Trust

8.Luku: Et ole hyväksi minulle

“Minä olen hieman pettynyt, ettet sinä pukenut mekkoa, jonka jätin sinulle”, Rina sanoi Olivian istuutuessa pöytään. Tyttö oli hetken hiljaa miettien, mitä vastaisi.
”Anteeksi, olin ulkona, joten ajattelin vaihtaa sen ylleni myöhemmin”, Olivia sanoi vältellen ja yrittäen hymyillä. Hän ei halunnut paljastaa koko aamuista retkeään. Ja hänen olisi siis kuitenkin puettava mekko ylleen, ainakin joksikin aikaa. Rina ei vastannut mitään, mutta vaikutti yhä jokseenkin ärtyneeltä.

”Onko sinulla mitään auringon polttamiin?“ Olivia jatkoi jutustelua yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä saadakseen siirrettyä keskustelun arkisempiin asioihin.
”Kyllä meiltä kaikenlaista pitäisi löytyä”, Rina sanoi pohtien. Saman tien hän pyysi yhtä nuorta palvelijatyttöä hakemaan voiteen. ”Oletko polttanut itsesi?”
”Mmm”, Olivia vain myönteli ja sai hetken kuluttua purkin, jossa oli vaaleaa voidetta. ”Kävin puutarhassa aamulla. Teillä on kauniita istutuksia. Aurinko vain porotti aika kuumasti.”
”Sitä levitetään vain ohut kerros”, palvelijatyttö selitti ojentaessaan purkin hänelle, ja Olivia kiitti tyttöä.



Aamiaisen jälkeen Rina antoi Zenille ja Dinalle luvan käyttää talonsa kirjastoa ja muita oleskeluhuoneita mielensä mukaan. He saivat myös poistua talon alueelta kaupungin puolelle, mutta Olivian oli pysyteltävä sisällä, mutta tietysti hänen toiveensa yritettäisiin toteuttaa, mitä ikinä hän tahtoisikaan. Tämä oli kai Rinan myönnytys sille, että prinsessa viihtyisi, mutta ei saisi mieleensä lähteä kuljeskelemaan kaupungilla. Olivia ei paljastanut aamuista retkeään, mutta ei myöskään aikonut enää toimia talon emännän tahdon vastaisesti. Vastaisuudessa hänen täytyisi pysytellä sisällä tai korkeintaan viihdyttää itseään puutarhassa.

Päivän ohjelmaan Rinan antamat rajoitukset eivät enää vaikuttaisi. Olivia tiesi, mitä tekisi ja lähtikin kulkemaan käytäviä ylempiin kerroksiin voidepurkkinsa kanssa. Lopulta hän saapui Bladen ja Zenin huoneen ovelle. Hän oli joutunut kysäisemään palvelutytöltä varmistuksen, että osasi oikeaan paikkaan. Tämänkin vierashuoneen ovi oli samanlaista tummaa puuta, käytävä koristeineen ja kasveineen samanlainen kuin toiset. Blade oli varmasti nukkumassa, sillä Zen käytti huonetta vain yön ajan. Olivia oli pohtinut kävellessään voisiko Bladen herättää jo toistamiseen samana aamupäivänä, mutta koputti ovella empimättä.

Olivia joutui koputtamaan uudestaan ja vielä kolmannenkin kerran, ennen kuin Blade avasi oven raolleen.
”Enkö minä saa edes hetken rauhaa?” Mies kuulosti väsyneeltä ja äreältä. Jotakin sävyssä oli kuitenkin muuttunut entistä hyisemmäksi. Vampyyrin sanat tuntuivat kylmiltä iskiessään päin Oliviaa, mutta tyttö yritti olla välittämättä.
”Tulin tekemään vastapalveluksen. Ja pyytämään anteeksi Rinan puolesta”, Olivia sanoi.

”Sinun ei tarvitse pyydellä anteeksi muiden puolesta”, Blade totesi väsyneesti ja yritti jo sulkea oven, mutta Olivia työntyi hämärään huoneeseen ja suljettuaan oven takanaan kääntyi nojaamaan siihen.
Blade seisoi hänen edessään tummissa vaatteissa ja näytti hetken siltä, että heittäisi Olivian ulos. Ja siltä vampyyristä ilmeisesti tuntuikin, mutta hän ei kai saanut itseään liikkeelle. Tukka sekaisin ja paita rypyssä hän todellakin näytti juuri heränneeltä.

”Anna kätesi”, Olivia sanoi ojentaen omaa kättään, kämmen avoinna. Huone oli hämärä, verhot oli vedetty tiukasti ikkunan eteen. Vain pieni valojuova pääsi niiden raosta valaisemaan huonetta.
”Mitä?” Blade kysyi ihmeissään ja tuijotti Olivian kättä.
”Sinun kuulossasi ei tosiaankaan ole vikaa, anna kätesi tänne.”
”Ja miksihän minä tekisin niin?”
”Sanoin tekeväni vastapalveluksen. Sinä olet auttanut minua niin paljon, että minä tahdon tehdä jotakin. Parannetaan nuo palohaavat”, Olivia sanoi silmäillen Bladen käsiä, mutta hämärässä oli vaikea nähdä. Hän nosti voidepurkin vampyyrin nähtäville.

”Ehei, ei helvetti, minuun ei kyllä mitään tököttejä laiteta”, Blade nauroi kääntyen poispäin. ”Jos sinulla ei muuta ollut, ole hyvä ja poistu.”
”Sinä et anna minun edes yrittää auttaa”, Olivia sanoi harmistuneena ja vihaisena.
”No en ainakaan tuolla. Minä olen ihan kunnossa.”

Olivia käveli reippaasti Bladen luo ja melkein työnsi tämän istumaan yhdelle huoneessa olevista tuoleista. Kaksi pientä nojatuolia oli aseteltu kauniin, kaarevajalkaisen teepöydän luo. Blade istui, mutta jokseenkin kiukkuisena.
”Minä en suostu tähän”, mies totesi.
”Älä käyttäydy kuin pikkulapsi”, Olivia mutisi. ”Sinä kyllä käyttäydyt niin hyvin usein, joten ehkä minun ei pitäisi odottaa, että asia olisi nyt parempaan päin.”
”Kiitos vain kovasti.”
”Pysy nyt vain paikoillasi.”

”Tuliko mieleesi, että tällaiset mönjät harvemmin toimivat muilla kuin ihmisillä?” Blade kysyi ivallisesti, mutta ei liikuttanut käsiään tuolin käsinojilla, kun Olivia avasi voidepurkin.
”Minä uskoisin, että tämä toimii”, Olivia sanoi luottavaisesti. ”Sitä paitsi, minulla on kokemusta siitä, että jos vahvasti uskoo ja haluaa, onnistuu parantamaan tällaisia pieniä haavoja hyvällä magialla.”
Sen hänen äitinsä oli opettanut. Olivia hymyili hieman ja alkoi sivellä sormillaan voidetta Bladen kädelle.

”Vai hyvällä magialla?”
”Äitini opetti minulle muutamia yksinkertaisia parannusloitsuja. En tosin ole onnistunut poistamaan edes pieniä naarmuja, mutta ei oteta sitä huomioon”, Olivia sanoi.
Blade naurahti.

Bladen kädet olivat aiemmin olleet kuin tulessa, sillä aurinko ei todellakaan tehnyt hänelle hyvää. Hän pystyi olemaan valossa pidempään kuin useimmat kaltaisensa, mutta silti joskus kaikkein aurinkoisimpina päivinä tuli myös ongelmia. Ne eivät usein olleet näin kipeitä tai suuria ja ne paranivat nopeasti, kuten kaikki hänen haavansa. Nyt hän oli kuitenkin onnistunut polttamaan kätensä kunnolla. Liian monta minuuttia kirkkaassa valossa, vielä veden äärellä, missä säteiden säihke tuntui iskeneen vastaan kuin hän olisi istunut keskellä nuotiota.

Olivian lempeä ja varovainen kosketus ei sattunut ja voide tuntui Bladen ihmeeksi hyvältä. Käden haavat eivät kirvelleet enää niin pahasti. Olivia liikutti sormiaan varovasti ja tytön sormenpäät tuntuivat pehmeiltä. Blade huomasi tytön käsien hieman tärisevän. Hän yritti olla hengittämättä, jotta pysyisi paikoillaan, eikä menettäisi hillintäänsä. Hän ei tarvinnut henkäystä täyttämään keuhkojaan, mutta rauhallinen hengityksen tahti oli silti ominaisempaa, parempi omaksua ihmisten lähellä. Tällä hetkellä hengittämisestä ja ilman mukanaan kantamista tuoksuista oli kuitenkin vain haittaa. Blade sulki silmänsä, sillä Olivia oli tehdä hänet hulluksi, vain hiukan koskemalla häneen. Hänen olisi pitänyt heittää tyttö ulos heti.

Prinsessa katsoi tyytyväisenä, kun Blade ei liikahtanut hänen sivellessään voidetta vampyyrin käsille. Bladen palohaavat olivat näyttäneet kipeiltä ja jotenkin erilaisilta, kuin tavalliset palohaavat. Olivia hymyili hieman nähdessään miehen sulkevan silmänsä. Hän keskittyi toivomaan, että parantavasta lääkkeestä olisi apua. Hän kuvitteli sen voiman, helpottavan ja jäähdyttävän tunteen.

Bladen iho tuntui viileältä ja Olivia huomasi kätensä vapisevan hieman, kun hän kosketti vampyyriä. Hän ihmetteli omaa uskallustaan ja pelkäsi Bladen huomaavan tärinänsä. Hän seurasi tarkasti, kuinka palohaavat alkoivat ihmeellisesti kadota ja punoitus kädessä hävisi. Se olikin näkynyt selvästi, koska Blade oli muuten niin kalpea.

”Se taitaa toimia”, Olivia sanoi, ja Blade hymähti kuullessaan tytön ällistyneen äänensävyn.
”Sinä kuulostat yllättyneeltä, vaikka minä olin se, joka tätä epäili”, hän sanoi avaten hitaasti silmänsä. Kädet näyttivät hiljalleen paremmalta.
”Mutta miten näin nopeasti…?” Olivia ihmetteli. Ei voiteen kuulunut tällä tavoin vaikuttaa. Hän oli ajatellut, että voide lievittäisi kipua, ehkä saisi miehen kädet paranemaan parin päivän sisällä.
”Ei ihmisillä, mutta minulla. Sittenkin”, Blade totesi ja nousi sitten niin nopeasti ylös, että Olivia säpsähti.

”Kai minun pitää sitten kiittää sinua”, Blade mutisi kävellessään ovelle ja avasi sen. Hän katsoi merkitsevästi Oliviaan, ja tyttö käveli ovelle ja siitä ulos. Käytävä tuntui kamalan kirkkaalta pimeän huoneen jälkeen.
”Ja minä päästän sinut nukkumaan”, Olivia sanoi vielä ovella kuin hyvästiksi ja kääntyi sitten kulkemaan käytävää eteenpäin. Hän kuuli oven sulkeutuvan takanaan.

Prinsessa oli tyytyväinen kävellessään ovelta poispäin. Hän oli tehnyt jotakin auttaakseen, eikä ollut aiheuttanut ainakaan lisää harmia. Blade oli häätänyt hänet melko nopeasti ulos, mutta mies oli sellainen.

Blade kömpi väsyneenä, mutta helpottuneena takaisin nukkumaan. Kädet tuntuivat tosissaan paremmalta, eikä hän keksinyt syytä olla siitä vihainen. Mutta hän joutui muistuttamaan itseään, että oli mennyt liian pitkälle. Olivia änkesi hänen lähelleen liian usein ja hänen pitäisi varoa enemmän.

Nuori prinsessa oli jättänyt huoneeseen tuoksunsa, ja Blade tiesi huomaavansa sen myös talon käytävillä. Hän yritti olla hengittämättä, yritti olla haistamatta mitään. Sellaiset asiat unohtuivat nopeasti. Muutama vuosi, ja hän unohtaisi tytön silmät ja tämän ilmeen, kun hän suuttui. Sellaiset muistot oli helppo jättää taakseen, jos oli paljon muuta, mitä ajatella. Ja ihmisen muisti oli vielä harvempi. Joten Olivia unohtaisi vielä helpommin asioita hänestä. He unohtaisivat kumpikin.



Olivian päivä kului talon kirjastossa ja hänen iloiseksi yllätyksekseen Dina tuli hakemaan häntä mukaansa. Dina oli saanut luvat hakea hänet harjoitusalueelle, jossa tyttö oli jo viettänyt aikaansa. Se sijaitsi poissa talon pihamaalta, mutta lähistöllä, missä palvelusväki ja Rinan kaupungin sotilaat majoittuivat, jos eivät olleet kotoisin Seatopiesta. Olivia lähti hänen mukaansa ja käytti loput päivästään Dinan kanssa. Zen oli ilmeisesti kadonnut kaupunkiin ja palasi vasta illalla.

”Dina? Voisitko sinä kertoa minulle enemmän… Tuota, mitä sielunsyöjät oikein ovat?” Olivia kysyi heidän kävellessään harjoitusalueelle. Tyttö oli puettu hupulliseen viittaan, jossa oli näin iltapäivästä melko lämmin, mutta ainakin viitan huppu suojasi hänen kasvojaan katseilta.
”Rina sanoi oikeastaan kaiken oleellisen. Ne voivat syödä sielusi ja ohjailla sinua. Ne voi tuhota tappamalla ruumiin, jossa ne ovat, mutta silloin ruumiin oikealla omistajalla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä”, Dina sanoi hiljaa. ”Ne eivät liikuskele täällä ympärillämme, ne tarvitsevat aina jonkun tuottamaan magiaa, jotta ne voivat olla olemassa.”

”Oletko sinä koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut sellaisen ohjailtavana?” Olivia kysyi. Häntä karmi ajatus magiasta, joka oli pimeää ja kieroutunutta.
Dina pudisti päätään. ”En. Ja toivon, etten koskaan tule näkemäänkään.”

Harjoittelun jälkeen Olivia poistui peseytymään ja tuijotteli huokaisten Rinan antamaa mekkoa. Hän puki sen ylleen ja huomasi pitävänsä siitä. Miehusta istui sopivasti ja hetken verran peilistä kuvajaistaan katseltuaan hän tunsi olonsa melkein omaksi itsekseen. Ehkä hän voisi käyttää sitä.

Mekko oli melko yksinkertainen, kaunista vihreää, joka sopi Olivian silmiin ja tummanruskeisiin hiuksiin. Etumuksessa oli pitsireunus ja toisessa olkaimessa pieni rusetti. Pehmeää, sileää kangasta ja tylliä helman alla kohottamassa sitä leveäksi. Melkein kuin puvut kotona kuninkaanlinnassa.

Illan koittaessa kaikki kokoontuivat yhdessä illalliselle, ja Rina näytti hyväksyvältä nähdessään Olivian pukeutuneen mekkoon. Rinan lapset olivat syöneet jo aiemmin ja heidät oli viety nukkumaan, sillä nämä keskustelut eivät kuuluneet lapsille. Oliviaa hieman harmitti, ettei hän ehtinyt nähdä Tobya ja Riiaa enää sinä iltana.

Blade saapui saliin hieman väsyneen oloisena, mutta silti mustat hiukset siististi ja huolettoman näköisesti niin, että olisi voinut luulla hänen laittaneen niitä. Olivia kuitenkin tiesi, ettei Blade vaivautunut. Silmien alla miehellä oli tummat varjot, ja ne vain korostuivat salin kirkkaan kristallikruunun alla. Anton istui myös pöytään, sillä Rina halusi joukkojensa komentajan olevan mukana. Mies oli pukeutunut siistimpään asuun, joka ei vaikuttanut sotilaspuvulta.

Rina istui jälleen pöydän päädyssä, ja Olivia istui aivan naisen lähellä. Ruoka tarjoiltiin, ja Rina kyseli tytöltä aivan tavallisia asioita viritellen keskustelua. Dina istui Olivia toisella puolella ja mutisi muutaman sanan silloin tällöin Zenin kanssa, mutta ei ottanut kontaktia johtajattareen, jos tämä ei puhunut hänelle. Anton osallistui välissä keskusteluun Rinan kanssa ja oli Olivialle kohtelias. Blade tökki ruokaansa mietteliään näköisenä, mutta ei puhunut.

Kun kaikki olivat jo melkein syöneet, Rina kohotti katseensa nähdäkseen kaikki paremmin.
”Noniin. Nyt haluaisin tietää, mitä te aiotte seuraavaksi. Onko meillä jonkinlaista suunnitelmaa?” Rina kysyi odottaen selvästi Zenin vastaavan. Olivia laski haarukkansa ja ajatteli, että Rina tosiaan oli odottanut otollista hetkeä. Kokoukset ja suunnitelmat eivät kuuluneet ruokapöytään kesken aterian. Zen kuitenkin vilkaisi Bladea, joka huokaisi ja kääntyi muita kohti.
”Me lähdemme Bashiriin, minä, Zen ja Dina. Käymme jututtamassa muutamia tuttuja”, Blade kertoi.
”Bashiriin?” Olivia ja Rina kysyivät yhtä aikaa, Olivia enemmän ihmeissään, Rina epäilevänä.

Zen oli kertonut Olivialle menneisyydestään. Tyttö muisti vielä mitä Zen oli sanonut kaupungista, jossa oli kasvanut.
”Emme voi enää palata sinne Bashir on täynnä niitä, jotka kantavat kaunaa.”

”Mutta eihän… eihän Zen voi lähteä sinne”, Olivia sanoi vihaisena Bladelle. ”Ne tappavat teidät!”
Blade näytti hieman yllättyneeltä Olivian vihanpurkauksesta.
”Ja mitähän sinä tiedät Bashirista?”
”Tarpeeksi, jotta voin sanoa, että tuossa ei ole mitään järkeä!” Olivia sanoi. Hän kuvitteli pimeät kadut ja niillä liikkuvat varkaat, kaikki kaupunkia kauhussa pitävät lainsuojattomat.
”Siellä on pelkkiä rikollisia”, Anton sanoi inhoten. ”Luuletteko löytävänne sieltä ketään?”
”Siellä on tuttavia, kuten sanoin”, Blade sanoi, ja Zen nyökkäsi vahvistukseksi.
”Mutta Zen”, Olivia kääntyi katsomaan mies, mutta tämä pudisti päätään. Tyttö tulkitsi sen merkiksi, ettei hänen pitäisi sanoa asiasta mitään.
”Me menemme Bashiriin. Meillä on mahdollisuus saada lisää tietoa ja löytää liittolaisia.”

”Sitten minä lähden mukaan!” Olivia sanoi päättäväisenä. Vaikka häntä kauhistutti kaikki, mitä hän oli kaupungista kuullut, hän ei aikonut heittäytyä pelkuriksi.
”Ei käy!” Rina huudahti yhteen ääneen Antonin kanssa.
”Se on vaarallista”, Dina sanoi yrittäen saada Olivian katsomaan itseään, jotta voisi vakuuttaa tämän, mutta prinsessan katse oli lukittunut kohti Bladea, joka pudisti päätään.
”Sinä en ole tulossa meidän mukaamme.”

”Minä pystyn tulemaan mukaan!” Olivia sanoi vihaisena. Hän huomasi äänensä kohonneen entistä kuuluvammaksi. Blade piti jääräpäisesti kätensä puuskassa ja tuijotti häntä takaisin.
”Sinä et tule.”
”Luuletko sinä, että minä en pärjäisi? Luuletko, että minusta on hauska istua täällä tekemättä mitään?” Olivia huusi ponkaisten pystyyn.
”Minä en luule mitään”, Blade sanoi nousten myös ja nojaten käsillään pöytään, hieman kohti Oliviaa.
”Mikä tässä sitten on esteenä?”
”Minä en ota sinua mukaan!”

”Lopettakaa!” Rina sanoi nousten ylös ja tarttuen Olivian käteen, jotta saisi tämän takaisin istumaan. Tyttö oli kiskaista kätensä pois, mutta muisti sitten käytöstapansa ja hillitsi itsensä.
”On parempi ettet sinä lähde”, Rina aloitti, mutta jatkoi kun huomasi Olivian avaavan suunsa. ”Mutta sinä voit tehdä jotakin. Voit lähteä minun ja Antonin mukaan yhteen lähikaupungeista.”
Olivia rauhoittui hieman ja yritti hengittää syvään. Blade istui alas ja Olivia seurasi esimerkkiä.

”Mihin te sitten olette lähdössä?” Olivia kysyi Rinalta. Hän yritti peittää nolostumisensa keskusteluun. Hän oli tosiaankin käyttäytynyt sopimattomasti.
”Lähdemme laivalla Gardeniin. Voisimme yrittää saada kaupunginjohtajan, Felixin, uskomaan, mitä kerromme. Mieheni palaa lähipäivinä ja jää johtamaan Seatopieta” Rina selitti. ”Saat tulla mukaan, mutta sinun pitää pysyä näkymättömissä, kunnes olemme varmoja, että Felix on puolellamme. Jos hän on suostuvainen, sinun näkemisesi voisi vakuuttaa hänet siitä, että puhun totta.”

Olivia pohti hetken hiljaa asiaa mielessään ennen kuin vastasi. Hänellä ei ollut paljon vaihtoehtoja, sillä hän ei onnistuisi pääsemään Bladen, Zenin ja Dinan mukaan. Hän ei myöskään jäisi Rinan talolle odottamaan mitä tapahtuisi. Hänen oli pakko saada olla mukana.
”Selvä. Minä lähden teidän kanssanne”, Olivia sanoi lopulta. ”Mutta älkää luulko, etten minä pystyisi tulemaan teidän mukaanne”, hän jatkoi vilkuillen Bladea ja Zeniä. Dina hymyili hänelle.

”Hyvä. Se on siis päätetty. Kuinka pian olette lähdössä?” Rina kysyi.
”Huomenna”, Blade sanoi selvästi puhuen suunnitellusti Zenin ja Dinan puolesta. Olivia ihmetteli, missä välissä he olivat ehtineet sopia kaikesta ilman häntä. Jotakin tuntui nyt jääneen kertomatta, mikä vaivasi tyttöä.
”Hienoa. Me valmistamme laivan lähtöön mahdollisimman pian, toivottavasti jo huomisillaksi”, Rina sanoi. Hän käskytti yhden ovella olevan palveluspojan viemään sanaa. ”Jos vain mieheni saapuu pian.”

”Minä en ole varma onko Olivian hyvä lähteä myöskään teidän mukaanne”, Blade sanoi ja Olivia sinkosi tulisen katseen tätä kohti.
”Enkö minä saisi tehdä mitään?”
”Me pidämme prinsessasta kyllä huolta”, Anton sanoi uhmakkaasti. ”Jos sitä epäilet.”
Blade virnisti hänelle.
”Tyttö yritettiin murhata kruunajaispäivänään.” Bladen ääni oli muuttunut myrkylliseksi. ”Hän taitaa tarvita enemmän suojelusta, kuin te pystytte tarjoamaan.”

”Hän on turvassa kanssani”, Rina sanoi kylmästi.
Dina katsahti Bladea varoittavasti.
”Hän tietää, mitä tekee”, Dina totesi ja pyyhkäisi poninhännällä olevat hiuksensa olalta selän puolelle. Blade sulki suunsa, mutta jokseenkin vastahakoisesti.

”Meritse meidän matkamme kestää muutaman päivän. Saatamme viipyä vielä jonkin aikaa Gardenissa, joten lasketaan siihenkin muutama päivä”, Rina sanoi kuin äskeistä keskustelua ei olisi käyty.
”Me olemme Bashirissa parinpäivän sisällä. Kuljemme nopeasti ilman paljastumisen riskiä”, Blade selitti, ja Olivia ymmärsi sen olevan totta. Jos hän olisi mukana, heidän matkansa pitenisi huomattavasti. Jatkuvaa piilottelua ja teiden vahtimista, jotta sotilaat eivät yllättäisi heitä.
”Jos selviätte Bashirista, näemme täällä kun palaamme”, Rina vahvisti. Asia tuntui olevan sovittu, mutta Olivia ei ollut täysin tyytyväinen.



Tuuli kuiski ulkona puissa. Ikkuna oli ollut jonkin aikaa auki, jotta makuuhuoneen tunkkainen ilma vaihtuisi raikkaampaan. Nyt peitteet olivat mukavan vilpoisat.

Olivia yritti saada unta, mutta nukkuminen oli jotenkin vaikeaa. Häntä häiritsivät pienimmätkin äänet. Tyttö vilkaisi seinällä olevaa kelloa, joka näytti hieman yli puolenyön. Edelleen häntä häiritsi illallisella käyty keskustelu. Hän olisi halunnut puhua matkasuunnitelmista vielä ystäviensä kanssa, mutta Blade oli suunnannut ulos ja Zen oli myöhemmin sanonut, että mies oli luultavasti kaupungilla. Zen taas vetäytyi omiin oloihinsa, eikä Olivia uskaltanut häiritä häntä.

Olisikohan Dina vielä hereillä? Olivia halusi päästä puhumaan jonkun kanssa, mutta ei tiennyt uskaltaisiko vaivata naista.
”Äh, Dina ymmärtää kyllä”, Olivia mutisi noustessaan vuoteesta. Hänellä oli päällään pitkä, valkoinen yöpuku, jonka Rina oli myös lainannut. Hän asetti kengät jalkaansa ja tunsi olonsa hieman höpsöksi, mutta ei viitsinyt lähteä kuljeskelemaan käytävälle paljain jaloin.

Prinsessa kiiruhti pitkin hämäriä käytäviä kohti vierashuonetta, jossa tiesi Dinan olevan. Tuntui oudolta kulkea tyhjässä talossa, jonka kuitenkin tiesi olevan täynnä elämää. Hän koputti varovaisesti oveen ja nainen avasikin oven melkein heti. Dina oli saanut lainaksi yöpuvun, mutta ei ollut pukeutunut siihen.
”Anteeksi, että minä tulen tähän aikaan. Herätinkö sinut?” Olivia kysyi pahoillaan.
”Et, en minä ollut edes nukkumassa”, Dina sanoi ja irvisti. ”En oikein saa unta.”

”En minäkään. Halusin jutella”, Olivia sanoi Dinan päästäessä hänet sisään. Nainen oli sytyttänyt himmeän valon huoneeseen ja he istuivat sängynreunalle. Peti oli yhä pedattu ja tumma päiväpeite rypistyi heidän allaan. Olivia nosti jalkansa ylös ja kietoi kädet polviensa ympärille.
”Vaivaako sinua vielä se, ette tule meidän mukanamme Bashiriin?” Dina kysyi asiallisesti. Hän vaikutti heti tietävän, että tytöllä oli huolia. Prinsessa nyökkäsi hänelle.
”Blade luulee, etten minä osaa mitään.”
”En kyllä sanoisi niin”, Dina naurahti ja avasi hiuksensa poninhännältä. ”Sinä olet harjoitellut paljon. Ja olet vahvempaa tekoa kuin miltä näytät.”

”Miksen minä voi tulla teidän mukaanne? Minä en oikeasti ymmärrä”, Olivia sanoi turhautuneena.
”Siellä on vaarallista.”
Se tuntui selitykseltä, jota oli sanottu hänelle aivan liian paljon. Olivia mutristi suutaan.
”Juurihan sinä sanoit, että minä olen harjoitellut paljon.”
”Se vaara on sinulle paljon muutakin. Minulla ei esimerkiksi ole niin väliä”, Dina sanoi osoittaen itseään. ”Mutta sinulla on. Jos sinulle tapahtuisi jotakin, kenet me saisimme oikeaksi hallitsijaksi? Silloinhan lordin aikomukset olisivat jo toteutuneet.”

”Älä sano sitä noin! Minä en tahdo että sinulle sattuu mitään! Sinä olet aivan yhtä tärkeä kuin minä”, Olivia sanoi hädissään. Häntä inhotti ajatella, että ihmisiä ryhmiteltäisiin tärkeysjärjestykseen heidän arvonsa mukaan.
Dina katsoi häntä suoraan silmiin.
”Kai sinä ymmärrät nyt, miksi sinun ei pitäisi lähteä?”
”Mmm”, Olivia mutisi. ”Silti.”
”Tiedätkö, minä luulen, että hän on vain huolissaan sinusta.”
”Bladekö? Ei ikinä.”
”Hän pyysi minua lähtemään Gardeniin sinun mukanasi”, Dina tunnusti hymyillen. Olivia nosti katseensa ihmeissään ylemmäs.
”Miksi ihmeessä?”
”Juuri siksi, että on tietysti huolissaan. Mutta minä kieltäydyin. En varmasti jätä Bashirin vierailua väliin”, Dina naurahti.

”Hyvä”, Olivia mutisi vihaisena. ”Hänen pitäisi tajuta, että minä pärjään kyllä.”
”Minä tiedän, että sinä pärjäät.”
Olivia hymyili Dinalle ja huokaisi sitten. Hän huomasi, että Dinan silmien alla oli myös varjot, vähän samaan tapaan kuin Bladella. Nainen oli varmasti uupunut, ihan samoin kuin he kaikki aikaisemman matkantekonsa jäljiltä.
”Kiitos. Minä todella tarvitsin ystävää”, Olivia sanoi ja nousi ylös sängyltä. ”Minä annan sinun nyt nukkua.”
”Et sinä oikeasti häirinnyt”, Dina sanoi nousten myös ja käveli Olivian kanssa ovelle. Hän jopa avasi sen, jotta tyttö pääsi takaisin käytävään.

”Eikö ole mukavaa, että joku pitää sinusta huolta?” Dina kysyi iskien silmää. Hetken verran Olivialta kesti ymmärtää, mitä nainen tarkoitti. Hänen kasvojaan alkoi jostain syystä kuumottaa.
”Ei se sitä ole. Hän ei pidä minusta. Hän luulee, että minä olen ihan avuton”, Olivia mutisi avatessaan oven. Hän tiesi, että hänen pelastamisensa oli Bladelle vain projekti. Mies oli korkeintaan huolissaan vain sen onnistumisesta. ”Kiitos Dina. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä.”
Olivia astui hämärälle käytävälle ja sulki oven perässään.

Prinsessaa rauhoitti hieman, että hän sai puhua Dinan kanssa. Dina oli ainut, joka suhtautui asiaan tavallisesti, ilman että kauhuissaan tai erityisen vihaisena yrittäisi estää häntä lähtemästä. Nainen ei hössöttänyt tai paisutellut asioita. Ehkä Dina ymmärsi jollakin tavalla, että hänen täytyi saada olla mukana eikä vain istua sisällä turvassa, kun muut taistelivat.

Olivia yritti astella hiljaa, jottei herättäisi ketään talossa nukkuvista. Yöpuku oli hieman liian pitkä, ja valkea helma meinasi aina jäädä jalkojen alle. Hän oli jo lähellä kääntyä omaan käytäväänsä, kun hän säpsähti ääntä, joka kuului portaikon suunnasta.
”Siinä se taas nähdään! Eivät usko minua! Pitää vääntää rautalangasta, että tajuavat päästää edes portista sisään.”
Olivia pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen hämärällä käytävällä. Aulan portaista ylös astui tummiin pukeutunut hahmo.

”Blade? Mitä sinä metelöit?”
”Teidän korkeutenne ei taida tietää-!”, Blade aloitti kovaan ääneen, jolloin Olivia sanoi lujaa ”Shhh”, mutta puhe muuttui mutinaksi, josta tyttö ei enää saanut selvää. Vampyyri laahusti pitkin käytävää häntä kohti ja Olivia astui varovaisen askeleen lähemmäs.
”Oletko sinä juonut?” Olivia kysyi ärtyneenä päästyään tarpeeksi lähelle. Hän pystyi haistamaan oluen, jota tarjoiltiin toisinaan myös illallisilla.
”Minäkö? En varmasti”, Blade puhui kovaan ääneen.
”Ääliö. Kuinka paljon alkoholia tarvitsee että vampyyrin saa humalaan? Varmaan aika paljon”, Olivia tuhahti. Hän ei ollut kovinkaan selvästi perillä siitä, miten elävänkuolleen kohdalla mikään toimi, mutta taatusti tässä oli eroa tavalliseen ihmiseen.

”Oletkosinähuolissasi?” Bladen sanat puuroutuivat yhteen.
”Pitäisikö olla?” Olivia kysyi. Blade seisoi yllättävän suorassa epävarmasta kävelystään huolimatta. ”En ole huolissani sinusta, mutta teistä kaikista kolmesta, kun huomenna lähdette.”
”Minä pärjään kyllä”, Blade totesi ja katseli tummin silmin tyttöä.
”Minä kysyin, mitä sinä meuhkaat”, Olivia sanoi äkäisesti, eikä ehtinyt väistää, kun mies asteli lähemmäs.

Blade nojautui eteenpäin ja pakotti Olivian seinää vasten. Olivia nyrpisti nenäänsä ja tuijotti ärtyneenä Bladea. Hän oli edelleen vihainen ja entistäkin enemmän ärsytti, että mies käyttäytyi niin lapsellisti.
”Eikö sinulla muuta tekemistä ollut kuin lähteä kaupungille juomaan?” Olivia sähisi yrittäen työntää Bladea pois.
”Jokainen hoitaa stressiä tavallaan”, Blade mutisi ja painoi päänsä Olivian olkapäälle mutisten vielä jotakin.
”Sinullako sitten on kovakin stressi päällä?” Olivia kuiskasi vihaisena, koska pelkäsi herättävänsä jonkun. Bladen ainoa murhe oli luultavasti saada prinsessa pidetyksi hengissä niin pitkään, että hän olisi taas valtaistuimella ja joku maksaisi miehelle siitä mojovan palkkion. ”Lopeta. Mene nukkumaan.”

”Mitä jos en pysty?” Blade kuiskasi ja Olivia tunsi tämän hengityksen korvaansa vasten.
”Ihan totta, Blade. Lopeta.”
Olivia värähti tuntiessaan lämpimän ja kostean kielen kaulaansa vasten. Blade kuuli kuinka Olivian sydän sykki nopeammin ja veri kohisi tämän suonissa. Hän kuuli Olivian pelästyneen henkäyksen. Hänen tarvitsisi vain upottaa hampaansa vaaleaan kaulaan ja lämmin veri virtaisi hänen suuhunsa. Sitä kutsuvaa veren tuoksua hän oli haistellut ja vuoroin välttänyt nämä viime päivät. Ja nyt tuoksu tuntui olevan liikaa.

”Lopeta!” Olivia tiuskaisi kovempaa ja tönäisi Bladea lujasti. Normaalisti Blade ei olisi varmastikaan tuntenut mitään, ja Olivia tiesi miehen olevan niin vahva, ettei hän pärjäisi tälle. Nyt Blade kuitenkin perääntyi kauemmas ja katosi nopeasti varjoihin aikaisempaa päättävämmin askelin. Tyttö toivoi, että mies tajuaisi mennä nukkumaan. Hän itse nojasi hetken seinään ja yritti saada pulssinsa tasaantumaan.

”Sinä sitten osaat ärsyttää minua!” Olivia sähisi vielä pimeyteen, tietäen, että Blade kuulisi sen, jos vain olisi siinä tilassa, että pystyi mitään kuulemaan. Ensin Blade ei halunnut häntä mukaan, sitten hän ei olisi saanut lähteä Rinankaan kanssa ja nyt kun Blade ei saanut Dinaa jäämään vahtimaan Oliviaa, oli vampyyri päättänyt pistää päänsä sekaisin. Luultavasti mies oli häirinnyt vartijoita talon portilla pyrkiessään takaisin näin yömyöhällä.

Blade oli itsepäinen ja ärsyttävä. Olivia mietti, miksi ihmeessä oli vaivautunut auttamaan palohaavojen kanssa aiemmin päivällä. Blade ei ansainnut minkäänlaista apua. Heti tämän mietteen jälkeen tyttöä alkoi kuitenkin kaduttaa. Olivia tajusi itse olevansa silloin tällöin yhtä itsepäinen, olihan hänkin väitellyt lähtemisestä. Ja hän oli auttanut, koska oli halunnut.
”Silti minun ei tarvitse juoda päätä täyteen suuttuessani”, Olivia mutisi vielä vihaisena astellen nopeasti huoneeseensa.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös