Trust

10.Luku: Sopimus Bashirissa

Muutaman seuraavan päivän ajan Olivia kärsi tylsyydestä ja huolesta. Aina kun hän istahti hetkeksi alas (mitä tapahtui hyvinkin usein, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä) hän yritti selvittää mitä hänen äitinsä antamat merkit tarkoittivat. Laivalla matkaaminen ei lopulta ollutkaan niin kovin jännittävää. Kun manner oli kadonnut näkyvistä, edessä oli vain aaltoja ja harmaata sinisyyttä silmän kantamattomiin. Valtavat purjeet pullistuivat tuulesta ja kiireisimpänä aikana ei sopinut olla kansipoikien tiellä.

Kun tyttö ei pohtinut arvoitusta, hän saattoi seistä pienen hetken kylmässä tuulisella kannella ja katsella merelle miettien, miten Dina, Zen ja Blade pärjäsivät. Jos hän ei kuulisikaan heistä enää koskaan… Mitä hän tekisi? Jos he eivät enää tulisi takaisin? Zen ja Blade kulkivat omia polkujaan, sen Olivia tiesi, mutta hän uskoi, että Dina tulisi vähintäänkin tapaamaan häntä, vaikka aikoisinkin häipyä. Dina oli ehkä suorapuheinen, mutta rehellinen. Hänellä olisi selkärankaa sanoa prinsessalle päin naamaa, ettei porukalla ollut enää aikomustakaan jatkaa hänen auttamistaan.

Ja Olivia toivoi, että Bladekin tulisi. Vaikka vampyyri olisi varmasti viimeinen niistä, joka huolehtisi… Tai välittäisi muutenkaan ilmoittaa itsestään. Anton rauhoitteli häntä parhaansa mukaan ja yritti kääntää hänen ajatuksensa muualle hänen mieltään painavista asioista. Olivia oli siitä kiitollinen, mutta samalla hieman hämmentynyt, sillä Anton vietti paljon aikaa hänen kanssaan. Luultavasti miestä oli käsketty vahtimaan häntä, mutta mitä hänelle voisi sattua täällä laivalla, keskellä aavaa merta?

Joskus Oliviasta tuntui, että Anton tuli liiankin lähelle, jolloin hän huomasi suojelevansa sanojaan ja ajatuksiaan. Hänen ei pitäisi luottaa kehenkään. Ja silti hän uskoi, että nämä ihmiset tahtoivat hyvää. Hän luotti Rinaan ja tämän perheeseen. Hän luotti Dinaan ja Zenin ja, enemmän kuin toivoi, myös Bladeen. Hän halusi luottaa.

Kaiken tämän jälkeen Olivia oli helpottunut kun laiva vihdoin eräänä pilvisenä aamupäivänä saapui Gardenin satamaan, vaikka se tarkoittikin, että hänen oli piilouduttava jälleen hyttiin. Kannelta hänet saatettaisiin huomata, ja oli parempi, ettei kukaan ryhtyisi selvittämään, kuka nuori nainen Seatopien kaupungin laivalla oikein matkusti. Eikä Gardeniin saapuminen suinkaan poistanut hänen huoliaan. No, ainakaan he eivät olleet enää keskellä merta tekemättä mitään.

Rina tuli käymään hänen luonaan ennen kuin hän poistui laivasta. Johtajatar sai Olivian lupaamaan, että hän ei poistuisi hytistä ilman jotakuta seurassaan. Anton lupautui jälleen prinsessan seuraksi (Olivia ei voinut olla ajattelematta "vahdiksi"), ja Rina oli tyytyväinen tähän, sillä hän luotti Antoniin. Mies oli yksi niistä harvoista, jotka tiesivät Olivian tilanteesta koko totuuden.

Laiva tuntui hiljenevän kaupunginjohtajan poistuessa pienen palvelusjoukon kanssa. Olivia istui pöydän ääressä ja tutki lapulla olevaa koodia, jotta saisi käytettyä aikansa jotenkin hyödyllisesti. Hän avasi ja sulki paperin palasta yhä uudelleen ja uudelleen. Hän oli katsonut lappua nyt niin usein, että siinä näkyivät selvät taitokset.

”Taidan saada vain päänsäryn tämän arvoituksen selvittämisestä”, Olivia myönsi ääneen. Anton istui jälleen hytissä, tällä kertaa oven suussa puisella tuolillaan. Hänellä oli sotilasuniformu yllään, mutta miekan hän oli jättänyt nojaamaan seinään tuolinsa vierelle.
”Meillä ei ole vielä johtolankoja”, mies muistutti. ”Asia lähtee ratkeamaan, kun jotakin selviää.”
”Haluaisin vain pitää hieman enemmän kiirettä”, prinsessa totesi ja hieroi sormilla ohimoitaan. Häntä ahdisti ajatella äidin kohtaloa, vaikka hän itsekään ei ollut täysin varma tulevaisuudestaan.

"Teidän korkeutenne, sopisiko että yritän kääntää ajatuksenne välillä johonkin mukavampaan?" Anton kysyi. Tyttö kääntyi ympäri tuolissaan ja siisti hieman helmojaan. Anton oli varmasti kyllästynyt hänen apeuteensa ja päättänyt tehdä asialle jotakin.
"Se voisi tehdä ihan hyvää", Olivia yritti hymyillä, mutta ilme jäi hieman haikeaksi. Hän oli jo lukenut kirjaa ja viihdyttänyt itseään korttipelillä, eikä uskonut, että uusi huvitusyritys olisi kovin kummoinen.

"Mitä jos kertoisin teille tarinan?"
Tyttö kohotti kiinnostuneena kulmiaan. Viimeksi hänelle oli taidettu kertoa tarinoita, kun hän oli lapsi. Sen jälkeen hän oli lukenut tarinansa itse.
"Sopii", Olivia vastasi asettuen istumaan mukavammin.
”Mitä haluaisitte kuulla?” Anton kysyi ja korjasi asentoaan.
”Ei ainakaan mitään prinsessoista ja prinsseistä. Olen saanut niistä tarpeekseni”, Olivia tuumasi ja naurahti hiljaa. ”Kertoisitko Seatopiesta? En tunne kaupunkia kovin hyvin.”

Anton nyökkäsi ja pohti hetken.
"Joitakin vuosia sitten, Seatopien kaupungissa oli suuri kartano", mies aloitti kertomuksensa.

"Kartano oli melkein mahtavampi rakennus kuin silloisen kaupungin johtajan. Suuri pihapiiri, paljon eläimiä, suuri tila. Taloa piti varsin varakas suku. Lisäksi työntekijöitä oli tilalla suuri kaarti. Heitä tarvittiin sekä talossa, pelloilla että talleissa. Talo on vieläkin kuuluisa, ainakin se mainitaan kaupungin historiassa hyvin usein.”
”Missä se tarkalleen sijaitsi?” Olivia uteli.
”Nykyisten muurien ulkopuolella. Kaupungin eteläpuolella, meren rantaan on sieltä melko pitkästi. Varsinaisen talon lisäksi alueeseen kuului joukko piharakennuksia”, Anton selitti. Olivia piirsi mielessään karttaa, jotta ymmärtäisi paremmin kartanon sijainnin. Hän muisteli kuulleensa talosta. Niin varakkaista asukkaista jäi helposti jälki historiaan.

”Seatopiessa on lisäksi vanha majakka, vielä vanhempi kuin tämä kartano ja sen suku”, Anton jatkoi. ”Vaikka satama onkin rauhallisessa poukamassa, heti pohjoiskärjen tienoilla on vaarallisia luotoja. Majakka-”
”Kerro minulle niistä ihmisistä. Kartanon väestä”, Olivia pyysi. Vaikka hän olikin kiinnostunut kaupungin historiasta, tavalliset ihmiset ja näiden elämäntarinat kiehtoivat häntä enemmän.

”Kartanon asukkaista?” Anton kysäisi ja näytti miettivän hetken seuraavia sanojaan. ”Tunnen kyllä suvun ja osaan kertoa heistä. En vanhimmasta väestä, en aikaisemmista sukupolvista…”
”Ei se haittaa. Kuka kartanossa asui viimeiseksi? Enää sitä ei ole, eihän? Se ei ainakaan kuulu kaupungin veroalueelle”, prinsessa sanoi. Anton nyökkäsi ja jatkoi sitten kertomustaan.

”Viimeisin perhe oli samaa sukua, jolla kartano oli ollut jo neljän polven verran. Talon isäntä ja emäntä, heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Heidän elämänsä oli jokseenkin tavallista, rauhaisaa.”
Sanat alkoivat mukailla enemmän tarinaa kuin historian kertomusta. Olivia kuvitteli talon mielessään ja toivoi, että olisi joskus nähnyt piirroksen tai maalauksen sen pihapiiristä. Anton jatkoi puhumistaan rauhallisella äänellä, ja tyttö kuunteli.

"Tyttö kävi koulua opettajattarensa johdolla. Poika sai oppia samalta neidiltä, ja hänestä oli tarkoitus koulia tuleva kartanon isäntä. Pelloilla olisi ollut työtä jo heti nuoresta pitäen. Pojalla oli kartanossa monia omia piilopaikkojaan, jossa hän leikki itsekseen. Hänen äitinsä ei ollut siitä kovin tyytyväinen, sillä pojan olisi pitänyt jo alkaa opiskella ahkerasti. Poika ei kuitenkaan sen kummemmin välittänyt työstä tai oppimisesta, olihan hän nuori, ja hänellä oli vilkas mielikuvitus.

"Eräänä päivänä tämä poika oli leikkimässä keittiön puolella, jonne hän ei muutoin koskaan mennyt. Sehän oli palvelusväen puolta, joten lapsille oli jo pienestä opetettu, ettei heidän tarvinnut mennä keittiöön. Tavallisesti siellä oli kova vilske, ja keittäjä ajoi ulkopuoliset kiireesti ulos, kun palvelusväki laittoi ruokaa ja alkoi kantaa tarjottimia ruokasaliin. Poikaa ei sen kummemmin vahtinut kukaan, ja koska lounasaika oli ohitse, keittiössä ei ollut ketään", Anton puhui. ”Uunipellille oli jätetty leivoksia jäähtymään. Poika ehti napata niitä ison satsin, ennen kuin livahti takaisin puutarhaan. Herrasväellä ei sinä iltapäivänä ollut teen kanssa tarjolla mitään.”

Mies naurahti sanojensa päätteeksi ja katseli haikein ilmein jonnekin kirjoituspöydän tienoille. Olivia oli täysin imeytynyt tarinan mukaan, joten äkkinäinen lopetus sai hänet odottamaan jatkoa. Hänestä tuntui, että Antonin täytyi kertoa jostakin oikeasta tapahtumasta, eikä vain keksiä satua päästään. Miehen kuvaillessa taloa pystyi uskomaan, että hän olisi käynyt itse paikan päällä. Olivia muisteli, mitä oli itse kuullut ja oppinut kartanosta. Suvun nimi ei aivan tullut hänen mieleensä, mutta peltojen myöhempi jako kyllä, siitä ei edes ollut kauan…

Niinhän se oli. Kartanoa ei ollut enää, ei ketään pitämässä taloa. Maat oli jaettu ja vanha navettakin oli jäänyt tyhjilleen. Olivia mietti hetken ja muisti sitten, että kartano oli palanut tulipalossa täysin.
"Eikö tämä ole se palanut kartano? Siitäkö sinä puhut?" Olivia kysyi, ja huomasi Antonin yllättyneen katseen. "Anteeksi että keskeytin."
Mies hymyili hieman surullisesti kuin ei olisi toivonut Olivian ymmärtävän. "Kyllä, siitä minä puhun."

"Mutta eikö se tuhoutunut täysin? Siitä oli monen vuoden jälkeen paljon huhuja, minäkin sain kuulla niitä vaikka en tiedäkään mitään ajasta, jolloin se paloi", Olivia sanoi. "Siinä palossa sattui pahasti, siitä syytettiin talon väen poikaa... Eikö niin?"
Anton nyökkäsi. "En tosin aikonut kertoa teille siitä."

"Ai, mutta eikö...", Olivia aloitti, mutta jätti lauseen kesken.
"Sen piti olla tarina", Anton selitti ja naurahti sitten hiljaa. ”Jotain mieltä piristävää.”
"Se kartano oli oikeastikin olemassa, toki sen historiaan liittyy tämä-", Olivia yritti jälleen, mutta vaihtoi sanojaan kesken kaiken. Hän tunsi itsensä hölmöksi asian valjetessa hänelle

"Miten sinä tiedät siitä pojasta niin paljon? Ja taidat tuntea koko talon? Palosta on jo yli vuosikymmen, enemmänkin. Olit varmaan silloin nuori... tai vasta lapsi...?"
Anton vain nyökkäsi. Ja silloin Olivia ymmärsi.
"Se olit sinä? Se oli sinun perheesi talo", Olivia kuiskasi.
"Se oli minun sukuni kartano", Anton vahvisti. "Minun piti kertoa teille jännittävä ja iloinen tarina, olisin kehitellyt siihen vielä jotakin hauskaa. Te kuitenkin huomasitte mihin se oikeasti perustui."
"Anteeksi, minä olen pahoillani", Olivia sanoi hiljaa. "Minä en tiennyt."

Tyttöä hävetti. Hänen olisi pitänyt olla tahdikkaampi.
"Ei kai totuudessa mitään salailemista ole”, Anton sanoi varovasti katse lattiaan painettuna. ”Muistan talon niin selkeästi, että voisin melkein piirtää jokaisen yksityiskohdan. Muistan kynttilänjalat ja mihin äiti asetti iltaisin kudontatyönsä. Olin vasta kuuden vanha, kun talo tuhoutui täysin. Se oli minun syytäni.”
”Mitä oikein tapahtui?” Olivia kysyi hiljaa.
”Leikin keittiössä. Ilta-aikaa tietysti, kun puhdistustyöt oli jo tehty ja palvelusväki lähetetty nukkumaan”, Anton kertoi. ”Yritin lämmittää jotakin, varmaan iltapäivällä tarjottuja leivoksia. En saanut tulta syttymään puuhellaan, mutta isoon uuniin kylläkin. Leikin, enkä edes muistanut, että olin sytyttänyt tulen ja vienyt ruokaa lämpenemään.”

