Trust

6.Luku: Vartijoita

Siinä se taas oli. Haalea maailma ilman ääniä, ilman tuoksuja, ilman hajuja. Mikään ei liikkunut, mikään ei elänyt. Olivia tunsi, miten keuhkoihin sattui, kun hän yritti hengittää. Hän katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa linnan puutarhassa. Oliko tämä taas yksi niistä hänen unistaan, joissa maailma pysähtyi? Jossa kaiken aika pysähtyi?

Tyttö yritti liikuttaa jalkojaan, mutta askeleen ottaminen oli vaikeaa ja hidasta. Linnan puutarha oli samanlainen kuin ennenkin, mutta elottomamman näköinen. Kasvit, kukkaset, puut ja pensaat kasvoivat omilla paikoillaan, mutta näyttivät täysin jähmettyneen. Suihkulähteen vesi ei virrannut, eikä tuuli viilentänyt henkäyksillään ilmaa. Oli niin hiljaista.

Milloin hän oli viimeksi nähnyt tätä samaa unta? Siitä oli jo aikaa muutamia päiviä. Viimeisessä unessa Olivia muisti nähneensä jotakin tärkeää. Hän näki jonkun, tai ainakin luuli nähneensä. Jonkun, jonka tunsi.

“Äiti…?” Olivia kuiskasi nähdessään taas vaaleaan mekkoon pukeutuneen hahmon kävelevän hitaasti häntä kohti. Hän tunsi ne hymyilevät kasvot ja niitä kehystävät vaalean ruskeat hiukset, jotka kihartuivat hieman latvoista. Olivia ei voinut estää kyyneleitä, jotka hitaasti valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän katseli äitiään, joka lähestyi häntä. Mutta äiti hymyili.

Olivia ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli nähnyt näitä samankaltaisia unia ennenkin, hän jopa tiedosti sen, että kaikki oli unta. Hänen mielikuvituksensa tuotetta, harhaa ja valheita. Hän kaipasi kotiin niin kovasti, että havahtui kuvitelmissaan niiden epätodellisuuteen.

Olivia muisti, miten kaikki oli pimentynyt hänen ympärillään, kun hän oli taistellut metsässä. Hänen näkönsä oli hämärtynyt, eikä hän tiennyt, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli kaatunut maahan polvilleen. Oliko hän kuollut?

Siitäkö tämä johtui? Oliko hän kuollut ja nyt hän sai nähdä viimeiseksi äitinsä, jonka hän oli toivonut saavansa jälleen nähdä? Hän ei tiennyt, missä äiti oli tai mitä hänelle oli tapahtunut. Saiko hän nyt nähdä tämän valheellisen harhan, koska hän veti viimeisiä henkäyksiään, koska siirtymä yli rajan oli niin lähellä?

Tyttö ei tuntenut minkäänlaista kipua. Hän ei kuitenkaan voinut pysäyttää surun ja ikävän aiheuttamia kyyneleitä katsellessaan äitiään.
“Olivia.” Se oli hiljainen tervehdys. Äidin ääni kuulosti samalta, kuin aikaisemmin. Hänen äänessään oli poljento, joka kertoi hänen varttuneen hovissa.
“Äiti, mitä minulle on tapahtunut?” Olivia kysyi, sillä kaiken tapahtuneen jälkeen hän yhä etsi vastauksia. Jos äitikin oli kuollut, olivatko he nyt yhdessä?

“Sinä et ole kuollut, tyttäreni”, kuningatar kuiskasi hiljaa kuin lukien Olivian ajatukset.
“Minä olen nähnyt tämän kaltaisia unia ennenkin”, Olivia vastasi ja yritti keskittyä, kun suru pyrki pintaan ja tukahdutti kaikki järkevät ajatukset. Äidin katse oli lempeä.
“Mistä sinä tiedät, että tämä olisi uni?”

Olivia hämmästyi kysymystä.
“Olen nähnyt tämän ennenkin kun olen nukkunut. Maailma on samanlainen… pysähtynyt. En tiedä, miksi muistan.”
He olivat ainoat, jotka liikkuivat ja hengittivät siinä maailmassa. Ainoat, jotka liikkuivat, vaikka Oliviasta se tuntuikin pahalta.
“Ei kaikki silti ole unta. Sinun pitää opetella näkemään harhakuvan läpi”, Olivian äiti sanoi. “Ei ole ollut muuta keinoa löytää luoksesi. Minun täytyy puhua sinulle.”
“Missä sinä olet ollut? Mitä sinulle oikeasti tapahtui?” Olivia kysyi hädissään. Hän halusi niin kovasti tietää, mitä hänen äidilleen oli käynyt. Jos kaikki ei ollutkaan pelkkää unta, kuten hahmo hänen edessään sanoi.

“Kaikki aikanaan. Mutta sinun pitää tietää, että minä olen elossa. Tiedän, mihin olet matkalla ja se on hyvä. Sinun pitää mennä Seatopieen, olet siellä turvassa. Enosi ei aio antaa sinun päästä pakoon. Hän tekee mitä tahansa löytääkseen sinut. Mutta sinä pysyt piilossa! Älä luota kehenkään!” kuningatar sanoi kiihkeästi ja tarttui samalla Olivian käsiin.
“Mutta minä…”
“Aika loppuu nyt. Sinun on aika herätä. Minä rakastan sinua.”
“Äiti, odota, minä… odota!”

Huutaminen oli vaikeaa siinä pysähtyneessä tilassa ja samalla Olivia huomasi räpyttelevänsä silmiään jossakin muualla. Katto oli tumma ja huone oli hämärä. Missä hän oli? Mihin äiti ja puutarha katosivat?

“Sattuuko sinuun?”
Kysymys havahdutti tytön ja hän tajusi heränneensä.

Blade istui pienen huoneen nurkassa ja keikkui tuolillaan niin, että se kopsahti hiljaa seinää vasten. Olivia nousi pystympään asentoon sängyllä, jossa oli nukkunut.
“Ei… Ei satu, miten niin?”
“Sinä itket.”
Silloin Olivia huomasi kyyneleet ja pyyhki nopeasti silmänsä. Hän oli itkenyt oikeasti. Uni oli niin vahva, aidon tuntuinen. Mutta äiti oli sanonut, ettei kaikki ollut unta. Oliko se ollut todellista?

“En minä siksi itke… Vaan näyn vuoksi. Tai sen, mitä näin unessa”, Olivia sanoi hiljaa pyyhkäisten vielä silmiään. “Missä minä olen?”
“Johtajan asunnon vierashuoneessa. Dina on viereisessä, se on hänen oma huoneensa.”
“Miksi minä täällä olen?”
“Sinä ja Dina olitte metsässä, ilmeisesti menossa jonnekin. Teidän kimppuunne hyökättiin ja satutitte itsenne. Onneksi muutama kyläläinen oli lähellä polkua ja kuullut sen metelin. He tulivat apuun, mutta sinä ja Dina olitte jo tajuttomia”, Blade selitti, ja samalla Olivia muisti inhottavan hajun, eläinten terävät hampaat ja polttavat hännät. ”He onnistuivat häätämään ne muutamat eläimet, joita vielä oli jäljellä.”

Olivia tarkasteli käsiään ja huomasi, että palohaavat näyttivät paljon paremmilta. Joku oli hoitanut niitä ja kietonut siteet pehmeän voiteen kanssa hänen käsivarsiinsa. Ranteessa oleva haava, puremajälki, oli pelkkä punainen kohta muiden mustelmien ja vammojen joukossa.
“Kauanko minä olen… nukkunut?” Olivia kysyi ja tukahdutti haukotuksen.
“Vuorokauden.” Mies ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta asiasta.
“Entä… kauanko sinä olet ollut siinä?”
Sitä vastausta Blade mietti hetken, ennen kuin vastasi. “Jonkin aikaa.”

“Ne eläimet hyökkäsivät, niitä oli niin hirveän paljon! Onko Dina kunnossa?” Olivia kysyi huolissaan. Sanat olivat mennä sekaisin, eikä hän edes tuntenut osaavansa kuvata sitä hätäännystä, joka oli iskenyt olentojen piirittäessä heidät. Dina oli kaatunut, ehkä lyönyt päänsä.
“Hän on jo hereillä. Haluaisi nousta ylös ja jatkaa, kuten ennenkin, mutta hän ei ole toipunut vielä täysin”, Blade sanoi. “Tyypillistä. Hän ei hyväksy sitä, että olisi voinut haavoittua.”
Mies naurahti.

Dina oli siis kunnossa. Kaikki olisi ihan hyvin. Olivia huokaisi vapisten ja seuraavat kyyneleet pääsivät yli.
“Sinä itket vieläkin. Mitä siinä unessa oli?” Blade kysyi ja kuulosti nyt oikeasti hieman uteliaalta.
“Anteeksi”, Olivia sanoi pyyhkien kyyneleet nopeasti hihaansa. Hän ei halunnut itkeä ja olla heikko. “Minun äitini, hän on elossa. Hän halusi puhua minulle.”

Blade ei sanonut mitään. Hän tiesi, että äidin katoamisen täytyi olla Olivialle kova pala, mutta silti tytön kyyneleiden katseleminen ei tuntunut kovin hyvältä. Eikä hänestä ollut lohduttamaan. Miehestä tuntui äkkiä siltä, että hän halusi pois huoneesta.

“Hän tiesi minun menevän Seatopieen. Hän sanoi, että olisin turvassa siellä. Mutta minun pitää saada selville missä hän on, en ehtinyt kysyä. Minun pitää löytää hänet”, Olivia sanoi ja yritti pidätellä kyyneleitä, jotka uhkasivat jälleen valua hänen poskilleen. Hänen olisi pakko saada tietää.
“Se oli unta”, Blade sanoi varovasti, kuin epäillen, ettei Olivia olisi aivan järjissään.
“Minä tiedän, että se ei voinut olla pelkkää unta”, Olivia sanoi vahvemmalla äänellä. “Minä en tiedä miten, mutta äiti onnistui puhumaan minulle unen kautta.”

Blade näytti miettivän hetken.
“Se on kyllä periaatteessa mahdollista. Monet noidat ja muita voimia omaavat osaavat päästä uniin”, hän sanoi hiljaa. Sitten Bladen ilme vaihtui taas hieman epäileväksi, kuin hän ei uskoisi Oliviaa. “Mutta luulen, että se oli vain uni.”
“Ensin minä menen Seatopieen, kuten äiti toivoi. Sitten minä etsin hänet”, Olivia sanoi hiljaa. Hän ei välittänyt, vaikka Blade ei ehkä uskoisi häntä. Hän tiesi, että äiti oli ollut todellinen.

“Uskotko sinä siihen todella?”
“Se oli liian… todellista pelkäksi mielikuvituksen tuotteeksi. Olen nähnyt samankaltaisia unia jo pidempään, jopa nähnyt äidin aiemmin. En vain tajunnut… Luulin, että ne heijastivat minun pelkojani”, Olivia vastasi pohtien.
“Oliko niissä sitten jotakin, mitä pelkäsit?” Blade kysyi.
“Kaikki on pysähtynyt. Se tuntuu niin pahalta. Kuin kaikki olisi jotenkin… kuollutta”, Olivia kuiskasi pohtien uniensa näkymää.

Blade näytti pohdiskelevan asiaa ja keikkui taas tuolillaan.
”Keskity ensin pysymään hengissä ja mieti sitten vasta, miten ratkaiset kuningattaren katoamismysteerin”, mies kehotti.

Viimein Olivia kääntyi katsomaan Bladea paremmin ja huomasi, että tämä näytti jälleen väsyneeltä. Eikö vampyyri sitten ollutkaan nukkunut tarpeeksi?
“Milloin sinä nukuit viimeksi?” Olivia kysyi.
“Silloin päivällä kun te ostitte tavaroita. On siitä jonkin aikaa”, Blade sanoi vältellen.
“Sinun pitäisi nukkua… Vai tarvitsetko sinä..?” Olivia kysyi jättäen lauseen merkitsevästi kesken. Hän ei pystynyt sanomaan sitä ääneen. Se oli liian vaikeaa. Verta.

Blade pudisti päätään ja näytti ärtyneeltä. “En.”
Olivia ei tiennyt, oliko se toteamus, ettei Blade aikonut juoda hänen vertaan, vai eikö hän aikonut ravita itseään ollenkaan. Tyttö ei kuitenkaan jatkanut aiheesta, vaan huoneeseen syntyi kiusallinen hiljaisuus.

“Jos siinä unessasi oikeasti oli sinun äitisi, kuningatar, hän on silloin elossa. Meidän suunnitelmamme ehkä tulee muuttumaan…” Blade mutisi kuin itselleen, ja Olivia vilkaisi vampyyriä, joka edelleen keikkui niin, että tuolin selkä kopsahti tasaisin väliajoin seinään. Uskoiko Blade häntä? Olivia olisi halunnut nukahtaa ja nähdä unta uudelleen nähdäkseen taas äitinsä, mutta jokin hänen sisällään sanoi, ettei se onnistuisi. Unien välinen yhteys ei ollut helppoa luoda, sen Olivia tiesi jo opiskeluistaan, mutta hän tiesi myös, ettei hän saisi äitiinsä yhteyttä. Hän ei osannut.

Miten äiti sen teki? Kuningatar oli neuvonut häntä lempeästi siinä, miten koko valtakunnan voima oli osa magiaa, miten pienet toiveet ja sisäinen voima olivat parantava loitsu. Mutta tämä oli Olivialle vierasta, ainakin käytännössä. Pelkkä oppitunneilla luettu teoria maan historiasta ja magiasta ei riittänyt selvittämään kaikkea.

Olivia alkoi nousta varovasti sängyltä, mutta samassa mies nousi jo tuoliltaan ja painoi hänet takaisin alas.
“Sinä et saa liikkua vielä”, Blade sanoi.
“Minä olen ihan kunnossa”, Olivia vastasi. Siltä hänestä ainakin tuntui. Hänen ajatuksensa olivat selkeitä, ainakin niin selkeitä kuin monen tunnin nukkumisen jälkeen saattoi olla, ja hän tunsi olonsa levänneeksi. Ainoastaan jalat tuntuivat kipeiltä, mutta kipu ei ollut kovaa, enemmänkin särkyä.

“Lääkärin pitää ensin tarkistaa sinun kuntosi”, Blade totesi tyynesti. “Hän sanoi, että jos heräät, sinua ei saa päästää lähtemään ennen tarkastusta.”
Olivia mutristi hieman suutaan, mutta ei kuitenkaan enää yrittänyt nousta ylös. Hän nosti tyynyn pystyyn ja laskeutui nojaamaan siihen, jotta saisi olla istumassa. Blade istui takaisin tuolilleen, mutta lopetti keikkumisen.

“Viitsisitkö selittää, mitä te teitte kylän ulkopuolella?” Blade kysyi ja kuulosti hieman vihaiselta.
“Dina oli menossa vahtimaan rajaa ja minä halusin mukaan.” Yksinkertaista.
“Ja Dina suostui ottamaan sinut mukaan?”
“Niin.”
“Ei olisi uskonut.”

Ilmeisesti Blade oli myös huomannut Dinan kylmän käytöksen. Kuitenkin Olivia oli nähnyt Dinan mukavamman puolen heidän kävellessään metsässä. Nainen oli kertonut hänelle omasta kansastaan, ennen kuin eläimet hyökkäsivät.

Samassa huoneen ovi avautui ja sisään astui nuori nainen, jonka mustat hiukset riippuivat suorina alaselkään asti. Hän oli pukeutunut vaaleanharmaisiin ja hänen vyötäröltään laskeutui alas esiliina.
“Olette vihdoin herännyt”, nainen sanoi hymyillen ja sulki oven perässään. “Mikä on vointi?”
Olivia ymmärsi naisen olevan tämä parantaja, jonka Blade oli maininnut. Naisella ei ollut samanlaisia vaatteita kuin linnassa vierailleilla lääkinnän ammattilaisilla, jotka Olivia muisti lapsuudestaan, ja siksi nainen ei hänen mielestään näyttänyt ihan siltä, kuin toimisi hoivaajan ammatissa.

“Ihan… hyvä, kiitos”, Olivia vastasi ja huomasi samalla, kuinka Blade katosi hiljaa ovesta, yrittäen tehdä sen huomaamattomasti. Tyttö ei ehkä olisikaan huomannut, ellei olisi ollut huolissaan vampyyristä, joka vaikutti jälleen väsyneeltä. Parantaja huomasi hänen katseensa.
“Hän viipyi täällä pitkään. Hän oli huolissaan sinusta”, nainen sanoi hymyillen.
“En kyllä sanoisi aivan niin”, Olivia sanoi hiljaa. Hän ei uskonut Bladen olevan huolissaan kenestäkään.

Parantaja hymyili hänelle edelleen.
“Usko minua. Olen nähnyt monia, jotka eivät suostu hievahtamaankaan läheistensä luota, jotka ovat vuoteen omana.”
Nainen oli käsittänyt väärin, sillä Olivia tiesi, etteivät he Bladen kanssa olleet läheisiä. He eivät oikein olleet edes ystäviä, sillä välillä molemmat olisivat matkan aikana mielellään heittäneet toisen jokeen. Olivia ei kuitenkaan vastannut naiselle, vaan antoi tämän tutkia hänen kuntonsa.

Parantaja totesi hänet terveeksi, mutta Olivia ei kuitenkaan saanut rehkiä tai liikkua paljoa. Lisäksi Olivia jätti kertomatta unistaan ja ahdistuksestaan, jottei häntä pian todettaisi mieleltään järkkyneeksi. Naisen mielestä olisi parempi, jos tyttö pysyttelisi vielä levossa, mutta Olivia ei kestänyt maata paikoillaan, vaan hän halusi päästä edes hieman liikkumaan. Ja hän halusi nähdä Dinan.

Kun Olivia vihdoin (muiden tarpeellisten asioiden jälkeen) pääsi näkemään Dinan, johtajan tytär istui sängyllään ja näytti selvästi kyllästyneeltä lepäämiseen.
“Hei”, Olivia tervehti hiljaa ovelta. Hän oli saanut hieman syödäkseen ja tilaisuuden siistiä ulkonäköään. Dinan eteen astuminen ei tuntunut aivan niin nolota kuin ensimmäisellä kerralla.
“Hei. Sinä olet jo päässyt liikkumaan. Minä en varmaan saa nousta tästä ikinä”, Dina mutisi, heilautti kättään, ja inahti, kun käteen selvästi sattui. Se oli kääritty valkeisiin kankaisiin. Huoneessa tuoksui sama lääkesalvan tuoksu, jonka Olivia oli tunnistanut herätessään.

“Sattuuko sinuun pahasti?” Olivia kysyi, koittaen katsella oliko Dinassa näkyviä vammoja. Dinan jalassa oli vaalea side ja poskessa naarmuja, mutta muuten hän näytti ihmeen vahingoittumattomalta.
“Palohaavoja on muutama, ne ovat kipeimpiä. Olen kai lyönyt pääni ja sen vuoksi he ovat huolissaan”, Dina vastasi. Olivia nyökkäsi hänelle.

Olivia istui sängyn vierellä olevaan tuoliin ja hetkeksi huoneeseen tuli hiljaisuus. Dinan huone oli varsin vaatimaton. Sänky ei ollut kovin koristeellinen ja se oli sijoitettu huoneen laitaan. Pedin ympärille oli tuotu muutamia tuoleja, mutta ne eivät varmaankaan tavallisesti olleet siinä. Seinän vieressä oli pukeutumissermi ja hyllykkö, jolle oli aseteltu pieniä tavaroita. Muutama kynttilä, nuolen kärki.
“Sinä pelastit minut”, Dina sanoi hiljaisella äänellä. “Kiitos.”
“Minä…” Olivia aloitti hämillään, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Hän käänsi katseensa kohti vuoteessa makaavaa naista. “Sinä kaaduit ja minä menin tajuttomaksi jo pian sen jälkeen…”
“Mutta sinä taistelit, vaikka minä olin jo satuttanut itseni. Jos olisin ollut yksin, olisin varmaan kuollut”, Dina sanoi vakavana. Olivia ei tiennyt mitä vastata.

Hän ei ollut pelastanut Dinaa, siitä Olivia oli varma. Hän ei ollut pysynyt tajuissaan, eikä hän ollut tuonut Dinaa takaisin kylään. Oliko sillä, että hän oli jatkanut taistelua, ollut niin paljon merkitystä, että se pelasti Dinan hengen? Nainen taatusti liioitteli. Ei kukaan olisi kuollut. Olivia ei halunnut ajatella sitä. Kaikki oli nyt hyvin.

“Tiedätkö, miksi minä aluksi vihasin sinua?” Dina kysyi yllättäen. Olivia vastasi tytön katseeseen hieman hämmentyneenä. Hän ei ollut odottanut johtajan tyttären ottavan sellaista asiaa puheeksi. Kun Olivia ei vastannut, Dina jatkoi puhettaan.
“Minä en erityisemmin pidä… kuninkaallisista. He elävät kansan maksamilla verorahoilla ja ovat johtavinaan maata. He eivät tee mitään, istuvat hovissaan ja nauttivat kansan kantamista antimista. Tai niin minä luulin. Ajattelin sinun olevan pilalle hemmoteltu kakara”, Dina sanoi ja virnisti anteeksipyytävästi Olivialle. Prinsessa hymyili vaisusti takaisin.

“Mutta sinä et missään vaiheessa ole ollut sellainen. Et mitenkään ylistä täällä asemaasi tai taustojasi, ja olet helvetin kovapäinen. Olet ihan liian kiinnostunut kaikesta, mutta et oikeasti töykeä. Halusit tietää meistä ja oikeastaan olen siitä aika iloinen. Ylpeä. Enkä silti voi olla ärtymästä, kun olet siinä. Sinä olit yksi niistä, joita inhosin, mutta sinua ei voinut inhota. Sinä olit liian… mukava. Ja kestit minun käytöstäni. Sekin oli välillä ärsyttävää.”

Moinen tunteenpurkaus oli sen verran raju, että Olivian kasvoja kuumotti. Dinaa vain nauratti, mutta hän hekotus loppui ja nainen inahti, kun hänen kylkeensä alkoi vihloa.
Olivia käänsi katseensa Dinasta. “En minäkään erityisemmin pitänyt sinusta, mutta se taisi johtua sinun käytöksestäsi.”
Dina nauroi taas, mutta vaisummin. “Etkä silti ole liian kiltti tai sopeutuvainen. Uskallat sanoa vastaan, olla vahva. Siitä minä pidän”, Dina sanoi nyt hymyillen. “Pyydän anteeksi sitä aiempaa.”
“Ei se haittaa.” Olivia nyökkäsi vaisusti.

“Itse asiassa, minä olen päättänyt lähteä teidän mukaanne”, Dina sanoi ja huokaisi heti perään. “Kunhan saan pian luvan nousta ylös.”
“Meidän mukaamme? Seatopieen?”
“Minä puhuin siitä jo Bladelle ja Zenille. Heille se sopi hyvin”, Dina vastasi tyynesti, mutta Olivia kuuli tytön äänestä, että vastaus oli liian huoleton. He piilottelivat kaikki jotakin, ja Olivia tiesi, mikä se oli. Suunnitelma siitä, mitä muut tekisivät sen jälkeen, kun olisivat vieneet prinsessan turvaan.

Olivia tiesi, etteivät muut kertoisi hänelle, mitä aikoivat, mutta hän ei itse halunnut istua turvassa jossakin kaukana ja odottaa peloissaan, mitä muille tapahtuisi. Hän halusi auttaa, olla mukana. Hän tiesi haluavansa taistella.
Oli kuitenkin parempi, että hän menisi ensin Seatopieen. Hän voisi kertoa kaikesta Rinalle, äitinsä ystävättärelle. Rina voisi auttaa. Kaupungin johtajattarena hänellä olisi valtaa ja resursseja muuhunkin kuin pelkkään pakoon ja piilotteluun.

“Se sopii minullekin”, Olivia vastasi ja hymyili vakuuttaakseen Dinan. Hän oli oikeastaan salaa hieman iloinen siitä, että sai naisseuraa matkalleen. Bladen ja Zenin kanssa oli toisinaan ärsyttävää tulla toimeen, ja Dinan kanssa liittoutuessaan he saisivat tahtonsa taatusti läpi. Dina vastasi hymyyn, mutta hänen ilmeensä muuttui melkein heti, kun ovi avautui ja parantaja astui sisään.
“Vihdoinkin! Luulin, etten pääsisi ylös ikinä!”



Dina sai luvan nousta, mutta häntä joutui vahtimaan, sillä nainen oli jo liiankin innoissaan luvasta liikkua. Juokseminen tai harjoitteleminen ei ollut hyvästä, mutta Dina ei ollut kuulevinaan, sitoi vain punaruskean tukkansa korkealle päänpäälle ja liittyi kansalaistensa joukkoon kuin mitään ei olisi tapahtunut. Dina ei halunnut olla heikossa kunnossa, mutta selvästi jotkin palohaavat olivat edelleen kipeitä. Ne eivät enää näyttäneet pahalta, ja naisen äänekkyydestä päätellen hän oli pian palaamassa ennalleen.

Olivia tiesi, että he olivat viettäneet liian monta päivää Khosalaisten kylässä. Kylen viestinviejät olivat varmasti ehtineet jo Seatopieen ja moniin muihin kaupunkeihin. Olivia oli asiasta hieman huolissaan, mutta tiesi, etteivät he olisi voineet kulkea reittiä nopeamminkaan. Jos he olisivat olleet jatkuvasti liikkeessä, he olisivat ehtineet perille ehkä muutamia päiviä aiemmin, mutta he olivat tarvinneet lepoa. Tielle sattuneet esteet ja mutkat olivat sotkeneet suunnitelmia. Blade oli kärsinyt vaikeuksistaan enemmän kuin oli luultavasti uskonut. Kukaan ei ollut odottanut Olivian sen pahemmin loukkaantuneen, ja Metsän kansan kylä oli ollut tarkoitus kiertää kauempaa.

Mutta mikäpä menisikään aina suunnitelmien mukaan?

Kun lähtöpäivä viimein koitti, he kaikki neljä lähtivät kulkemaan uutta polkua, Dina heidän edellään. Vain muutamia kyläläisiä ole kerääntynyt toivottamaan heille hyvää matkaa. Olivia vilkutti vielä kerran Dinan äidille, mutta huomasi, että muut eivät enää katsoneet taakseen. Se oli ehkä ominaista Bladelle ja Zenille, mutta Olivia oli olettanut, että Dinan lähtö olisi vaikeampi. Dina ikävöisi kotiinsa, eikö niin?

Olivia tunsi repun painon selässään, vaikka laukussa oli varmasti vähemmän tavaraa kuin muiden kantamuksissa. He edelleen olettivat hänen olevan heikko, eikä Olivia suostunut olemaan sitä, vaikka tiesikin, ettei varmasti kuulunut porukan taitavimpiin tai vahvimpiin. No, hän ei ainakaan valittaisi ääneen, vaikka kiroaisi tulevana yönä särkeviä hartioitaan.

Heidän matkansa sujui ripeää tahtia ja vain harvoin he puhuivat. Dina tunsi metsän hyvin ja osasi johdattaa heidät suorimpia polkuja pitkin kohti metsän laitaa. He valitsivat loivasti alas rinteitä kulkevan reitin, joka johti heidät pois joen lähettyviltä. Kun puusto harveni, näkyviin tuli enemmän varpuja ja kukkasia. Pian vastassa olisivat pellot. Sieltä olisi enää hyvin lyhyt matka Seatopien kaupungin porteille.

Ilta alkoi hämärtää, kun he viimein saapuivat metsän laitaan. Aukea alue tuntui Oliviasta turvattomalta, vaikka se olikin vaihtelua tiheään ja pusikkoiseen metsään. Joka puolella oli nyt pimeää, joten aukio ei ollut kovinkaan paljon valoisampi kuin puiden varjostama metsikkö. Sitä paitsi metsän pimeys oli tuntunut turvalta. Nämä pellot olivat vailla suojautumispaikkaa, tiellä kuka tahansa saattaisi tulla heitä vastaan.
Aiemmin Olivia oli ajatellut metsän olevan se vaarallisempi paikka. Ei enää. Aukealla olisi aivan yhtä riskialtista kulkea.

Olivia oli pukenut repussaan olevan viittansa päälleen ja nostanut hupun ylös, jotta saisi peitettyä kasvonsa. Silti he odottivat metsän laitamilla, sillä he eivät olleet varmoja, voisivatko kävellä porteista kaupunkiin.

“Minä en usko, että voimme vain kävellä sisään. Joku on varmasti tuonut viestin tännekin.”, Dina totesi. ”Emmekä tiedä, ketä portilla on vahdissa. Johtajattaren vai lordin sotilaita.”
“He saattavat tietää, että me liikumme hänen kanssaan. Minä pääsen kyllä muurin yli, mutta meidät huomataan, jos autan teidät yksi kerrallaan ylitse”, Blade sanoi mittaillen samalla katseellaan muuria.
“Joku saattaa tunnistaa minut”, Olivia vastasi hiljaa oman vastalauseensa. “En minä kai niin paljoa ole muuttunut?”
Dina nyökkäsi hänelle. “He tietävät ehkä Bladesta ja Zenistä… Mutta eivät minusta”, hän sanoi iskien silmää.



Hetken kuluttua muuria kohti kulki nuori nainen mukanaan hahmo, joka oli puettu pitkään viittaan ja hahmon kädet olivat sidottu köydellä. Viitan hupun suojista laskeutui muutamia tummia hiuskiehkuroita. Nuori nainen piti kiinni köyden toisesta päästä ja kuljetti tätä toista henkilöä mukanaan.

Portilla oleva mies pysäytti naisen.
“Neiti on myöhään liikkeellä”, miesvartija sanoi ja tarkasteli katseellaan naista ja tämän viitan alla olevaa henkilöä.
“Olen tuomassa karannutta orjaa”, Dina sanoi ja nykäisi rajusti köydestä. Viittaan pukeutunut hahmo kaatui polvilleen ja Dina nykäisi hänet voimakkaasti pystyyn.
“Vai niin”, vartija tokaisi ja nosti kädellään orjan leukaa ylemmäs nähdäkseen tämän kasvot. Olivia ei uskaltanut edes hengittää viittansa sisällä. Hän pelkäsi kuollakseen paljastuvansa.

Hänen silmänsä oli sidottu rievulla, eikä hän nähnyt vartijan ilmettä. Vartija tarkasteli tytön juuri hetki sitten likaamia kasvoja.
“Vai karannut orja…”, mies mutisi. “Anteeksi tämä.” Vartija viittasi Oliviaa kohti ja suoristi selkänsä. “Meille on annettu määräys tarkastaa kaikki, jotka saapuvat kaupunkiin.”
“Tietysti”, Dina vastasi tyynenä.
“Voitte mennä läpi”, vartija sanoi ja päästi heidät sisään portista. Olivia oli ihmeissään. Näinkö helpolla he pääsisivät kaupunkiin?
“Kiitos”, Dina vastasi ja nykäisi taas rajusti Olivian ranteisiin sidottua köyttä. “Liikettä!”

Olivia todella kompasteli Dinan perässä muurin läpi. Hänen ranteitaan hiersi, sillä köysi todella raapi kipeästi hänen käsiään. He kulkivat jonkin matkaa eteenpäin, ja Olivia aisti vain korvillaan ja jaloillaan. Silmillä oleva side tuntui ahdistavalta.

Viimein Dina kiskaisi kankaan pois ja Olivia näki tämän katsovan häntä hieman huolestuneen. Hän irrotti myös köyden tytön ranteiden ympäriltä.
“Anteeksi, minun oli pakko näytellä, että olin tosissani. Kukaan ei kohtele orjia hyvin”, Dina sanoi ja Olivia kuuli todella pahoittelua tytön äänessä. ”Ja tuo temppu sopi parhaiten, eivätpähän olleet kovin kiinnostuneita sinusta tuolla naamalla.”
“Sinulla taisi olla hauskaa”, Olivia naurahti ja pyyhki kuraa leuastaan.
“Oikeasti olen pahoillani, en minä halunnut satuttaa sinua.”
“Minä tiedän.”

He seisoivat kapealla ja hämärällä kujalla. Olivia ei tiennyt kuinka paljon he olivat kävelleet, mutta toivoi, että he löytäisivät kaupungin johtajattaren Rinan talon nopeasti. Illan hämärässä alkoi olla jo viileämpää ja merituuli puhalsi suolaista tuoksuaan kaupunkiin.
“Me pääsimme helposti läpi”, Olivia sanoi helpottuneena täyttääkseen odottelun jutustelulla. “Odotin sen olevan paljon vaikeampaa.”
“Se mies ei varmaan koskaan ollut nähnyt sinua. Monet eivät ole. Hän kuitenkin tarkasti kasvosi, joten ehkä meidän temppumme toimi”, Dina sanoi hieman ylpeänä.

Oli ollut Dinan idea, että hän kuljettaisi orjaa kaupunkiin. Kukaan ei tiennyt Dinan liikkuvat Olivian kanssa, ja Olivian liattu viitta ja kasvot pystyivät hämäämään vartijaa. Tavallinen kulkija olisi naamioituna herättänyt epäilystä. Bladen ja Zenin oli tarkoitus tulla muurin yli sillä välin, kun vartija oli keskittynyt Dinaan ja Oliviaan.

“Pääsitte sitten sisään”, Blade totesi ja hypähti alas matalan rakennuksen katolta. Hän laskeutui sulavasti alas ilman että hänen askelistaan kuului ääntäkään. Zen seurasi häntä, mutta hänen jälkeensä kuului pieni tömähdys kun hän laskeutui maahan.

“Helppo juttu”, Dina sanoi hymyillen.
“Olit sinä aikamoinen näky”, Blade nauroi Oliviaa, jonka kasvot olivat edelleen lian peitossa.
“Tahtoisin päästä pesemään kasvoni”, Olivia tuhahti. Taas häntä pilkattiin.
“Kuinka usein sitä pääseekään raahaamaan kuninkaallisia orjina?”
“Sinä olisit varmaan tyytyväinen, jos pääsisit kokeilemaan.”
“Totta kai”, Blade virnisti, ja Olivian oli pakko kääntää katseensa pois, sillä hymyssä oli jotain niin kiusaavaa, että tytön mielikuvitus laukkasi. Mies kääntyi sitten vilkaisemaan tyhjää kujaa, jolla he seisoivat. “Ehkä meidän pitäisi lähteä liikkeelle, jos aiomme päästä tämän johtajattaren luo vielä tämän illan aikana.”



Olivia ei ollut käynyt Seatopiessa pitkään aikaan, eikä hän koskaan ollut saanut nähdä merta, jonka rannalla kaupunki oli. Kaupungin toiselta puolelta ei nimittäin todellakaan nähnyt merelle. Prinsessa oli kyllä uinut joessa ja järvessä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt merta, sen valtavaa laajaa ulappaa. Se oli jotakin, mitä hän nyt jostain syystä odotti. Jotakin iloistakin siihen vakavuuteen, minkä vuoksi hän oli kaupunkiin paennut.

Hän ei muistanut tarkkaa reittiä Rinan talolle, mutta sinne ei ollut vaikeaa löytää. Kadut olivat jo illalla melko tyhjillään, eivätkä he törmänneet moneenkaan ihmiseen, sillä Blade kulki edellä sivukujia ja johdatti heitä kohti kaupungin keskustaa. Rinan talo oli helppo tunnistaa. Se oli suuri ja näyttävän näköinen ja sitä kiersi myös korkea aita, jotta talon suurelle pihalle ei päässyt kukaan sinne kuulumaton.

Myös johtajattaren talon portilla oli vartija.
“Miten me pääsemme hänen ohitseen?” Olivia kysyi hieman epäillen. Sama temppu ei tietenkään toimisi tässä. He pääsisivät sisään vain, jos heillä todella olisi tärkeää asiaa Rinalle, mutta millä verukkeella he huijaisivat vartijaa?

“Sanomme tahtovamme tavata johtajattaren”, Dina ehdotti suoraan.
“Tähän aikaa illasta?” Olivia kysyi. Hän tiesi, että ylhäisemmissä piireissä se ei ollut hyvätapaista. Heitä ei uskottaisi.
”Tuokin kaveri on pukeutunut tämän rantakaupungin väreihin, katso nyt noita tyhmiä sinisiä housuja. Hän on johtajattaren sotilaita”, Dina totesi. “Ja kerrotaan asian olevan kiireellistä.”
“Riittää että johtajatar näkee Olivian. Jos on varmaa, että tyttö on turvassa täällä, hän hoitaa asian”, Zen sanoi hiljaa ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

Zen oli ollut koko matkan hyvin hiljainen. Hän puhui harvoin, mutta ei koskaan ollut ilkeä puhuessaan.
Olivia nyökkäsi vastaukseksi. “Totta. Riittää että Rina tunnistaa minut.”
“Kävelemmekö sitten vain sisään?” Blade kysyi ivallisesti. “Ei tällä porukalla. Vartijat alkavat epäillä. Näytämme tosiaankin siltä, että olemme hyvissä aikeissa.”

Olivia vilkaisi ystäviään ja totesi, että he tosiaan eivät olleet kaikkein parhaimmillaan. Jokaisen vaatteet olivat matkassa kokeneet kolhuja. Bladen ja Zenin vyöllä roikkui miekka, Dina taas kantoi jousta ja nuolikoteloa. Olivia tiesi, ettei hän taatusti näyttänyt juuri nyt prinsessalta.
“Onko sitten parempia ehdotuksia?” tyttö kysyi haastavasti.

Kaikki olivat hetken hiljaa.
“Selvä”, Olivia päätti. “Mennään.”
Muut seurasivat hänen perässään kun hän astui varjoisammalta kujalta kadulle ja lähti kulkemaan kohti portteja.

***

Portilla oleva vartija oli jälleen mies, joka tarkkaili taloa lähestyvää joukkoa.
“Milläs asioilla te liikutte täällä näin myöhään?” hän kysyi ryhmän tullessa kuuloetäisyydelle. Useimmat ihmiset pysyttelivät jo sisätiloissa illan viiletessä, eikä moniakaan nähnyt kaduilla kävelemässä enää hämärän aikoihin.
“Meillä on kiireellistä asiaa johtajattarelle”, Olivia sanoi vakaalla äänellä.
“Johtajatar ei ota vieraita vastaan enää tähän aikaan.”
“Enkö juuri sanonut, että asia on kiireellistä?”

Vartija jähmettyi hetkeksi. Puhuja oli viittaan pukeutunut nuori nainen, joka vaikutti hyvin varmalta asiastaan. Tämän vihertävänruskeat silmät leiskuivat päättäväisyydestä ja vartija tunsi olevansa varma, että oli nähnyt nuo silmät myös aiemmin.
“Minä… Voin tuota… Kysyä rouva johtajattarelta”, mies takelteli hieman sanoissaan. Olivia luuli kuulleensa takaansa Bladen naurahduksen.

“Vieraita tähän aikaan.”
Se oli uusi ääni. Vartija kääntyi katsomaan ja myös Olivia kohotti hieman katsettaan nähdäkseen vartijan taakse. Samassa hän laski katseensa alas, sillä vartijan takaa tuleva mies katsoi häntä tiukasti silmiin. Mies näytti nuorelta, mutta hyvin kokeneelta ja päättäväiseltä. Hän oli varustautunut miekalla ja kuului selvästi vartijoiden johtajiin. Hän oli pukeutunut kokonaan tummiin.
“Johtajatar ei ota vieraita vastaan tänä iltana”, hän toisti vartijan sanat.

“Asia on… kiireellinen. Asia koskee kuninkaallista hovia”, Olivia sanoi ja yritti pitää äänensä yhä vakaana, mutta ei ollut varma onnistuiko. Mitä he olivatkaan sopineet? Mitä hänen piti sanoa? Hän pelkäsi enemmän tämän miehen tunnistavan hänet. Vartija oli ollut helpompi puhua ympäri.
“Vai niin.”
Olivia tunsi miehen tuijotuksen ja yritti pysyä rauhallisena. Jokin miehen katseessa kertoi hänen huomanneen jotakin tavallisesta poikkeavaa ja se häiritsi Oliviaa.

“Selvä”, mies sanoi yhtäkkiä kuin olisi juuri sillä sekunnilla muuttanut mielensä. “Seuratkaa minua.”
Olivia kohotti katseensa ja näki miehen jo lähtevän kulkemaan edellä. Häntä epäilytti näin nopea asenteen muutos, mutta he eivät voisi enää perääntyä. Tyttö vilkaisi taakseen ja Dina kohautti olkapäitään. He lähtivät kulkemaan miehen perässä porttien läpi pihalle ja sisään rakennukseen.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös