TRUST
9.Luku: 37.2 COL
Aamu oli pilvinen ja harmaa, sillä aamuyön tunteina oli hieman satanut. Sadetta ei kuitenkaan kuulunut uudelleen, kun Dina, Zen ja Blade seisoivat Rinan talon edustalla kantamustensa kanssa. Rina astui varovaisin askelin ulos Olivian perässä tytön juostessa ystäviensä luo.
Olivia halasi Dinaa lujasti ja toivotti tälle onnea. Dina oli hieman häkeltynyt moisesta, mutta ei torjunut halausta. Tyttö aikoi halata Zeniäkin, mutta tämä näytti mieluummin vetäytyvän syrjemmälle. Olivia kuitenkin käveli lähemmäs ja rutisti tätä tiukasti.
”Ei tarvitse”, Zen mutisi yrittäessään vääntäytyä irti, mutta luovutti pian. Hän vaikutti siltä, ettei halunnut Olivian ajattelevan hänen kertomaansa tarinaa menneestä ja sitä, mihin he nyt olivat menossa.
”Kai minä saan halata ystäviäni, kun en tiedä varmasti milloin näen heidät taas?” Olivia kysyi päästäessään irti ja hymyili.
Zen hymyili vaisun hymyn takaisin, ja Olivia oli siirtymässä halaamaan seuraavaa, mutta tajusi sitten seisovansa vastapäätä Bladea.
”Minäkö en saa halausta?” Blade virnuili. Olivia mutristi suutaan, eikä liikahtanut. Hän oli vielä harmistunut ja vihainen Bladelle. Ja sitäkin enemmän hän oli huolissaan ystäviensä matkasta.
Rina katseli kaikkia hiljaisena ja laski kätensä Olivian olkapäälle. Zen nosti kantamuksensa paremmin selkäänsä ja oli jos selvästi lähdössä. Bladen reppu roikkui rennosti vain tämän toiselta olalta.
”Enhän minä sitä olisi tarvinnutkaan”, Blade hymähti ja kääntyi Dinan perään. Zen oli jo kävellyt muutaman askeleen kohti portteja. Rina oli jo ovella, menossa takaisin sisään. Olivia katseli muutaman sekunnin ystäviensä loittonevia selkiä ja juoksi sitten Bladen kiinni ripein askelin.
Olivia tiesi, että Blade huomaisi ja kuulisi hänet, eikä hän pääsisi yllättämään vampyyriä, vaikka kietoikin kätensä tämän ympärille. Blade pysähtyi saman tien, mutta ei kääntynyt.
”Et pystynyt päästämään minua sitten kuitenkaan”, Blade mutisi. Olivia painoi kasvonsa Bladen selkää vasten ja haistoi ulkoilman ja metsän neulaset tämän takista.
”Minä olen vielä vihainen.” Tyttö antoi mutinansa peittyä takkiin, mutta vampyyri taisi kuulla hänet silti.
Blade kääntyi huokaisten.
”Pidä huolta itsestäsi”, hän mutisi, kun Olivia perääntyi hieman kauemmas. Tyttö nyökkäsi hänelle ja samassa Blade katosi jo portista Dinan ja Zenin kanssa.
Olivia jäi vielä hetkeksi katsomaan portteja, vaikka hänen ystäviään ei enää näkynyt. Hänen tulisi ikävä heitä, hän ei mahtanut tunteelle mitään.
”Mennään takaisin sisään”, Rina sanoi, ja Olivia kääntyi hänen perässään takaisin ovelle.
Rinan käskystä laivaa oli valmisteltu kiireellä, mutta johtajatar odotti edelleen aviomiestään kotiin pääkaupungista. Olivia kulutti päiväänsä jälleen kirjastossa, koska ei saanut poistua yksin kaupungin puolelle, eikä hän keksinyt muutakaan hyödyllistä tehtävää. Iltapäivällä hän vietti hetken aikaa Rinan lasten, Tobyn ja Riian kanssa. Tobya ei erityisemmin kiinnostanut, vaan hän viihtyi omissa oloissaan, mutta Riia kiipesi viipyilemättä Olivian syliin satukirja kädessään.
Rinan odotus palkittiin vasta illan pimentyessä, kun hänen miehensä saapui. Rina kiiruhti lastensa kanssa aulaan tätä vastaan, mutta Olivia jäi vielä vierashuoneeseen. Rina tuli pian hakemaan häntä ja hän kertoi selittäneensä kaiken miehelleen niin hyvin kuin pystyi. Hän vei Olivian suureen oleskeluhuoneeseen, jossa Rinan aviomies istui lastensa kanssa, pikku Riia sylissään.
