialle kuin räsynuken, kun Blade ei enää pitänyt siitä kiinni. Vampyyri kääntyi ympäri katsomatta häneen ja katosi huoneesta. Polttava kipu sumensi ajatukset ja kehoa pisteli joka puolelta. Rina ei kyennyt nousemaan ylös.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös