TRUST
11. Luku: Kirja
Laiva oli seissyt satamassa jo tuntikausia, kun Rina lopulta saapui hakemaan Olivian. Nainen ilmoitti, että kaupunginjohtajan palvelusväki oli ottanut heidät vastaan. Kaikkein parasta olisi tuoda myös prinsessa pois laivalta, jossa oli melkoinen vilske valmistelujen vuoksi. Uusia tarvikkeita ja ruokaa kannettiin sisään paluumatkaa varten. Kansi kuurattiin ja kaupunginjohtaja Felixin omia sotilaita oli tulossa pistäytymään laivassa.
Niinpä Rina puki Olivialle pitkän, tumman matkaviitan ja sitoi tytön hiukset tiukalle nutturalle. Tyttö kuulemma näytti edes hieman varttuneemmalta niin. Kenties valmistelujen oli tarkoitus hämätä niitä, jotka muistaisivat nuoren prinsessan kasvot. Olivia ei pitänyt tiukasta kampauksesta, joka kiristi ja tukisti, mutta ei väitellyt vastaan. Kannella Anton kehotti prinsessaa nostamaan hupun päänsä peitoksi, minkä tyttö tekikin, ennen kuin he lähtivät matkaan.
Gardenin kaduilla kulki ihmisiä asioillaan, ja Olivia ehti nopeasti katsoa taakseen satamaa, jossa oli useampia laivoja. Mastot kohosivat korkealle kohti taivaalla lipuvia pilviä. Rina kulki käsi Olivian selän takana kuin ohjaamassa häntä eteenpäin. Anton kulki aivan heidän jäljessään ja muutama Rinan joukon sotilas kulki heidän ympärillään.
Garden vaikutti mukavalta kaupungilta. Olivia ehti nähdä vilaukselta monen talon luona kauniita istutuksia ja kasveja ruukuissa, kun he pääsivät pois satama-alueelta. Taloja oli paljon, ja kadut olivat leveitä, eivätkä he kulkeneet yhtäkään sivukujaa, vaikka Olivia ajatteli, että heidän olisi tullut olla mahdollisimman huomaamattomia. Markkina-aukiolla tuoksuivat kasvikset, kala ja lämpimät leivokset, joita pienissä kojuissa myytiin. Aukiota reunustavan kadun vieressä kulki tolppia, joihin oli asetettu roikkumaan kukkaistutuksia. Tolppien välissä kulkivat iloisenväriset viirit, joita tuuli heilutteli.
Harvat ihmiset kuitenkaan katsoivat heidän suuntaansa heidän kävellessään ohitse. Olivia olisi halunnut katsella enemmän ympärilleen, mutta pysähdyksiin ei ollut aikaa. Rina halusi viedä prinsessan mahdollisimman pian pois kaupunkilaisten lähettyviltä.
Felixin asuinrakennus, vanha kartano, sijaitsi kaupungin rehevimmällä seudulla. Komean talon lähettyvillä oli suuri puutarha, jossa Olivia ehti nähdä muutamia ihmisiä töissä. He kulkivat katettua käytävää kohti ovia, joita kehysti tumma puu. Talo oli valtavan kokoinen ja valkea kuin lumi. Ovella seisoi sotilas, joka tarkasteli heitä, mutta päästi heidät läpi tunnistettuaan Rinan.
Niinpä Olivia vietti seuraavat tunnit vierashuoneessa, mikä tuntui melkein yhtä tylsältä kuin odottelu laivassa. Rinan oli määrä tavata Felix iltapäivän aikana, mutta sitä ennen Olivialla ei ollut lupa liikkua käytävillä tai tutkia taloa. Anton seisoi käytävän puolella oven edessä vahdissa, mikä entisestään sai prinsessan tuntemaan olonsa vangiksi.
Tyttö kuluttikin aikaansa tähyilemällä ulos kapeasta, mutta korkeasta ikkunasta, joka avasi näkymän laajaan puutarhaan. Piha olikin vielä suurempi kuin hän oli kuvitellut. Se veti melkein vertoja kuninkaanlinnan kuuluisille istutuksille. Olivia muisteli, mitä tiesi Gardenin kaupungista. Hänen mieleensä tulivat vain satama, vehreys ja yksinäinen kaupunginjohtaja, jolla ei ollut perhettä ympärillään. Asuiko mies yksinään tässä valtavassa talossa?
Talo oli sisustettu vanhoilla, mutta koristeellisilla huonekaluilla. Sävyt tuntuivat vaihtelevan vaaleasta kermasta tummaan puuhun. Ainoana väriläiskänä olivat tummanvihreät verhot ja tuolien kangaspäälliset. Tässä vierashuoneessa oli vain sänky ja lipasto sekä yksi koristejalkainen nojatuoli. Lipaston päällä oli vielä pölyä, joka tarttui tytön sormeen hänen vetäessään kättä tummaa puun pintaa pitkin. Palvelusväki ei ollut tehnyt kovin tarkkaa työtä valmistaessaan kiireesti muutoin käyttämättömänä olleen huoneen.
Olivia oli palannut ikkunan eteen ja yritti juuri selvittää, miten salpa aukeaisi, kun ovelta kuului koputus. Anton astuikin pian sisään ja sulki oven perässään. Hän katsoi puolittain ikkunalaudalle kiivennyttä prinsessaa uteliaana.
”Ethän ajatellut livistää ikkunan kautta?” mies kysyi.
”En tästä kerroksesta”, Olivia sanoi ja laskeutui alas. ”Olisin vain halunnut nähdä vähän pidemmälle. Erottaa näkeekö täältä satamaan asti. Talo on varmaan kaupungin korkeimmalla kohdalla.”
”Kaupunki sijaitsee aika jyrkässä kohdassa, koko alueen rakennus oli haasteellista aikoinaan. Kadut nousevat rannalta tänne ylemmäs”, Anton myönsi ja asteli lähemmäs. Sitten mies tuntui ryhdistyvän ja palaavan vakavaksi. ”Ajattelin vain varmistaa, että teillä on kaikki hyvin.”
Olivia oli yllättynyt, mutta iloinen huomionosoituksesta.
”Tämä piileskely tuntuu typerältä. Mielelläni kuljeskelisin edes hieman kaupungissa.”
”Sitä en voi luvata”, Anton sanoi. ”Mutta kenties pieni kierros talossa ei ole pahitteeksi.”
Olivian kasvot kirkastuivat. Hän lähti mielellään tutkimaan vanhaa taloa ja sen huoneita, vaikka ei saisikaan tehdä tutkimusretkeään yksin.
He suuntasivat kulkunsa talon rauhallisempaan osaan. Edes palvelusväkeä ei näkynyt häärimässä käytävillä. Pieniä palvelijoiden portaita pääsi alas seuraavaan kerrokseen, mutta ala-aulaan he eivät palanneet. Olivia uskalsi kurkata yläkerrassa muutamiin huoneista, mutta ne olivat samanlaisia kuin Rinan saama vierashuone. Tosin sängyissä ei ollut vuodevaatteita ja huonekaluja oli peitetty valkein lakanoin.
Alakerrasta löytyi suurempi huone, johon toivat valoa korkeat ikkunat. Kiinnostuneena Olivia asteli peremmälle ja tajusi olevansa vanhan talon kirjastossa. Korkeat hyllyt kohosivat kohti kattoa. Hyllyrivistöjä oli asetettu joka keskelle huonetta, sillä opuksia oli valtavan paljon. Olivialla oli yhä matkaviitta harteillaan, mutta nyt hän laski jo huppunsa. Hän voisi yhtä hyvin kuluttaa aikaansa lukemalla, mikäli hän joutuisi vielä piileskelemään ja odottamaan.
Anton lupasi olla käytävän puolella varmistamassa, että tyttö saisi tutkia kirjoja rauhassa. Kun ovi sulkeutui, tyttö veti suuret verhot pois ikkunan edestä, jotta saisi huoneeseen lisää valoa ja lähti kulkemaan hyllyjen välistä käytävää kirjoja tutkien. Kyseinen hylly oli täynnä tieteellisiä kirjoja ja tutkielmia sekä valtiollisia selvityksiä, eikä mikään kuulostanut Olivian mielestä kovin mielenkiintoiselta.
Hän ei ollut varma, olisiko kirjastossa kertomuksia tai edes hieman helpommalta kuulostavia oppikirjoja, mutta kannatti ainakin kokeilla. Olivia siirtyi seuraavaan käytävään ja huomasi hyllyn päädyssä merkityn numero-kirjain-yhdistelmän. Ylälaidassa luki ”TIETOKIRJALLISUUS” ja tekstin alla oli koodi: 99.1. Aivan erilainen järjestelmä kuin pääkaupungissa heidän omassa suuressa kokoelmassaan.
Hetken Olivia tuijotti numeroita aivan hiljaa ja kaivoi taskustaan paperinlapun, jota oli availlut viimeisen päivän ajan todella useasti.
COL 37.2. Voisiko se olla…?
Olivia veti kiristävän nutturansa auki ja antoi hiusten valua vapaina selkäänsä pitkin. Hän halusi pystyä ajattelemaan ja kiristävä kampaus sai hänen päänsä särkemään. Hän vilkaisi paperia uudelleen. Jos se olisi… Jos se voisi olla…
Tyttö säntäsi seuraavalle käytävälle ja katsoi sen merkintää. ”HISTORIA” 10.6. Oli kurkistettava vielä viereinen hyllyn pääty ja toinenkin, ennen kuin hän tiesi, mihin suuntaan lähteä. Tyttö kulki puolijuoksua uusille käytäville ja löysi viimein merkinnän ”HISTORIA” 37.0. Hän lähti käytävää eteenpäin sydän pamppaillen ja seurasi koodin etenemistä.
CAM 37.0, CES 37.1, COI, COL, DES… Olivian täytyi palata takaisinpäin ja lopulta hän seurasi sormellaan kirjojen selkämyksiä ja luki. Merkinnät kuvasivat kirjan koonnutta henkilöä tai kirjan nimen ensimmäisiä kirjaimia. Jos koodi viittasi tähän… Ja sen oli pakko, sillä tyttö ei ollut nähnyt tällaista missään muualla. Sitten oikea kohta oli hänen edessään, COLEM 37.2. ”Kuninkaiden kaupunki: Linnan historia”.
***
Rina palasi tapaamisesta kiukusta kiehuen. Felix oli varsin jääräpäinen vanha mies, eikä tämän ajatuksia käännetty, kun hän oli jotain saanut päähänsä. Lähinnä tapaaminen oli kulunut Felixin urkkiessa tietoja Rinalta, ja nainen oli tajunnut liian myöhään, että ukko oli täysin lordin lumoissa.
Lisäksi Felix oli päättänyt tarkistaa hänen laivansa. Sotilasjoukkoa kerättiin parhaillaan matkaan, jotta he ehtisivät tonkia aluksen ennen heidän paluumatkaansa. Rina ei voinut olla ajattelematta, että Felix arvasi hänen piilottelevan jotakuta. Hän oli puhunut liian paljon Oliviasta, mikä harmitti häntä nyt.
Rina löysi Antonin viimein alakerran käytävältä, kunhan palvelusväki oli ensin hänet sinne ohjannut.
”Prinsessa on kirjastossa”, Anton sanoi hiljaa ja nyökäytti päätään kohti ovea.
”Vie hänet ulos täältä”, Rina vastasi yhä vaimealla äänellä. Tuntui, että koko talolla oli korvat. Hämärät käytävät oli valaistu niin huonosti, että ikkunoista tulviva päivänvalokaan ei riittänyt poistamaan synkkyyttä. ”Felix aikoo ratsata laivan, ja minun on mentävä vahtimaan. Hän epäilee jo, että tässä on jotakin hämärää. Liian suunnittelematon vierailu, liian pian prinsessan katoamisen jälkeen.”
Anton nyökkäsi ja kääntyi ovelle. Rina palasi käytävästä aulaan ja loihti kasvoilleen pingottuneen hymyn odottaessaan Gardenin kaupunginjohtajaa saapuvaksi.
***
Käytävän peittivät varjot. Anton yritti kääntyä katsomaan ikkunoita kohti nähdäkseen, olivatko pilvet peittäneet aurinkoisen taivaan, mutta yllättävässä mustuudessa oli mahdotonta nähdä. Hän perääntyi askeleen verran ja tunsi seinän selkänsä takana. Käsivarsi osui jonnekin oven saranoiden tietämille. Oikea käsi alkoi hapuilla miekkaa vyöltä. Mies ei ehtinyt reagoida, kun pimeys nielaisi hänetkin.
***
Olivia tuijotti kirjaa, joka tuntui hehkuvan hyllyssä. Hän näki vain opuksen selkämykseen kaiverretun koodin ja kirjan nimen, ja kohotti varovasti kätensä. Tyttö epäröi koskettaa teosta, hän jotenkin odotti jotakin outoa tapahtuvan, mutta kun hän viimein rohkaisi mielensä ja veti kirjan hyllystä, mitään ei tapahtunut.
Olivia huokaisi, osittain helpotuksesta, osittain pettymyksestä, sillä hän odotti, että se olisi tuntunut joltakin. Hänen äitinsä oli antanut koodin hänelle ja sen avulla kirja oli löytynyt. Sen täytyi olla tärkeä.
Kirja oli melko paksu ja tuoksui vanhalle musteelle. Se ei näyttänyt erikoiselta, oikeastaan se oli aivan tavallinen kirja.
Olivia pyyhkäisi opuksen kantta. Se näytti vanhalta, ja koukeroiset kirjaimet olivat jo ehtineet hieman haalistua. Olivia avasi ensimmäiset sivut ja selasi ne nopeasti läpi. ”Kuninkaiden kaupunki”… sillä nimellä pääkaupunkia oli ennen kutsuttu. Ja jotkut kutsuivat edelleen.
Tyttö kantoi kirjan pöydän ääreen ja istuutui lukemaan. Kirja kertoi ensin hieman pääkaupungin historiasta ja siirtyi sitten kuvailemaan linnaa ja siinä asuneita hallitsijoita. Olivia löysi kirjasta luettelon, jossa oli hallitsijoiden ja näiden lapsien nimiä. Kokonainen sukuluettelo kulki läpi vuosien keskittyen vuorotellen kuhunkin sukuhaaraan. Listan häntäpäästä hän löysi myös käsin kirjoitettuna oman nimensä äitinsä ja isänsä alapuolella. Lisäykset oli tehty huomattavasti myöhemmin kirjan painohetkestä.
Sivut olivat ohuita ja Olivia käänteli niitä varovasti syventyessään lukemaan. Hän halusi palavasti saada tietää, mitä kaikkea kirja sisälsi.
Kirjaston ovi aukeni ja Olivia kohotti katseensa nopeasti, kunnes tajusi, ettei se välttämättä olisi ollut kovin viisasta. Ovesta astui kuitenkin Anton, ja hän sulki oven saman tien perässään.
”Anton”, Olivia hihkaisi, mutta hiljeni äkisti tajutessaan, että hänen ei pitäisi herättää huomiota. ”Minä sain selvitettyä koodin. Se tarkoitti tätä kirjaa!”
Anton tuli ripeästi hänen luokseen, muttei sanonut mitään. Hän näytti jotenkin väsyneeltä. Silmien alle oli muodostunut tummat varjot, joita prinsessa ei ollut laivalla huomannut.
Olivia oli täynnä innostunutta energiaa, mutta hän huomasi Antonin oudon katseen.
”Onko… Onko jokin vialla?” hän kysyi hieman hämillään. Anton pudisti päätään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.
”Ei, kaikki hyvin”, Anton sanoi. Ääni oli kuitenkin muuttunut haudan vakavaksi. Kaikki entinen rentous oli tiessään. ”Mitä tästä kirjasta?”
”Koodi tarkoitti tätä.” Olivia osoitti ensin kirjahyllyjen päädyissä olevia merkintöjä ja sitten kirjan nimeä.
”Mitä tärkeää kirjassa sitten on?”
”En tiedä vielä”, Olivia vastasi ja syventyi jälleen opuksen sivuihin. ”Jotakin pääkaupungista, mutta en ehtinyt lukea vielä paljon mitään. Se käsittelee linnaa ja pääkaupungin historiaa. Kuninkaallisista suvuista on pitkä luettelo.”
Prinsessa yritti lukea tekstiä eteenpäin, mutta joutui välillä palaamaan useita lauseita takaisinpäin huomatessaan, että oli lukenut liian kiireellä, ettei ollut kunnolla ymmärtänyt sanoja. Hän halusi hirvittävästi päästä etenemään sivulta toiselle ja selvittää, oliko äidillä jokin viesti kirjassa, mutta ensimmäiset sivut luettuaan hän ei vielä ollut löytänyt mitään.
Kirjaston ulkopuolelta, jostakin yläkerrasta tai kenties kauempaa aulasta kantautui raskaita askeleiden ääniä. Kolina ja töminä sai Olivian kohottamaan katseensa.
”Meidän pitäisi lähteä”, Anton totesi, mutta ei tehnyt vielä elettäkään liikkuakseen. ”Rina ilmoitti, ettei kaupunginjohtaja ollut kovin suopea hänen aikeilleen.”
Olivia vatsaan tuntui laskeutuvan kylmä ja ikävä möykky.
”Tietääkö hän, että olen täällä?”
”Ei, mutta epäilee, että Rinalla on taka-ajatuksia.”
”Palaammeko laivalle?” Olivia kysyi ja kiristi nopeasti matkaviittansa solkea.
”Yritetään etsiä kiertoreitti. Felix aikoo ratsata laivan.”
Anton tarttui prinsessaa tiukasti käsivarresta, ja Olivia ehti vain napata pöydällä olleen kirjan käteensä. Tyttö mietti, mitä Antonille oli tapahtunut, sillä tämä oli jotenkin muuttunut välinpitämättömäksi. Oliko Rina sanonut miehelle jotakin?
Aulan suunnasta kuului edelleen töminää, askelia. Olivia alkoi pelätä, että Gardenin sotilasväki aikoisi tutkia myös kaupunginjohtajan talon. Raju pamaus säikäytti tytön.
”Mitä nyt?” Olivia kysyi säikähtäneenä. Ääni oli kuulostanut melkein siltä kuin joku paiskoisi ovia seinään.
He kuuntelivat hetken ja äänet kovanivat. Käskyjä. Raskaita askeleita, ehkä joku juoksi. Kaksikko siirtyi lähemmäs ovea, mutta he eivät ennättäneet pitkälle.
Kirjaston ovi avautui ja oven suussa seisoi nuori sotilaspoika silmät suurina ja henkeä haukkoen. Ennen kuin poika ennätti tehdä mitään, Anton survaisi häntä kyynärpäällään rajusti kasvoihin. Poika kaatui ja löi päänsä seinään. Olivia kirkaisi ja peitti sitten kädellä suunsa.
”Meillä ei ole paljon aikaa. Mennään”, Anton sanoi ja tarttui Oliviaa ranteesta vetäen tämän mukaansa.
Nuori prinsessa painoi kirjaa toisella kädellä rintaansa vasten, kun Anton kiskoi hänet käytävän puolelle. Anton tarkasti tilan niin pitkälle kuin vain kykeni. Se oli tyhjä, joten hän lähti ulos kirjastosta edelleen pitäen kiinni Oliviasta. Ote puristi ikävästi ja mies harppoi aivan liian nopeaan tahtiin, mutta Olivia vain kompuroi mukana.
Mikä tahansa suunta tuntui nyt vaaralliselta. Kampaukselta avatut hiukset tunkeutuivat kasvoille, mutta Olivialla ei ollut tilaisuutta pyyhkiä suortuvia suusta ja silmien edestä. Anton pysähtyi äkisti, ennen kuin he saapuivat aulaan.
Aulassa kulki paljon ihmisiä ja ylhäältä kuuluva hälinä tuntui tulevan lähemmäs. Oven suussa seisoi taatusti yhä sotilaita.
”Me emme pääse ulos aulan poikki”, Olivia kuiskasi sydän lyöden hurjana pelosta.
”Sitten menemme toista tietä”, Anton sanoi ja kääntyi kannoillaan. Mies lähti kulkemaan vauhdilla käytävää toiseen suuntaan, eikä Olivia ehtinyt vastustella.
Käytävä tuntui vain vilahtavan ohitse ja Olivia toivoi, ettei kukaan tulisi heitä vastaan. Hän pelkäsi Rinan puolesta ja toisaalta hän jännitti joutuvansa itse hankaluuksiin. Mitä kaupunginjohtaja voisi tehdä heille? Pitää heidät täällä ja luovuttaa lopulta lordille? Miten Rinaa rangaistaisiin?
Kaksikko kulki eteenpäin useiden ovien ohitse ja saapuivat pienempään, avaraan aulamaiseen tilaan jossa oli suuret ikkunat. Tästä tilasta lähti uudet rappuset ylempiin kerroksiin, mutta myös lasinen ovi ulos puutarhaan. Anton pysähtyi vilkaisten rappusiin ja avasi sitten oven.
He ehtivät astua ulos, sulkea lasioven hiljaa perässään ja kulkea pensaiden suojiin, kun rappusia alas tömisti kolme sotilasta. Miehet syöksyivät saman tien käytävään, josta he olivat hetki sitten tulleet. Olivia painoi vaistomaisesti päänsä ja tajusi vasta nyt nostaa viittansa hupun päänsä peitoksi.
Hän joutui tekemään sen kädellä, jossa kantoi kirjaa, sillä Anton puristi edelleen tiukasti Olivian toista kättä, ja tyttö alkoi huomata siinä tuntuvan kivun. Hän olisi halunnut pyytää miestä irrottamaan, mutta ei ollut varma miten tekisi sen puhumatta ilkeästi.
Anton ei puhunut heidän lähtiessään jälleen liikkeelle. Olivia tunsi hieman helpotusta päästessään puutarhan vehreiden puiden ja pensaiden suojiin, mutta hän toivoi silti pääsevänsä pian pois vanhan kartanon lähettyviltä. Ikkunoista heitä ei ainakaan näkisi, mutta heidän olisi vielä päästä laivaan asti mahdollisimman huomaamattomasti.
Anton kuuli ensimmäisenä puutarhan käytävää pitkin tulevat askeleet ja hän vetäisi Olivian sivuun. Tyttö horjahti, sillä he olivat tulleet puolijuoksua, ja kaatui Antonin syliin niin, että mies joutui ottamaan hänet kiinni.
”Anteeksi”, Olivia kuiskasi, mutta Anton vain pudisti päätään hiljaisuuden merkiksi ja piti hänestä edelleen tiukasti kiinni. Olivia vilkaisi olkansa ylitse taakseen ja erotti pensaiden välistä käytävää pitkin kulkevan naisen, joka kääntyi kastelemaan kauempana olevat kukkaset.
”Pelkkä puutarhanhoitaja”, Anton sanoi hiljaa ja lähti jatkamaan nyt uutta polkua. Olivia pelkäsi, että puutarha olisi iso ja sokkeloinen, sillä se ei ollut hänelle ollenkaan tuttu, mutta Anton tuntui löytävän tien helposti ulos. Jotenkin liiankin helposti, sillä Olivian oma suuntavaisto oli mennyt täysin sekaisin. Hän puristi vain lujasti kirjaa sylissään kuin voisi saada siitä turvaa.
”Mihin nyt?” Olivia kysyi vilkuillen ympärilleen. Valtavat pensasaidat jäivät taakse ja edessä oli alaspäin viettävä tie läpi kaupungin.
”Satamaan. Meidän täytyy lähteä.”
”Mutta onko Gardenin johtaja vielä-?”
”Rina saa hänet poistumaan. Emme voi jäädä tähänkään”, Anton totesi. Olivia kiskoi viimein kätensä irti Antonin otteesta ja hieroi kipeää rannettaan. Hän veti huppua paremmin kasvojensa suojaksi, kun mies kumartui hänen puoleensa.
”Emme saa näyttää pelästyneiltä, pakenevilta tai kiireisiltä kun kuljemme kaupungin läpi”, Anton muistutti. ”Kuljetaan mieluummin pienempiä teitä.”
Olivia nyökkäsi, vaikka olikin varsin epävarma siitä, osaisiko perille. Pääsisivätkö he satamaan turvassa?
Anton ei tarttunut enää prinsessan käteen, vaan kulki tiiviisti tämän vierellä. Olivia toivoi olevansa huomaamaton, eikä siksi vilkuillut turhia sivukaduille. Matka satamaan tuntui pitkältä. Heidän täytyisi päästä perille pian ja toisaalta heidän täytyisi pysyä piilossa, jos Felix oli vielä satamassa.
Anton johdatti Olivian satamaan eri tietä, ja he joutuivat pysähtymään, kun laivan luota lähti kulkemaan pieni joukko takaisin kohti kaupunkia.
”Se on Felix”, Anton sanoi hiljaa. Laivan kannella hääri väkeä, heidän joukossaan Rina tumma tukka tuulessa hulmuten.
”Entä jos Rina lähtee hakemaan meitä?” Olivia kysyi, mutta ei saanut mietteilleen vastausta. Anton piti hänet sivukadulla ja tuijotti kylmäpäisesti laivan kantta odottaen.
Kun Felixin seurue oli kadonnut näkyvistä, Anton johdatti Olivian nopeasti laivaan. Rina tuli heitä kannella vastaan huolestuneen näköisenä ja yllättyi silminnähden huomatessaan heidät edessään.
”Luojan kiitos, te pääsitte takaisin”, Rina huokaisi ja tarttui Olivian käsivarteen kuin valmiina taluttamaan tytön suojaan kannen alle.
”Sotilaat tutkivat talon”, Olivia selitti. Rina katsoi häntä hetken surullisesti kuin toivoisi voivansa sanoa jotakin lohdullisempaa.
”Olen pahoillani. Hän on vankka lordin kannattaja.” Rina katsahti satamaan, josta poistuvasta joukosta oli jäänyt muutama Gardenin sotilas auttamaan laivan köysien irrottamisessa.
”Alkaisi olla aika lähteä”, Anton sanoi.
Rina näytti hieman kalpealta, mutta nyökkäsi sitten ymmärryksen merkiksi. Tätä hän oli pelännyt. Felix oli liian epäileväinen. Luultavasti mies oli tarkkaillut heitä jatkuvasti.
”Minä aioin lähteä hakemaan teitä, mutta en tiennyt miten sen tekisin, sillä tein Felixille selväksi, etten hyväksy sitä, että hän nuuskii minun laivani. Hän oli melkein valmis jopa tarkistamaan tavarani, mutta sitä en antanut hänen tehdä”, Rina sanoi silmissään tulistunut katse. ”Annan käskyn nostaa purjeet. Parempi poistua kuin odottaa hänen paluutaan.”
Prinsessa oli huojentunut ja tunsi hiukan ylpeyttä siitä, että Rina uskalsi olla niin rohkea.
”Minä olen sanonut hyvästini Felixille, parempi että lähdemme heti”, nainen jatkoi ja saattoi helpottuneen Olivian pois kannelta.
Vasta hytissä Olivia huomasi edelleen puristavansa käsissään kirjaa linnan historiasta. Hän oli napannut sen mukaansa vaistonvaraisesti, eikä ollut tajunnut vievänsä jotakin, joka ei hänelle kuulunut. Hän ei ollut eläessään varastanut mitään, mutta tämä ei oikein tuntunut samalta kuin olisi vienyt jotakin luvatta. Hän tarvitsi kirjaa, mutta jossakin sisimmässään hän yritti luvata itselleen, että palauttaisi sen vielä joskus.
Uusi aamu alkoi valjeta hiljalleen ja sininen meri lainehti rantaan kohisten. Olisi varmaankin tulossa kaunis, poutainen päivä.
Dina palasi tyytyväisenä takaisin Seatopieen. Paluumatkaan oli kulunut muutama päivä, mutta takaisin tuleminen tuntui sujuvan nopeammin kuin yksikään hetki Bashirissa. Zen oli palannut enemmän tai vähemmän tavalliseksi itsekseen, eikä ollut niin kovin varautuneen oloinen enää Bashirista poistumisen jälkeen. Silti Dinan mieltä kutkutti uteliaisuus. Oli niin paljon asioita, joita hän olisi halunnut kysyä.
Dina astui Rinan suuren talon ovista sisään valoisaan aulaan, jossa heitä vastassa oli hymyilevä mies Rinan lasten kanssa. Mies esittäytyi Camiksi, Rinan aviomieheksi ja kertoi, etteivät Rina ja prinsessa olleet aivan vielä palanneet. Hän otti matkalaiset hyvin vastaan, mistä Dina oli hiukan yllättynyt, mutta iloinen. Ainakin vastaanotto oli huomattavasti aurinkoisempi kuin heidän ensimmäisellä kerrallaan. Cam tiesi odottaa heitä, eikä selvästi aikonut jättää vieraitaan tuntemaan oloaan vaivautuneiksi.
”Minun pitää päästä nukkumaan”, Blade sanoi hiljaa ja khosalaistyttö kuuli tämän äänestä, ettei vampyyri kaivannut tervetulotoivotuksia juuri nyt. Esiin hiipinyt auringonpaiste oli tuonut esiin myös Bladen ärtyisyyden.
”Vierashuoneet ovat teidän käytössänne”, Cam sanoi ystävällisesti. Blade nyökkäsi hänelle ja lähti kohti rappusia ylempään kerrokseen, tavoitteenaan päästä mahdollisimman pian tuttuun pimeään huoneeseen, jossa hän saisi olla rauhassa. Ilmeisesti Cam ei kummastunut pyyntöä ja töykeää poistumista, sillä heidän isäntänsä soi hymyn Dinalle.
”Saimme hetki sitten viestin, että laiva on juuri saapunut satamaan. Heidän pitäisi olla täällä hetkenä minä hyvänsä”, Cam kertoi. Hänen pieni tyttärensä rimpuili pois sylistä ja mies laski hänet alas, tosin pitäen yhä kiinni tytön pikkuruisesta kädestä.
”Hienoa, toivottavasti heidän matkansa sujui hyvin”, Dina sanoi ja laski rinkkansa alas olkapäältä. Hän tavallaan jo odotti Olivian näkemistä. Omituista miten hän joitakin viikkoja sitten olisi vielä inhonnut prinsessaa syvästi.
Olivian ja Rinan paluu särähti portaita kapuavan Bladen korviin, eikä hän uskonut jaksavansa jäädä aulaan hetkeksikään. Jossain hänen mielessään liikkui yhä ajatus lähtemisestä, ennen kuin prinsessa ja johtajatar ehtisivät palata. Hän ei kuitenkaan saanut itseään liikkeelle kuin kohti vierashuonetta.
Rappusissa Riia tuijotti häntä pitkään pitäen toisella kädellään kiinni isänsä kädestä ja tavoitellen toisella kohti Bladea. Muut olivat keskittyneet kuulumisten vaihtoon, ja Zen kertoi hiljaa Camille sen vähän, mitä Bashirista oli kerrottavaa. Blade nosti sormen nopeasti huulilleen hiljaisuuden merkiksi, ja Riia katseli häntä hetken toistaen sitten saman ja hymyillen suloisesti. Hiljaa. Älä aloita meteliä nyt.
Blade nyökkäsi tytölle nopeasti ja katosi sitten yläkertaan. Hän ei ehtinyt käytävää pitkälle, kun hän kuuli aulasta ovien avautumisen. Oven vieressä seissyt sotilas kumautti kantapäänsä yhteen ja teki luultavasti kunniaa.
Olivia astui sisään aulaan ja yllättyi nähdessään Zenin ja Dinan, sekä Rinan perheen heitä vastassa. Riia rynnisti äitinsä luo, ja Toby sekä Cam tulivat hymyillen perässä. Rina halasi lapsiansa ja suukotti sitten hellästi miestään. Palvelusväki hajaantui nopeasti kantamuksineen ja uutta väkeä saapui auttamaan talon asukkaita riisumaan matkaviittansa. Nuori palvelusneiti tiedusteli Rinalta, tahtoiko johtajatar aamupäiväteensä.
Olivia rynnisti Dinan luo ja halasi tätä lujasti samalla kuin heitti kantamuksensa lattialle.
”Ihana nähdä teitä”, Olivia sanoi kasvot ilosta loitsaen. Hän oli enemmän kuin helpottunut, kun kolmikko oli tullut takaisin Seatopieen vahingoittumattomana.
”Mukava nähdä sinua. Menikö matka hyvin?” Dina kysyi Olivian päästäessä hänestä irti.
”Emme saaneet puhuttua Gardenin johtajalle siitä, mistä halusimme, joten en oikein tiedä voiko sanoa, että hyvin… Miten te pärjäsitte?” Olivia kysyi ja päätti jättää tarkemmat kuulumiset myöhemmälle.
”Se meni… no, paremmin kuin taisimme odottaa”, Dina vastasi hieman empien. Naisen sanat kuulostivat siltä, kuin hän ei oikein tietäisi, miten selittää tilanteen. Kaikilla taisi olla enemmän kerrottavanaan.
”Meidän pitää puhua”, Olivia sanoi, jolloin Rina huikkasi hänen takaansa: ”Puolentunnin kuluttua ruokasalissa.”
”Hyvä”, Olivia totesi tyytyväisenä ja siirsi katseensa tummatukkaiseen mieheen vasemmalla puolellaan. ”Hei Zen.”
Olivia halasi lujasti Zeniäkin, joka tuntui nyt tottuneen tytön halauksiin ja antoi tämän rutistaa itseään, mutta vetäytyi kuitenkin pian kauemmas.
”Onhan sinullakin kaikki hyvin?” Olivia varmisti.
”Kaikki kunnossa”, mies vastasi tyynesti. Olivia oli hieman huolissaan, miltä miehestä oli mahtanut tuntua palata takaisin kaupunkiin, johon ei ollut todellakaan tervetullut. Hän kuitenkin kuulisi ystäviensä kuulumiset paremmin, kunhan he kokoontuivat syömään.
Prinsessa ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että yksi joukosta puuttui.
”Entä, tuota, Blade?” Olivia kysyi varovasti vilkaisten Dinaa, mutta tytön hymyillessä hän käänsi hieman kiusaantuneena katseensa pois. Ihan kuin Dina olisi odottanut hänen kysymystään.
Miksi Blade ei ollut aulassa kuten muutkin? Hetken Olivia jännitti, ettei vampyyri ollut tullut ollenkaan takaisin.
”Hän lähti juuri yläkertaan”, Zen vastasi ennen Dinaa, ja Olivia nyökkäsi hänelle kiitoksen napaten laukkunsa ja lähtien kohti rappusia. Mikä hänet sai kaipaamaan yhä joukosta puuttuvaa, sitä prinsessa ei osannut itselleen täysin selittää. Hän tajusi, ettei enää pelännyt Bladea kuten ennen, vaan vampyyrin puuttuminen tuntui jo omituiselta. Oli luonnollisempaa, että Blade olisi ollut läsnä.
Ohimennessään Olivia näki Riian äitinsä sylissä painavan sormen huulilleen kuin sanoakseen ”shhh”, ja katsoen tiiviisti Oliviaa. Prinsessa kurtisti hieman kulmiaan kuin kysyäkseen, mitä Riia tarkoitti, mutta tyttö vain hymyili säteilevästi. Olivia jatkoi ripeästi matkaansa ylös rappusia.
Rappusten yläpäässä hän näki Bladen, joka oli jo melkein ehtinyt käytävän päähän. Olivia lähti juosten tämän perään ja kuuli kenkiensä suhinan paksua käytävämattoa vasten. Mekossa oli hankala juosta, ja Olivia tunsi itsensä kömpelöksi. Hän huomasi vasta nyt kunnolla, mikä ero Dinan antamissa vaatteissa todella oli. Miksi prinsessan oli soveliaampaa pukeutua mekkoon, jossa ei voinut kunnolla juosta ja taistella? Tai ottaa kiinni ärsyttäviä ihmisiä?
”Blade. Blade!” Olivia huusi vampyyrin perään, vaikka oli varma, että Blade tiesi hänen kyllä tulevan. Äänen korottaminen tuntui jopa hieman hölmöltä. Hänen askeleensa varmasti kuuluivat käytävässä selvästi, eikä Olivia epäillyt vampyyrin kuuloaistia. Mies pysähtyi vasta kun Olivia oli enää muutaman metrin päässä ja kääntyi katsomaan tyttöä.
Olivian oli ollut tarkoitus halata miestä, mutta hän pysähtyi nähdessään, että Blade oli väsynyt ja vihainen. Niin kuin aina. Kasvoilta huokui vetäytyneisyys ja kalpeus. Tällä kertaa vampyyrissä oli kuitenkin jotakin erilaista. Miten Bladen silmät tuntuivat kylmemmiltä? Olivia oli hetki sitten ajatellut, ettei enää pelännyt, mutta nyt hänestä kuitenkin tuntui samalta kuin ennen. Bladen kanssa piti olla varovainen.
”Menikö Bashirin matka hyvin?” Olivia yritti kysyä näyttämättä häkeltymistään. Hänen oli saatava sanotuksi jotakin, mutta miten sanat tuntuivatkin nyt hukkuvan, kun hän viimein näki Bladen silmästä silmään.
”Siedettävästi.” Blade ei näyttänyt siltä, että haluaisi keskustella.
”Tuota… sinä et odottanut aulassa”, Olivia sanoi varovaisesti. Siihen Blade ei vastannut mitään.
”Yllätyin vain, ei muuta. Dina kuulosti siltä, että teilläkin on kerrottavaa. Muut olivat vastassa, tai siis näin heidät portaissa, minä puhuinkin jo heille. Me aiomme kokoontua puolentunnin päästä ruokasalissa…”, Olivia selitti ja tunsi puhuvansa liian nopeasti. Keskustelu tuntui muuttuneen yksinpuheluksi. Miksi hän oli hieman hermostunut?
”Selvä”, Blade vastasi yksinkertaisesti.
”Aiotko sinä tulla?” Olivia varmisti.
”Ehkä. Katsotaan.”
”Miten niin ehkä? Minä… Minulla on runsaasti kerrottavaa ja haluan kuulla teidän matkastanne”, Olivia sanoi hieman ihmetellen. ”Etkö ole yhtään kiinnostunut jatkosta?”
”Ei erityisemmin.”
”Mikä sinulla on?” Olivia kysyi huolestuneena. Blade vaikutti erilaiselta. Tai pikemminkin samanlaiselta kuin silloin, kun Olivia oli tavannut miehen. Kylmemmältä. Hän yritti väkisin työntää muut pois, mikä sai Olivian epäilemään, että käytös liittyi Bashirin matkaan.
”Ei mikään”, Blade vastasi tyynesti. ”Jos Teidän korkeutenne nyt voisi jättää minut rauhaan.”
”Tapahtuiko Bashirissa jotakin?”
”Mikä helvetin kuulustelu tämä nyt on?”
Oliviaa ärsytti ja hän puristi harmistuneena kätensä nyrkkiin. Miehestä sai lypsää vastauksia, ja kun tämä viimein sai suunsa auki, sai Olivia kuulla pelkkää kiukuttelua.
”Sinä se tässä käyttäydyt kuin minä olisin ilmaa!” prinsessa ärähti.
”Maailma ei pyöri sinun ympärilläsi”, Blade totesi hyisesti.
Tyttö mutristi suutaan. ”Minä luulin, että me olemme ystäviä.”
”Luulit väärin.”
Olivia tuijotti vampyyriä uskomatta kuulemaansa. Hän todella oli luullut että he olivat ystäviä, he taistelivat saman päämäärän vuoksi. Mutta selvästi Bladelle ystävyydellä ei ollut merkitystä. Olivia tunsi poskiansa kuumottavan. Hän oli ollut typerä ja kuvitellut ties mitä, mutta nähtävästi hän oli ollut väärässä. Ystäviä kiinnosti, mitä toisille kuului, ja ystävät käyttäytyisivät vähän paremmin toisiaan kohtaan. Blade oli raivostuttava.
”Selvä!” Olivia ärähti ja kääntyi kannoillaan takaisin aulaa kohti. Kiukun saattoi purkaa raivoisiin askeliin ja rintakehän alla kasvanut puristava tunne piti peittää, vähintään kääntämällä kasvot poispäin.
Blade tuijotti hetken prinsessan perään, kääntyi sitten itse kohti vierashuoneen ovea ja astui nopeasti sisään hämärään huoneeseen. Viileys ja pimeys hiveli ihoa. Pois silmistä, pois mielestä. Mutta eihän se ihan niin mennyt.
Olivia oli kiiruhtanut hänen peräänsä, yksinkertainen, mutta silti nätti mekko yllään, eikä tyttö ollut näyttänyt enää samalta kuin ennen. Blade muisti vakuuttaneensa itselleen, että Olivia näytti hyvinkin tavalliselta, mutta hänen oli pakko perua ajatuksensa.
Vihreät silmät tuntuivat aina vievän hänet mukanaan. Hän oli jälleen janoinen, joten oli helpompi olla prinsessalle kylmä ja välinpitämätön. Ihmiset tuppasivat siirtymään loitommalle varsin helposti pelkän vähäpuheisuuden ja tökeryyden avulla. Olivia ei enää pelännyt niin kuin ennen, eikä se ollut hyväksi.
Puoli tuntia. Hän ei ehtisi edes nukkua, kun hänet jo raahattaisiin ruokasaliin keskustelemaan. Se ärsytti Bladea suunnattomasti, mutta hän tiesi, että hänen olisi pakko jaksaa vielä hetki. Hän haroi hajamielisesti mustaa tukkaansa ja painoi silmät kiinni, leuan rintaan voimia keräten. Heidän pitäisi keskustella tulevasta.