Olivia kuunteli aivan hiljaa. Hän näki silmissään pienen pojan ja keittiössä hiljalleen kytevän tulen.
"Kuten arvata saattaa, tuli oli vahtimatta ja se pääsi leviämään. Luulen, että liinoja oli kuivumassa uunin lähellä sen hiipuvassa lämmössä. Varmaan jotakin tapahtui, joku niistä putosi tai tuli tarttui kankaaseen", Anton selitti. "Keittiö oli jo isoissa liekeissä, kun palo havaittiin."

Anton piti pienen tauon.
"Te menetitte kaiken", Olivia sanoi ja painoi katseensa. Koko komea talo oli palanut maan tasalle, sen hän opinnoistaan muisti.
"Kaiken. Ja yhden kaikkein tärkeimmän: Minun siskoni", Anton sanoi surullisesti.
"Sinun siskosi? Jäikö hän...?"
"Jäi. Me emme onnistuneet pelastamaan häntä."
"Minä olen pahoillani", Olivia kuiskasi. Oli vaikeaa löytää sanoja. Miten hän edes voisi lohduttaa ketään, kun tapahtumista oli aikaa jo vuosia?

"Niin minäkin. Minä aiheutin sen palon. Minun vuokseni me menetimme kaiken ja minun siskoni joutui lähtemään liian aikaisin", Anton sanoi hiljaa.
"Mutta sinä olit lapsi. Ei lasta voi syyttää sellaisesta", Olivia puolusti häntä.
"Mutta niin tehtiin, kun selvisi, että minä olin leikkinyt keittiössä. Ja se oli täysin totta. Minä aiheutin palon", Anton vastasi. "Minä en voi ikinä antaa sitä itselleni anteeksi."

Anton pystyi jopa hymyilemään, puhumaan asiasta niin hyvin, vaikkakin kaikki suru näkyi tämän silmistä ja huokui koko olemuksesta. Aina niin vahva olemus ja suora ryhti olivat laskeutuneet ja saaneet miehen näyttämään väsyneeltä ja lyödyltä.

Olivia nousi ylös tuoliltaan ja käveli Antonin luokse halaamaan miestä kyyneleet silmissään. Hän yritti kätkeä kasvonsa, sillä itku tuntui nyt lapselliselta reaktiolta. Eihän Antonkaan reagoinut näin rajusti, vaikka juuri kertoi tapahtuneesta. Mies vaikuttikin hieman hämmentyneeltä prinsessan eleestä.
"Minun ei ollut tarkoitus pahoittaa teidän mieltänne", Anton sanoi hiljaa.
"Ei se mitään", Olivia vastasi ja pyyhki hätäisesti silmänsä. "Minä itse pyysin, että kertoisit minulle."

Olivia laski otteensa irti ja vetäytyi hakemaan tuoliaan. Hänestä tuntui niin hirveltä, että joku oli joutunut kokemaan sen kaiken. Miten mies oli elänyt sen syyllisyyden tunteen kanssa? Olivia siirsi tuolinsa lähemmäs voidakseen istua miehen vieressä.
"Mitä jos kertoisin nyt vaihteeksi jotakin hauskaa, kun tämä edellinen meni hieman pieleen?" Anton sanoi. "Ja tätä juttua ette arvaa ennalta."

Olivia yritti naurahtaa, mutta se ei kuulostanut kovin iloiselta.
"Kerro toki", hän lisäsi.
"Kun näin teidät joitakin päiviä sitten kaupunginjohtajan talon porteilla, tiesin heti kuka olette", Anton sanoi vakuuttavasti.
"Oikeasti?" Olivia oli kyllä huomannut, kuinka tiiviisti Anton oli häntä katsonut, mutta hän ei ollut varma siitä, oliko häntä tunnistettu. Hän muisti vieläkin, miten sotkuisin kasvoin hän oli kohdannut talon väen ensimmäisenä iltana.
"Kyllä. Teissä oli jotakin tuttua. Muistan aina, kun näin teidät kauan sitten keväisissä juhlissa pääkaupungissa", Anton tunnusti. ”Istuitte vaunuissa kuningattaren kanssa. Teillä oli samanlainen ilme kuin puhutellessanne portilla minua.”

Sille Olivia ei voinut olla nauramatta.
”Olin pudottanut hattuni”, hän selitti. Vieläkin keväinen päivä toukotöiden juhlia varten oli hänen mielessään. Tara oli yrittänyt vakuuttaa häntä käyttämään hattuneulaa, mutta hän oli itsepäisesti kieltäytynyt. Tietysti hevosten vetämien vaunujen kyydissä hattu oli lähtenyt tuulen puuskan mukaan ja hän oli kiukutellut asiasta koko loppuviikon. Vaikka tietysti moinen hölmöily oli ollut ihan täysin hänen omaa syytään.

Sitten prinsessa vakavoitui ja kohtasi Antonin katseen.
"Sinä kuitenkin päästit meidät tapaamaan Rinaa, etkä vanginnut meitä tai ilmoittanut tulostani lordin sotilaille", Olivia sanoi. "Siitä minä olen kiitollinen."
"Me tiesimme, että jotakin oli pielessä. En olisi ikinä toiminut vastoin johtajattaren käskyjä, enkä myöskään petä todellisia hallitsijoitamme", Anton sanoi vahvalla äänellä.

"Minä olen liittynyt jo nuorena johtajattaren joukkoihin. Minä olen uskollinen johtajattarelle sekä kuningattarelle. Minä olen uskollinen teille. Voitte luottaa minuun kaikessa. Teen teidän vuoksenne mitä tahansa", Anton sanoi katsoen Oliviaa suoraan silmiin.

Olivia häkeltyi hieman vahvojen silmien katsetta, ja hetken hänen teki mieli kääntää kasvonsa pois polttavan katseen tieltä.
"Kiitos", prinsessa sai lopulta sanotuksi, ja todella tarkoitti sitä. Hän tiesi, että oli ainakin joku, joka uskoi häntä, ja joka myös pysyisi hänen tukenaan.



Bashirin kadut olivat tummina liasta, ja Dina nyrpisti nenäänsä hajua vasten. Hän ei ollut odottanut, että kaupunki olisi mitenkään loistelias ja saikin huomata, että se todella oli maineensa veroinen. Kujia peittivät jätteet ja roskat, pienet pihat haisivat eläimille ja talojen ränsistyneestä ulkomuodosta päätellen asumukset oli kyhätty kasaan milloin mistäkin. Asutusta ei ympäröinyt minkäänlainen muuri, kuten useimmissa kaupungeissa. Muurille tuskin olisi ollut tarvetta, sillä kaupunkiin ei usein tullut vieraita, ei ainakaan tarkoituksella.

Dina kulki hitaasti Zenin kanssa pitkin mukulakivistä katua ja yritti keskittyä näkemään liikkuvat hahmot varjoissa. Yö oli hämärtynyt vasta tunti sitten, mutta kaupunki tuntui todella pimeältä. Blade oli sanonut, että heidän oli turha odottaa aamua, sillä varjoista olisi etua heille siinä missä heidän vastustajilleenkin. Dina kuitenkin oli varma, että vampyyri ei halunnut riskeerata, jos seuraava aamu olisikin iloisen aurinkoinen. Bladen pitäisi silloin pysytellä varjoissa.

Nyt Dina ja Zen olivat Bashirin likaisilla kaduilla ja odottivat. Blade oli sanonut, että heidät kyllä löydettäisiin, joten heidän oli turha etsiä ketään.

Blade itse oli sillä hetkellä jossakin lähettyvillä, mutta näkymättömissä. Kaikkia etuja ei kuulemma kannattanut heti paljastaa, ja Dina ja Zen vaikuttivat vaarattomilta verrattuna Bladeen. Vampyyri pystyi kulkemaan sivussa vahtien ympäristöä.

Yöilma tuntui viileältä, mutta Dina ei tuntenut kylmyyttä odottaessaan. Hän kuunteli, mutta ei kuullut kuin omat askeleensa Zenin askelien vierellä. Odottaminen oli syvältä.

Dina puristi joustaan ja odotti hetkeä, jolloin hänen pitäisi kohottaa se ja virittää nuoli. Nuolikotelo tuntui melkein polttavan selässä ja käden teki mieli napata nuoli jo valmiiksi. Hänen vierellään Zen vaikutti paljon rauhallisemmalta, mutta toisaalta Zenin pokerinaama tuntui pitävän tilanteessa kuin tilanteessa. Ainoa jännitystä kielivä asia oli miehen pälyilevä katse, joka tarkkaili jokaista pienintäkin kujaa.

Ja sitten hän erotti kahinan ja askeleet. Ja Zen kuuli myös, sillä molemmat kääntyivät ääniä kohti ja kohottivat aseensa.

”Sinä olet väärässä kaupungissa.”
Dinan olisi tehnyt mieli nauraa, jos tilanne olisi ollut toinen. Pilkka ei suinkaan kohdistunut häneen, mutta ehkä juuri siksi hänen teki mielensä vastata siihen samalla tavalla. Ääni oli matala ja sai seurakseen muita ääniä ympäriltä. Dinaa ei pelottanut, mutta oli silti parempi pitää suunsa kiinni.
”Hänellä on tyttöystävä mukanaan. Hah!”
Lisää naurua, ja vihdoin he näkivät äänen lähteen.

Heidät saartoi pieni joukko bashirilaisia, ja Dina laski ihmiset nopeasti. Seitsemän miestä, yksi nainen. Kukaan ei ollut nostanut aseitaan ylös näkyviin, mutta Dina tiesi, että jokainen silmäpari, jonka hän kohtasi, oli vaarallinen. Kaikki vaikuttivat melko nuorilta, mutta Dina ei osannut arvioida kenenkään ikää tarkasti. Joukko oli pukeutunut resuisesti ja muutamalla tarkemmin katsottuna ainakin kahdella oli puukko kädessään. Hän yritti nähdä oliko ihmisiä lisää varjoissa. Ja missä Blade viivytteli?

”Me luulimme, että sinä muistat, pikku Zeni”, jatkoi edelleen sama ääni, selvästi joukon johtaja. ”Sinä et ole tervetullut Bashiriin.”
Zen ei ollut vastannut yksiinkään sanoihin tätä ennen, mutta nyt hän totesi tyynesti: ”Minä muistan.”

Dina silmäili johtajan vaaleita pystyjä hiuksia, kun mies nauroi. Muut yhtyivät nauruun. Kyseinen kaveri oli tuskin Zeniä kovinkaan paljon vanhempi. Hänellä oli vahva leuka, melkein liian veistosmaisen kauniit kasvot noin ylpeälle varkaalle. Dinan silmät pysähtyivät pidemmäksi aikaa joukon ainoaan naiseen, jonka tummat hiukset laskeutuivat pitkinä kiharoina olkapäille.

Nainen katsoi Dinaa ivallinen ilme kasvoillaan ja Dinan teki mieli irvistää tälle, mutta ei viitsinyt. Parempi ettei suututtanut bashirilaisia enempää. Ainakaan vielä.
”Sinä tiedät, mitä tästä seuraa”, johtaja sanoi puhuen pelkästään Zenille. Sanoista huolimatta äänensävyssä ei ollut häivähdystäkään sääliä. ”Olisit valinnut paremman yön viedä tyttösi ulos.”

”Dina tuskin tuntee oloaan imarrelluksi kun puhuttelet häntä noin”, Blade sanoi rauhallisesti pidellessään veistä johtajan kaulan vierellä. ”Meillä on vähän asiaa, enkä minä tullut tuhlaamaan tätä yötä.”
Ympärillä oleva joukko kohahti ja muutama yritti lähemmäs, mutta johtaja kohotti kätensä ja kaikki pysähtyivät. Dina hymyili tyytyväisenä ja jännitti jousensa niin, että onnistui ampumaan heti, jos olisi tarvetta. Blade oli tullut juuri ajallaan.

”Minä muistan sinut, vampyyri”, johtaja puhui hiljaa, melkein kuiskaten.
”Hyvä. Minäkin muistan sinut”, Blade vastasi tyynesti.
”Kun painat tuon veitsen millinkin lähemmäs pikku Zeni ja tyttö ovat vainaa”, johtaja sanoi varoittavasti. Hermostunut joukko bashirilaisia kuunteli johtajansa sanoja. Mustatukkainen tyttö oli ottanut kaarevateräisen veitsen esiin ja hän näytti katselevan Dinaa siihen malliin kuin miettisi, minkä osan leikkaisi irti ensimmäisenä.

”Minun aikomukseni olikin keskustella. Meillä on pyyntö”, Blade sanoi eikä laskenut veistä.
”Ja millainen se pyyntö mahtaa olla?”
”Te ette pidä maan uudesta johdosta, hienosta lordistamme.”
”Emme erityisemmin”, johtaja naurahti pysytellen kuitenkin paikallaan ja valppaana, samalla Bladen veitsen terää silmäillen.
”Sattumoisin emme mekään. Kappas vain, olemme jostain samaa mieltä.”

Bladen iva ei tuntunut olevan johtajalle yhtään mieluisampaa kuin uhkailu. Hän mulkaisi Zeniä ja Dinaa, mutta katse pysähtyi kuitenkin Zeniin ja tämän punaiseen otsatukkaan. Dina oli näkevinään miehen katseessa jotakin, kiinnostusta, hämmennystä, mutta se katosi nopeasti.

”Taidat kuvitella itsestäsi liikoja”, vaaleatukka totesi synkästi. ”Yhteinen vihollinen ei tee meistä ystäviä.”
”Ehkä sitten liittolaisia”, Blade totesi ja laski veistään sen verran, ettei terä enää koskettanut ihoa. ”Pyydämme teiltä vähän apua.”
”Teillä ei ole tilaisuutta pyytää apua, me emme ole teille mitään velkaa.”
”Entä jos meillä olisi jotakin tarjottavaa pyynnön noudattamista vastaan?” Blade kysyi. Johtaja vaikutti nyt kuuntelevan miehen puheita tarkemmin.

”Ja mitä te tarjoatte?” johtaja kysyi hetken kuluttua.
”Meillä on prinsessa, tällä hetkellä maan etsityin henkilö”, Blade vastasi, mutta tuli keskeytetyksi bashirilaisten nauraessa. Dina kummasteli hiukan johtajan rohkeutta hekottaa samalla, kun Blade piteli veistä hänen kaulallaan.
”Ja oikea prinsessahan teillä onkin mukananne”, johtaja tyrskähti vilkaisten Dinaa. ”Vaikka hän on sievä, ette saa tuosta noidasta "neiti tulevaa kuningatarta” tekemälläkään.”

Dina kohotti jousensa ylemmäs ja veti nuolta taaksepäin. Hän nautti siitä, että näki miehen silmien epäilen katseen, kun hän hymyili kylmästi tähdätessään tämän otsaan.
”Sinun kannattaa pitää suusi kiinni", Dina totesi.

Johtajan kasvoilla käväisi nopea hymy, kun silmät seurasivat Dinan kasvoja. Zen seurasi tarkasti jokaista bashirilaista, jotka tuijottivat hiljaa takaisin ja odottivat. Miehen käsi puristi miekan kahvaa, mutta terä oli laskettu.
”Ei, meillä ei ole tässä tulevaa kuningatarta”, Blade jatkoi hetken kuluttua. ”Mutta meillä on prinsessan lupaus, että te saatte kauppalupanne takaisin, eikä Bashiria yritetä miehittää, jos te pysytte erossa lordin joukoista ja autatte hieman meitä.”

Se tuntui saavan koko porukan kiinnostuksen. Dina yritti pitää ilmeensä tyynenä, jottei paljastaisi porukalle kuulleensa tästä suunnitelman yksityiskohdasta vasta nyt.

”Ja sinäkö olet prinsessan viestin tuoja, vampyyri?” johtaja kysyi epäillen.
”Minä, Zen ja Dina”, Blade vahvisti.
”Ja meidän pitäisi uskoa tuo?”
”Luuletko, että Zen tulisi tänne vapaasta tahdostaan?”

Bladen sanat saivat johtajan miettimään. Dina melkein näki mielessään, miten mies harkitsi yksityiskohtia. Bashirin kaupunki ei ollut kyennyt käymään kauppaa vuosikymmeniin, sillä sen maineen vuoksi kuningas oli kieltänyt kaupankäynnin. Tilanne oli ajanut kaupungin asukkaat entistä ahtaammalle, jolloin paikalle olivat asettuneet vain varkaat ja rikolliset. Bashiria oli yritetty usein saada ojennukseen sotilaiden avulla, ja viime vuosina kuningatar oli jopa yrittänyt neuvotella heidän kanssaan. Nyt lordi oli yrittänyt ottaa heihin yhteyttä, mutta bashirilaisilla ei ollut mitään kiinnostusta palvella lordia.

Miehen katse hakeutui honteloon mieheen, jonka toista puolta kasvoista peitti punainen otsatukka. Johtaja muisti Zenin yhä, hän oli kuin pieni legenda kaupungissa. Kukaan ei ollut yrittänyt lähteä niin kuin Zen, ja tämä oli myös ainoa, joka siinä oli onnistunut. Bashirissa säännöt olivat selvät, palvelus tai kuolema, petturuutta ei suvaita. Zenin pitäisi karttaa Bashiria kuin ruttoa. Silti hän oli täällä tänäkin yönä.

Zen oli kasvattanut hiuksensa viistosti toisen silmän päälle kätkeäkseen pakonsa jättämät jäljet. Johtaja muisti ilkeän näköisen haavan. Hän oli aiemminkin pohtinut, oliko Zen sokeutunut.

”Sangen mielenkiintoista. Jos vampyyri laskisi sen veitsensä alas, voisimme siirtyä muualle keskustelemaan”, johtaja sanoi ja sai osakseen hämmentyneitä katseita.
”Pelkkiä valheita! Tapetaan saman tien, jotta päästään niistä eroon!” yksi miehistä sanoi kyllästyneenä.

Blade laski veitsensä alas ja perääntyi muutaman askeleen, kun johtaja kääntyi ympäri ja kohtasi vampyyrin katseen.
”Valheita tai ei, voimme kysellä heiltä hieman asioita. Emme menetä mitään, vaikka veisimme heidät hetkeksi sisään ja tapamme sitten”, johtaja naurahti ja sormensa heilautuksella hän sai muutaman miehistään ohjaamaan Bladen, Dinan ja Zenin perässään uudelle hämärälle kadulle.

Kolmikko johdatettiin pimeitä ja likaisia kujia pitkin ovelle, joka narahti inhottavasti kun se avattiin. Dinalla ei ollut aavistustakaan missä päin kaupunkia he jo mahtoivat olla. Kun talon sisällä kuljettiin vielä rappusia viileään kellariin, tyttö oli varma, että suunnitelma oli mennyt pieleen.

Hän kuitenkin sai yllättyä, sillä he päätyivät kotoisen näköiseen tilaan, jossa oli pöytiä, tuoleja ja lattialla seinän vierustalla kasoittain tyynyjä ja täkkejä. Johtaja vei heidät peremmällä likaiseen huoneeseen, jonka ainoa valo oli jonkin näköinen kynttilämuodostelma pöydän päällä. Johtaja istui tuolille pöydän ääreen ja muutama hänen joukkonsa miehistä jäi ovelle. Muut jäivät ulkopuolelle ja Blade, Zen ja Dina saivat istua jäljelle jääneille tuoleille.

”Selvä, aloitetaanko alusta. Jared”, johtaja esittäytyi nyökäten. Hänen katseensa siirtyi porukassa seuraavaan. Blade nojasi tuolissaan taakse ja laski veitsenä pöydälle.
”Blade, ja Zenin sinä jo tunnetkin.”
”Entä hurmaava neitimme?”
”Noidasta hurmaavaksi neidiksi? Ei paha”, Dina sanoi ja kuuli Bladen hymähtävän. ”Dina”, hän esittäytyi kylmästi. Jousikotelo hänellä oli edelleen selässään, eikä hän raaskinut laskea irti jousestaankaan.
Jared hymyili hänelle hieman ivallisesti. ”Vai Dina.”

Dina ei pitänyt hymystä, mutta ei kääntänyt katsettaan. Hän tiesi miten Jaredin katse kierteli ja arvio häntä, ja toivoi ettei se häiritsisi häntä liikaa. Mies itse oli hoikka, melko pitkä ja jollakin tapaa myös hyvännäköinen ja vaikuttava, ellei Dina olisi halveksinut miestä. Kaveri oli selkeästi liian ylpeä itsestään ja koko tästä varasporukastaan, jonka kanssa hän kilpaili Bashirin kaupungin herruudesta.

”Ja sinä. Miten tänne uskaltauduitkin?” Jared naurahti katsellen kiinnostuneena Zeniä. ”Muistan pakosi kuin eilisen. Ja katsopa vaan, tässä ajassa minusta on tullut johtaja, ja sinusta… Noh, tuon pedon palvelija. Olit täällä samanlainen. Kuin pikkuveli, sellainen jonka perään oli jatkuvasti katsottava.”
Zen tuijotti Jaredia vastaamatta. Vaaleatukkainen mies kohautti olkiaan tyytyen hiljaisuuteen.

Dina kuunteli tarkkaavaisesti ja alkoi päätellä Jaredin sanoista Zenin menneisyyttä, josta tämä ei itse ollut hänelle puhunut. Zen oli selvästi kotoisin Bashirista. Mutta mies oli paennut. Miten? Dina vilkaisi hänen suuntaansa. Tyynen ilmeensä alla Zen ei vaikuttanut kovin järkyttyneeltä. Tarkemmin katsottuna Dina kuitenkin erotti hentoisen tärinän miehen käsissä.

Jared ei kuitenkaan enää jatkanut menneistä. Hän vaikutti olevan jälleen tyynesti kiinnostunut bisneksestä.
”Selvä, kerrataan teidän tarjouksenne.”

Blade toisti sanansa ja selitti paremmin, mihin hän pyysi bashirilaisten apua. Lordia ei voiteta ilman kunnon vastarintaa, ja vaikka he eivät koskaan saisi kasaan armeijaa, he voisivat saada apua niiltä, jotka osasivat taistella parhailla keinoilla. Epäreilusti.

Blade lupasi, että kun prinsessa kruunattaisiin kuningattareksi ja oikea hallitsija olisi jälleen linnassa, uusi kuningatar myös toteuttaisi lupaukset Bashirin hyvinvoinnin parantamisesta. Mitään tästä ei toteutuisi, elleivät Bashirilaiset auttaisi heitä. Lordin syrjäyttämiseksi ja pääkaupungin valtaamiseksi tarvittaisiin väkeä niin paljon kuin he pystyisivät haalimaan. Milloin moinen suunnitelma onnistuisi, siitä ei ollut takeita, mutta mitä enemmän lordilla oli vastustajia, sitä tukalammaksi hänen valloitusyrityksensä kävisivät.

Johtajalla oli paljon kysyttävää ja varmistettavaa, ja Blade vastaili jokseenkin tyytyväisen oloisena. Jared halusi myös tietää lisää Bashirin ulkopuolella tapahtuvista asioista, sillä hän kyseli paljon muutakin kuin aiheeseen liittyvää. Dina ei voinut olla ärsyyntymättä. Hän kuitenkin jätti puhumisen Bladne huoleksi ja tyytyi mulkoilemaan Jaredia. Mies vilkaisi häntä muutaman kerran, muttei sanonut mitään. Ehkä hän kokeilisi heidän tietojaan ja tappaisi heidät, kunhan he olisivat tarpeeksi puhuneet.

Dina oli pudota keskustelusta aina silloin tällöin, eikä lopulta kokenut tärkeäksi kuunnella jokaista käännettä. Hän silmäili huonetta ja ovella seisovia miehiä. Zen tuijotti johtajaa, eikä sanonut sanaakaan. Hän näytti olevan varuillaan ja valmiina heti, vaikka kuuntelikin Bladen ja Jaredin keskustelua. Blade ei ollut olettanutkaan, että Bashirilaiset uskoisivat heidän sanojaan heti, mutta silti kaikki tuntui sujuvan liiankin helposti. Jared kuunteli heitä, ja ilmeisesti tarjous kiinnosti häntä.

Kesken heidän keskustelunsa yläkerrasta alkoi kuulua meteliä, ja Jared vilkaisi ylös tympiintyneenä. Ennen kuin hän ehti pyytää ketään tarkistamaan, mitä ylhäällä tapahtui, ovelle ilmestyi sama nainen, johon Dina oli aiemmin kiinnittänyt huomiota.

”Jared, lordin sotilaita!”
Mies oli saman tien pystyssä, mutta pysähtyi muistaessaan vieraansa.
”En ehtinyt puhua teidän kanssanne loppuun, mutta miksi luottaisin siihen, että pysyisitte täällä ilman vahtia”, Jaden sanoi, kysymättä mietteitään oikein keneltäkään.
”Parempi ettet luotakaan”, Blade vastasi silti. ”Me emme näet pysy.”

”Parasta sitten, että lähdette mukaan”, Jared sanoi huvittunut virne kasvoillaan. Hän tiesi ryhmänsä säännöt, hän tiesi, että oli naurettavaa päästää Zen näin helpolla, sillä kolmikko voisi häipyä heti kun silmä vältti.

Blade, Zen ja Dina nousivat heti ja lähtivät Jaredin perässä ulos. Joku bashirilaisista tuli selvittämään tilanteen heille. Dina keskittyi asettamaan nuolensa valmiiksi jouseen, mutta kuunteli silti sivukorvalla, mitä miehet selittivät Jaredille.
”Lordi päätti, että tänään olisi sopiva yö yrittää miehittää Bashir. He sanoivat antavansa meille tilaisuuden luovuttaa kaupunki heille rauhallisesti ja ilman kuolonuhreja.”
”Montako sotilasta?” Jared kysyi.
”Ehkä viitisenkymmentä, tai muutama kymmen enemmän.”
"Luulevatko he että me luovutamme niin helpolla? Heitähän on melkein vähemmän kuin meitä.”

Varasjoukkoa nauratti, mutta Dinasta tuntui, että heidänkin äänessään kuului hermostuneisuus. Nainen pysäytti Bladen ja Zenin, kun Jared lähti joukkojensa mukaan.
”Mitä me nyt olemme tekemässä?” Dina kysyi. Pimenevä yö ja hämärät kadut tuntuivat nyt entistäkin vaarallisemmilta heidän ympärillään. He kuulivat huutoja ja muuta meteliä siitä suunnasta, jonne Jared oli juuri lähtenyt.
”Lordi valitsikin sopivan yön”, Blade tuhahti. ”Voi helvetti.”
”Meidän pitää lähteä tai jäämme itsekin sotilaiden piiritykseen”, Zen sanoi. Dina oli yllättynyt kuullessaan tämän puhuvan. Mies oli pysytellyt enimmäkseen hiljaa.

”Me emme saaneet Jaredilta lupausta tulla avuksi”, Blade sanoi. ”Se olisi tärkeää, mutta tuskin saamme toista tilaisuutta häipyä. Ehkä on parempi, että lähdemme nyt ja mietimme myöhemmin.”
”Samaa mieltä”, Dina sanoi, ja he lähtivät sivukadulle tarkoituksenaan päästä pois Bashirista.

Kolmikko sai kuitenkin huomata, että kaupungista poistuminen oli tehty vaikeaksi. Lordin lähettämiä sotilaita pyöri joka puolella tarkoituksenaan ottaa kiinni kaikki vastarintaa tekevät bashirilaiset. Tällä hetkellä näytti, että he kuitenkin olivat valmiita tekemään selvää jokaisesta, joka erehtyi tielle.

Dina tuijotti kauhuissaan veristä katua ja kahden sotilaan ruumiita, jotka makasivat kadunsyrjässä. Kummallakin oli varusteissaan kuninkaallinen vaakuna. Toisen sotilaan hevonen potki ja riuhtoi, sillä se oli jäänyt ohjaksistaan kiinni yhdestä talosta sojottaviin ja rikkinäisiin putkiin, jotka ehkä yrittivät edistää veden valumista alas katoilta.

”Se alkoi”, Zen totesi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun heidän takaansa ratsasti lisää sotilaita ja kaikki kolme joutuivat erilleen toisistaan. Dina jännitti jousensa ja ampui, sitten hän juoksi, kääntyi, juoksi jälleen, jännitti nuolen, eikä ehtinyt seurata osuiko se, sillä hän pinkaisi taas seuraavan kulman taa. Äänestä päätellen hän kuitenkin oli osunut ja hyvin.

Bladella ei ollut vaikeuksia taistella sotilaita vastaan, sillä hänen refleksinsä olivat ihmisiä nopeammat. Sotilaat alkoivat kuitenkin toimia enemmän ryhminä, ja pian Bladekin sai vastaansa useampia sotilaita kerrallaan. Blade ei vaivautunut edes nostamaan miekkaansa ensimmäisten hyökkääjien kohdalla, sillä hän taisteli hyvin jopa paljain käsin. Kolmikko ei ehtinyt vahtia toisiaan. Dina ei edes ehtinyt ajatella muuta kuin seuraavan jousen jännittämistä ja sen jälkeen pakoa toiselle kadulle.

Ajantaju tuntui katoavan kokonaan. Dina ei hetken kuluttua ollut varma oliko taistellut viisi ja viisitoista minuuttia. Hän ei ollut varma kuinka monen kuoleman hän oli nähnyt ja kuinka monta kertaa miekat ja muut aseet olivat olleet hyvin lähellä häntä. Sekasortoiset kadut olivat täynnä kaupungin väkeä. Tuntui kuin yön kauhut olisivat herättäneet koko Bashirin taistoon.

Kolmikko oli joutunut erilleen, mutta heidän suuntansa oli jokseenkin sama. Pyrkiminen ulos sokkeloisesta kaupungista ei kuitenkaan ollut kovin nopeasti toteutettu. Dina ja Zen kulkivat katuja pitkin, Blade käytti kattoja hyväkseen.

Dina hidasti vauhtiaan saavuttuaan kaupungissa olevalle aukealle, joka oli ehkä joskus ollut tori. Bashirilaisia oli joka puolella taistelemassa sotilaita vastaan, eikä tilanne näyttänyt hyvältä. Kaupunkilaiset käyttivät miekkojen lisäksi aseinaan mitä olivat onnistuneet haalimaan; lapioita, talikoita, Jaredin porukka käytti tehokkaasti veitsiään. Molempien puolien joukoissa oli haavoittuneita, ja Dina tiesi nähneensä jo kymmeniä kuolleita. Tyttö näki Jaredin kohottavan miekkansa yhtä sotilasta vastaan samalla kun toinen hyökkäsi takaapäin miestä kohti.

Dina jännitti jousen ja nuoli suhahti tappavan tarkasti Jaredin korvan vierestä takaa hyökänneeseen sotilaaseen. Miehen pää kääntyi nopeasti, kun hän oli ensin saanut sohaistuksi edessään olevaa sotilasta kylkeen.
”Ei paha”, Jared huusi Dinan kiitäessä hänen ohitseen.

Taistelu jatkui, ja nyt Dina näki myös Zenin, joka jatkoi kamppailua tulinen katse silmissään, eikä hän selvästikään astunut yhtään ainoaa harha askelta, kuten monet muut. Dinasta se näytti hieman tanssilta, tietyt askeleet oikein ja Zen löi jo seuraavan vastustajansa. Jokaisella liikkeellä oli harkittu tarkoitus, mikä oli ihmeellistä niin sekavassa tilanteessa, jossa oli toimittava nopeasti, enemmän vaiston varassa.

Kapealta kujalta oli helppo nousta kuistin katokselle tikkaita pitkin. Kahakan osapuolet olivatkin jo siirtyneet kaduilta taloihin ja pihoihin, mikä alkoi vaikuttaa bashirilaisten puolelta suoranaiselta härnäykseltä. Sotilaiden erilleen saaminen helpotti heidän kukistamistaan. Dina itse kiipesi eräälle katolle ja kumartui ampumaan nuoliaan. Hänellä oli loistava paikka tähdätä, eikä hän ollut ampunut ohi useasti alhaalla kadullakaan. Ylhäältä hän näki paremmin ja sai enemmän aikaa tarkastella ympäristöään.

Sotilaat alkoivat vähitellen huomata olevansa alakynnessä. Bashirilaiset eivät hellittäneet ja lopulta viimeiset sotilaat oli saarrettu aukeamman alueen keskelle, ja Dina käänsi katseensa pois, kun viimeiset sotilaat tapettiin. Hän oli jo joitakin minuutteja sitten ampunut viimeisen nuolensa, eikä hän halunnut osallistua bashirilaisten voitonjuhlaan.

Vaikka Dina oli kohdannut rajua väkivaltaa, häntä ei huvittanut katsella tappamista. Olihan hän ampunut jousellaan, osunut ihmisiinkin, sitä tässä maassa elo oli pahan paikan tullen. Hän ei todellakaan nauttinut siitä, mutta oli jo jollakin tapaa kovettanut sydämensä, koska ilman sitä keinoa hän ei olisi pärjännyt elämässään. Metsästäminen ja eläinten tappaminen oli vielä suhteellisen helppoa, mutta ihmisten kuoleman katsominen ei koskaan tuntunut hyvältä.

Bashirilaiset eivät vaikuttaneet olevan kovin iloisia voitostaan, joka oli lopulta saavutettu hyvinkin helpolla. Hurrahuudot olivat vähissä, mutta sen sijaan varasjoukoissa leimusi viha. Sotilasväen ruumiiden häpäisy olisi luultavasti seuraavaksi vuorossa, mikäli Jared ei saisi porukkaa rauhoittumaan. Lordi oli lähettänyt miehiä aivan liian vähän, koska oli aliarvioinut bashirilaiset. Hetken Dina mietti, miten lordi suhtautuisi siihen, kun kukaan sotilaista ei palaisikaan takaisin.

”Oletko kunnossa?”
Zen oli ilmestynyt Dinan vierelle ja pyyhki verta poskeltaan.
”Kaikki hyvin”, Dina vastasi, sillä hän oli satuttanut vain ranteensa ja saanut todennäköisesti muutamia mustelmia ja verinaarmuja. Enemmän hän oli kolhinut itse itseään kuin saanut varsinaisia vammoja taistelusta. Nainen nousi ylös katolta, keräsi jousensa mukaan ja lähti Zenin perässä alas tikkaita.

Kaduilla kiirivät äänet olivat vaimentuneet. Taloistaan ulos tulleet ihmiset palasivat sisään, joku saattoi kahta lasta kauhistunut ilme kasvoillaan. Dina käänsi katseensa pois aukiolta, jottei joutuisi seuraamaan, mitä varasjoukko touhusi.
”Te kaksi elossa, kaikki hyvin”, Blade sanoi kuin tarkastaen tilanteen ja huokaisi saapuessaan heidän luokseen. Vampyyri näytti väsyneeltä, hänen vaatteensa olivat tahriintuneet vereen ja hiha olkapään kohdilta oli revennyt.
”Epäilitkö, että tapan itseni täällä?” Dina kysyi tökäten vampyyriä kylkeen.
”Epäilin, että saatan löytää teidät vähän heikommassa kunnossa.”
”Et näytä itse kovin paljon paremmalta”, Dina huomautti.
”On ollut parempiakin päiviä”, Blade naurahti vaisusti, ja nainen katsahti häntä kysyvän näköisenä.

Kaikki veri, sen tuoksu ja väri sai Bladen tuntemaan tuttua kihelmöintiä sisällään. Hän tunsi jo mielihyvää veren haistamisesta, mutta se ei riittänyt tyydyttämään himoa. Hänen ei kuitenkaan ollut aika juoda, eikä hän antaisi himon vallata mieltään nyt. Vampyyri kuitenkin pysytteli mieluummin hiljaa ja käytti kaiken voimansa pitääkseen itsensä paikoillaan ja silmänsä kurissa. Hän tiesi verenhimon heijastuvan silmistään, eikä se näyttäisi hyvältä juuri nyt bashirilaisten keskuudessa.

Tämä kävi hyvästä harjoittelusta. Ainakin täältä puuttui se houkuttelevin tuoksu, se minkä seurassa hän oli joutunut viimeiset viikot olemaan.

Jared lähestyi heitä hitaasti kävellen, ei riemukas, mutta ei lannistunutkaan ilme kasvoillaan. Dinan mielestä ilme kertoi pikemminkin väsymyksestä ja turtuneisuudesta. Jared oli tottunut menettämään ystäviään, mutta ei se silti tuntunut hyvältä.

”Loppujen lopuksi helppo voitto”, Jared sanoi ja laski miekkansa vyöllään olevaan tuppeen.
”Kuinka monta?” Dina sanoi ja nyökäytti kohti sotilaita. Jared kohotti toista kulmaansa.
”Kaatuneita? Suurin osa lordin joukoista, kahdeksan meitä”, mies totesi synkästi. ”Luultavasti muutama lordin väestä lähti lipettiin. Sain porukan luopumaan metsästyksestä. Meinasivat, että ehdimme ottaa ne kiinni metsässä.”

Dina yritti pitää pahan olon loitolla ja nielaisi. Jared tarkasteli häntä hetken kiinnostuneena, mutta kääntyi sitten Bladea kohti.
”Ja tiedätkö vampyyri, minä mietin sitä tarjousta. Otamme sen vastaan, jos saamme prinsessan kirjoittaman valtakirjan, jossa asia todistetaan.”
”Selvä”, Blade myöntyi ja kätteli miestä. He pääsivät helpolla, jos Jared suostui edes harkitsemaan tarjousta. He tarvitsivat näitä varkaita, jotka taatusti pitäisivät puolensa lordin takertuessa valtaan.

”Meillä on tarpeeksi tehtävää lordin lähettämien sotilaiden aiheuttaman sotkun vuoksi”, Jared sanoi väsyneen kuuloisena. ”Turha tuhlata aikaa teihin. Sitä paitsi hyödymme teistä enemmän kuin lordista.”
Blade virnisti.
”Mukava tavata tämä miellyttävämpi puoli Bashiria. Porukka on muuttunut, kun sinä olet astunut mukaan peliin.”
”Olin pehmo, koska teillä oli tyttö mukana”, Jared totesi ja hymyili Dinalle.
”Älkää sotkeko häntä tähän”, Zen sanoi, ja Dina huomasi äänensävyn vaihtuneen.
”Pidä mielessä, ettet ole tänne tervetullut tulevaisuudessakaan. En pysty pitämään porukkaa aisoissa toista kertaa”, Jared sanoi ja hetken verran hänen katseessaan häilyi jotakin muuta kuin vihaa. Ihan kuin hän olisi halunnut sanoa enemmän kuin kykeni. ”Poikkeus tapaus.”

”Mehän olimme niin suureksi avuksi, että teidän sietäisi kiitää”, Blade sanoi kääntyen kuitenkin jo lähteäkseen. Heidän tehtävänsä oli hoidettu.
”Eli jäitte kiitollisuuden velkaan”, Dina muistutti ja soi virnuilevan hymyn miehelle.
”Hah, kaikki oli kyllä vain tytön takia”, Jared huusi heidän peräänsä ja iski silmää Dinalle.

***

Kolmikko poistui Bashirista nopeasti, jottei kukaan päätäisi lähteä heidän peräänsä. Aamu alkoi pikkuhiljaa valjeta horisontissa, ja Blade tunsi saman pistävän tunteen kuin jokainen aamu. Ihoa kihelmöi, silmät halusivat väistää idän suunnasta lankeavaa valoa. Se oli kuin muistutus siitä, että hän oli yön olento.

”Olihan sinusta sentään jotakin hyötyä”, Blade naurahti Dinalle, joka kulki hänen vieressään. Mieliala oli noussut nopeasti helpotuksen mukana, kun he ymmärsivät selvinneensä reissusta voittajina.
”Kehtaatkin”, Dina tönäisi vampyyria, vaikka tiesi että satuttaisi enemmän itseään kuin Bladea.
”Jaredilla oli vaikeuksia pitää silmiään irti sinusta”, Blade härnäsi.
”Olisitte ottaneet mukaan oikean prinsessan, niin olisitte päässeet helpommalla.”
”Enpä tiedä, Jared ei ole aiemmasta muuttunut”, Zen sanoi. Hänen askeleensa olivat vakaat, mutta Dina ei voinut olla miettimättä, oliko mies kunnossa.
”Sitten hän olisi ansainnut sen mojovan nyrkin iskun silmäänsä. Minulta tai prinsessalta, kuinka vain”, Dina totesi.

Blade naurahti, mutta Olivian ajatteleminen sai hänen mielensä vakavaksi. Ensimmäinen osa koko vallankaappausta oli nyt suoritettu, prinsessa oli elossa ja hänen takanaan sekalainen tukijoukko valmiina puolustamaan oikeaa kuninkaallista tämän haaliessa valtaistuinta takaisin. Hänen työnsä voisi olla tässä. Blade oli miettinyt ja parempi olisi olla palaamatta ollenkaan. Kuitenkin joku veti häntä takaisin Seatopieen, ja Dina ja Zen odottivat hänen palaavan myös.

Olivia. Ajatus sai Bladen hetki sitten alkaneen päänsäryn pahemmaksi, sillä hänelle tuli auttamatta mieleen hetki, jolloin hän oli juonut Olivian verta. Ja nyt hänen oli jälleen armoton jano. Ja tieto siitä, ettei hän voisi sammuttaa sitä vähään aikaan, sai hänet tuntemaan kaiken yhä pahemmaksi.

Hän voisi lähteä nyt, jättää palaamatta Seatopieen kokonaan ja unohtaa prinsessan ja koko typerän valtataistelun. Tässä tehtävässä oli mukana muitakin, jotka voisivat hoitaa homman loppuun. Mutta juttu oli imaissut hänet jo mukaansa. Blade tiesi liikaa, jotta olisi vain voinut häipyä ja jättää muut hoitamaan asiaa.

Sitä paitsi hän halusi tietää Olivian olevan kunnossa, vaikka vakuuttikin itselleen, että hänen pitäisi sulkea sellaiset ajatukset pois. Nuori prinsessa pyöri hänen mielessään liian usein.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös