Trust

7.Luku: Näen sen ensimmäistä kertaa

He kävelivät miehen perässä sisään leveistä ovista ja kulkivat korkeakattoisen aulan läpi kohti portaita. Matot olivat syvän sinisen värisiä ja kermanvalkeita seiniä peittivät useat taulut. Katossa roikkuvat öljyvalaisimet olivat suuria ja koristeellisia, vaikka eivät vetäneetkään vertoja kuninkaanlinnan kattokruunuille. Portaiden jälkeen he kulkivat tyhjää käytävää vasemmalle. Olivia epäili hieman, mihin mies johdatti heitä, mutta hän ei voinut kuin seurata. Heidän matkassaan metsän läpi oli kestänyt kauemmin kuin he olivat suunnitelleet. Kylen lähettämät sotilaat olivat ehtineet käydä kaupungissa ja varmasti myös puhumassa Rinalle.

Lopulta he pysähtyivät tummien puuovien eteen ja mies käski heidän odottaa hetken. Juuri kun hän oli koputtamassa ovelle, ovi avautui ja tummahiuksinen nainen astui ovista käytävään.
“…ja vielä tähän aikaan, minä kyllä ilmoitan-“, nainen sanoi vihaisen kuuloisena, mutta sanat keskeytyivät, kun hän huomasi matkalaiset. “Olivia?”
Rina rynnisti oven vieressä seisoneen miehen ohitse ja tarttui Olivian käsiin.
“Te tunnistitte minut”, Olivia sanoi hieman yllättyneenä.
“Totta kai lapsikulta, vaikka emme olekaan muutamaan vuoteen nähneet. Mitä sinun kasvoillesi on tapahtunut?” Rina kysyi pyyhkäisten likaa Olivian poskelta.

Rina oli pukeutunut tummanpunaiseen pukuun, jossa oli hillitysti pitsiä osoittamassa hänen arvoaan. Hänessä oli samaa reippautta ja tarmokkuutta, johon Olivia oli tottunut tavatessaan naisen tämän vieraillessa pääkaupungissa. Rinan tummat hiukset laskeutuivat hieman kihartuen olkapäille. Sydämenmuotoiset kasvot eivät vielä ilmaisseet kovinkaan paljon naisen iästä, vaikka silmäkulmiin olikin jo ilmestynyt pienet rypyt.

“Se on aika pitkä tarina, tämä oli vain keino päästä kaupunkiin”, Olivia selitti hieman nolostuen ja tunsi punan nousevan kasvoilleen.
“Tuota, tässä ovat Dina, khosalaisten kylän johtajan tytär, ja tässä Zen ja Blade, tuota, he ovat auttaneet minua”, Olivia jatkoi viitaten matkakumppaneihinsa. Hän päätti olla selittämättä kenenkään taustoista sen enempää. “Ja tässä on Rina, Seatopien johtajatar, minun äitini ystävä ja…”
“Ei tämän tarvitse olla niin virallista, jätetään teitittely pois, Olivia”, Rina sanoi viitaten kädellään, ettei tytön tarvinnut käyttää virallista puhetapaansa.

Olivia nyökkäsi varovasti.
“Voisinko päästä, tuota, pesemään kasvoni nyt?” hän pyysi. Poskia kuumotti ikävästi häpeän tunteesta, kun hän kuvittelikin, miten sottaisena oli näyttäytynyt naisen edessä.
“Totta kai, minä tulen mukaasi. Ystäväsi voivat odottaa salissa, meillä on puhuttavaa”, Rina sanoi. Sitten hän kääntyi miestä kohti. “Pyydä jotakuta tuomaan syötävää kokoushuoneeseen”, hän sanoi ja lähti ohjaamaan Oliviaa kohti kylpyhuoneita.

Dina vilkaisi vielä Olivian perään, ja seurasi sitten sotilasta käytävän päähän. Olivia pysähtyi myös ja jäi empimään, mutta Dina oli jo kääntynyt. Prinsessa näki, miten nainen astui ovesta Zenin ja Bladen perässä suureen huoneeseen, joka oli valaistu kirkkaasti ja keskellä huonetta sijaitsi pitkä pöytä. Blade siristeli silmiään ja jättäytyi istumaan hieman sivummas pöydästä ja kirkkaista valoista.



“Te todella yllätitte minut, saavuittekin näin myöhään. Mieheni on varmaan myös saapumassa pääkaupungista pian”, Rina mutisi kun Olivia pesi kasvojaan ja vilkaisi aina välillä peiliin.
“Anteeksi, meillä on ollut aika pitkä matka”, Olivia sanoi.
“Älä pyytele anteeksi tyttö. Jos sinua ei olisi alkanut kuulua, olisin lähettänyt itse jonkun hakemaan ja etsimään sinua!” Rina sanoi ojentaen Olivialle pyyhkeen. “Sinua etsivät melkein kaikki lordin sotilaat, ja he kävivät täälläkin. Muutama mies jäi vastusteluistani huolimatta kaupunkiin. Lordin määräys.”

“Mitä he sanoivat?” Olivia kyseli ja tunsi pelon muljahduksen vatsassaan.
“Jotakin soopaa sinun sieppauksestasi, mutta eihän se voinut olla totta! Kruunajaisia järjestettiin niin kiireellä, että minä tiesin jonkun olevan vinossa. En edes saanut kutsuasi ajoissa. Lordi ei ikinä luovuttaisi saamaansa valtaa. Täälläkin liikkuu paljon huhuja ja kertomuksia, mutta niitähän ei virallisesti ole olemassa, ja minun ja mieheni on täytynyt noudattaa lordin virallista ilmoitusta. Missä sinä oikeasti olet ollut?” Rina kyseli kaivaen pienestä kaapista harjan ja alkoi selvittää Olivian hiuksia.

“Minä kerron sinulle kokoushuoneessa”, Olivia sanoi. “Ystävieni täytyy olla mukana.”
Rina nyökkäsi hyväksyvästi ja parahti sitten nähdessään Olivian tummanruskeiden hiusten latvat.
”Voi jumalattaret. Sinähän olet kuin metsässä asunut!”



Kun Olivia ja Rina vihdoin saapuivat huoneeseen, Dina ja Zen olivat asettuneet pöydän ääreen, mutta kumpikaan ei ollut koskenut ruokaan, joka pöydälle oli tuotu. Olivia istui Dinan viereen ja Rina käveli pöydän päätyyn. Olivian katse kiersi huonetta ja hän huomasi Bladen hämärämmässä nurkassa, mutta kuitenkin suhteellisen lähellä heitä.
“Ottakaa toki”, Rina nyökkäsi kohti ruokia. Dina vilkaisi hieman Oliviaa, ja tyttö nyökkäsi hänelle ottaen itsekin lautaselta voileivän. He eivät olleet syöneet vähään aikaan.

Mies, joka oli saattanut heidät sisään, seisoi nyt huoneessa hieman sivussa muista.
“Anteeksi, melkein unohdin. Tässä on Anton, minun varsin pienien joukkojeni ylin kapteeni. Yksi luotettavimmista”, Rina sanoi, ja Anton nyökkäsi.
“Hänen täytyy myös kuulla tämä, tarvitsen tukijani”, Rina jatkoi ja kohtasi Olivian hieman epäilevän katseen. “Minä luotan häneen.”

Olivia nyökkäsi vastaukseksi, ja myös Anton sai jäädä kokoushuoneeseen.

“Selvä. Mitä ihmettä täällä oikeasti on tekeillä?” Rina sanoi istuutuen.
Olivia alkoi kertoa kruunajaisista, jousiampujista ja siirtyen Bladeen ja Zeniin, mutta huomasi, ettei osannut sanoa heistä paljon mitään. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä saisi puhua ja minkä Blade ja Zen halusivat pitää omina tietoinaan. Hän kertoi myös kuinka he olivat viettäneet muutaman päivän Dinan kansan luona. Lopulta Zen jatkoi asiaa tarkemmin kertoen hänen ja Bladen epäilyistä ja suunnitelmista. Olivia vaikeni ja tunsi helpotusta, koska Zen puhui paljon paremmin kuin hän.

Kun Zen lopetti, Olivia avasi vielä suunsa.
”Tuota, minun piti vielä kertoa yksi aika… iso asia, minä en ole vielä puhunut siitä kun Bladelle”, Olivia sanoi ja alkoi kertoa unistaan, ja myös siitä viimeisimmästä, jossa oli puhunut äitinsä kanssa. Rina näytti todella yllättyneeltä. Dina kuunteli myös tarkasti, mutta Zenin kasvoilla ei näkynyt hämmennystä. Olivia epäili Bladen kertoneen tälle jo aiemmin.

”Siinä tapauksessahan meillä on varmuus, että kuningatar on elossa”, Rina sanoi. ”Meidän pitää yrittää löytää hänet.”
”Jos vain saisin äitiin yhteyden uudelleen…” Olivia mietti.
”Tuollainen liittyy vahvoihin loitsuihin”, Rina vastusteli. ”Tiedän äitisi, tunnen hänen kykynsä, enkä tiedä, onko tuo edes hänelle mahdollista magiaa.”
”Meidän täytyy silti etsiä häntä”, Olivia sanoi ja laski kätensä pöydälle. ”Meidän täytyy puhua enolleni, hänet täytyy saada lopettamaan tämä.”

”Minusta meidän on tarkoitus saada valta pois lordilta”, Dina sanoi puuttuen keskusteluun. ”Eli meidän on kerättävä joukkoja, jos aiomme saada Olivian kotiinsa, kuningattareksi kuten kuuluisi. Emme me voi vain kävellä linnaan ja pyytää lordia astumaan alas valtaistuimelta.”
”Armeijan kerääminen ei ole mikään helppo asia”, Anton sanoi. ”Sitä paitsi, lordilla on enemmän sotilaita, kuin kenelläkään kaupunginjohtajalla. Ja koska useimmat ovat lojaaleja lordille, emme saisi millään käännettyä heitä häntä vastaan. Vähintään he pelkäävät tappiotaan.”

”Meillä on muitakin mahdollisuuksia kuin kaupunkien sotilaat. Meillä on… tuttavia”, Zen sanoi hieman pohtien sanavalintaansa.
”Ja onko teidän ystävillänne sotilaan pätevyyttä?” Anton kysyi hieman epäillen. ”Me emme voi puolustautua lordia vastaan pelkkien talonpoikien ja miekkailuharrastajien voimin.”
Zenin ilme ei värähtänyt.
”Uskaltaisin epäillä että paremmin kuin muutamilla sotilailla.”
Anton ei vastannut, mutta hän ei selvästi uskonut Zenin ajatusten onnistuvan. Rina huokaisi ja kääntyi paremmin katsomaan Dinaa, Bladea ja Zeniä.

“Minun täytyy kiittää teitä Olivian pelastamisesta”, Rina sanoi. Joskin kuulosti siltä, että hän oli miettinyt näitä sanojaan pitkään, eivätkä ne tulleet hänestä vaivattomasti. “Olette tehneet suuren palveluksen.”
“Teemme mitä täytyy”, Zen totesi tyynesti. ”Lordin vallan lopettaminen on tämän hetken tärkein tavoite.”
“Meidän pitää saada tämä muidenkin tietoon”, Dina sanoi nyökäten. Nainen oli selvästi päättänyt, että valtakunnan suuret tapahtumat eivät olleet erossa myöskään hänen kylänsä kohtalosta.

“Mutta miten lordi onnistuu keräämään niin suuren määrän ihmisiä puolelleen?” Rina pohdiskeli. “Eivätkö ihmiset usko, mitä ovat itse nähneet?”
“Kyle on varmaan sulkenut pääkaupungin. Siellä ollut vastarintajoukko ei ehkä pidä pintaansa, väkeä on sen verran vähän. Kaikki vastaväitteet poistetaan”, Blade sanoi avaten suunsa ensimmäistä kertaa. Hän oli siihen asti vain tarkkaillut keskustelua puuttumatta siihen. “Eikä lordin joukoissa ole pelkästään ihmisiä.”

Nyt puhuttiin sellaisilla alueilla, joista Oliviakaan ei ollut saanut vielä kuulla.
“Ketä hän käyttää?” Olivia kysyi ihmeissään.
“Sielunsyöjiä. Magiaa.”
Dina sävähti ja inhon näki hänen kasvoiltaan. Olivia ei käsittänyt Bladen sanoja kokonaan.
“Hmm”, Rina mutristi hieman suutaan vakavan näköisenä. “Siksi pääkaupunkiin päin ei saa kunnolla yhteyttä… Sotilaiden kautta kommunikoinnissa on ollut ongelmia, kirjeeni ovat hävinneet matkalla. Mutta miksi hän käyttäisi magiaa? Sen harjoittajia on hyvin harvassa.”
“Hänellä on joku, joka pystyy siihen”, Zen totesi. Olivia aisti, että mies tiesi asiasta jotakin vielä enemmän. Salasivatko kaikki häneltä jotakin? Vai oliko hän vain tulossa vainoharhaiseksi?
“Mutta mitä sielunsyöjät ovat?” Olivia kysyi ja tunsi samalla itsensä tyhmäksi, kun kaikki muut katsoivat häntä pelästyneen näköisenä.

“Magian avulla ohjailtavia olentoja. Nimensä mukaan ne syövät ihmisen sielun ja vievät ruumiin eli voivat tekeytyä keneksi tahansa”, Rina selitti, ja Olivia tunsi kylmiä väreitä selässään. ”Magian luomuksia. Pimeää taikuutta.”
“Mutta miten sellaista voi estää?” tyttö kysyi.
“Niitä vastaan voi taistella, mutta vielä niitä ei ole näkynyt liikkeellä. Harva ihminen on luultavasti selvinnyt, jos hänen sielunsa yritetään vallata. Tietäisimme, jos joku olisi.” Rina näytti synkältä. Zen käänsi katseensa ja antoi otsatukan peittää molemmat silmänsä.

“Onko meillä mitään mahdollisuuksia jotain tuollaista vastaan?” Olivia kysyi ahdistuneella äänellä. Hän ei nähnyt mitään keinoa tuhota jotakin niin pahaa.
“Suurimalla osalla ihmisistä ei ole. Te päädytte pelkkään tuhoon”, Blade sanoi nousten ylös ja hymyili ivallisesti Olivialle. Tyttö yritti istua vakaasti ja suoristi selkänsä. “Pelottaako? Voit antaa saman tien periksi.”

Kiukku kuumotti tytön kasvoilla. Olivia nousi pystyyn vihaisena. “Minä en ole luovuttanut.”
“Siltä se kuulostaa”, Blade sanoi lisäten perään oikein venyttäen ääntään: ”Teidän korkeutenne.”
Samassa Rina nousi ylös.
“Miten sinä uskallat puhua tuohon tapaan prinsessalle? Tehän ette melkein edes tunne toisianne.”
“Minä puhun miten tahdon”, Blade vastasi istuen nyt pöydän ääreen ja nojaten taakse tuolissaan.
“Ei sillä nyt ole väliä”, Olivia sanoi rauhoitellen Rinalle. Yleensä vain lähimmät ystävät ja sukulaiset puhuttelivat toisiaan etunimellä ja Bladen äänestä kuuli aina ivallisuuden prinsessaa kohtaan. Muutenkin keskusteluissa oli kuin kirjoittamattomia sääntöjä: kuninkaallisia ei saanut tietenkään loukata tai nolata millään tavoin. Mutta mitäpä Blade sellaisesta olisi välittänyt, ja tosiaan, ei Olivia enää muuta mieheltä odottanutkaan.

“Sinulla ei silti ole oikeutta puhutella kuninkaallista tuolla tavoin”, Rina sanoi välittämättä Olivian sanoista. Hän oli selvästi tuohtunut asiasta. “Minä käytän etunimeäkin kunnioittavasti. Sinun kuuluisi puhutella oikein tulevaa kuningatartasi!”
“Minulla ei ole kuningasta tai kuningatarta”, Blade sanoi rauhallisesti. ”Lopetetaan tämä jaarittelu ja käydään asiaan. Tarvitsemme suunnitelman lordin kukistamiseksi, ja meillä on asiaan omat ehdotuksemme. Tietysti pieni avustus näin kaupunginjohtajan näkökulmasta voi tulla kyseeseen, nyt kun kerran toimme prinsessan tänne.”

Rina näytti kiukustuneelta. Hän silmäili kolmikkoa, joka toimi Olivian saattajina.
”En tiedä teistä mitään. Keitä te oikein olette?” nainen tivasi. Blade virnisti niin, että Rinakin saattoi nähdä terävien kulmahampaiden välähdyksen.

“Vampyyri!” Rina kavahti taaksepäin melkein kaataen tuolinsa. Kaikki muutkin nousivat seisomaan ja Blade jäi ainoana istumaan aloilleen huolettoman näköisenä.
“Kaikki on ihan hyvin, ei mitään huolta”, Olivia sanoi yrittäen päästä Antonin ohi kohti Rinaa.
“Sinä olet joko todella typerä tai sitten ihan tosissaan uskot tämän kääntyvän paremmaksi. Kuule, täällä ei todellakaan ole kaikki hyvin”, Blade sanoi nyökäten kohti Rinaa ja Antonia. “He eivät ole aiemmin kohdanneet minun kaltaistani.”

“Blade ei ole mitenkään vaarallinen”, Olivia sanoi piittaamatta miehen sanoista ja tunsi sanavalintansa typeräksi, kun kuuli Bladen yskähtävän.
“Oletko sinä matkannut tuon olennon kanssa?” Rina kysyi epäuskoisena. Hän hapuili kädellään jotakin, kenties tottuneena kantamaan meikkaa vyöllään, mutta nyt naisella oli yllään vain yksinkertainen päivämekko eikä aseita.
“Olen”, Olivia vastasi uhmakkaasti. Hän veti henkeä ja silmäili saattajiaan. ”Nämä ihmiset ovat ainoastaan auttaneet minua. Minä… luotan heihin.”
“Blade ei ole satuttanut meistä ketään”, Dina vahvisti. Zen tyytyi seuraamaan tarkkaavaisena Rinaa.

“Prinsessa, tulkaa pois pöydän lähettyviltä”, Anton pyysi hapuillen miekkaa vyöltään. Silloin Blade nousi ylös. Hän liikkui niin nopeasti, että muut eivät ehtineet reagoida, ennen kuin Blade seisoi jo pöydän toisella puolella.
“Antakaa minun korjata hieman. Minä olen vaarallinen, sitä ette voi kieltää. Mutta minä toin prinsessan tänne. Minä, yhdessä Zenin kanssa, pelastin pikku tulevan kuningattaren hengen. Minä en ole vielä tappanut teistä ketään, ja uskokaa se olisi helppoa, joten eikö siinä ole teille tarpeeksi todistetta? Minä en ole teidän vihollisenne”, Blade sanoi silmät hehkuen, mutta hän onnistui kuulostamaan vakuuttavalta.

Rina laski kätensä Antonin olkapäälle rauhoittavasti. Hän kuitenkin tarkkaili varuillaan Bladea.
“Mistä minä tiedän, että sinä olet tosissasi?” hän kysyi.
“Miksi minä kertoisin Kylen suunnitelmia ja yrittäisin saada teidät häntä vastaan, jos haluaisin tappaa teidät?”
Rina nyökkäsi hänelle. “Minä… pyydän anteeksi tätä.”
Nainen nielaisi kuin sanat olisivat maistuneet pahalta hänen suussaan. ”Olen silti kiitoksen velkaa Olivian pelastamisesta”, hän jatkoi kohteliaan pahoittelevasti, mutta silmissä oli edelleen tulinen katse.

Olivia huokaisi helpotuksesta ja tunsi ilmapiirin latauksen laantuvan hieman.
“Selvä, kello on jo yli puolenyön”, Rina sanoi vaihtaen puheenaihetta. “Meillä on vain kaksi vierashuonetta, mutta Olivia saa minun huoneeni.”
“Minä tarvitsen vuoteen vain päivällä”, Blade sanoi kuin äskeistä kohtausta ei olisi tapahtunutkaan. “Joten Zen ja minä pärjäämme yhteisessä huoneessa. Onpahan teillä mielenrauhaa yöksi, kun joku voi vahtia petoa.”
Rina vilkaisi vampyyriä hieman varuillaan. Olivia tiesi, että Rinalla oli kaksi lasta, joiden puolesta hän ilmeisesti pelkäsi. Hän myös arvasi, että Bladen kuittailu oli tarkoitettu tahalliseksi ärsytykseksi.
“Luotathan sinä minuun?” Olivia kuiskasi Rinalle heidän kävellessään ulos kokoushuoneesta. Rina nyökkäsi varovasti ja lähti johdattamaan heitä huoneilleen.



Olivia heräsi seuraavana aamuna virkeämpänä kuin pitkään aikaan. Hän oli vihdoin saanut nukkua pehmeällä patjalla, saanut suuren tyynyn ja lämpimän peiton. Aamu valkeni aurinkoisena ja Olivia nousi ripeästi pukeutumaan. Rina oli jättänyt hänelle mekon, joka hänen olisi pitänyt pukea ylleen, mutta Olivia oli lähiaikoina pukeutunut Dinalta saamiin vaatteisiin, joissa oli paljon helpompi liikkua. Siksi hän jätti (hieman syyllisyyttä tuntien) Rinan antaman mekon sängyn jalkopäähän.

Näissä asusteissa hän tunsi itsensä uudeksi ja hieman kapinalliseksi. Ei sellaiseksi linnan käytäviä kulkevaksi hienohelmaksi, joksi muut hänet ehkä kuvittelivat.

Viitta, joka hänellä oli ollut, oli lopulta ollut niin likainen ja metsässä retuutettu, että sitä ei enää kannattanut pestä. Olivia päätti kylmästi heittää viitan pois.

Olivia ei tiennyt olivatko muut jo heränneet, eikä hän halunnut häiritä ketään. Hänellä oli mielessään yksi asia, jonka hän halusi toteuttaa. Hän halusi nähdä meren.
Hän epäili, että kaupungilla kulkeminen saattaisi olla hieman vaarallista, eikä Rina varmaankaan päästäisi häntä ulos talostaan, koska ulkopuolella olisi paljastumisen riski. Lisäksi Rina oli maininnut lordin sotilaista, jotka olivat jääneet kaupunkiin. Siksi hänen olisi mentävä salaa, mutta talon pihaa kiersi korkea aita, eikä sen yli pääsisi helpolla.

Olivia kuitenkin lähti ulos huoneestaan ja kulki melkein tyhjiä käytäviä ala-aulaan saakka, josta he olivat yöllä tulleet. Vain muutama palvelijatar niiasi hänelle käytävällä ja Olivia vastasi hovitapojen mukaisesti. Rina oli joko välittänyt viestin talon palvelijoille, tai sitten he niiasivat ja tervehtivät aina kaikkia vieraita.

Olivia pääsi vihdoin ulos talon pihamaalle ja hän kiersi talon sivustalla olevaan puutarhaan. Korkeat pensasaidat peittivät hänet näkyvistä ja aidan vieressä erottui omenapuita sekä muutama vankka käkkyrämänty. Tyttö etsi katseellaan ratkaisua pihamaalta poistumiseen, mutta porteilla oli edelleen sotilas vahdissa. Olivia joutui pysähtymään puutarhaan, jotta keksisi, miten pääsisi ulkopuolelle.

“Huomenta.”
Olivia kääntyi säpsähtäen kohti hiljaista ääntä.
“Zen! Sinä pelästytit minut todella! Miten sinäkin liikut hiljaa kuin aave?” Olivia sanoi huokaisten helpotuksesta. Zen seisoi tyynen ja tavallisen näköisenä hänen edessään, eikä Olivialla ollut tietoakaan, mitä mies teki ulkona ja miksi.
“Viihdyn ulkona paremmin kuin tuolla sisällä. Blade on ärhäkällä tuulella, joten parempi saada hänet nukkumaan. Mihin sinä olet menossa?” Zen kysyi, ja Olivia puraisi huultaan. Hänestä tuntui jotenkin, että miehelle ei auttaisi valehdella.
“Tuota… Minä halusin päästä näkemään meren”, Olivia tunnusti. “Mutta en tiedä pystynkö kulkemaan rannalle paljastumatta. He eivät päästä minua porttien läpi kertomatta Rinalle.”
“Kelpaisiko apu?” Zen kysyi. Olivia katsahti häntä hämmentyneenä.
“Eikö se ole sinun mielestäsi… typerää tai vaarallista?”
Zen kohautti olkiaan. “Kunhan pidät kasvosi piilossa. Tuskin kukaan pahastuu, vaikka hetkeksi poistuisitkin.”
“Oikeasti?”
Zen nyökkäsi, eikä Olivia pystynyt lukemaan tämän ilmettä.
“Kiitos. Mitä ajattelit, saada minut kapuamaan tuota teräsaitaa vai?”

Olivia lähti kulkemaan Zenin perässä talon reunaa sen toiselle puolelle. Pihalla kasvoivat tiheät pensaikot ja korkeat puut sievässä järjestyksessä, mutta niiden taakse oli helppo piiloutua.
“Tästä”, Zen sanoi lopulta ohjattuaan Olivian aidalle asti. Talon puolella olevan puun oksat ylettyivät aidan ylitse ja niitä pitkin pääsi kiipeämään aidan yli. Tosin pudotus toisella puolella oli reippaasti yli parin metrin.
“Minä en ole mikään mestari kiipeämään tai hyppimään”, Olivia sanoi totuudenmukaisesti. Hän ei onnistuisi hyppäämään oksalta ja jos onnistuisikin, hän ei ainakaan pääsisi takaisin.
“Minä lupasin auttaa”, Zen sanoi ja viittasi Olivian lähemmäs puuta.

Hetken kuluttua Olivia istui puun oksalla pidellen tiukasti kiinni mistä vain kykeni. Zen oli auttanut hänet puuhun jalan alta nostamalla samalla tavalla kuin tyttö oli autettu nuorena hevosen selkään. Mies oli kiivennyt myös itse perässä alimmille oksille.
“Ja pudotus”, Zen sanoi nyökäyttäen kohti maata aidan toisella puolella.
Olivia empi.
”Luuletko, etten murra nilkkaani, kun hyppään?”

Zen kapusi ylemmäs ja loikkasi sitten alas sulavasti ja jättäen vain oksan heilumaan hänen painonsa kadottua siltä.
“Miten sinä teet tuon?” Olivia kysyi ihaillen. Hän olikin ihmetellyt, miten Zen aina tuntui pysyvät Bladen perässä.
“Vampyyrin seurassa oppii kaikenlaista”, Zen totesi ja Olivia näki sen päivän ensimmäisen, mutta hieman vaisun hymyn Zenin kasvoilla. Olivia hymyili hänelle takaisin.
”Otan vastaan, alahan tulla”, Zen ohjeisti ja nosti kätensä. Olivia keräsi rohkeutensa ja loikkasi. Zenin kädet olivat vakaat ja hidastivat hänen putoamisensa.

Tyttö astahti taaksepäin ja tajusi olevansa kapealla kadulla aivan aidan tuntumassa. Puun oksat kohosivat yläpuolella, mutta sen verran korkealla, ettei Olivia lyhyenä olisi yltänyt oksiin millään.
“Miten sinä pääset takaisin toiselle puolelle?” Olivia kysyi silmäillen korkeaa aitaa.
“Kiipeämällä.”

Miten yksinkertaista. Olivia naurahti, kun Zen otti vauhtia ja ponnisti niin, että sai käsillään kiinni oksasta, jolta he olivat hetki sitten pudottautuneet.
“Kiitos, minä tulen pian takaisin!” tyttö huikkasi, ennen kuin lähti kulkemaan katujen sivuja pitkin rantaa kohti.



Dina ei erityisemmin ollut tottunut hovitapoihin ja muutenkin hienostuneeseen käytökseen, jota kaupunginjohtajattaren talossa esiintyi. Hän pohti millaista mahtoi olla itse linnassa kun jo tällä kaikki oli hänelle tarpeeksi kamalaa. Hän ei ollut varma, mitä hänen kuului tehdä kun joku palvelijoista niiasi tai kumarsi hänelle käytävillä, joten Dina tyytyi vain nyökkäykseen ja se näytti riittävän.

Sängyn patja ja tyynyt olivat olleet aivan liian upottavia ja pehmeitä hänelle, joten nukkuminen ei ollut onnistunut kovin hyvin. Nyt aamulla herättyään Dina oli nähnyt ikkunasta talon taakse ja huomannut Zenin ja Olivia kulkevan pihaa pitkin kauemmas. Jokin kaksikon liikkeissä kertoi, että he aikoivat pysytellä piilossa. Kenties suunnittelivat jotakin. Dina ei tiennyt minne he olivat menossa ja päätti lähteä perään.

Kun hän viimein löysi tiensä käytäviä pitkin ulos, seisoi Zen jo hänen edessään talon kuistilla, mutta Olivia oli kadonnut jonnekin. Mies näytti rauhalliselta, kädet taskussa ja tutut tummat vaatteet yllään. Zenin punainen otsatukka hieman häiritsi Dinaa, sillä hänen katseensa karkasi usein siihen, mutta se oli hänen mielestään aika upea. Se sopi Zenille.

Oikeastaan Dina huomasi, ettei tiennyt Zenistä paljon mitään. Bladen hän oli tuntenut jo aiemmin, tiesi tämän oikut ja matkalaisen sielun, mutta Zenin hän oli tavannut vasta metsässä. Mies ei paljoa puhunut, ei ainakaan suoraan hänelle, joten Dina ei oikein ollut saanut tästä minkäänlaista mielikuvaa.
“Mihin Olivia katosi?” Dina kysyi pysähtyen ovelle Zenin yhä tullessa häntä kohti.
“Lähti katsomaan merta”, Zen vastasi ja käveli naisen ohi aikeinaan palata sisään.
“Miten niin? Hänen ei pitäisi poistua-”, Dina aloitti, mutta Zen kääntyi häntä kohti ja katsoi häntä suoraan silmiin. Dina vaikeni.

Häntä nolotti ajatella, että hän oli aiemmin tähdännyt Zeniä jousellaan ja ollut muutaman kerran lähellä osuakin. Ei mikään kauhean hyvä ensivaikutelma.
“Käsken Bladen hakea hänet”, Zen sanoi muina miehinä.
“Juuri kun autoit häntä lähtemään vai? Minä en oikein käsitä”, Dina myönsi ja lähti kulkemaan Zenin rinnalla sisään. He kaarsivat alakerran aulasta portaikkoon. Zen näytti hieman mietteliäältä kävellessään.

”Tyttö tuntee olevansa luultavasti kuin matkatavara. Viemme häntä paikasta toiseen, aina vahdittuna, täällä jatkuvasti sisätiloissa”, Zen totesi hiljaa. ”Ei kukaan jaksa sellaista.”
Dina tyytyi hymisemään myöntävästi. Totta puhuen hän ei ollut aikaisemmin ehtinyt kovinkaan prinsessan tuntemuksia. Tyttö täytyi saada turvaan ja kaikki tehtiin hänen suojelemisekseen. Ei Olivia oikeastaan edes valittanut, mutta täytyihän tytöllä tunteet olla. Varmasti tämä piileskely oli hänelle rankkaa.

Silti Zenin idea päästää Olivia satamaan oli uhkarohkea.
”Olisin voinut mennä hänen kanssaan”, Dina sanoi, kun he siirtyivät pieneen oleskelutilaan. Sohvatyynynä pöyhinyt palvelustyttö niiasi heidän tullessaan ja siirtyi ripeästi ovelle. ”Hänen ei pitäisi liikkua tuolla yksin. Kaupunginjohtajatar puhui niistä lordin sotilaista.”
“Olivia halusi nähdä meren ja hän näkee. Ja Blade haluaa kuitenkin hakea hänet, joten minä kerron hänelle”, Zen sanoi siirtyessään ikkunan luo.
“Ja sinun mielestäsi on hyvä lähettää väsynyt vampyyri auringonpaisteeseen etsimään prinsessaa?”
“Eikö sinusta?”
“Heidän välillään kyllä kipinöi”, Dina naurahti. “He tappelevat kuin vanha aviopari.”

Ensimmäistä kertaa Dina kuuli Zenin todella räjähtävän nauruun. Hän nauroi Zenin mukana ja kohtasi tämän katseen väistämättä. Hetken kuluttua mies hiljeni, mutta pieni hymy pyrki yhä hänen huulilleen.
“No, he tarvitsevat sitten kai vain aikaa kaksin”, Zen sanoi ja kääntyi takaisin ikkunaa kohti.
“Eli sinä suunnittelit tätä?”
Dina huomasi tuikkeen Zenin katseessa.
“En myönnä mitään.”



Vesi lainehti tytön edessä ja siitä hehkui sinisen ja turkoosin sävyjä mitä erilaisimpina yhdistelminä. Auringonsäteet heijastuivat vedenpinnasta kiillellen, ja Olivia joutui siristämään silmiään sen häikäisyn vuoksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista, siitä hän oli varma. Tai ainakin se tuntui kauneimmalta asialta, koska hän ei aiemmin ollut saanut nähdä merta. Olivian teki mieli astella veteen ja kohdata lempeät aallot.

Rannalla ei ollut vielä ketään. Ilmeisesti oli vielä hyvin aikaista, sillä kaduilla ihmiset vasta pystyttivät kojujaan. Satamassa - hieman kauempana oikealla - Olivia oli kuitenkin nähnyt ihmisiä. Hän oli kiertänyt pienempien kujien kautta, jottei kohtaisi montaakaan ihmistä. Matalat harjakattoiset talot kulkivat kuin rimpsuna rantaa mukaillen ja satama-alue oli täynnä puisia laitureita ja niiden edessä laineilla keikkuvia laivoja.

Hän olisi voinut seistä siinä katselemassa aaltoja ikuisuuden. Ne levisivät hieman kohahtaen rannan vaaleaan ja pehmeään hiekkaan, ja muutaman kerran Olivia joutui astumaan taaksepäin, jottei kastelisi kenkiään. Tuuli heilautteli hänen hiuksiaan kasvoille ja pois kun hän tähysi laajaa merta, jota ylettyi silmänkantamattomiin. Jossakin kauempana olisi toisia kaupunkeja, toisia ihmisiä, toisenlaisia asioita… Olivia halusi joskus matkustaa merellä.

Tuuli kuljetti suolan tuoksun hänen luokseen. Olivia kulki rantaa pitkin poispäin satamasta ja kun ranta alkoi lähestyä kaupungin rajoja toisella reunalla, hän pystyi erottamaan muurin, joka yletti rantaan asti. Myös rantakatu nousi korkeammalle ja sitä reunusti kivetetty seinämä kuin suojana nousevaa vettä vasten. Olivia kääntyi takaisin, jotta pääsisi Rinan luo samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hänen täytyi kulkea pois rantahietikolta ja kavuta pienet kiviportaat takaisin satamakadulle. Olivia hivuttautui pienemmälle kujalle kuullessaan iloisia ja touhukkaita ääniä lähellä. Ehkä hänen olisi parasta jo palata. Mutta meri oli niin kaunis… Olivia kääntyi vielä vilkaisemaan taakseen. Hän siirtyi talon kulman taa, jotta ei tulisi huomatuksi, kun väkeä alkoi kerääntyä satamalaitureille.
“Siinähän sinä olet.”
Olivia tunnisti vihaisen äänen heti, mutta ei ollut huomata Bladea, koska tämä istui yhden talon melko matalalla katolla varjossa savupiipun takana.

”Tiedätkö mitä vampyyrin suututtamisesta seuraa?”
”Ei ainakaan mitään hyvää sinun kanssasi”, Olivia vastasi ja painoi kädet puuskaan rinnalle. Pitikö miehen tulla keskeyttämään hänen aamupäivän hetkensä, kun hän nautti merinäkymästä?
“Entä tiedätkö kuinka monta palohaavaa olen jo saanut tänään?” Blade jatkoi kyselyään.
“Sinun ei tarvitse seurata minua”, Olivia vastasi suuttuneena ja suuntasi kiukkuisen katseen katon suuntaan. Hän yritti kuitenkin pitää äänensä hiljaisena, jottei joku huomaisi häntä ja kuvittelisi hänen puhuvan itsekseen.
“Zen sanoi sinun lähteneen tänne ja käski hakea sinut pois ennen kuin jäät kiinni”, Blade vastasi. Mies oli nyt hivuttautunut pois varjosta aivan katon laidalle.
“Mutta juuri Zenhän…” Olivia aloitti, mutta sulki suunsa. Ehkä hänen ei pitäisi paljastaa, että Zen oli auttanut häntä. Tosin häntä kummastutti, miksi mies sitten oli mennyt paljastamaan asian Bladelle. Ehkä hän oli viipynyt kauan ja Zen oli huolissaan?

“Mitä sinä oikein ajattelit tullessasi tänne?” Blade kysyi väsyneen näköisenä.
“Halusin nähdä meren ja sataman ensimmäistä kertaa”, Olivia vastasi kohauttaen olkiaan. Häntä ei huvittanut selitellä miehelle, miksi hän kaipasi ulos, kaipasi katsomaan rauhoittavaa maisemaa.
“Sinäkö et ole ennen nähnyt merta?”
“En. Minusta se on kaunis”, Olivia sanoi hieman hymyillen ulapalle ja rantaan kuohuville aalloille.
“Mhmn”, Blade mutisi ja nyökäytti sitten päätään kuin kutsuksi. “Ala tulla.”

Olivia kiipesi hieman vastahakoisesti katolle sen seinustalla olevia tikkaita pitkin. Blade oli ilmeisesti joutunut kulkemaan varjoissa, valinnut siksi pienet kujat ja lopulta kiivennyt ylös nähdäkseen hänet paremmin. Lopulta mies oli kai tajunnut etsiä satamasta ja oli vihdoin löytänyt hänet rannalta. Olivia istahti katolle Bladen pysytellessä yhä varjossa, sopivasti savupiipun takana.
“No, katsele sitä nyt sitten niin paljon kuin tarvitsee ja sitten mennään”, Blade sanoi kyllästyneesti ja suuntasi katseensa merelle päin. Olivia yllättyi, että mies antoi hänen jäädä vielä hetkeksi. Hän huomasi punertavia palohaavoja vampyyrin käsivarsissa.
“Anteeksi… noista”, Olivia sanoi, ja hän oli oikeasti pahoillaan siitä, että Blade oli joutunut polttamaan itsensä tullessaan aurinkoon etsimään häntä.
“Kunhan katsot, ettet pakota minua tähän useammin.”

“Minä voisin katsella sitä vaikka kuinka pitkään. Meri tavallaan rauhoittaa, sen kauneus poistaa huolet, joita mietin”, Olivia sanoi haikeasti. Hän istui katon harjalla ja veti jalat koukkuun. Blade tyytyi huokaisemaan ja he istuivat hiljaa katolla, hieman varjoisassa kohdassa Olivian tuijotellessa rantaan. Satamasta lähti juuri matkaan yksi pienemmistä kalastusaluksista purjeet suurina.

Merituuli pyyhki koko kaupungin ylitse. Välke veden pinnassa sai tytön siristämään silmiään. Hän kuuli lokkien kirkunan ja seurasikin katseellaan yhtä, joka laskeutui laiturin tolpan päälle vahtimaan kalasaalistaan tuovia kalastajia.

“Minä olen väsynyt, aletaan mennä”, Blade totesi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Selvä”, Olivia myöntyi, sillä hän oli saanut enemmän aikaa kuin oli uskonut. Hän siirtyi pois kohti katon reunaa varoen liukastumista. Samassa joku kolahti talon viereisellä kujalla ja vihaisen miehen kasvot ilmestyivät näkyviin.
“Saamarin roskasakki, ALAS SIELTÄ KATOLTA!”



Blade ja Olivia laskeutuivat sulavasti (Bladen ansiosta) takaisin Rinan talon pihalle. Paluumatka sujui vauhdikkaasti, sillä Bladelle ollut mitään ongelmaa loikata aidan ylitse. He nauroivat molemmat vieläkin sen talon omistajaa. He olivat istuneet katolla, eikä Olivialle ollut tullut mieleenkään, että totta kai hökkeli oli jonkun koti. Tietysti lapsilla oli tapana leikkiä satamatalojen kujilla ja kavuta katoille tähyilemään kaukaa saapuvia aluksia, mutta hänen olisi jo pitänyt tietää, että moinen ei ollut kovin kohteliasta. Mies oli huutanut heidän peräänsä ja varmaan yrittänyt seuratakin, mutta kukaan ei voinut pysyä Bladen perässä.

“Toivottavasti emme aiheuttaneet mitään vahinkoa”, Olivia naurahti kun Blade irrotti hänen käsistään.
“Tuskin. Paitsi jos tyypin punaisesta naamasta ja korkeasta verenpaineesta voi jotakin päätellä, hän saattaa tarvita vähän apua järkytykseensä”, Blade sanoi lähtien jo kulkemaan kohti taloa. Olivia nauroi ja asteli hänen vierellään pois puutarhan kasvien suojasta.

Ovella he törmäsivät Antoniin, joka näytti hämmentyneeltä nähdessään Olivian nauravan ja kulkevan sisälle Bladen kanssa. Mies ei kysynyt mitään, mutta näytti pohtivan, mistä kaksikko oikein oli tulossa.
“Olkaa varovainen, Teidän korkeutenne”, Anton sanoi kohteliaasti kumartaen päätään Olivialle, joka nyökkäsi.
“Minulla ei ole mitään hätää.”
Blade huomasi miehen mulkoilevan häntä, ja hän tuijotti tummin silmin takaisin eikä kääntynyt, kunnes Anton alkoi tuntea olonsa epämukavaksi ja joutui kääntämään katseensa sivuun.

Olivia ja Blade jatkoivat kulkuaan kohti ruokasalia, Olivialla myöhäinen aamiainen mielessään.
“Tiedätkö, sait minut unohtamaan kaikki minun murheeni”, tyttö sanoi iloisesti ennen kuin avasi salin oven. Sisäpuolella ollut palvelijapoika kiiruhti pitelemään ovea kasvot punaisina. “Sain nauraa.”
“Olkaa hyvä, Teidän korkeutenne.” Äänessä oli pilkallinen sävy, kuin mies matkisi Antonin nuottia.
“Äh, älä viitsi”, Olivia sanoi, koska ei jaksanut kuunnella Bladen pilantekoa, ja astui saliin.

Zen ja Dina istuivat yhä pöydän ääressä puhuen hiljaa ja he kääntyivät kohti ovia, kun Olivia astui sisään. Rina istui myös pöydän luona, joskin tuoli oli asetettu sopivasti etäälle, ja hänen sylissään oli yksi lapsi ja toinen istumassa vieressä.
“Huomenta. Oi, hei!” Olivia huudahti nähdessään lapset. Pienempi oli tyttö, jonka tumma tukka oli kiharalla kehystämässä pyöreitä kasvoja. Vanhempi oli hieman vaaleampihiuksinen, hontelo ja suurisilmäinen poika. Hän kääntyi myös kiinnostuneena katsomaan Oliviaa.

“Tervehtikää prinsessa Oliviaa”, Rina sanoi lapsilleen lempeästi. Poika nousi pystyyn ja tyttö liukui äitinsä sylistä lattialle.
“Tässä ovat Toby ja Riia”, Rina sanoi viitaten kädellä lapsiinsa. Toby katseli hieman ujona Oliviaa, mutta mumisi lyhyen “hei”n. Hän oli painanut päänsä ja suunnannut katseensa lopulta jonnekin prinsessan varpaisiin.

“Hei, Toby. Minä muistankin kun sinä olit aivan pieni, mutta sinä et taida muistaa minua?” Olivia sanoi pojalle ystävällisesti ja kääntyi sitten katsomaan Riiaa. “Hei, Riia. Sinut minä näenkin ensimmäistä kertaa.”
Pikkutyttö tepsutti ensin varovaisin askelin, mutta sitten melkein jo juoksi ojennetuin Olivian syliin. Tosin tytön askeleet eivät olleet kovinkaan vakaita. Silmissään hänellä oli huima innostus kuin hän tapaisi todeksi tulleen satuolennon.

“Prinsessa!” tyttö kiljahti hieman epäselvästi osaamatta kunnolla r-kirjainta ja hymyili säteilevästi. Olivia nosti tytön korkeammalle.
“Onpa sinulla nätti mekko ylläsi”, Olivia kehui Riian vaaleanpunaista ja hempeää pukua. Tyttö näytti ylpeältä ja suloiset pyöreät posket punehtuivat, kenties innostuksesta.
“Nätti”, Riia toisti katsoen Oliviaa. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressä seisovaa Bladea ja ojenteli pieniä käsiään tätä kohti. “Nätti.”

Olivia ei voinut olla virnistämättä. Blade ulvoi naurusta ja ojensi kätensä kohti pikkutyttöä.
“Siinä onkin fiksu nuori nainen”, Blade nauroi, mutta ennen kuin hän ehti pörröttää Riian tukkaa, Rina kaappasi tytön Olivian sylistä ja vei hänet takaisin pöytään. Riia parkaisi vastalauseeksi. Hetkeksi ilmapiiri vaihtui taas kylmäksi ja torjuvaksi, kun kaikki tuijottivat heitä. Toby istui kiireesti alas ja katseli hämillään äidistään saliin tulleisiin vieraisiin.

Blade laski kätensä ja Olivia kääntyi huolestuneena katsomaan häntä, mutta miehen kasvot olivat ilmeettömät.
“Tuo ei ollut mitenkään tarpeen”, Olivia sanoi yrittäen kuulostaa tiukalta, mutta ei oikein voinut moittia Rinaa tyttärensä huolehtimisesta. Kaupunginjohtajatar oli palannut pöytään ja selvästi suostutteli tytärtään vielä syömään jotakin. Rina piti tytön tiukasti lähellään, eikä vastannut Olivian sanoihin.
“Hmh, minä olen muutenkin väsynyt”, Blade totesi hiljaa ja kääntyi ulos salin ovista. Olivian teki mieli sännätä miehen perään, mutta päätti, että voisi puhua tälle myöhemminkin. Blade tarvitsi ehkä hetken yksin.



Blade käveli käytäviä pitkin kohti vierashuonetta, jossa saisi olla rauhassa. Hän oli valvonut taas liikaa, hänen käsiään särki palohaavoista ja häntä ärsytti, mikä ei ollut mitenkään tavatonta. Zen oli häirinnyt häntä lähes heti hänen päästyään lepäämään. Olivia oli livistänyt omille teilleen ja jostain kumman syystä sen piti olla hänen tehtävänsä hakea prinsessa takaisin. Sitten vielä kaupunginjohtajatar ja hänen perheensä.

Oli täysin oikein, että hän pysytteli kauempana, varoi näitä ihmisiä. Hän ei myöskään voinut syyttää Rinaa lastensa suojelemisesta. Tai ylipäätänsä mistään muustakaan varotoimenpiteistä hänen vuokseen. Hän oli huomannut vartijat käytävillä, aina jonkun läsnä huoneessa tai oven edustalla.

Helvetin prinsessa. Olivialla oli joku kummallinen halu vielä puolustella häntä, eikä Blade tarvinnut sellaista, ei ainakaan Rinan edessä. Nainen saisi vihata häntä aivan rauhassa. Hän ei myöskään osoittaisi, että se liikuttaisi häntä pätkän vertaa. Silti hän ei saanut ajatuksiaan pois tytöstä, joka oli nauranut tänään, katsellut merta kuin maailman suurinta ihmettä, pitänyt pientä tyttöä sylissään niin varmoin ja vakain ottein.

Bladen täytyi muistuttaa itselleen, että Olivia ei ollut mitenkään erityisen kaunis. Itse asiassa Dinan antamissa vaatteissa hän näytti jokseenkin tavalliselta eikä tytössä pitänyt olla mitään erikoisen vetävää. Silti tytön ruskeanvihertävät silmät tuntuivat tuikkivan hänelle.

Silti häntä suututti, koska hän antoi Olivialle liikaa periksi. Hänen pitäisi olla varovaisempi, jottei houkutus kävisi liian suureksi. Hänen ei pitäisi leikkiä Olivialla.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös