TRUST
5.luku: Uhraus
Olivia ei enää epäröinyt askelissaan kulkiessaan kohti Bladen huonetta. Hän oli hieman peloissaan ja huolissaan, mutta hän oli päätöksensä tehnyt. Sade oli kastellut hänen hiuksensa ja vaatteensa, ja se tuntui epämukavalta, sai hänet kaipaamaan sisälle lämpimään. Olivia pohti, saisiko hän toiset vaatteet Dinalta. Hän muisti Dinan tutkivan katseen ja tämän vahingoniloisen hymyn, kun tämä katseli Oliviaa. Ei. Hän ei kysyisi.
Tyttö hidasti vauhtiaan ja pysähtyi Bladen huoneen ovelle. Hän vilkaisi Zenin huonetta kohti, mutta Zen oli mennyt jo sisään. Olivia kääntyi takaisin kohti ovea ja koputti.
***
Tasainen ropina hakkasi kattoa. Blade istui alas huoneessaan olevalle tuolille ja nojasi päänsä taaksepäin. Hän oli viimein saanut häädettyä Zenin, joka oli tullut katsomaan häntä. Zen tiesi kyllä, miksi hän oli poistunut pöydästä ja miksi hän oli niin väsynyt. Zen tiesi ja tuli tarkastamaan, että hän oli huoneeseen. Blade melkein nauroi. Tuli tarkistamaan, ettei hän ollut metsästämässä.
Koputus ovella oli lyhyt ja rytmikäs. Kuka helvetti häiritsisi häntä vielä? Blade aikoi ensin jättää oven avaamatta. Häntä väsytti ja nyt hän menisi nukkumaan. Vihdoinkin.
Koputus kuitenkin toistui hieman kovempana, eikä ovella oleva häiritsijä tuntunut antavan periksi. Blade nousi ylös ja käveli hitaasti ovelle. Häiritsijä saisi kuulla kunniansa ja tuntea miten vihainen hän osaisi olla. Kun Blade tarttui ovenkahvaan, hän tiesi kuka ovella oli. Olivia.
Hän ei voinut enää perääntyä, vaikka olisikin halunnut. Bladen ylpeys ei sallinut hänen paeta tilannetta, jossa hän olisi vain osoittanut omaa mielenheikkouttaan paetessaan yhden ihmistytön kohtaamista.
Olivia seisoi oven takana sadevedestä märkänä, kun Blade avasi oven sen karmiin nojaten. Hän katseli kaatosateessa uitettua tyttöä ja tämän hiuksia pitkin valuvia sadepisaroita. Tyttö oli varmaan juossut sateessa pidempään.
”Mikä suo minulle tämän kunnian, Teidän korkeutenne?”
”Päästäisitkö minut sisään, täällä sataa”, Olivia tokaisi huomioimatta Bladen ivallista äänensävyä ja tunkeutui oviaukosta melkein tönäisten Bladen sivuun. Blade väisti ja sulki oven perässään.
Olivia oli kävellyt keskelle huonetta hieman hytisten ja kietoen kätensä ympärilleen. Hän katseli huonetta ja huomasi sen melkein samanlaiseksi kuin omansa. Se ei ollut yhtään sen suurempi, mutta verhot oli vedetty ikkunan eteen ja se teki huoneesta vielä pimeämmän, vaikka ulkonakin oli pilvistä ja hämärää sateen vuoksi.
”Minä olen tylsistynyt, väsynyt, vihainen ja kyllästynyt ovellani ravaaviin ihmisiin. Viitsisikö Teidän korkeutenne kertoa asiansa nopeasti?” Blade sanoi ja toivoi Olivian tosiaan kertovan asiansa pian. Hän ei kestäisi. Ei enää kovin pitkään.
”Miksi sinä aina pilkkaat minua?” Olivia kysyi ärsyyntyneenä.
”En pilkkaa, Teidän korkeutenne.”
Olivian silmät siristyivät.
”Onko sinusta hauskaa ivata minua vai teetkö sitä vain kun olet ärsyyntynyt ja vihainen?”
Blade naurahti. ”Sekä että.”
Olivia tuhahti ja käänsi katseensa pois. ”Sinä poistuit syömättä mitään.”
Hän ei käyttänyt enempää sanoja, ja silti Blade tiesi, mitä hän tarkoitti. Olivia epäröi vielä. Hän ei tiennyt miten esittäisi asiansa ja syynsä, miksi oli tullut tapaamaan miestä.
”Minulla ei ollut nälkä”, Blade totesi rauhallisesti. Olivian olisi parempi poistua kyselemästä asioita. Se, millainen hän oli tai mitä hän tunsi, ei kuulunut pikku prinsessalle ollenkaan.
”Minä tiedän, että sinun on… jano”, Olivia sanoi ja käänsi äkkiä katseensa suoraan Bladen silmiin. ”Minä tiedän, että sinä olet siksi väsynyt. Etkä sinä pääse siitä tunteesta eroon.”
Blade tuijotti Oliviaa takaisin, eikä suostunut kääntämään katsettaan. Totta kai hänellä oli jano. Totta kai hän oli siksi niin väsynyt, mutta miten se vaikutti Oliviaan? Ei mitenkään. Hän ei vastannut tytölle, vaan odotti tämän jatkavan.
”Ja koska… Sinä tavallaan olet täällä, koska minä… Minun piti paeta ja koska te pelastitte minut…” Olivia empi, mutta rohkaisi sitten mielensä. ”Koska minä olen teille henkeni velkaa… Minä tahdon auttaa sinua.”
”Sinä et ole minulle mitään velkaa”, Blade sanoi hiljaa. Hän tiesi mihin Olivia tähtäsi. Hän tarjosi verta Bladelle. Omaa vertaan.
”Ei, minä olen teille paljostakin velkaa”, Olivia sanoi ja laski vihdoin katseensa. Tytön äänessä erottui se kohtelias hoviväen oppima poljento, tarkka sanojen valinta, kainous. ”Minä olen ehkä heikko, huono taistelija, enkä osaa mitään tärkeää, jotta selviytyisin yksin, mutta tässä minä voin auttaa. Tämän minä voin tehdä.”
”Minkä?” Blade kysyi, vaikka tiesi mitä Olivia tarkoitti. Hän halusi Olivian itse sanovan sen. Sanovan ja huomaavan, kuinka tyhmä hän oli tarjotessaan vertansa hirviölle.
”Sinä saat juoda minun vertani, Blade”, Olivia sanoi. Hän oli ylpeä siitä, ettei hänen äänensä tärissyt ollenkaan. Hän oli täysin varma siitä, mitä oli tekemässä. Häntä pelotti, mutta hän tiesi myös haluavansa tehdä tämän. Haluavansa auttaa.
”Minä en aio juoda kenenkään verta”, Blade vastasi ja koetti peittää vapinan tyyneytensä alle. Hän tunsi veren maun jo suussaan, kun oli kuullut sanat Olivian huulilta. Ihan kuin jo pelkät sanat olisivat saaneet veren tuoksun leviämään huoneessa. Blade kuuli tytön sydämen sykkeen ja pystyi tuntemaan miltä lämmin verin tuntuisi hänen kurkussaan.
”Sinä tarvitset sitä”, Olivia sanoi. ”Emme voi jatkaa tätä matkaa näin, että sinä kärsit ja välttelet. Ja sanoit, ettei se ole vaarallista.”
Yhtäkkiä Blade lähti tulemaan nopeasti häntä kohti, eikä hän ehtinyt väistää, kun Blade painoi hänet seinää vasten. Olivia yritti siirtyä pois, mutta Blade piti häntä paikoillaan, eikä antanut hänen liikahtaa.
”Sinä tahdot tarjota itsesi hirviölle”, Blade sihisi hiljaa ja Olivia tunsi väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.
”Sinä et ole hirviö, Blade.”
”Minä en ole hirviö, mutta kuitenkin…”, Blade sanoi ja siveli sormellaan Olivian kaulaa, niin että tyttö säpsähti. ”…Kuitenkin sinä pelkäät.”
Olivia halusi kieltää sen ja oli jo avaamassa suunsa, mutta ei sanonutkaan mitään. Hän ei voinut sanoa, ettei ollut peloissaan. Hän oli. Hän pelkäsi.
”Minä pelkään. Enemmän kuin muistan ikinä pelänneeni, mutta minä olen päätökseni tehnyt. Minä tiedän mitä teen”, Olivia sanoi eikä laskenut katsettaan alas, vaikka näki Bladen silmien hehkuvan punaisina. Tasainen hengitys. Älä näytä, että jännität.
”Tajuatko sinä, miltä se minusta tuntuu?” Blade sihisi hiljaa Olivian korvaan. Bladen hengitys oli raskasta ja hän joutui todella pitelemään itseään paikoillaan, jottei olisi saman tien hyökännyt tytön kimppuun. Olivian sydän löi hyvin nopeasti ja Blade pystyi aistimaan pelon. Pelko maistui hänen suussaan ja se kiihotti häntä vielä enemmän.
Olivia tunsi Bladen hengityksen korvaansa vasten tämän ollessa hänen lähellään. Hän halusi juosta ja paeta, mutta hän ei voinut liikkua. Hän ei saisi luovuttaa nyt.
Olivia nosti varovasti kättään ja Blade perääntyi hieman hänen luotaan.
”Minä tiedä, että sinusta tuntuu pahalta…” Olivia sanoi hiljaa ja ojensi kätensä Bladelle.
”Se raastaa minua”, Blade sanoi hiljaa. ”Minä olen hirviö. Jotakin, mitä ei pitäisi olla olemassa.”
Olivia kuuli inhon Bladen äänessä. Hän ei halunnut kärsiä verenhimosta. Hän ei halunnut kokea sitä syyllisyyttä, mitä hän selvästi kärsi. Olivia tunsi sääliä Bladea kohtaan.
”Mitä jos minä en voi hillitä itseäni? Jos minä todella tapan sinut, tai myrkky leviää…”, Blade sanoi hiljaa, melkein pohdiskellen. Olivia vain pudisti päätään. Mies vain yritti pelottaa hänet pois, sysätä hänet entistä etäämmälle.
Blade siveli Olivian kättä varovasti ja kohotti sen sitten ylemmäs.
”Minä luotan sinuun”, Olivia kuiskasi. Hän sulki silmänsä samalla hetkellä kun terävät hampaat lävistivät hänen ranteensa.
Kipu on sietämätöntä. Se sattui enemmän kuin edellisellä kerralla metsässä, kun Blade oli ehtinyt hetkeksi upottaa hampaansa hänen kaulalleen. Nyt kipu tuntui ranteessa ja säteili joka puolelle Olivian kehoa. Hän halusi huutaa ja kiljua, mutta hän vain henkäisi ja puri huultaan, kun Blade joi ahnaasti verta hänen ranteestaan. Se sattui kuin hänen kättään olisi poltettu tulessa, ja pian Olivia oli varma, että hän paloi. Hän ei enää tiennyt, missä hän oli. Hän tiesi vain, että häneen sattui ja että hän halusi pois. Mutta jalat eivät liikkuneet. Hän ei voinut liikkua.
Kyyneleet pistelivät silmäkulmissa, mutta tyttö yritti pidätellä niitä. Hän ei itkisi. Häntä ei sattuisi, eikä hän näyttäisi kipua. Kyyneleet eivät valuneet pitkin hänen poskiaan, oliko hän onnistunut estämään ne? Kosteus oli pelkkää sadevettä, niin sen täytyi olla. Sydän tuntui jyskyttävän hirveää vauhtia ja veri kohisi hänen suonissaan.
Olivia näki vain pimeyttä, eikä enää tiennyt olivatko hänen silmänsä suljetut vai auki. Hän ei tuntenut takanaan olevaa seinää, johon hän nojasi, eikä hän huomannut kun hänen jalkansa pettivät ja sekä Blade, että Olivia liukuivat lattialle.
Olivia oli varma, että hän kuolisi. Kipu kuitenkin jatkui ja jatkui. Loppuisiko se koskaan? Loppuisiko tuska ikinä? Olivia pelkäsi, mutta samalla hän tajusi haluavansa kuolla. Hän halusi että kipu loppuisi heti. Hän ei välittänyt. Hän voisi siirtyä elämän rajan tuolle puolen, kunhan kipu ja tuska loppusi nyt. Olivia ei kuullut huuliltaan putoavaa kirkaisua, sillä hän ei enää tiedostanut ympäristöään, eikä sitä, oliko olemassa vai ei. Hän tiesi vain kivun, joka raastoi häntä, kuin joku olisi viillellyt häntä veitsellä. Hän paloi tulessa.
***
Blade tunsi Olivian ranteen huuliaan vasten ja ennen kuin hän pystyi hillitsemään itsensä, hän oli jo upottanut hampaansa lämpimän ihon läpi. Veri valui punaisena ja lämpimänä hänen suuhunsa ja alas pitkin Olivian kättä. Tyttö oli sulkenut silmänsä ja hänen kasvoistaan näki, kuinka häneen sattui.
Veri maistui niin hyvälle. Blade olisi voinut juoda sitä ikuisesti, koskaan lopettamatta. Tahmea neste valui alas hänen kurkustaan lämpimänä ja täyttävänä, Blade pystyi jo tuntemaan, kuinka se voimisti häntä. Hän halusi lisää. Lisää. Hän ei voinut lopettaa, hän ei halunnut. Olivia tärisi hieman ja äkkiä he liukuivat seinää vasten alemmas lattialle. Olivia nojasi edelleen seinään, raskaasti hengittäen. Blade joi verta, kuin se olisi viimeinen kerta, kun hän saisi sitä. Hänen olisi pakko lopettaa, ennen kuin hän joisi liikaa. Olivia kirkaisi kivusta, mutta puri sitten taas huultaan, mutta Blade ei ollut varma, tajusiko tyttö mitä tapahtui.
Blade taisteli itsensä kanssa. Mitä sitten, vaikka hän tappaisi tytön? Hän voisi lähteä kylästä heti, eikä kukaan saisi tietää… Ei, kyläläiset saisivat tietää. Zen saisi tietää. Ja Zen tiesi, mistä hänet useimmiten löytäisi. Mutta hän voisi paeta, kukaan ei löytäisi häntä jos hän niin tahtoisi. Siinä menisivät hukkaan kaikki ne hiotut suunnitelmat, kaikki toivo valtakunnan kruunun säilyttämisestä sen oikealla omistajalla. Mutta mitä väliä, jos hän sai tämän kerran juoda itsensä kylläiseksi?
”Sinä tarvitset sitä…” Verta.
”Sinä et voi lopettaa…” Voin. Voin lopettaa…
”Sinä tahdot sitä…” En. En.
Blade tarttui paremmin Olivian käteen ja vihdoin irrotti hampaansa ja huulensa tämän ranteesta. Ote oli niin tiukka, että aiheutti tytölle luultavasti mustelman, mutta hänen oli melkein pakko kiskoa käsi väkisin pois läheltään. Hän näki aiheuttamansa haavat, kaksi syvää puremajälkeä ranteessa, joista vuosi verta. Veri valui hitaasti pitkin Olivian kättä ja Blade nuoli varovasti verijäljet tytön kädeltä. Sitten hän painoi varovasti viileät huulensa puremajälkien päälle, jotta ne paranisivat nopeammin. Mies huomasi eron heti; haavat eivät enää vuotaneet, vaan alkoivat muodostaa rupea ja arpea.
Blade kääntyi katsomaan tytön kasvoja samalla, kun höllensi otettaan. Olivia hengitti jo paremmin, mutta piti edelleen silmänsä suljettuna. Blade tunsi vieläkin kurkussaan lämpimän tunteen, mutta se janosi lisää. Miksi? Eikö hän ollut juonut jo tarpeeksi? Olivia avasi räpytellen silmänsä ja kohotti katseensa mieheen. Bladen silmät alkoivat hiljalleen tummua takaisin normaaleiksi.
Kipu oli hellittänyt aivan yhtäkkiä. Olivia huomasi, että ranteessa oleva jälki ei näyttänyt kovin pahalta. Hän oli kaiken sen kivun, tuskan ja polttamisen keskellä tuntenut kuinka jokin ihanan kylmä painautui rannetta vasten ja sen jälkeen kipu oli helpottanut. Tyttö tiesi, että Blade oli parantanut hänen haavansa niin hyvin kuin kykeni. Vampyyrin pureman aiheuttamaan kipuun ei auttanut mikään muu. Vaikka haava paranisi, tuska jäisi. Pedon oli tarkoitus saalistaa ja lamaannuttaa uhrinsa, ja tytöllä ei ollut epäilystäkään, etteikö se vampyyrilta onnistuisi. Hänen kokemuksensa oli osoittanut kivun voiman.
Olivia tunsi taas märät vaatteet yllään ja myös jalkoihin alkoi palata tunto. Hän huomasi istuvansa lattialla, ja Blade oli polvistunut hänen eteensä. Blade piteli edelleen kiinni hänen kädestään, mutta nyt lempeästi, puristamatta sitä ja pitelemättä Oliviaa paikoillaan. Bladen viileät sormet lievittivät kipua ja hetken Bladea tarkasteltuaan, Olivia huomasi tämän näyttävän hieman paremmalta. Olivia veti varovasti kätensä takaisin ja painoi puremajälkiä toisella kädellään. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Hän oli tehnyt sen mitä oli aikonutkin. Hän oli antanut Bladen juoda vertaan, vaikka mies epäröi. Blade ei halunnut tehdä sitä.
”Anteeksi”, Olivia sanoi hiljaa. Hänestä tuntui pahalta, että Blade tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta, vaikka hän itse oli tullut tarjoamaan vertaan vampyyrille.
”Sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää”, Blade vastasi. Äänestä oli kaikonnut lähes täysin aikaisempi ärtymys. Hän tiesi, että hänellä itsellään oli paljon asioita, joista hänen pitäisi pyytää anteeksi ja joista hän oli pahoillaan. Hän ei ollut halunnut juoda Oliviankaan verta. Hän ei kuitenkaan ollut aiemmin pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Miksi hänestä nyt tuntui siltä, että hänen pitäisi?
Olivia huokaisi.
”Sinä et halunnut tehdä sitä, mutta… Sinä tarvitsit sitä. Se oli sinun hyväksesi.”
Miten saattoikaan tuntua niin pahalta pakottaa joku tekemään tällaista? Vaikka olihan hän itse ollut kärsijän osassa. Olivia ei voinut silti olla ajattelematta, että hän oli teollaan aiheuttanut kärsimystä Bladellekin. Mies katseli häntä nyt kuin yrittäisi vieläkin hillitä itsensä.
”Sitten minä pyydän, ettet tee enää tällaista minun hyväkseni. Minä en voi hillitä sitä puolta itsestäni.”
”Minä sanoin jo, että olen pahoillani.”
Blade pudisti varovasti päätään. Hän nousi hitaasti seisomaan ja ojensi sen jälkeen kätensä Olivialle auttaakseen tytön pystyyn. Olivia ei sanonut mitään, vaan astui varovaisin askelin eteenpäin.
”Älä satuta itseäsi”, Blade kuiskasi ohjatessaan Olivian ovelle ja työnsi tämän tihkusateeseen. Olivian pitäisi tajuta lopettaa. Bladea ei haitannut, vaikka hän käyttäytyi kylmästi. Niin oli parempi Olivialle. Niin oli parempi kaikille.
Tyttö kuuli oven sulkeutuvan takanaan ja hän pinkaisi juoksuun. Sade oli laantunut ja oli enää vain tihkuista ja sumuista kosteutta. Nopea kulku oli kuitenkin hankalaa ja tytön oli otettava kiinni rippusillan narukaiteesta, kun huimaus iski. Olivia tunsi oudolla tavalla aivan kuin joku olisi katsellut häntä. Hän käännähti nopeasti katsomaan taakseen, mutta ei nähnyt ketään. Polut ja sillat olivat tyhjiä ja ihmiset alkoivat vasta hiljalleen palailla kaduille rankkasateen jälkeen. Olivia lähti yhtä tutummista poluista kohti omaa huonettaan.
Tyttö havahtui seuraava aamuna omassa huoneessaan. Hän ei muistanut, milloin oli nukahtanut, mutta hän muisti juosseensa märissä vaatteissaan ja hieman kylmissään takaisin huoneeseensa sen jälkeen kun oli käynyt Bladen luona. Hiukset olivat vielä hieman kosteat ja takussa. Huoneessa tuoksui puulle ja ulkoa kantautuvalle raikkaalle ilmalle ja nihkeälle maalle.
Olivia nousi varovasti polvilleen ja katseli ympärilleen. Ikkunasta ei kajastanut kirkasta valoa ja vilkaisu ulos paljasti, että taivas oli pilvinen. Oli kuitenkin varmasti aamu. Miksei huoneessa ollut kelloa?
Milloin hän oli mahtanut viimeksi katsoa kelloa? Ehkä linnassa. Sen jälkeen aika oli saanut kulkea eteenpäin ilman että sillä oli kovinkaan paljon väliä. Vain yön ja päivän ero oli tarpeellista tiedostaa.
Hän nousi ja puki sängyn jalkopäähän jättämänsä vaatteet ylleen. Ne olivat kuivaneet yön aikana, mutta silti Olivia kaipasi uutta päällepantavaa. Hän vilkaisi ulos ikkunasta ja mietti, pitäisikö hänen lähteä kylään ja etsiä Dina tai joku muu, jotta hän voisi mennä syömään. Kylässä kulkeminen ei vielä ollut kovin helppoa ja Olivia tunsi olevansa hukassa aina, kun joutui pois tutuimmilta poluilta. Ei olisi mitään järkeä lähteä harhailemaan kylässä.
Olivia huomasi sivelevänsä sormillaan ranteessa olevaa puremajälkeä ja hän siirsi säpsähtäen sormensa pois haavan päältä. Se ei ollut kipeä, mutta se muistutti häntä kivusta. Tytön sydän alkoi sykkiä nopeammin, kun hän ajattelikin pelkoa, jota oli edellisenä iltana tuntenut. Uskaltaisiko hän kohdata enää Bladen? Olivia ei pelännyt kivun vuoksi, vaan siksi, että hän häpesi sitä, minkä aiheutti miehelle. Blade inhosi olla heikko, Olivia tiesi sen. Hän näki sen.
Olivia huokaisi ja kääntyi samassa ovelle, kun kuuli koputuksen. Dina astui sisään, odottamatta vastausta, eikä sulkenut ovea perässään. Onneksi pitkä paidanhiha peitti puremajäljen. Olivia melkein tunsi sen poltteen kuin salaisuus pyrkisi päästä kaikkien tietoon.
”Ajattelin tulla herättämään sinut, mutta oletkin jo noussut. Aamiainen varmaan kelpaisi”, Dina sanoi ja lähti jo ovelta, selvästi odottaen Olivian seuraavan häntä. Olivia lähti nopeasti tytön perään, sulkien samalla huoneensa oven.
Dina kulki hyvin nopeasti, ja prinsessasta tuntui edelleen vaikealta kulkea tämän perässä. Hän puikkelehti väkijoukon seassa yrittäen nähdä Dinan edellään ja onnistuikin pysyttelemään tytön lähettyvillä. Miksi hänestä tuntui, että kaikki hänen tapaamansa ihmiset olivat näin hankalia?
Dina söi aamiaista Olivian kanssa, tosin puhumatta sanaakaan. Jonkin ajan kuluttua Zen liittyi väsyneen näköisenä heidän seuraansa, mutta pysyi myös hiljaa. Hiljaisuus alkoi tuntua Oliviasta omituiselta ja hän toivoi, että edes joku sanoisi jotakin.
Vihdoin aamiaisen jälkeen Dina aloitti keskustelun.
“Blade puhui minulle jotakin siitä, että tarvitsette varusteita”, hän sanoi osoittaen sanansa enemmän Zenille. “Voit mennä etsimään kaiken mitä tarvitsette, keskuskadulta löytyy varmaankin suurin osa…”
“Selvä”, Zen totesi lyhyesti.
“Ja… Prinsessa…”
“Sano Olivia.”
Oliviasta oli paljon helpompaa, että he puhuttelivat häntä etunimellä, kuten tyttö toivoi ystäviensä tekevän. Zen tekikin niin, kun joskus harvoin jotakin puhui, mutta Bladelle se ei menisi perille. Linnassa tietysti kaikki käyttivät titteleitä tärkeissä keskusteluissa, mutta Olivia ei halunnut olla “se” tai “prinsessa”, olihan hänellä nimikin, ja Dina voisi ihan hyvin käyttää sitä.
Dina tuntui epäröivän hetken. Hän ei ollut varma, kuinka hänen todella pitäisi puhutella kuninkaallista, eikä nyt tarvittu mitään hienosteluja. Ei ainakaan heidän kylässään.
“Selvä… Olivia. Sinä tarvitset kuulemma miekan, koska sinulla ei ole mitään varusteita ja kaipasit omaa asetta puolustukseksi. Ja voisimme hankkia sinulle muutamat muutkin vaatteet samalla”, Dina sanoi päättäväisenä. Ruokailun jälkeen Olivia lähti hänen mukaansa kaupungin kaduille. Zen lähti tekemään omat ostoksensa - tai ilmeisesti Bladen käskemät ostokset, Olivia ajatteli.
Dina tiesi mistä etsiä, hänhän tunsi tietysti kylän kaikkein parhaiten. Hän löysi nopeasti parhaimman paikan hankkia Olivialle muutama uusi vaatekerta (samankaltaisia, kuin mitä hän oli jo saanut) ja viimeiseksi he lähtivät hakemaan miekkaa. Tyttö muistutti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa tarvikkeitaan, mutta Dina totesi, ettei prinsessan tarvitsisi välittää asiasta. Olivia mietti, mitä Zen ja Blade mahtoivat kylälle maksaa.
“Oletko hyvä?” Dina kysyi yllättäen heidän kulkiessaan. Selässään hän kantoi jousta ja nuolikoteloa.
“Missä asiassa?” Olivialla oli täysi työ seurailla erilaisia kojuja ja kadulla liikkuvia ihmisiä.
“Käsittelemään miekkaa.”
Olivia empi. “Olen harjoitellut hyvin vähän linnassa… Blade opetti minua vähän, mutta en ole ehtinyt harjoitella kunnolla. Ajattelin, että voisin harjoitella täällä, jos vain minulla on aikaa, siis jos viivymme vielä täällä…”
“Selvä. Et näytä kovinkaan vahvalta. Tai että olisit harjoitellut”, Dina korjasi hieman sanojaan, mutta Olivia ei pahastunut niistä. Hän tiesi, ettei ollut kerännyt lihasmassaa tai voimaa käsiin ja jalkoihinsa.
“Bladea parempaa opettajaa saa kyllä etsiä. Hän osaa monia asioita, hän on joskus auttanut minuakin”, Dina jatkoi. Olivia nyökkäsi. Bladella oli varmasti taitoja monenkin vuoden ajalta. Ainakin Blade puhui miekkailusta ihan eri tavalla kuin Olivia oli asian käsittänyt. Hän muisti vieläkin tokaisun siitä, ettei kyseessä ollut vain satunnaista huitomista. Piti olla strategia, ehkä keinoja tuntea vastustaja.
Miekka löytyi hyvinkin nopeasti. Dina oli jo osannut päätellä Olivian ruumiinrakenteesta paljon ja hetken kuluttua Olivia kantoi tyytyväisenä miekkaansa. Se oli sopivan kevyt hänelle, yksinkertaisen näköinen, mutta kuitenkin hänen omansa. Lyhyehkö yhden käden ase tummassa ja kaarevasti koristellussa tupessaan. Hänestä oli hyvä, että hän voisi puolustautua nyt myös itse. Oikeastaan hän huomasi vasta nyt, kuinka pelottavaa metsässä oli ollut ilman minkäänlaista asetta.
“Minä olen ollut nyt jo liian pitkään poissa rajalta, joten minun pitäisi lähteä”, Dina sanoi vaivaantuneesti, kun Olivia kiinnitti saamaansa vyötä lanteilleen. Miekan tuppi oli kiinni vyössä ja hän voisi samalla opetella kantamaan asettaan.
“Onko se sinun tehtäväsi? Rajan vahtiminen siis”, prinsessa kysyi sulkiessaan soljen.
“Yksi niistä. Minä osallistun kylän ja kansan tehtäviin ja töihin, niin kuin tavalliset kyläläiset, vaikka olenkin johtajan tytär”, Dina vastasi jotenkin ylpeänä. “Samaa ei voi sanoa teistä linnoissa asuvista kuninkaallisista.”
Olivia inhosi äänensävyä, jolla Dina asiansa ilmaisi. Nainen ei hävennyt puhua töykeästi kuninkaalliselle tai näyttää inhoaan toisia kohtaan. Tai sitten se vain oli sitä suoraa mielipiteenilmaisua, jota opettaja kotona oli käskenyt välttämään.
“Sinä et tiedä, miten rankkaa työtä maan johtaminen on”, Olivia vastasi ja tunsi mielihyvää siitä, että käytti lausemuotoa, joka hovissa olisi tulkittu varsin rohkeaksi. Hän ei itsekään tiennyt kaikkea maan johtamisesta, koska hänen vanhempansa olivat hoitaneet tehtävää tähän asti. Paljon kokouksia ja paperitöitä, kaikesta huolehtimista. Se olisi pian hänen tehtävänsä. Hän oli joutunut opiskelemaan paljon.
Dina hymähti ivallisesti. Hän ei selvästikään uskonut kyseisen tehtävän olevan kovin rankka. Mikä mielikuva tällä naisella hovista olikaan, se ei imarrellut. Olivia tuumi, että Dina saattoi ajatella häntä hemmoteltuna ja laiskana ihmisenä, mutta sitä hän ei ehdottomasti ollut. Ei ikinä.
“Minun pitää mennä nyt”, Dina totesi ja selvästi keskustelun loppu oli siinä. “Löydätkö itse tiesi huoneeseesi?”
“Löydän”, Olivia tokaisi ja yritti hillitä kiukkuaan. Hänen ei tarvitsisi hermostua Dinalle, vaikka tämä sitä selvästi toivoi. “Mutta haluaisin lähteä rajalle. Haluaisin tietää enemmän metsästä ja tästä kansasta.”
Dina katsoi tyttöä hieman hämmentyneenä. Olivia kuitenkin katsoi naista päättäväisenä silmiin ja odotti. Hän tarkoitti mitä sanoi, ja mitä hän olisi kylässäkään tehnyt? Zeniä hän ei kuitenkaan löytäisi ja Blade käytti varmasti kaiken mahdollisen valoisan ajan nukkumiseen, jos suinkin pystyi. Ja oikeastaan, hänen pitäisi välttää osumasta Bladen kanssa samoihin paikkoihin. Ajatuskin sai Olivian kasvot hehkumaan. Harjoittelemaan hän ei jaksaisi lähteä, ja pajojen ja kojujen tutkiminen olisi kiintoisampaa toisella kertaa, kun hänellä olisi seuranaan joku, joka osaisi kertoa niistä enemmän. Yksin kylässä kierteleminen tuntui tylsältä.
“Minä en tiedä, miten tämän sanoisin”, Dina sanoi hiljaa, hieman empien.
Olivia tiesi vastauksen. “Sinä et halua minua mukaan.”
“En.”
“En ole vaivaksi, lupaan sen”, Olivia sanoi. Hän ei aikonut häiritä Dinaa, mutta ei myöskään antaisi tälle kaikessa periksi. Dinan kanssa ei kannattaisi ryhtyä vihollisiksi, mutta jotenkin tytöstä tuntui, ettei heistä tulisi ylimpiä ystäviäkään. ”Minun täytyy oppia enemmän ja tuskin saan siihen mahdollisuutta, jos en saa nähdä tätä kylää. Sinä olet luultavasti paras opas, jonka saan.”
Dina oli hetken hiljaa ja yritti selvästi peittää hämmennyksensä.
“Tule sitten. Sinun pitää pysyä minun perässäni ja totella niitä käskyjä, mitä sanon. Rajan vahtimiseen tarvitaan joskus hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä. Ja hyvää tähtäämistä”, Dina sanoi hypistellen joustaan. Olivia nyökkäsi. Hän uskoi pärjäävänsä aivan hyvin, ja lähti seuraamaan Dinaa pitkin teitä ja polkuja, jotka lopulta johtivat ulos kylästä.
“Miksi sinä tahdot tietää meistä lisää?” Dina kysyi. Hän piti kulkutahdin sopivana ja ohjasi heidät hieman isommalle polulle, jossa ei tarvinnut varoa jokaista askeltaan.
“Tulevan kuningattaren pitäisi tuntea kansansa”, Olivia vastasi. Hän halusi oppia ja tietää enemmän. Viimeisen vuoden hän oli elänyt hieman pimennossa, sillä Kyle oli tuskin kertonut edes siitä, mitä pääkaupungissa tapahtui. Vasta nyt Olivia ymmärsi, miten häntä oli sysätty sivuun ja käsketty unohtamaan aikuisten asia. Lisäksi hän oli ollut niin keskittynyt äidin etsintöjen lisäämiseen, että hän oli välittänyt hyvin vähän muiden kaupunkien uutisista tai hovin saamista kirjelmistä. Miten hän oli ollutkaan typerä.
Dina tuntui hyväksyvän vastauksen, eikä jäänyt kyselemään siitä enempää. Sen sijaan hän siirtyi seuraavaan kysymykseen, vaikka Olivia oli olettanut tämän olevan tapansa mukaan hiljaa hänen seurassaan.
“Minkä ikäinen sinä nyt olet?”
“Kuudentoista. Entä sinä?”
“Täytin kahdeksantoista noin viikko sitten”, Dina sanoi. Hänen jäntevät jalkansa ottivat harppauksen ylämäkeen kulkevassa kivikossa helposti. “Sinä olet aika nuori kuningattareksi.”
“Siltä minustakin tuntuu. Mutta se on minun tehtäväni. Tosin se varmaan siirtyy hyvin paljon, sillä tämä sotku pitää selvittää…” Olivia sanoi ja hänen äänensä hiipui vähitellen. Häntä pelotti edelleen johtaa kansaansa, mutta hän myös pelkäsi, ettei koskaan pääsisi takaisin. Hän ei voinut antaa Kylen johtaa maata ja tuhota sitä omilla suunnitelmillaan. Olivia ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi voinut tehdä.
“Sinun äidistäsi ei ole kuulunut mitään?” Dina kysyi. Totta kai hän tiesi Olivian äidin kadonneen, sen tiesivät kaikki. Kuitenkin Oliviasta tuntui pahalta kuulla taas muistutus siitä, ettei hän tiennyt missä kuningatar oli.
“Ei. Emme tiedä missä hän on tai mitä hänelle on tapahtunut”, Olivia vastasi hiljaa. Oli vaikea puhua siitä ääneen. Pimenevä ilta ja puutarha olivat ainoat johtolangat. Miksi kukaan ei tiennyt mitään, ei ollut nähnyt kuningatarta tai osannut kertoa tämän liikkeistä? Olivia tajusi, ettei ollut puhunut äitinsä katoamisesta. Hän ei ollut saanut puhua kenenkään kanssa, ei kertoa suruaan. Se painoi häntä kipeänä taakkana.
“Sen täytyy olla raskasta”, Dina sanoi. Nainen oli huomannut prinsessan synkistyneen katseen.
“Se on”, Olivia vastasi.
He kulkivat ripeää tahtia polkuja pitkin ja hetken kuluttua Olivia tajusi, ettei ollut ollenkaan keskittynyt siihen, missä he kävelivät. Nyt hän alkoi katsella ympärilleen ja tunsi taas puut ja pensaat sakeina ympärillään. Valtavan vanhat puut olivat niin suuria, että niiden kiertäminen vei aikansa. Dina kuitenkin tiesi, mihin suuntaan kulkea.
“Mitä sinä haluaisit tietää? Siis meidän kylästämme?” Dina jatkoi jutustelua. Selvästi naisesta oli kuoriutunut esiin sen puheliaampi puoli, tai sitten hän vain oli hyvin utelias, olihan kyse hänen kansastaan.
“Miten te päädyitte asumaan tänne? Miten tämä kylä syntyi?” Olivialla olisi ollut sata muutakin kysymystä, mutta tästä oli hyvä aloittaa.
“Siitä on jo aikaa. Kaikille kerrotaan siitä, siitä on jopa tarinoita, mutta taru ja totuus pitää säilyttää erillään”, Dina sanoi. “Kauan sitten, kun maassa vallitsi hyvin epävakaat ajat, muutama ihminen päätti perustaa oman yhteisönsä sellaiselle alueelle, jonne muut eivät löytäisi. He halusivat säilyttää rauhan. Heidän mukaansa lähti monia ihmisiä ja lopulta kylä syntyi tänne. Tietysti jotkut löysivät tiensä tänne silloin tällöin, mutta vain harvat pääsivät kylään asti. Niiltä ajoilta on myös tämä rajan vahtiminen.”
“Eikö kukaan päässyt viemään sanaa ulkomaailmaan tästä kylästä?” Olivia kysyi hämillään.
“Vain harvat pääsivät kylään ja elossa pois metsästä. Näihin ihmisiin luotettiin erityisesti. Kyllä ihmiset saivat tietää tästä kansasta, mutta kylään ei löydä helpolla. Monet eksyivät yrittäessään löytää sen”, Dina selitti. ”Lopulta me unohduimme. Tai ehkä ihmiset hyväksyivät, että me elämme omaa eloamme, haluamme pysyä kaukana.”
Oliviaa puistatti. Hän näki mielessään itsensä etsimässä jotakin tärkeää, paikkaa johon hän halusi, mutta ympärillä oli vain sankkaa metsää, eikä missään tietoa pois pääsystä. Sitä oli täytynyt olla myös Khosan kylän etsiminen niille, jotka eivät reittiä tunteneet.
“Tietysti meidän täytyy käydä muualla useinkin, meidän pitää saada tietää, mitä ulkomaailmassa tapahtuu”, Dina selitti. ”Nykyään meillä on viestinviejiä ja muita, jotka kertovat uutiset. He matkustavat kaupunkeihin ja takaisin. Olemme usein ensimmäisiä, jotka tietävät jostakin tapahtumista. Se on hieman kuin varjoissa väijymistä, asioita kuunnellaan ja tieto kuljetetaan kylään ripeästi.”
“Sinä tiesit minun sieppaus huhuistanikin”, Olivia sanoi muistellen Dinan sanoja, kun he olivat vasta tavanneet.
“Niin, ja huhuista, että sinut on pelastettu. Kyllä meidänkin kylämme kuuli Zenin ja Bladen suunnitelmasta, se ei pysynyt salassa. Se, mikä kulkee kaupungeissa vain juoruina, on isossa arvossa monien alhaisten joukossa. Niiden, jotka tietävät millainen lordi oikeasti on”, Dina sanoi. “Kun meidän kansamme eli kylässä piilossa vuosia, meistä kulki enää vain huhuja ja tarinoita. Harvat tiesivät, että kylä todella on olemassa. Meidän erilaisuutemme” - Dina viittasi ulkonäköönsä - ”ajateltiin likaisena ja pahana. Kukaan ei kaupungissa arvannut meidän tulevan täältä, ja vähitellen tarinoiden ansiosta meitä alettiin kutsua Metsän kansaksi.”
“Minulle Metsän kansa toi ensimmäisenä mieleen haltiat”, Olivia tunnusti hymyillen. Sellaisen kansan hän muisti lukemistaan kirjoista. Vanha väki, joka ei enää astellut tämän maan metsissä.
“Totta, siltä se minustakin kuulostaa. Me emme kyllä ole mitään haltioita”, Dina nauroi. Ääni oli lempeä, se tuntui kaikuvan naisen rinnasta ja syvältä sisimmästä asti. Oliviasta alkoi tuntua, että hän tulisi toimeen Dinan kanssa oikein hyvin.
Kesken heidän naurunsa, Dina pysähtyi paikoilleen ja Olivia oli kävellä häntä päin.
“Shhh, minä kuulen jotakin”, Dina kuiskasi. Olivia pysähtyi ja oli jo valmis ottamaan miekkansa esille. Tällä kertaa hänkin kuunteli tarkkaavaisesti.
Samassa lähimmän pusikon takaa hyökkäsi lauma samoja tulihäntäisiä kettuja, jotka olivat hyökänneet aiemmin Olivian, Bladen ja Zenin kimppuun. Olennot lähestyivät nopeasti ja ryhtyivät kiertämään heitä. Olivia näki niiden häntien liekehtivän ja yksi niistä poltti hänen kättään osuessaan häneen.
Dina oli ripeä ja kierähti ketterästi sivuun. Hän oli jo jännittänyt ensimmäisen nuolen ja ampui sen yhteen eläimistä. Olivia nosti miekkansa ja löi toisen häntä kohti hyökkäävän eläimen pois luotaan. Häntä kuitenkin inhotti. Olivia muisti verestä tahmean ja tumman maan, veren inhottavan hajun ja kaikki ne eläinten ruumiit… Häntä oksetti, eikä hän halunnut lyödä eläimiä kuoliaaksi miekallaan.
Dina tappoi useamman eläimen, kaksi ensimmäisellä osumallaan niitä kohti. Nuolten jännittäminen niin läheltä alkoi kuitenkin käydä vaikeaksi ja Dina joutui survaisemaan otuksia jousen varrella. Olivia rohkaisi mielensä. Hän ei aikonut kuolla täällä metsässä, ei tässä paikassa, ei nyt. Siksi hänen piti taistella, eikä piilotella Dinan ja kivikon välissä. Tämä olisi ensimmäinen koetus siitä, oliko hän ehtinyt oppia mitään.
Olivia löi miekallaan, huitoi ja pisti, eikä katsonut enää lyyhistyviä eläimiä, eikä miekan terää, joka kiilteli verestä. Miekka alkoi tuntua painavalta käsissä ja hengittäminen oli vaikeaa.
Dina hengitti raskaasti ja kierähti jälleen sivuun yhden eläimen tieltä.
“Niitä on aivan liikaa! Minä en tajua, miksi ne kaikki hyökkäävät! Yleensä nämä välttelevät ihmisiä tai ainakin pakenevat!” Dina huusi taistelun lomasta. Olivia törmäsi Dinan selkään peruuttaessaan sivuun.
“Näitä hyökkäsi lauma, ennen kuin näimme sinut! Mutta niitä oli vähemmän, loput niistä pakenivat!” Olivia huusi vastauksen ja löi jälleen uuden eläimen maahan. Otusten murina oli kasvanut valtaisaksi, niiden silmissä kiilteli jokin epäinhimillinen, jonkinlainen raivo, jonka olisi uskonut näkevänsä vain sairaalla eläimellä.
Dina ampui niin nopeasti, että nuolia ei ehtinyt kunnolla nähdä. Ne hupenivat varsin nopeasti ja muutama osui puunrunkoihin jääden terävästi töröttämään niistä. Äkkiä yksi eläimistä loikkasi, ja sai jousen lennähtämään Dinan kädestä. Dina kirosi väistäessään ja lyödessään samalla ranteensa kivikkoon. Olivia oli jo valmis loikkaamaan Dinan eteen auttaakseen tätä, mutta naisella oli mukaan pieni veitsi, jonka hän upotti yhteen eläimistä. Olivia inhosi otuksen rääkäisyä, häntä inhotti kuulla eläinten kärsivät äänet yhtä paljon kuin hän inhosi niiden murinaa ja teräviä hampaita.
Nyt Dina oli kuitenkin aseeton ja seuraava eläin survaisi hänet maahan. Mistä ne kaikki tulivat? Kuinka niitä oli niin paljon? Olivia sai häädetyksi eläimet Dinan läheltä pelkästään huitomalla miekkansa terällä, mutta huomasi ettei Dina noussut ylös. Nainen oli saanut käteensä palohaavoja, joista muutama näytti pahalta. Rakkulat muodostuivat ihoon ja saivat sen hehkumaan tulipunaisena. Olivia alkoi hätääntyä. Hän ei uskonut pärjäävänsä yksin.
Tyttö kuitenkin löi, hän sohi rajusti ja ajattelematta, ja huomasi tuhlaavansa voimiaan huitoessaan miekalla epämääräisesti ja väärin. Hän oli aivan poikki. Hiki helmeili hänen otsallaan ja kädet tuntuivat kokoajan pahemmilta. Jalkoihin sattui. Ja silti hänen vastustajansa eivät luovuttaneet. Niitä oli yhä enemmän.
Oliviasta tuntui, että hän näki kaiken kahtena. Hän yritti huutaa apua, mutta kuka häntä metsässä kuulisi? Silmissä sumeni ja hän ei ollut enää varma osuiko. Hän sai naarmuja ja pieniä palohaavoja, mutta pelkäsi pian menettävänsä pelin.
Entä jos Dina oli lyönyt päänsä? Jos häneen oli sattunut pahasti? Olivia ei pystynyt ajattelemaan selkeästi. Kun jälleen yksi eläin hyökkäsi, Olivia putosi polvilleen ja torjui seuraavan iskun lävistämällä eläimen miekallaan. Sen jälkeen kaikki hämärtyi, hän tunsi kuinka miekka putosi hänen käsistään. Äsken niin painava esine oli muuttunut pehmeäksi hiekaksi, joka valui sormien välistä helposti ja katalasti. Sitten hän ei nähnyt enää mitään.