”Cam, tässä on hänen korkeutensa, prinsessa Olivia. Olivia, tässä on minun mieheni Cam”, Rina esitteli, sillä Olivia ei ennen ollut saanut tilaisuutta tavata Camia. Mies nousi ylös, laskien Riian varovasti tuolille, ja painoi suudelman prinsessan kämmenselälle.
”Hienoa, että Teidän korkeutenne on turvassa”, Cam puhui miellyttävällä lämpimällä äänellä, ja Olivia hymyili hänelle. Hänelle tuli heti turvallinen olo Camin seurassa, melkein kuin hän muistaisi kaikuja omasta isästään.
”Sanokaa toki vain Olivia.” Tyttö aikoi pitäytyä tuttavallisessa puhetavassa, jota Rinakin hänen kanssaan käytti.
Ilta kului rattoisasti ja kun Toby ja Riian oli saatu nukkumaan, Cam kertoi paremmin matkastaan pääkaupunkiin. Hän olisi lähtenyt aiemmin, mutta kaikkien liikkumista vaikeutettiin pääkaupunkiin ja sieltä ulos. Hänellä oli onneksi jonkin verran arvovaltaa ja hän oli päässyt selvittelemään poistumistaan takaisin Seatopieen - kotiin.
Cam vaikutti ottavan kaiken vastaan asiallisesti kyseenalaistamatta, mitä Rina oli jo kertonut ja mitä Olivian lisääsi, vaikkakin hyvin huolestuneen ja väsyneen näköisenä. Vaikka Olivia ei ehtinyt sinä iltana tutustua mieheen paremmin, hänen saamansa ensivaikutelma oli kuitenkin mukava.
Rina oli jo selostanut suunnitelmasta lähteä Gardeniin, eikä Cam pahastunut, vaikka Rina hylkäsi hänen ehdotuksensa lähteä mukaan.
”Sinua tarvitaan täällä, jos minä olen poissa. Enkä minä missään tapauksessa ota lapsia mukaan, enkä myöskään tahdo heidän jäävän tänne vain hoitajan kanssa”, Rina perusteli päätöstään ja Cam tyytyi siihen.
”Tietysti”, hän myöntyi. Mies katseli Rinaa lämpimästi, ja Olivian teki mieli kääntää katseensa pois. Ihan kuin hän olisi häirinnyt kaksikon yksityistä hetkeä. ”Kuinka pian olette lähdössä?”
”Meidän oli tarkoitus lähteä tänään, mutta koska saavuit vasta näin myöhään, me odotamme huomiseen”, Rina vastasi ja vilkaisi samalla Oliviaa. Tyttö nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Ei olisi mitään järkeä hoputtaa seiloreita ja palvelusväkeä valmistelemaan kaikkea yömyöhään.
Olivia ymmärsi, että Rina ja Cam tahtoivat varmasti hetken kaksin, koska olivat olleet useita päiviä erossa toisistaan. Olivia ilmoitti heille hymyillen menevänsä nukkumaan ja he toivottivat toisilleen hyvää yötä. Tyttö meni kuitenkin vuoteeseen sydän täynnä huolta. Vaikka päivä kuluikin nopeasti kun hänelle oli jotakin puuhaa, illalla kun hän asettui aloilleen ja yritti rauhoittua, kaikki matkan ja tehtävien vaarat iskivät hänen mieleensä.
Mitä kaikkea he voisivat kohdata matkallaan? Entä perillä Bashirissa? Mitä he edes aikoivat tehdä ja ketä olivat ne tuttavat, joita Blade ja Zen väittivät olevansa menossa tapaamaan?
Olivia toisteli itselleen, että Dina, Blade ja Zen olivat vasta matkalla. Heillä ei olisi pelättävää paljastumisesta, koska hän ei ollut heidän mukanaan. Sitä paitsi, kaikki kolme olivat loistavia taistelijoita. Silti Oliviaa huoletti, koska tiesi ystäviensä olevan menossa kaupunkiin, johon he eivät olleet tervetulleita.
Merituuli ei enää tuoksunut, mutta tuulenpuuskat ravisuttivat metsikön puita varsin rajusti. Harmaa pilviverho ei ollut haihtunut edes niiden tuntien kuluessa, jotka he olivat matkanneet. Zen käveli ripeää tahtia edellä puhumatta toisille tai edes vilkaisematta taakseen. Blade käveli muutaman askeleen tämän jäljessä ja Dina pysytteli hänen vierellään.
Hiekkatie kulki avaran pellon viertä, vieressä mutaisen näköinen oja, ja toisella puolella hieman kauempana alkoi metsän reuna. Pilvinen sää jatkui, mistä Blade oli tyytyväinen. Häntä kuitenkin väsytti olla hereillä päiväsaikaan, vaikka olikin joutunut muutamien viime viikkojen ja päivien ajan siihen totuttelemaan. Kulkiessa sentään oli jotain tehtävää, ja raikas ulkoilma tuntui selvittävän hänen päätään.
”Onko joku vialla?” Dina kysyi pirteänä. Nainen oli tietysti levännyt hyvin ja oli hyvällä tuulella. Luultavasti innoissaan siitä, että he viimein tekivät jotakin muuta kuin pakenivat. Blade olisi voinut olla kateellinen. Melkein.
”Ei”, Blade vastasi tyynesti. Häntä ei huvittanut keskustella eilisiltaisesta tilastaan tai tämän aamun päänsärystään.
”Sinä vain et näytä voivan kovin hyvin”, Dina totesi tarkastellen miehen kasvoja.
”Ei tämä mitään. Olo vain ei ole mikään paras mahdollinen”, Blade sanoi väsyneesti. Hän oli lähes täysin unohtanut Olivian veren tuoksun ja tämän jyskyttävän, jännittyneen sydämen, joka pamppaili rinnan alla.
”Pelkäätkö jättää Olivian yksin?” Dina uteli. Nainen oli ärsyttävän tarkkasilmäinen.
”Ei hän ole yksin.”
”Mutta pelkäätkö jättää hänet Rinan vastuulle?”
”Hän pärjää kyllä”, mies vastasi, mutta ei oikeasti ollut asiasta kovinkaan varma. Olivia onnistuisi hankkiutumaan kaikkiin mahdollisiin vaikeuksiin, jos joku ei häntä vahtisi. Blade ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä. Hänen pitäisi unohtaa koko asia ja saada se pois mielestään. Niin olisi parempi.
”Nyt kun me jo olemme matkalla niin voisitteko te kenties kertoa, mitä aiomme kaupungissa tehdä? Minä tiedän jo, että teillä on siellä ”tuttuja”, mutta mitä te aiotte heiltä kysyä?” Dina kyseli, sillä hän ei vielä tiennyt koko totuutta matkasta. Yllättävän hyvin nainen oli kuitenkin pysynyt hiljaa prinsessan ja kaupunginjohtajattaren edessä.
”Käymme kysymässä heiltä vähän apua. Tai ainakin varmistamme, että he ovat meidän puolellamme.”
”Minä kun ymmärsin, että nämä ovat niitä tuttuja joiden kanssa olette riidoissa?”
”Riidoissa on aika lievä ilmaisu.”
”Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan.”
Blade tiesi. Ehkä Dinalle voisi kertoa matkan ideasta nyt hieman enemmän, kun Olivia ei olisi missään kuuntelemassa.
”Sinä tiedät, että Bashir on aikamoinen ongelma hallitsijoidenkin mielestä. Kuningatar Lily yritti joskus solmia välejä kaupungin joukkojen kanssa, mutta se meni vähän jäihin. Rikollisryhmät ovat pesiytyneet paikkaan liian hyvin. Nyt lordi on yrittänyt saada värvättyä kaupungin varkaat puolelleen”, Blade selitti.
”Onnistuiko hän?” Dina kysyi kiinnostuneena.
”Ei. Varasjoukot eivät suostuneet kenenkään kuninkaallisen palvelijoiksi, vaan he tahtovat toimia itsenäisesti. Lordi on sittemmin pistänyt heidät aika huonoihin oloihin. Bashirilaiset kritisoivat aika paljon kuninkaallisia”, Blade sanoi. ”Heidän periaatteensa taitaa olla varastaa rikkailta köyhille, joten koko kaupunkiin on pesiytynyt maan pohjasakkaa ja heikoimmassa asemassa olevia.”
”No onpa hyvä, ettei meillä ole yhtä prinsessaa tässä mukanamme”, Dina naurahti. Hän oli sitonut yhden tikareista vyölleen ja jostakin syystä käsi tuppasi hakeutumaan sen kahvalle kävellessäkin. Kaipa hän odotti, että he kohtaisivat sotilaita matkallaan.
”Olen täysin samaa mieltä”, Blade tuumasi.
”Mitä te sitten aiotte tehdä?”
”Käymme kertomassa heille, että prinsessa on luvannut heille parempia oltavia”, Blade vastasi. Dina kohotti kulmiaan.
”Ja Oliviahan ei mitään tällaista ole lupaillut?”
”Ei.”
”Sitähän minäkin”, Dina hymähti ja suuntasi katseensa eteenpäin horisonttiin. ”Tästäpä tulee hauskaa.”
Olivia oli nukkunut tuskin silmänräpäystäkään ja siksi hän oli mahdottoman väsynyt, kun olisi ollut aika nousta. Hän kuitenkin pakotti itsensä pystyyn ja hoitamaan aamutoimet, kuten peseytymisen ja sen jälkeen pukeutumisen. Rina toivoi hänen käyttävän mekkoa, mikä tuntui prinsessasta juuri nyt asialta, johon ei olisi tarvinnut kiinnittää niin paljon huomiota. Hänen pukeutumisensa piti olla heidän pienin murheensa. Tyttö pakkasi tarvikkeitaan, sillä he lähtisivät mahdollisimman pian aamulla.
Sää oli pysynyt kutakuinkin yhtä harmaana kuin edellisenä päivänä, mutta tuulisuus oli lisääntynyt ja Olivia näki ikkunasta, kuinka pihan puut huojahtivat puuskittaisen tuulen iskiessä niihin.
Saapuessaan alas ruokasaliin syömään Olivia löysi aamiaiselta myös Rinan ja Camin lastensa kanssa. Hyvät huomenet vaihdettuaan Rina muistutti häntä pakkaamisesta ja Olivia kertoi hänelle pakanneensa jo kaiken, mitä hänellä oli mukanaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta Olivia oli yllättävän nopeasti tottunut elämään ilman jokapäiväisiä omia tarvikkeitaan, jotka olivat linnassa. Lainatavaroita hän tietenkin oli saanut, ja oli kiitollinen Rinalle hiusharjasta sekä vaatteista, joita sai käyttää.
Kun he lopulta kokoontuivat aulaan, Olivia hymyili nähdessään Rinan halaavan vielä lapsiaan ja painavan suukon miehensä poskelle. Rina oli määrännyt mukaansa myös osan kaupungin sotilasjoukoista, joita hän komensi. Anton oli tietysti lähdössä, hän ja Rina olivat yhdessä valinneet luotettavimmat sotilaat. Rinalla oli yllään tumma viitta, ei kovin hieno eikä koristeellinen, mutta lämmin ja suojaava. Hän antoi samanlaisen myös Olivialle.
Rinan lapset vilkuttivat heille vielä ovelta, kun he lähtivät pienen sotilasjoukon mukana satamaan. Rina valtuutti miehensä hoitamaan kaupungin asioita, kuten aina joutuessaan tekemään pieniä matkoja pois Seatopiesta. Kaupunkilaiset olivat tietysti huomanneet, kuinka laivaa laitettiin lähtövalmiiksi ja moni oli seuraamassa kiinnostuneena kadulla heidän lähtöään.
Rina käski Oliviaa nostamaan hupun kasvojensa suojaksi ja kulkemaan muutaman askeleen hänen perässään, aivan varmuuden vuoksi. Kukaan kaupunkilaisista ei saisi tietää prinsessan viipyneen Seatopiessa. Kaupunkilaiset eivät kuitenkaan pysäyttäneet heitä kertaakaan (Olivia ajatteli tämän johtuvan sotilaista, joiden kanssa he kulkivat), ja matka satamaan sujui hyvin.
Laiva oli Olivian mielestä suuri ja häntä kiehtoi päästä kannelle katselemaan merta. Suuret mastot kohosivat korkealle, ja Olivia kuvitteli jo valkeat purjeet pullistumaan tuulessa. Häntä kiehtoi päästä tutkimaan laivan ruumaa ja kaikkea siellä olevaa, mutta sai kokea pettymyksen.
Rina saattoi Olivian laivaan pitkää puista laskusiltaa pitkin ja auttoi tämän suoraan pieneen hyttiin, jossa he kaksin nukkuisivat.
”Minun pitää mennä vielä kannelle”, Rina selitti kiiruhtaessaan jo ovea kohti. ”Pysy täällä, lähetän Antonin hakemaan sinua, kun pääsemme lähtemään.”
Oliviaa ei erityisemmin kiinnostanut istua hytissä piilossa ja hetken jo katui, että oli lähtenyt matkalle, mutta ei kuitenkaan rikkonut käskyä ja poistunut hytistä. Hän tiesi, että määräys oli tärkeä hänen ja muutaman muunkin ihmisen turvallisuuden vuoksi. Jos paljastuisi, että Rina oli suojellut häntä, myös Seatopien johtajatar olisi vaikeuksissa.
Prinsessa istahti sängylle ja laski kantamuksensa vierelleen. Hän tylsistyisi matkan aikana varmasti kuoliaaksi, jos ei saisi edes vilkaista ulos. Hänellä oli nyt oiva tilaisuus päästä näkemään uudelleen kaunis sininen meri ja liplattavat aallot. Ei merellä kuitenkaan olisi ketään, joka hänet näkisi.
Olivia kuunteli laivan natinaa ja yritti päätellä, olisivatko he jo lähteneet. Aika kuitenkin tuntui matelevan ja väsyneenä tyttö nojasi taaksepäin ja painoi päänsä tyynylle. Edellisen yön valvominen väsytti häntä.
”Teidän korkeutenne”, Anton koputti hytin oveen, muttei kuullut vastausta. Hän avasi oven raolleen ja näki prinsessan nukahtaneen. Hän sulki oven perässään ja asteli sisään huoneeseen. Hän ei aikonut herättää Oliviaa. Tyttö nukkui rauhallisesti ja suloisesti, osa hiuksista kasvoillaan. Prinsessa olikin näyttänyt hyvin väsyneeltä.
”Ainakin tietä on helpompi vahtia näin”, Anton naurahti itsekseen ja asettui lepäämään hytin nurkassa olevaan tuoliin nojaten päänsä taakse.
***
Oliviasta tuntui kuin hän olisi jälleen avannut silmänsä ja herännyt, mutta hän tiesi, ettei ollut hereillä. Se oli hänelle tuttu paikka. Linnan puutarha oli yhtä eloton kuin hänen edellisessä unessaan, jossa hän oli siellä vieraillut. Olivia tähysi ympärilleen, mutta pää kääntyi hitaasti, liikkuminen oli tuskaisen vaikeaa. Äiti oli jossakin siellä…
Hän oli päätynyt sinne jälleen, vaikkei ollut yrittänyt ollenkaan. Toisaalta Olivia tiesi, ettei tämän tasoinen magia toiminut hänen tahtoessaan. Äiti otti yhteyttä häneen.
Kuningatar seisoi pysähtyneen suihkulähteen edessä ja hymyili, kun Olivia huomasi hänet. Oliviakin hymyili. Hänellä oli nyt niin paljon kysyttävää, niin paljon sanottavaa… Mutta miksi äiti näytti niin kalpealta ja väsyneeltä?
”Äiti, mitä minun pitää tehdä?” Olivia kysyi. Hän ei aikonut enää tuhlata aikaansa asian päivittelyyn tai tämän magian epäilyyn. ”Miten minä voin auttaa sinua?”
Kuningatar ei kuitenkaan vastannut, mutta näytti kovasti siltä, että tahtoisi sanoa jotakin.
”Äiti?” Olivia toivoi kuulevansa äidin äänen, mutta tämä pudisti vain päätään kävellessään aivan Olivian vierelle. Myös naisen liikkeet olivat tuskaisen hitaita kuin hän kulkisi veden alla.
Äidin käsi oli viileä ja Olivia katsoi häntä hämmentyneenä, kun kuningatar nosti Olivian kämmenen ylös, painoi tämän käteen paperinpalasen ja sulki sitten tytön sormet nyrkkiin.
”Mikä se on?” Olivia yritti kysyä, mutta kaikki alkoi hiljalleen haihtua. Hän ei ollut ollenkaan varma, tulivatko sanat hänen suustaan. Maailma muuttui hämäräksi, puutarhan täytti usva.
”Ei, ei nyt!” Olivia huusi hädissään. Hän oli taas niin lähellä, sen olisi pitänyt kestää vielä…
Olivia painoi silmiään tiukasti kiinni, mutta pysähtynyt maailma ei tullut takaisin. Hiljalleen hän alkoi kuulla tuttuja ääniä. Laiva natisi hieman ja hän tunsi sen liikkeen merellä. Tyttö avasi silmänsä ja nousi varovasti ylös. Hän oli nukahtanut… Ja äiti oli onnistunut jälleen ottamaan häneen yhteyttä. Ja kuningatar oli antanut hänelle jotakin…
”Nukuitteko hyvin, Teidän korkeutenne?”
Olivia säpsähti ääntä, koska oli luullut olevansa yksin. Nyt hän kuitenkin huomasi Antonin, joka oli noussut tuolistaan ylös ja käveli nyt lähemmäs prinsessaa.
”Minä…”, tyttö aloitti hieman epävarmasti. Hän tunsi puristavansa oikeaa kättään nyrkissä. Äiti oli painanut siihen käteen paperin palan… Olivia painoi nyrkkiään tiukemmin kiinni. Hän ei tuntenut mitään paperia kädessään. Häntä turhautti, että uni oli jälleen vain tuskaisesti antanut hänelle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Anton näytti hieman huolestuneelta. ”Onko jokin hätänä, Teidän korkeutenne?”
”Ei, ei… Minä vain taisin taas saada yhteyden äitiini”, Olivia sanoi ja nosti nyt kätensä syliinsä, mutta ei uskaltanut vielä avata sitä. Hänen silmiään kirveli kuin ennen itkemistä, mutta itsepäisesti hän kieltäytyi päästämästä kyyneliä poskilleen.
”Kuningattareen?” Anton kysyi hämillään ja tuli lähemmäs.
”Näen hänet unissani silloin tällöin. Tiedän, että se on jonkinlaista magiaa. Ne alkoivat hänen katoamisensa jälkeen”, Olivia sanoi ja asettui istumaan paremmin sängyn reunalle. ”Tämä vain oli jotenkin erilainen uni.”
Anton näytti kiinnostuneelta.
”Mitä hän sanoi?”
”Hän… Äiti ei sanonut mitään tai hän.. ei ehkä pystynyt. Hän antoi minulle jonkin paperin”, Olivia selitti. Hän avasi varovasti nyrkkinsä ja tunsi pienen pettymyksen tunteen valahtavan lävitseen. Kädessä ei tosiaan ollut paperilappusta, jonka äiti oli hänelle antanut. Ei mikään voinut matkata unen läpi, ei edes tällaisen magian avulla.
Kämmenessä oli kuitenkin merkkejä, aivan kuin musteella siihen kirjoitettuna. Olivia katseli kättään hämmentyneenä, eikä Antonkaan sanonut mitään.
”Se on äidin käsialaa”, Olivia sanoi hämillään katsellessaan kirjoitusta. Kauniit ja suorat merkit, numeroita ja sitten kirjaimia.
”Mutta mitä tuo tarkoittaa?” Anton kysyi.
”Minä en tiedä”, Olivia sanoi apeana ja yritti muistella, olisiko hän koskaan lukenut jostakin tuollaista kirjoitusta.
37.2 COL. Olivia oli varma, ettei ollut koskaan nähnytkään sellaisia merkkejä. Oliko se jokin koodi? Hän ei osannut lukea koodeja tai salattuja kieliä. Olivialla ei ollut mitään tietoa, mitä numero-kirjainyhdistelmä voisi tarkoittaa. Hän ei uskaltanut koskea käteen, jottei teksti pyyhkiytyisi pois.
”Onko täällä paperia? Ja kynää?” Olivia kysyi äkkiä ja Anton haki pieneltä pöydältä molemmat. Olivia kirjoitti numerot ja kirjaimet muistiin. Sen jälkeen hän pyyhkäisi sormellaan numeroita ja muste levisi hänen kämmenelleen, kuitenkin jättäen merkit vielä jokseenkin selvästi ihoa vasten.
”Minä tahdon puhua Rinan kanssa”, Olivia sanoi, ja Anton lähti hänen kanssaan kannelle.
Rina oli valmis puhumaan hänen kanssaan varsin pian. Olivia sai pestä musteen kädestään ja hän kertoi myös kirjoituksesta naiselle. Rina tutki paperilla olevia numeroita ja kirjaimia kiinnostuneena.
”Minä luulen, että se on koodi. Ei mikään muu selitä pelkkiä merkkejä. Meidän pitää yrittää selvittää se jollakin tapaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan mistä aloittaa”, Rina tunnusti.
Olivia huokaisi, sillä hän oli toivonut, että Rina olisi keksinyt merkkien selityksen tai osannut sanoa jotakin järkevämpää kuin epäillä asiaa mutkikkaaksi koodiksi.
Kannella oli tuulista ja Olivia silmäili taivasta toivoen, ettei kuitenkaan alkaisi sataa. Hän kietoi kätensä ympärilleen ja puristi nyrkissään paperia, johon oli kirjoittanut mystiset merkit. Miksi äiti oli antanut ne hänelle? Miksei mitään muuta? Miksi ei mitään selkeää?
”Teillä on kylmä, Teidän korkeutenne. Voisimme mennä sisälle”, Anton ehdotti. Olivia nyökkäsi ja lähti Antonin avustamana takaisin hyttiin.
Anton puhutteli häntä edelleen arvonimillä tai muuten kunnioittavasti, vaikka Olivia oli jo muutaman kerran pyytänyt häntä käyttämään vain etunimeä. Anton ei kuitenkaan ollut luopunut sanomasta ”Teidän korkeutenne”, joten Olivia ei enää jaksanut välittää. Hän vain toivoi voivansa olla läheisempi ja saada uusia ystäviä niin, ettei häntä kohdeltu kuin arvokasta, helposti hajoavaa esinettä.
Päivien kuluessa Olivia sai huomata, että laivalla oli ikävystyttävän tylsää. Hän ei oleskellut tuulisella ja kylmällä kannella, eikä hänellä ollut mitään tehtävää sisätiloissa. Rina oli kiireessään ehtinyt jättää hänelle luettavaksi yhden kirjan, mutta Olivia ei jaksanut syventyä sivuihin kovin pitkään. Lisäksi häntä hieman häiritsi, että Antonin oli selvästi käsketty vahtia häntä.
”Sinä voit mennä, Anton”, Olivia sanoi huokaisten pamauttaessaan kirjan kannen kiinni. Hän istui sänkynsä laidalla ja korjasi ryhtiään, sillä oli luultavasti lueskellut hartiat lysyssä. ”Sinulla on varmasti parempaakin tekemistä kuin vahtia minua.”
”Tämä on minun tehtäväni, Teidän korkeutenne, ja teen sen mielelläni”, Anton vastasi liikahtamatta paikaltaan. Hän istui tuolissa kirjoituspöydän äärellä. Pieni makuuhuone kansien alla oli varsin kapea ja hämärä, mutta kelpasi Olivialle paremman puutteessa. Hän tiesi, että laivassa oli myös kaunis ruokasali, sekä kaksi muuta makuuhuoneeksi tarkoitettua tilaa. Aivan alakerroksissa oli tilaa tavaroille ja tarvikkeille sekä miehistön ja palvelijoiden makuutilat.
”Mitä minulle voisi tapahtua täällä hytissä? Kuolisin tylsyyteen?” Olivia kysyi ja laski kirjan yöpöydälle. Hän nousi ylös ja hieroi kädellä toista hartiaansa.
”Siinä minulla on sitten hyvä syy vahtia teitä”, Anton vastasi hieman hymyillen.
”Minä sekoan kohta”, Olivia sanoi pyörähtäen ympäri. ”Minä en tiedä missä äitini on, hän jättää minulle omituisen koodin, enkä tiedä mitä se tarkoittaa, ystäväni ovat menossa kaupunkiin, jossa heille voi käydä hyvinkin huonosti, enoni suunnittelee jotakin hullua ja minä istun laivassa keskellä merta tekemättä mitään!”
Olivia lysähti takaisin sängylle ja hengitti syvään.
Anton nousi ylös ja käveli hänen luokseen laskien kätensä varovasti Olivian olkapäälle.
”Huolehditte liian monesta asiasta”, Anton sanoi rauhoitellen. ”Yrittäkää rentoutua. Asioita ollaan järjestämässä.”
Olivia antoi miehen vakaan käden pitää hänet siinä istumassa, keskittymässä tähän hetkeen. Hän sulki varovasti silmänsä ja hengitti rauhallisesti. Hän oli niin väsynyt.
Savun tuoksu leijui ilmassa. Dina istui pienen nuotion äärellä Zen seuranaan ja ojenteli jalkojaan venytelläkseen lihaksiaan. Liekit olivat jo jonkin aikaa sitten muuttuneet hehkuvaksi hiillokseksi. Hän ei tiennyt missä Blade oli, sillä tämä oli jonkin aikaa sitten kadonnut metsään sanaakaan sanomatta, mutta tyttö ei ollut huolissaan. Bladella oli omat juttunsa, joista oli ehkä parempi pysyä erossa.
He olivat viettäneet yhden yön metsikössä teltoissaan, sillä metsä oli suojaisin paikka leiriytyä. Dinalla oli turvallinen olo puiden keskellä, jossa hän tiesi osaavansa kulkea. Bladen seurassa herännyt jännittyneisyys laantui hieman tutun oloisessa ympäristössä. Dna ei täysin voinut estää selkää pitkin kulkevia väreitä, pelon aiheuttamaa lämpöä jaloissa, mutta hän taisteli tunnetta vastaan. Hän mietti, heräsikö sama tunne Zenissä tai Oliviassa, kuten hän kuvitteli heräävän kaikissa, jotka olivat Bladen lähellä. Saaliin tuntema pelko, halu lähteä pakoon. Tyttö päästi ilman keuhkoistaan pitkänä puhalluksena ja käänsi nenänsä kohti taivasta. Sää oli viileähkö, sillä aurinko ei paistanut. Dina katseli puidenlatvojen ohitse taivaalle ja odotti sadetta.
Dinaa kiinnosti kuulla, miten Zen ja Blade tunsivat ihmisiä Bashirista. Olivia oli selvästi tiennyt jotakin, koska hän oli heti ollut lähtöä vastaan. Dinasta tuntui, että silloin tällöin hänelle oli paljastettu vähemmän kuin Olivialle. Hän oli saanut kuulla miesten suunnitelmasta lähteä kaupunkiin ja hänet oli hyväksytty mukaankin, mutta silti hänestä tuntui, ettei hän saanut tietää tarpeeksi.
Dina ei kuitenkaan rohjennut kysyä, kun Blade niin vastahakoisesti paljasti ajatuksiaan. Hän huomasi, että asia vaivasi Zeniä, sen täytyi liittyä jotenkin häneen. Tai ainakin mies tiesi vielä enemmän, ja se vasta olikin ärsyttävää. Olivia oli ilmeisesti ollut Zenille tarpeeksi luotettava henkilö, jos tämä kerran tiesi. Se harmitti Dinaa hiukan.
Hänestä olisi ollut mukavaa olla tasavertaisempi jäsen, koska nyt hän tunsi itsensä tyhmäksi ja tietämättömäksi. Blade oli vastannut hänen kysymyksiinsä vain pääpiirteittäin, mutta Dina olikin tullut siihen tulokseen, ettei Blade kertoisi tästä asiasta enempää. Zen tiesi enemmän. Tai Blade halusi Zenin kertovan… Miksi?
”Mitä jos he eivät suostu?” Dina sanoi ääneen. Zen kohotti katseensa kysyvästi.
”Mitä jos Bashirissa olevat ihmiset eivät suostu meidän ehdotuksiimme?” Dina täsmensi. Hänen täytyi saada selville edes jotakin. Nainen heitti muutamia vieressään olevia risuja hiillokseen.
”Sitten se menee niin.”
”Emmekö me yritä uudelleen?”
”Jos tämä epäonnistuu, me olemme hyvin todennäköisesti kuolleet”, Zen vastasi.
Dinaa ei pelottanut puhua kuolemasta, eikä hän pelännyt kaupunkiin menoa. Se kaikki tuntui jotenkin etäiseltä. Silti kylmät väreet kulkivat selästä niskaan, kun Zen puhui asiasta noin tyynesti.
”Sinä et tahdo mennä sinne”, Dina sanoi hetken kuluttua. Se oli toteamus, ei kysymys. Zen ei myöntänyt, eikä kieltänyt.
”Saanko minä kysyä miksi?” Dina kysyi asiallisesti. Hän tajusi olevansa aivan liian utelias. Hän oli tentannut jo Bladea - mutta se olikin välillä hauskaa - ja nyt hän kyseli Zeniltä. Hän yritti peittää uteliaisuutensa ja vakuuttaa äänellään, että ei udellut ja että Zen voisi jättää kertomatta jos tahtoi.
”Minä olen ollut siellä ennenkin, enkä minä unohda sitä”, Zen vastasi ja Dina tunsi pienen pettymyksen tajutessaan, että mies ei kertoisi enempää. Ei vielä. Dina aikoi selvittää lisää, mutta myöhemmin.
”Minä pidän noista punaisista hiuksista”, Dina sanoi äkkiä tarkastellen Zenin otsatukkaa. Zen näytti hämmästyvän nopeaa aiheen vaihtoa. Naisesta tuntui, ettei miestä saanut näyttämään minkäänlaisia tunteita ihmisten keskuudessa, koska tämän kasvot olivat ainainen sama naamio, mutta joskus Dina onnistui sulattamaan sen.
”Tai siis, ne sopivat sinulle. En minä tiedä, pidän niistä kuitenkin”, Dina puheli puoliksi itsekseen, sillä Zen ei vastannut mitään. Dina nousi ylös ja pyyhkäisi hieman likaa hameestaan. Hänestä tuntui, että oli parempi perääntyä, lähteä vaikka hetkeksi kulkemaan metsässä. Se rauhoittaisi hänen mieltään. Ja estäisi häntä sanomasta enää mitään noin typerää.
Hänestä ei kuitenkaan tuntunut pahalta puhua yksin ilman, että mies vastasi. Hän tiesi Zenin hymystä tämän kuunnelleen. Dina hymyili myös ja pörrötti Zenin hiuksia kävellessään tämän ohitse. Joskus aiemmin hän ei ehkä olisi viitsinyt tehdä sitä, eikä Zen vaikuttanut pitävän halauksista tai muustakaan tällaisesta, mutta Dina ei voinut vastustaa kiusausta.