4.Luku: Metsän kansan kylä
“Opettaisin sinua?”
“Niin.”
Blade kääntyi repun luota tyttöä kohti. Olivia katsoi miestä uhmakkaasti ja odotti tämän vastaavan jotakin. Blade katsoi Oliviaa suoraan silmiin, eikä sanonut sanaakaan. Hän ei näyttänyt tyrmäävän ajatusta, mutta ei myöskään suoraan myöntynyt. Olivian teki mieli kääntää katseensa, mutta tuijotti silti rohkeasti Bladen tummiin silmiin. Tätä haastetta hän ei häviäisi. He tuijottivat toisiaan hiljaa.
“Selvä. Mutta ei tänään, sinun jalkasi eivät kestä.”
Olivia oli hämmennyt, että Blade suostui hänen pyyntöönsä niinkin helposti. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan Bladen selkää, kun tämä kääntyi uudelleen reppua kohti.
“Hyvä… Kiitos”, Olivia sanoi, mutta ei antanut tyytyväisyyden kuulua liikaa äänestään, jottei Blade ajattelisi hänen olevan liian ylpeä siitä, että sai tahtonsa läpi. Hän alkoi hiljalleen pärjätä näiden kahden kanssa. Hänen pitäisi vain pitää puolensa.
Zen auttoi Oliviaa kävelemään, kun he siirtyivät sivummalle paikasta, jossa he olivat joutuneet taistelemaan eläimiä vastaan. Olivia ei katsonut enää taakseen. Hän ei halunnut katsella veristä maata.
He eivät voineet jatkaa matkaa enää sen enempää samana päivänä, joten he pystyttivät ainoa ehjänä olevan telttansa pystyyn ja jäivät istumaan pienen nuotion ääreen odottamaan illan hämärtymistä. Olivia kuunteli kaikkia metsän ääniä ja lähellä kuuluvia kahahduksia, sillä eläimet olivat saaneet hänet pelästymään. Hän ei halunnut kohdata mitään muuta enää tämän päivän aikana. Silti hän ei sanonut sanaakaan pelostaan.
Heillä oli kaikilla suunnaton nälkä, mutta Zenin ja Bladen pakkaama ruoka alkoi käydä vähiin. Heidän pitäisi pian täyttää varastonsa. Olivia pohti, mistä he saisivat ruokaa, jos eivät pääsisi lähipäivinä Seatopieen. Hän ei ollut varma, kuinka kaukana he vielä olivat. Itse asiassa hänellä ei ollut tietoa oikeasta suunnasta, metsän koosta tai muutenkaan siitä, miten he selviäisivät perille. Onneksi Blade ja Zen tuntuivat tietävän paremmin, tai ainakin heillä oli jonkinlaisia karttoja mukanaan.
Kun ilta lopulta pimeni, Olivia tunsi olevansa hyvin väsynyt kaiken sinä päivänä tapahtuneen jälkeen ja hän oli jo nousemassa ylös lähteäkseen nukkumaan. Noustessaan hän katseli hieman rääsyistä mekkoaan, josta todella oli jäljellä vain jonkinlaiset repaleet hänen päällään. Tällaista ei olisi koskaan suvaittu kotona. Hän tarvitsisi jotakin uutta päälleen ennen kuin tämäkin riepu hajoaisi kokonaan, mutta se olisi seuraavan päivän murhe. Oli haikeaa sanoa rievuksi sitä ennen kaunista, hänelle teetettyä mekkoa, joka nyt oli revitty ja likainen.
Onneksi kaapu oli säilynyt paremmin. Eihän hän ollut käyttänytkään sitä kovinkaan paljon. Viitta lämmitti kun ilta viileni.
“Menetkö nukkumaan?” Zen kysyi hiljaa nuotion äärestä. Olivia nyökkäsi hänelle.
”Minä voin vahtia ensimmäisen vuoron”, Blade mutisi, mutta hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja Olivia epäili, pysyisikö mies enää hereillä kovin pitkään.
“Ei, minä voin kyllä vielä jäädä, jos sinun pitäisi nukkua…” Olivia aloitti, mutta tunsi sitten olevansa pahoitteleva, eikä hän halunnut näyttää heikolta enää, kun oli juuri saanut tahtonsa näkyviin. Olisi kuitenkin ollut hänen vuoronsa tehdä edes jotakin.
“Ei tarvitse”, Blade totesi. Olivia nyökkäsi hänelle ja pujahti telttaan. Ehkä Zen herättäisi hänet sitten, jos jompikumpi miehistä halusi päästä nukkumaan.
Tyttö nukahti heti päästyään kangasteltan varjostamaan hämärään. Viimeisenä ajatuksena hänen mieleensä palasi vielä uni äidistä. Ajan pysäyttävä uni oli tuntunut aiemmin pelottavalta, mutta nyt Olivia oli utelias tietämään unesta lisää. Äiti oli ollut unessa…
Sinä yönä Olivia ei kuitenkaan nähnyt unia äidistään tai seepiasävyisestä maailmasta. Hän ei herätessään muistanut oliko nähnyt minkäänlaisia unia.
Zen ei ollut herättänyt häntä yöllä. Olivatko miehet valvoneet koko yön? Vai nukkuneet ulkona? Olivia kokeili jalkojaan, jotka eivät enää tuntuneet astumisesta kipeitä, mutta kenkiä hän ei vieläkään voisi käyttää. Hän nousi pystyyn ja kietoi viitan päälleen astuessaan ulos viileään ja pilviseen aamuun.
Blade ja Zen istuivat molemmat nuotion äärellä. Vähän matkan päässä ollut polttopuiden ja risujen pino oli huventunut huomattavasti, ja Blade näytti, jos mahdollista, vieläkin väsyneemmältä. Zen näytti samanlaiselta kuin ennenkin, hän tuijotteli tulta hiljaa kasvot kuin tyynenä naamiona. Matka taisi tehdä vaikutuksensa heihinkin.
“Huomenta”, Olivia sanoi hiljaa ja sipsutti varovasti teltan ohi ja kuulosti lähellä olevaa jokea, jotta pääsisi pesemään itseään ja hoitamaan aamutoimensa, jotka selvästi olivat supistetummat kuin kotona linnassa. Zen vain nyökkäsi Olivialle, eikä Blade näyttänyt elettäkään, että olisi huomannut tytön.
Kun Olivia tuli takaisin joelta, Zen oli noussut ylös ja vaikutti tekevän lähtöä.
“Menen metsästämään. Meidän on pakko saada jotakin ruokaa”, Zen vastasi Olivian kysymättömään kysymykseen ja lähti kulkemaan vielä aamuisen hämyiseen metsikköön. Mies oli ottanut mukaansa köyttä ja risuja, joista saisi jonkinlaisen ansan aikaiseksi.
Olivia ei tiennyt metsästämisestä mitään, mutta luotti Zenin pärjäävän. Tyttö kääntyi katsomaan Bladea, joka näytti pian nukahtavan nuotion ääreen. Mies pakotti itsensä pysymään hereillä. Hän ei ollut saanut nukuttua kunnolla pitkään aikaan ja nyt oli hänen ajassaan ilta. Varjot olivat miellyttävämpiä kuin päivänvalo, jossa hänen ei kuulusi kulkea.
”Aloitammeko harjoittelemisen?” Olivia kysyi ja riisui viittansa. Tytön vatsa kurni, mutta ruokaa odotellessa hänellä ei olisi muutakaan puuhaa. Kuntoileminen saisi ainakin ajatukset pois kaikesta muusta, mikä häntä parhaillaan ahdisti. Hän odotti innolla, että Blade todella opettaisi häntä, mutta ei ollut varma suostuisiko tämä juuri nyt. Mutta mitä muutakaan he tekisivät odotellessaan Zeniä?
Blade kohotti katseensa, kuin olisi vasta ensimmäisen kerran kuullut Olivian puhuvan. Hänen silmissään alkoi syttyä into, eikä hän pian näyttänyt enää kovinkaan väsyneeltä.
“Selvä. Aloitetaan vain.”
Blade ojensi miekkansa Olivialle ja he siirtyivät hieman sivummalle leiristä. Blade peruutti pienen avaramman alueen toiseen reunaan ja Olivia seisoi miekka kädessään toisella reunalla. Vieras miekka tuntui kädessä paljon painavammalta kuin se, jolla tyttö oli yrittänyt harjoitella.
“Selvä, näytä mitä sinä osaat. Hyökkää minua kohti”, Blade sanoi ja viittoi Olivialle.
“Mutta sinulla ei ole miekkaa.”
“En tarvitse sitä, tule nyt.”
“Jos luulet, että en onnistuisi vahingoittamaan sinua, olet väärässä. Minä en hyökkää aseettoman kimppuun.” Olivia ei edes kohottanut painavaa terää. Hänellä oli periaatteensa.
“Minä en ole aseeton, vaikka minulla ei olisi miekkaa. Sitä paitsi, jos aiot joskus taistella toisia vampyyreja vastaan, sinun pitää hyökätä miekatonta vastaan. Älä luule, että jokainen vastaasi tuleva on hyvissä aikeissa, vaikka et heidän aseitaan tunnekaan”, Blade tokaisi. ”Hyökkäätkö vai et?”
Mies seisoi aivan tyynesti paikoillaan. Olivia tarttui miekkaan paremmin ja ryntäsi kohti Bladea miekalla huitaisten. Miten vain, jos hän osuisi Bladeen pahasti, tämä ansaitsisi sen.
Blade kuitenkin väisti aivan Olivian huomaamatta ja onnistui kampittamaan tytön maahan. Olivia nousi ylös niin nopeasti kuin kykeni ja hyökkäsi uudelleen. Hän ei suostuisi nöyryytettäväksi. Miekan paino alkoi tuntua käsivarsissa ja Olivia huitoi niin laajassa kaaressa kuin vain osasi. Tällä kertaa Blade katosi jälleen hänen näkyvistään. Tyttö tunsi miekan putoavan kädestään, ja Blade piteli hänen ranteistaan tiukasti kiinni. Miehen hampaat olivat aivan lähellä hänen kaulaansa.
“Hävisit”, Blade kuiskasi ja irrotti otteensa.
“Sinä liikut nopeasti…”, Olivia huohotti kääntyessään ympäri ja poimiessaan maahan pudonneen miekan takaisin käteensä. Hän yritti olla näyttämättä, miten käsivarret tärisivät.
“Ei, vaan sinä olet liian hidas. Tuolla vauhdilla - ja tyylillä - et ikinä pärjää.”
Olivia puri hammasta. Hän tiesi, ettei ollut kovinkaan hyvä, mutta hän saikin harjoitella linnassa vain hyvin harvoin ja ilman opettajaa. Kyle oli yrittänyt myös kieltää häntä. Hän halusi harjoitella ja pärjätä paremmin. Tietysti hänen olisi pitänyt tajuta alusta asti, että Blade vain nöyryytti häntä käskemällä hänen hyökätä monta kertaa vahvempaa vastaan. Olivia kuitenkin yritti tukahduttaa suuttumuksensa.
“Näytä sitten, mitä minun pitäisi tehdä.”
Seuraavan tunnin ajan Blade neuvoi Oliviaa ja auttoi tätä ennakoimaan vastustajan liikkeitä. Tunnissa ei ehtinyt oppia paljoa, mutta Olivia yritti pistää mieleensä niin paljon, kuin suinkin pystyi muistamaan. Miten miekkaa olisi kuulunut pitää, miten hänen pitäisi kehonsa kääntää ja missä vaiheessa iskeä. Blade käski hänen harjoitella myös lihaskuntoa joka päivä, jotta hän voisi kehittyä.
Koska Zen ei ollut vielä tullut, Blade käski Olivia harjoitella seuraavan tunnin hyökkäämällä yhä uudelleen ja uudelleen vampyyrin kimppuun. Selvästi mies oli saanut mieleistään tekemistä, ja hieman happamana Olivia tuumi, että Blade taisi olla tyytyväinen vain äksyillessään ja käskyttäessään muita. Harjoitellessaan tyttö lensi maahan satoja kertoja ja tunsi saavansa mustelmia vanhojen mustelmien päälle. Lopussa hän ei varmaan olisikaan mitään muuta kuin haavoja, mustelmia ja kipeitä lihaksia. Jalkojen kivun hän oli unohtanut täysin.
Lopulta Blade antoi Olivian lopettaa ja he molemmat istuivat takaisin leirin ääreen juomaan. Olivia huohotti väsyneenä, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että sai opetusta. Ilman Bladea, hän ei olisi ikinä päässyt harjoittelemaan. Bladella oli kokemusta useammalta vuodelta, kuin kenelläkään muulla. Miksi tällaisia taitoja ei saanut kuninkaanlinnassa?
“Zen ei ole palannut vieläkään“, Blade totesi kuin itsekseen.
“Olisiko hänen pitänyt jo tulla takaisin?” Olivia kysyi ja alkoi huolestua. Hän oli odottanut kaiken olevan hyvin ja miesten tuntevan metsässä kulkemisen paremmin kuin hän. Mutta jos ne eläimet olisivat palanneet, Zen saattoi olla oikeasti pulassa
“Ehkä. Hän sanoi, ettei mene kovin kauas. Hän tulee varmaan pian”, Blade mutisi, mutta kun Zeniä ei alkanut kuulua, Bladekin alkoi liikkua kärsimättömästi paikoillaan.
“Minä taidan mennä katsomaan, onko Zenillä jokin ongelma”, Blade sanoi lopulta ja nousi ylös.
“Minä tulen myös”, Olivia sanoi heti.
“En minä voi ottaa sinua mukaani. Liikun nopeammin yksin”, Blade sanoi ärtyneenä ja nosti reppua selkäänsä.
“Minä en jää tänne.”
Olivia tuumi, jättäisikö Blade hänet vain kököttämään jollekin puun oksalle, jos mies ei kerran aikonut ottaa häntä mukaansa. Hän ei taatusti jäisi! Tämä pompottelu sai nyt riittää.
Blade huokaisi. “Itsepäinen kakara…”
“Joskus voisin sanoa samaa sinusta”, Olivia vastasi samalla mitalla takaisin. Blade naurahti itsekseen.
***
He etenivät vauhdikkaasti eteenpäin ja Olivia pelkäsi jokaista edessä vilahtavaa puuta. Blade oli suostunut ottamaan hänet mukaansa, ja he olivat pakanneet teltan ja muut varusteet reppuihin ja sammuttaneet tulen. Olivia oli ottanut selkäänsä toisen repuista ja nyt Blade ohjasi häntä, kun he kiisivät vauhdikkaasti eteenpäin metsässä. Olivia ei tiennyt, miten Blade pystyi kulkemaan eteenpäin niin tasaisesti ja nopeasti. Ehkä se oli osa hänen vampyyrin kykyjään.
Vankka ote tuntui hänen vyötäröllään ja kainalonsa alla. Toisenlaisessa tilanteessa Olivia olisi nolostunut, mutta nyt oli parempi pysyä tyynenä ja olla näyttämättä, miten kosketus hämmensi. Tyttö ei puhunut mitään, vaan keskittyi olemaan pelkäämättä. Hän yritti kasvoihin osuvasta viimasta huolimatta nähdä vilauksia metsästä, jos hän onnistuisi näkemään Zenin. Blade piti hänestä kiinni ja selvästi tiesi, mihin suuntaan kulki.
Lopulta he pysähtyivät ja Blade laski Olivian irti.
“Zen on tässä lähellä”, Blade sanoi ja seisoi hiljaa kuuntelemassa. Olivia katseli ympärilleen. Metsä ei tuntunut enää yhtä tiheältä. Olivatko he saapumassa metsän laitamille? Suhahdus vihmoi ilmaa voimakkaampana kuin tuuli.
Samassa Blade tönäisi Olivian sivuun ja nappasi ilmasta kiinni nuolen, joka oli juuri lentänyt tyttöä kohti. Olivia melkein kaatui ja oli juuri ärähtämässä Bladelle, kun hän näki vampyyrin kädessä olevan nuolen. Nuolessa oli päässä punaiset hapsut kuin koristeena ja se värisi vielä hieman liikkeen loputtua niin äkisti.
“Tule”, Blade sanoi ja lähti kulkemaan puiden välistä kohti suuntaa, josta nuoli oli lentänyt.
“Mitä? Emmehän me voi mennä sinne maalitauluiksi!” Olivia hätääntyi. Hän ei tiennyt, mistä nuolet olivat, mutta viesti oli selvä. Ei enää eteenpäin.
“Me olemme maalitauluja jo täällä, jos tämän nuolen omistaja sitä haluaa. Sitä paitsi, minä tunnen tämän ampujan”, Blade sanoi vakuuttuneesti, ja Olivia käveli varovaisin askelin hänen perässään puiden välistä pienelle aukealle kohdalle. Mistä nuoli oikein oli ilmestynyt? Kuka sen oli ampunut?
Olivia näki Zenin, joka nojasi selkäänsä puuhun ja pysytteli poissa nuolten tieltä.
Zen oli kunnossa. Tyttö huokaisi helpotuksesta ja antoi hartioidensa rentoutua, mutta rentous katosi pian, kun hän huomasi aukion toisella laidalla puussa oleva tytön, joka selvästi tähtäsi nuolensa kohti Zeniä. Tyttö tähtäsi tarkasti ja oli jo muutaman kerran osunut hyvin lähelle. Nuolia törrötti puunrungossa hieman väristen. Tytöllä oli pitkät punaisenruskeat hiukset, jotka oli sidottu kiinni poninhännälle. Hän oli pukeutunut vain toppiin ja repaleiseen hameeseen, jonka alla oli shortsit, mikä ei olisi monessakaan kaupungissa ollut soveliasta. Hame oli varmasti tarkoituksella revitty lyhyeksi ja se näyttikin Oliviasta melko hienolta. Tyttö oli jo ampumassa seuraavaa nuolta.
“Selvä, Dina, voit lopettaa. Minä tiedän, ettet halua tuhlata kaikkia nuoliasi”, Blade totesi kovalla äänellä ja samassa tyttö laski jousipyssynsä alemmas. Blade piti kädet ylhäällä ja yksi nuolista oli edelleen hänen sormissaan.
“Blade?” tyttö huusi ja liukui sitten vauhdikkaasti alas puusta.
“Se olet sinä!” tyttö kiljahti päästessään lähemmäs ja ryntäsi vielä viimeiset metrit heidän luokseen. Zen käveli Olivian vierelle ja näytti hieman yllättyneeltä. Tyttö oli yllättävän pitkä, ja Olivia arveli tämän olevan hieman häntä itseään vanhempi. Tytön iho oli tummanruskea, hänen kasvoillaan näkyi hehku auringossa vietetyistä päivistä. Blade seurasi tyynesti tyttöä katseellaan.
“Minä tietysti, kukas muukaan. Yritit juuri tähdätä nuolesi minun ystävääni.”
Dinaksi kutsuttu tyttö käänsi katseensa Bladesta ja vilkaisi Zeniä.
“Anteeksi. Minä puolustauduin. Te olette aika lähellä rajaa”, tyttö sanoi terävästi ja tarkasteli katseellaan Zeniä ja Oliviaa. Prinsessasta tuntui, että tyttö katsoi erityisesti hänen likaista mekkoaan.
“Mitä Zen sitten yritti?” Bladen silmissä tuikki. Olivia ei ymmärtänyt, mikä asiassa oli niin huvittavaa. Hän halusi itse kysyä ihan samaa, sillä hän ei keksinyt, mikä ”rajan läheisyys” sai tällaisen puolustautumisen aikaiseksi. Dina katseli heitä silmiään siristellen.
“Hyökätä. Tunkeutua rajan yli.” Tytön äänessä oli uhmaa ja varmuutta.
Blade nauroi ja kuulosti piristyneemmältä kuin aikoihin.
“Hän oli metsästämässä”, Blade nauroi ja tarkasteli tyttöä katseellaan. “Sinä olet kasvanut.”
“Haloo, sinä taisit käydä viimeksi… kaksi vuotta sitten? Vai kolme?”
“Suurin piirtein kaksi.” Äänensävy oli vähättelevä, selvästi aiheeseen ei haluttu mennä sen syvemmin. Blade viittoi kohti Zeniä ja Oliviaa.
“Zen, minun ystäväni, joka joutui hetkellisesti maalitauluksesi”, Blade aloitti esittelyn. Tyttö nyökkäsi Zenille. “Minä olen Dina. Tunnen Bladen vuosien takaa”, tyttö sanoi. Olivia ei voinut olla miettimättä, kuinka paljon Bladella oli näitä tuttaviaan. Ja Dinalla itsellään ei taatusti ollut ikään niin paljon, että oli soveliasta sanoa ”vuosien takaa”. Olivia kuitenkin piti suunsa kiinni. Blade siirsi katseensa Zenistä häneen. Mies näytti hetken miettivän, ennen kuin sai pienen väkinäisen hymyn kasvoilleen. “Ja kruununprinsessa Olivia. Olemme viemässä häntä Seatopieen.”
Dina käänsi ruskeat silmänsä Oliviaan.
“Huhut ovat siis totta…” hän sanoi hiljaa tuijottaen hetken Oliviaa suoraan silmiin. Olivia tuijotti takaisin, mutta hänestä tuntui, että Dina arvioi häntä. ”Hän ei kyllä näytä kovinkaan prinsessalta.”
Olivia yritti hillitä vihaansa. Hän oli rämpinyt ja kompastellut metsässä muutamia päiviä, miten kummassa hän voisi näyttää edustavalta? Olivia mulkaisi Bladea, joka selvästi pidätteli naurua.
“Mitkä huhut? Sinä olet jo kuullut kruunajaisista?” Blade kysyi hieman yllättyneenä hillittyään naurunsa.
“Muutama tuttuni saapui eilen kaupungista. He olivat kuulleet joitakin huhuja, mutta mitään ei varmistettu…” Dina vastasi.
“Olisi pitänyt arvata”, Blade naurahti. “Tieto ehtii teille aina ensimmäisenä, vaikka asuttekin täällä.”
Dina hymyili. “Me tiedämme monista asioista enemmän kuin kaupungissa asuvat koskaan.”
Olivia vilkaisi Zeniä, mutta tämän kasvoilla oli tavallinen pokerinaama kuten aiemmin. Joskin miehen katse seurasi tarkkaavaisesti heidän uutta tuttavuuttaan kuin pannen merkille kaiken epäilyttävän.
“Mihin olette matkalla?” Dina kyseli Bladelta, eikä ollut huomaavinaan Zeniä tai Oliviaa.
“Etsimään ruokaa. Ja sen jälkeen jatkamme eteenpäin, ellemme jo hukanneet polkua”, Blade vastasi tyynesti. Selvästikään hän ei aikonut kertoa heidän päämääräänsä, ei vielä. ”Yritämme ehtiä toisaalle ennen kuin sotilaat saava vihiä, missä kuljemme.”
“Te ette voi kulkea tästä. Raja on liian lähellä.”
“Dina, sinä tiedät, etten minä löydä kylään vaikka yrittäisinkin.”
“Paitsi jos yrittäisit tosissasi. Ja sinä saattaisit tehdä niin.”
Blade hymähti.
“Mutta jos tulettekin minun vieraikseni?” Dina kysyi hetken mietittyään. “Saisitte levätä – sinä näytät väsyneeltä Blade – ja syödä. Ja tietysti uusia tarvikkeita, varusteita ja… vaatteita.”
Viimeisten sanojen kohdalla Dinan katse pysähtyi Oliviaa. Olivia puri huultaan, jotta ei sanoisi vastaan. Näinkö töykeästi häntä, prinsessaa, kohdeltiin hänen omassa kuningaskunnassaan?
“Se olisi loistavaa”, Blade sanoi tyytyväisenä. “Menetkö edellä?”
“Pysyvätkö nuo kaksi vauhdissa?”
“Jos kävelet.”
Dina mutristi hieman suutaan, mutta lähti kuitenkin kävelemään edellä, ja Blade seurasi häntä. Olivia huomasi tytön kulkevan paljain jaloin ja tämä oli selvästi tottunut siihen. Olivia vilkaisi Zeniä, joka kohautti olkapäitään ja he lähtivät molemmat seuraamaan Dinaa. Olivia pohti itsekseen, miksi hän seurasi täysi tuntemattomia ja puolituttuja vaarallisessa metsässä. Joitakin päiviä sitten kaikki oli ollut toisin…
“Mitä sinulle tapahtui?” Olivia kysyi Zeniltä heidän kulkiessaan.
“Olin virittämässä ansoja. Jouduin tulemaan näinkin kauas, kun en saanut saalista ja samassa jäin nuolisateeseen. Hän tähtää helvetin hyvin”, Zen vastasi ja seurasi katsellaan Dinan heilahtelevia hiuksia.
“Hänkö hyökkäsi ilman mitään syytä?” Olivia ihmetteli. Zen kohautti jälleen olkapäitään, eikä sanonut mitään.
Metsikkö tuntui muuttuvan. Edessä oli enemmän lehtipuita ja erittäin vanhoja, paksurunkoisia ja vantteria runkoja, jotka kohosivat huimiin korkeuksiin. Oksat olivat melkein pienien puiden paksuisia ja maasto muuttui sammaleisesta ja varpujen peittämästä heinikkoiseksi ja pensaiden täyttämäksi.
“Onkohan kylään pitkä matka?” Olivia pohti astuessaan ison juurakon ohi. Zen kulki hänen perässään ja tarjosi lopulta kättään tueksi, mutta Olivia onnistui pääsemään suurimpien juurin yli omin avuin.
“Ei varmaan kovin pitkä, jos olemme rajalla. Dina pystyy liikkumaan kansansa tapaan hyvin nopeasti. Hän ei tietenkään pärjää Bladelle, mutta juoksee varmasti meitä nopeammin. Siksi hän ei varmaankaan innostunut kävelemisestä, liian helppoa painaa reitti mieleen hitaassa vauhdissa.”
“Mikä se puhe rajasta oli?” Olivia kyseli, sillä hän halusi tietää olivatko he jo lähellä metsän rajoja. Jospa he voisivat päästä jo kulkemaan maantielle.
“Ulkonäöstä päätellen hän kuuluu Khosan kansaan, heitä sanotaan myös “metsän kansaksi“, mutta se kuulostaa siltä, kuin he olisivat jotakin sivistymättömiä raakalaisia. He ovat hyvin oppineita. Heidän kylänsä on tässä metsässä, mutta kukaan muu kuin kyläläinen ei voi löytää sinne, asutus on niin taitavasti piilotettu. Luultavasti turvallisuussyistä. Lordi Kyle on jo pitkään syrjinyt ja jättänyt huomioimatta erilaisen ryhmän oikeuksia. Monilla ei ole oikeuksia ollenkaan. He eivät saa apua. Olemme luultavasti Khosan rajalla”, Zen selitti heidän kulkiessaan.
Olivia oli hieman pettynyt tajutessaan, että Seatopieen olisi vielä matkaa. Heillä kestäisi varmasti enemmän kuin viisi päivää, ja silloin Kylen viestinviejät olisivat jo ehtineet käydä kaupungissa.
Olivia ei ollut kuullut ennen kansojen syrjimisestä. Hän oli kyllä opiskellut ja tiesi keitä Khosalaiset olivat, ja muisti, ettei Khosalaisia näkynyt kaupungeissa kovinkaan usein. Ehkä hekin joutuvat olemaan varovaisia. Kuten kaikki ne orjat. Ja niin kutsutut alempiarvoiset…
Vähemmistökansat, orjat, noidat, maagit ja muut erilaiset erottuivat usein katukuvasta ja monet suhtautuivat heihin hieman varautuen, mutta Olivia ei ollut usein päässyt näkemään tällaista kaupungissa. Hän sai harvoin tilaisuuden kulkea tavallisen kansan keskellä. Hänen äitinsä oli ollut hyvä kaikkia kohtaan, eikä Olivia ollut nähnyt kunnolla sitä vääryyttä, mikä levisi valtakunnassa. Kyle kategorioi ihmisiä näiden arvon perusteella, sillä näin kansan keskuuteen sai syntymään pelkoa ja syrjintää. Hän pystyi varmistamaan, etteivät ihmiset pitäneet yhtä.
Dina kulki päättäväisenä edellä ja Blade seurasi häntä, vaikka Oliviasta tuntui, että he kävelivät välillä ympyrää, välillä siksakkia. Tyttö alkoi huomata, että he seurasivat pikkukivistä kasattuja pinoja. Seuraava pino näkyi jo jonkin matkan päässä ja prinsessa alkoi päästä selville, miten he kulkivatkin merkittyjä ja valittuja polkuja kohti Khosan kylää.
Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä avarammaksi tila muuttui. Suuret puunrungot estivät kuitenkaan näkemästä kunnolla, ennen kuin he viimein astuivat perille lähelle asutusta.
“Tervetuloa!” Dina sanoi iloisena ja astui pensaiden ohi muiden seuratessa perässä. He olivat saapuneet suurelle ja aurinkoiselle aukiolle, missä ihmiset työskentelivät, tekivät kauppaa tai tapasivat muita. Olivia ihasteli kuinka lehtiverhojen läpi paistavat auringon säteet saivat kylän näyttämään hurjan kauniilta. Monia taloja oli koristeltu kukkasilla ja oksilla. Kun Olivia katsoi ylös, hän näki laajan sinisen taivaan kaartuvan yläpuolellaan. Kun hän katseli tarkemmin, hän pystyi erottamaan puihin rakennettuja siltoja, kulkuväyliä ja asumuksia.
Asuivatko jotkut Khosalaisista noin korkealla?
Kylässä lensi paljon lintuja, ja Olivia huomasi monien kiinnittävän niiden jalkaan jotakin, lähettävän niitä lentoon tai ottavan niitä vastaan.
“Käytämme niitä viestien lähettämisessä”, Dina sanoi huomattuaan, mitä Olivia katseli. “Ne ovat älykkäitä ja tietävät aina mihin viesti pitää viedä.”
Valkeat linnut lensivät aivan heidän edestään ja Olivia erotti linnun jalassa olleen rullalle käärityn viestin. Niin paljon eläimiä ja olentoja, joista hän ei ollut oppinut. Hänen opettajansa kuninkaanlinnassa ei olisi osannut kertoa puoliakaan näistä asioista.
“Blade, haluat varmaan tavata äitini?” Dina kysyi ja nyökkäsi kohti suurta rakennusta. “Hän ottaa teidät varmasti mielellään vastaan.”
Blade sanoi tapaavansa Dinan äidin mielellään ja koko seurue lähti Dinan opastuksella suuren rakennuksen ovesta sisään.
Olivia katseli rakennuksessa ympärilleen ja huomasi kuinka talo oli tehty taidokkaasti puusta. Pieni aulatila oli kapea ja lähes kalusteeton. Siellä on vähemmän koristeita, mutta sitäkin arvostetumpi tunnelma. Dina johdatti joukon korkeiden ovien luo ja hän avasi ne varovasti.
“Äiti, saimme vieraita.” Dinan tervehdys sai avarammassa huoneessa istuvan henkilön kohottamaan katseensa.
Dinan äiti oli kaunis nainen, jolla oli kapeat kasvot ja niitä kehystämässä paksu kastanjanruskea tukka. Dina oli selvästi perinyt silmänsä ja kauniin ihonsa hehkun äidiltään. Dinan äiti istui pöydän ääressä ja viittoili seuruetta tulemaan lähemmäksi.
“Blade, siitä onkin aikaa.”
“Anteeksi, etten ole päässyt käymään useammin. Nytkin olemme vain pistäytymässä.”
“Sinulla on aina kiire eteenpäin. Eikö sinulla pitäisi olla aikaa ikuisuus?”
Blade hymyili, mutta ei vastannut Dinan äidin kysymykseen. Olivia huomasi, että Dinan äiti tiesi Bladen olevan vampyyri. Jostain syystä Olivian sisintä pisteli. Nämä ihmiset, tämän kylän kansalaiset, olivat niin vierasta porukkaa ja silti Blade oli uskonut salaisuuksiaan heille. Keitä he oikein olivat?
Blade esitteli nyt Zenin ja Olivian jo toista kertaa ja selitti päällisin puolin, mihin he olivat matkalla. Dinan äiti nyökkäsi molemmille lämpimästi ja näytti ymmärtävän tilanteen täysin.
“Olen Viviana, Dinan äiti ja tämän kylän johtaja”, nainen esitteli itsensä. Olivia vilkaisi Dinaa, joka hymyili ja seisoi äitinsä vierellä. Nuori nainen ei ollut maininnut olevansa kylänjohtajan tytär. Hän ei millään tavalla osoittanut olevansa korkeammassa asemassa kuin muut kyläläiset, vaikka kaikkia kaupunkien ja kylien johtajia ja näiden poikia ja tyttäriä kunnioitettiin. Dinastahan tulisi seuraava johtaja, aivan kuten Oliviasta seuraava kuningatar äitinsä jälkeen.
Oliviaa alkoi hävettää likainen ja repaleinen mekkonsa, olihan hän sentään johtajan edessä. Hänen pitäisi prinsessana esiintyä hieman arvokkaammin. Olivia tunsi punan nousevan kasvoilleen, mutta Viviana ei ollut heidän asuistaan moksiskaan.
“Haluatte varmaan päästä lepäämään ja peseytymään. Saatte viipyä niin pitkään kuin vain tahdotte, me annamme matkallenne varusteita. Dina voi saattaa tiedät huoneisiinne. Minä järjestän sillä aikaa ruokaa”, Viviana sanoi. Dina viittasi muita seuraamaan ja he astuivat ulos johtajan huoneesta.
Kun he pääsivät ulos, Dina osoitti ylös yhteen puista.
“Blade, saat pitää entisen huoneesi. Pääset sinne länsisiltaa pitkin. Zen voi ottaa lähistöllä olevan huoneen, sen vaaleamman, vierastalot on merkitty”, Dina ohjeisti.
“Selvä, luulisin osaavani sinne. Nähdään myöhemmin”, Blade sanoi. Zen nyökkäsi ja heilautti kättään Olivialle, kun molemmat katosivat yhdessä väkijoukkoon, Blade sumeana vilahduksena.
“Ja minä voin opastaa sinua”, Dina sanoi ja lähti kulkemaan katua pitkin. Olivia yritti pysyä hänen perässään ja hänestä alkoi tuntua, että Dina yritti eksyttää hänet tahallaan. Dina ei näyttänyt erityisesti pitävän hänestä.
”Käykö teillä täällä kylässä useinkin matkalaisia?” Olivia kysyi yrittäen pitää kohteliasta keskustelua yllä. Dina ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että olisi halunnut jutella joutavia.
”Ei montaakaan. Useimmat pysäytämme kylän rajoille ja pidämme kaukana täältä”, Dina totesi. ”Blade on eksynyt tänne muutaman kerran. Ja ollut avuksi.”
He kiipesivät ylöspäin kohoavia polkuja ja teitä. Olivia joutui myös kiipeämään, ja kun he viimein pääsivät perille, tyttö katseli alas riippusillalta. Hänen allaan näkyi suuri katu ja ihmiset näyttivät pieniltä ja mitättömiltä. Onneksi korkeus ei aiheuttanut kuin lievää huimausta, jalat eivät edes tärisseet keikkuvalla sillalla.
“Zen ja Blade ovat kutakuinkin tuossa suunnassa, Bladen huone on kolmas vasemmalta laskettuna”, Dina sanoi ja osoitti jonkin matkan päässä olevia pieniä taloja. Ne vaikuttivat olevan aivan toisen valtavan puun oksistossa.
Olivia ei ollut varma muistaisiko kaikki tiet ja polut. Hän mietti, miksi Dina oli osoittanut pieniä taloja, vaikka oli puhunut vain huoneista.
Huoneiden merkitys selvisi hänelle pian. Dina avasi yhden talon oven ja ohjasi Olivian sisään. Talossa tosiaan oli vain yksi suurempi huone ja toinen pieni käymälä ja peseytymistila. Huoneessa oli pehmeän näköinen sänky, pieni kirjoituspöytä ja pöydällä sivussa kasa paperia, mustetta ja kynä. Huoneessa oli yksi ikkuna.
“Asetu taloksi. Lähetän jonkun tuomaan vaatteet ja hakemaan sinut, kunhan päivällinen on valmis”, Dina sanoi vilkaistessaan vielä Oliviaa ja sulki oven perässään.
Olivia katseli hetken ympärilleen ja istahti sitten helpottuneena pehmeälle sängylle. Se ei vetänyt vertoja linnan ylellisyyksille, mutta oli silti satakertaisesti parempi kuin maassa nukkuminen. Sängyn päällä oleva viltti ja olkityyny olivat kuitenkin ainoat petivaatteet. Olivia arveli, että olisi luultavasti turha pyytää lakanoita ja peitteitä. Koska hän tunsi olonsa niin nuhjuiseksi, hän päätti mennä ensimmäiseksi kylpyyn.
Peseytyminen ei ollut khosalaistenkaan kylässä helppoa. He joutuivat varmasti tekemään työtä saadakseen vettä korkealla oleviin asuntoihin. Olivia ei tiennyt miten he sen tekivät, mutta oli kiitollinen kylvystä, vaikkakin melko viileässä vedessä. Peseytymisen jälkeen Olivia kietoi ympärilleen pyyhkeen, jonka hän löysi naulasta aivan peseytymistilan vierestä. Kun hän astui takaisin suuremman huoneen puolelle, hän huomasi sängyllä vaatteet, jotka joku oli tuonut.
Olivia asteli lähemmäs katsomaan vaatteita ja nosti ne varovasti ylös. Paita oli vaalea ja pitkähihainen, ilman mitään kuvioita. Se näytti yksinkertaiselta, mutta Olivia tyytyi siihen. Hän ei voisi saada täällä loisteliaita vaatteita tai mekkoja, jotka olisi tehty juuri hänelle. Vaikka hän pitikin laittautumisesta (ja pukeutui mielellään mekkoonkin), häntä eivät haitanneet näiden asusteiden tavallisuus. Itse asiassa hän oli erittäin tyytyväinen hameeseen ja sen alle puettaviin puolipitkiin ja ohuisiin housuihin, jotka sopivat hänelle hyvin. Vaatteet saivat hänen mieleensä Dinan, joka näytti sulavalta ja vapaalta… ja tyylikkäältäkin omalla tavallaan.
Siltä, kuin hän kuuluisi tänne.
Olivia tiesi Dinan kulkevan paljain jaloin ja oli siksi hieman yllättynyt nähdessään sandaalimaiset kengät sängyllä vaatepinon vierellä. Ne tuntuivat hyvältä jalassa, eivätkä hiertäneet. Ainakaan ne eivät osuneet pahasti kantapäissä oleviin rakkoihin. Miten Dina (tai kuka vaatteet olikaan valinnut) oli osannut valita lähes oikein hänen kokonsa?
Huoneessa ei ollut peiliä, mutta katsottuaan kirjoituspöydän laatikoista, Olivia löysi harjan. Vihdoin hän saisi harjata hiuksensa! Laatikoihin oli laitettua kaikki muukin tarpeellinen, ilmeisesti siksi, ettei huoneessa muualla ollut tilaa kaapille. Ylimmässä laatikossa oli muutama kynttilä, keskimmäisessä pieniä tavaroita, joista useimman käyttötarkoitusta prinsessa ei tiennyt.
Olivia istahti sängylle selvittämään takkuja hiuksistaan ja lopulta saatuaan ne suoremmiksi hän nosti lattialle mytyksi jättämänsä mekon käsiinsä. ‘Mekko ja mekko… kasa rikkinäistä ja likaista kangasta‘, Olivia tuumi ja päätti heittää kangasmytyn saman tien menemään. Viitan hän säästäisi, sillä se ei ollut rikkoutunut. Sen voisi pestä ja se oli lämmin ja hyödyllinen.
Kirjoituspöydän alla oli pieni laatikko, joka oli varmasti tarkoitettu jätteelle tai muulle pois vietävälle tavaralle, mutta kangas ei mahtuisi sinne. Hetken roskalaatikkoa ja kangasmyttyä katseltuaan, Olivia heitti mekon laatikon päälle ja käveli ikkunalle.
Ikkunasta näki kauas alas kylän suurelle kadulle. Olivia näki kadun molemmilla laidoilla olevat rakennukset ja kauempana olevat puut sekä niiden oksien välillä kulkevat sillat. Ihmisiä oli paljon, ja Olivia oli varma, ettei voisi erottaa Dinaa heidän joukostaan. Taivas oli tummunut pilvistä entisestään, ja puiden alla kaikki tuntui hämärtyneen varjoihin.
Tyttö halusi palavasti lähteä tutkimaan kylää, mutta ei ollut varma voisiko hän poistua huoneestaan. Tai pikemminkin saisiko hän. Mutta miksi ei? Ei kukaan täällä ollut vallassa määräilläkseen häntä, eikä hän ollut velvollinen istumaan aloillaan ja odottamaan typeränä, mitä seuraavaksi tapahtui. Kyllä Dina hänet löytäisi, tavalla tai toisella, jos joku sattuisi häntä kaipaamaan. Kai nyt kaupungin johtajan tytär tunsi kylänsä kuin omat taskunsa? He löytäisivät Olivian, jos heillä olisi asiaa.
Niinpä Olivia astui ulos ja sulki oven päättäväisenä perässään. Hänellä ei ollut mitään arvokasta mukanaan, eikä mitään arvokasta huoneeseen jätettävää, joten hän päätti, ettei lukitsisi ovea. Samalla hän kuitenkin huomasi, ettei ovessa edes ollut minkäänlaista lukkoa tai hakaa, ei yhtään mitään. Ehkä Khosalaiset eivät tarvinneet sellaisia.
Olivia lähti kulkemaan polkuja, katuja ja siltoja ja yritti löytää tiensä alemmille oksille ja sitä kautta alas suurimmalle kadulle asti. Siellä olisi varmasti nähtävää, ehkä joillakin olisi kaupattavaa. Olivia muisti, ettei hänellä ollut yhtään rahaa mukanaan. No, ehkä hän voisi vain katsella.
Ihmiset eivät välittäneet, vaikka hän kulki ohi, ja muutaman kerran Olivian piti muistuttaa itselleen, että kukaan ei varmaankaan tunnistanut häntä. Kukaan ei tiennyt hänen olevan prinsessa. Pienet lapset pysähtyivät kyllä katsomaan häntä, mutta Olivia tiesi, että se johtui siitä, että hän näytti erilaiselta kuin Khosalaiset, vaikka pukeutui heidän vaatteisiinsa. Hän oli vaalea, eivätkä hänen kasvonsa olleet samankaltaiset kuin Khosalaisilla. Hän luultavasti pisti silmään myös kävellessään niin epävarmasti oikeaa reittiä etsien.
Tiet olivat niin sokkeloisia, että Olivian oli muutaman kerran pakko palata taaksepäin ja yrittää toista tietä. Hän ei halunnut kysyä kyläläisiltä neuvoa, koska silloin hän olisi yhä enemmän korostanut erilaisuuttaan. Sitä kuinka hän oli vieras. Sitä paitsi, Zen ja Blade taatusti nauraisivat hänelle jos tietäisivät, että hän olisi ollut eksyksissä. Samoin tekisi Dina.
Olivia karisti heidät pois mielestään ja lopulta hän onnistui löytämään omin avuin maan tasalla kulkevalle kadulle. Katu ei kuitenkaan ollut sama jota hän olisi aiemmin päivällä kulkenut. Oikealla puolella kulki polku muutamien asuntojen ohitse. Jos polkua olisi jatkanut, olisi tullut uusien rakennelmien luo, joista osa oli vielä kesken. Edessäpäin näkyi tilava alue, kuin kenttä. Tytön kävellessä hitaasti lähemmäs, hän huomasi, että se tosiaan oli sellainen. Harjoituskenttä, jossa Khosalaiset harjoittelivat. Vasemmassa laidassa olivat selvästi miekkailijat, tuolla kaukana perällä jousiampujat…
Se kaikki houkutteli Oliviaa. Hän olisi halunnut kokeilla miekkailua, mutta hänellä ei ollut miekkaa, eikä mitään muutakaan asetta. Hän ei varmasti pärjäisi vielä kenellekään, mutta hän saisi loistavaa harjoitusta. Khosalaiset olivat hyviä taistelemaan, sen näki jo heidän harjoittelustaan ja liikkeistään.
Erityisesti Oliviaa kuitenkin viehättivät jousiampujat. Hän olisi halunnut päästä harjoittelemaan, koska ei ollut koskaan päässyt ampumaan jousella. Hän oli nähnyt kuinka tarkasti Dina oli tähdännyt tänään nuolillaan. Kuinka tarkasti ne olivat löytäneet reittinsä metsässä, ja kuinka yksi nuoli oli ollut lähellä osua häneen…
Blade oli saanut sen nuolen kiinni ilmasta…
“Mitä Teidän korkeutenne katselee?”
Olivia säpsähti ja kääntyi katsomaan Bladea ja Zeniä, jotka molemmat kävelivät lähemmäs.
“Minä… Minun pitäisi ostaa oma miekka… Tai jousi…” Olivia sanoi hiljaa ja käänsi katseensa takaisin harjoittelukentälle. Hän tarvitsisi omat aseensa, jotta pärjäisi ja osoittaisi olevansa aivan yhtä voimakas taistelija kuin Blade tai muut matkalaiset. Kyse ei ollut vain tahdosta pärjätä, Olivia tajusi, hän halusi olla uskottava.
“Haluaisitko päästä harjoittelemaan?” Blade kysyi astuessaan Olivian vierelle itsekin katselemaan. Tyttö päätti olla rehellinen.
“Minä en ole koskaan yrittänyt jousiammuntaa…”
“Minä ainakin menen. Tule mukaan.”
Olivia kääntyi hämmentyneenä katsomaan miestä, mutta Blade ei katsonut häneen. Oliko vampyyri juuri tarjoutunut auttamaan häntä? Bladen silmänaluset olivat melko tummat. Hän näytti hetken niin väsyneeltä, että Olivia ajatteli tämän nukahtavan seisaalleen. Bladen pitäisi levätä. Ja Blade tarvitsisi… verta.
“Entä… Zen?” Olivia kysyi vilkaisten Zeniä.
“Minä jätän väliin”, Zen sanoi hiljaa, eikä Olivia ollut varma eikö hän halunnut, eikö häntä kiinnostanut vai oliko syynä jokin muu. Zenin tyyniä kasvoja oli niin vaikea lukea. Mies oli laskenut kädet puuskaan rinnalle ja tuntui olevan valppaana niin huomaamattomasti kuin kykeni.
Mennäkö mukaan vai ei? Olivia ei viitsinyt edes harkita kieltäytymistä, tätähän hän oli halunnut. Vaikka se tarkoittaisikin, että hänen oli siedettävä Bladea.
“Minä tulen”, tyttö vastasi innostuneena ja lähti Bladen perässä kulkemaan pitkin kentän reunaa kohti jousiampujia ja heidän harjoitusaluettaan. Puiset telineet olivat yksinkertaiset, mutta tukevat. Niihin oli asetettu paljon jousia, jotka nähdessään Olivia ymmärsi, etteivät kaikki Khosalaiset omistaneet omaa välinettään. He lainasivat niitä harjoitellessaan, jotkut tekivät uusia alueen lähellä.
“Tässä”, Blade ojensi Olivialle jousen ja nuolikotelon. Olivia otti ne varovasti käsiinsä ja hän tunsi sisässään kihelmöintiä. Hän pääsi kokeilemaan jousta!
He kävelivät ampuma-alueelle ja maalitaulut tuntuivat Olivian mielestä olevan aivan liian kaukana. Hän halusi ampua, mutta ei tulla nolatuksi. Hän ei osuisi tauluun näin kaukaa.
“Sinä siis et ole koskaan ampunut jousella?” Blade vielä varmisti samalla kun poimi telineestä oman välineensä.
“Niinhän minä sanoin”, Olivia mutisi ja seurasi katseellaan kuinka sulavasti yhden pojan ampuma nuoli lensi ilman halki ja osui tauluun kiitettävästi melkein keskelle. Tyttö nosti nuolikotelon hartialleen ja veti yhden nuolista esiin.
Olivia yritti asettaa nuolen jouseen, mutta se ei ollut kovin helppoa. Tuntui, että hän ei saanut jännitettyä jousta, kun nuoli ei pysynyt paikallaan. Blade virnuili hänen vieressään.
“Näytä itse, kun olet niin täydellinen”, Olivia tuhahti. Blade kohautti olkapäitään, nappasi nuolen Olivian kotelosta ja jännitti jousensa. Nuoli lensi niin nopeasti, että Olivian oli vaikea seurata sen lentoa. Blade osui tauluun, mutta sivuun keskustasta.
“Kelpasiko?” Blade kysyi laskiessaan jousen alas. Olivia tuhahti. Hänen olisi tietysti pitänyt tietää, että Blade pystyy mihin tahansa. Hän näytti varmasti todella nololta tämän rinnalla yrittäessään saada edes pidettyä jousta kädessään.
“Anna minä autan”, Blade sanoi yhtäkkiä ja Olivia tunsi tämän viileät kädet omissaan. Mies oli laskenut jousensa maahan ja asettunut sopivasti tytön taakse. Blade auttoi häntä kohottamaan jousen ja jännittämään nuolen.
“Asetat jousen näin… ylemmäs! Nuoli tällä tavalla… Käännä kehoasi. Kyynärpää oikeaan kulmaan, älä kohota hartiaa”, Blade ohjasi hitaasti Olivian käsiä. Blade oli aivan lähellä hänen takanaan. Olivia pystyi kuulemaan tämän hengityksen ja tunsi henkäyksen korvassaan Bladen kuiskatessa: “Näin.”
Samassa nuoli ampaisi ilman halki ja sekunnissa se oli jo osunut tauluun. Olivia tuijotti kaukana olevaa maalitaulua ja näki nuolen osuneen hyvin.
“Sinä autoit… En minä muuten olisi osunut,” Olivia sanoi hiljaa. Häntä nolotti äskeinen veltostumisensa, sillä hänestä tuntui, että Blade oli ohjaillut häntä kuin nukkea. Ihan vain siksi, että hän oli niin hämillään!
“Vähän vain”, Blade myönsi ja päästi irti Olivian käsistä.
Oliviaa hävetti myöntää, ettei ollut pystynyt keskittymään opetukseen juuri ollenkaan. Hän epäröi yrittää uutta nuolta itse, mutta hetken emmittyään hän otti seuraavan nuolen. Hän onnistui ampumaan sen ja se lensi kiitettävän pitkälle, mutta ohi taulun. ‘Tarkemmin…’, Olivia ajatteli ja odotti jo kuulevansa naurua takaansa, mutta kun hän vilkaisi taakseen, Blade oli kadonnut.
Olivia kääntyi katsomaan kentän toiselle laidalle ja erotti Bladen ja Zenin. He olivat jo kävelemässä poispäin. Miksi he olivat lähteneet näin pian?
Olivia tyytyi huokaisemaan. Zenistä ei koskaan saanut muutenkaan selvää, eikä hän varmaan koskaan saisi selvää myöskään Bladen ajatuksenjuoksusta. Hän kääntyi kohti maalitauluja ja ampui seuraavan nuolen.
***
Blade kääntyi Olivian huomaamatta pois kentältä. Hän ei pystynyt jäämään paikoilleen. Häntä väsytti, janotti ja kaikki se sai hänet vihaiseksi. Hän ei näyttänyt vihaansa Olivialle, koska tiesi, ettei tälle kannattaisi suuttua. Hän saisi samalla mitalla takaisin. Tälle ajatukselle hän melkein nauroi ääneen.
“Menetkö jo takaisin?” Zen kysyi Bladen kävellessä hänen ohitseen.
“Haluan nukkumaan”, Blade totesi väsyneenä. Mutta se ei ollut ainoa syy lähteä takaisin. Jano oli vaarallinen hänen ollessaan väsynyt. Hän ei ehkä pystyisi hillitsemään sitä…
Saipahan prinsessa ainakin harjoitella. Sitähän Olivia oli toivonut, kykyjä puolustaa itseään. Blade ei ikinä myöntäisi asiaa ääneen, mutta ajatus oli fiksu. Olivia halusi olla varmempi, ja nytkin, ilman kummempia taitoja ja vahvuutta tyttö osoitti, ettei suostunut pompoteltavaksi.
Samassa Bladen eteen lehahti vaalea lintu, joka oli törmätä häneen. Lintu räpytteli siipiään hänen edessään, mutta kaarteli häntä pienen välimatkan päässä. Blade laski kätensä, jotta lintu voisi laskeutua ja jättää viestinsä, mutta siivekäs olento ei pysähtynyt, vaan se räpytteli Zenin luo ja istui tämän kädelle. Yhä lintu räpytteli epävarmana, kuin ei haluaisi koskea edes Zenin käsivartta.
“Sillä on meille viesti. Ehkä sinun on parempi ottaa se”, Blade sanoi Zenille tyynesti, mutta oikeasti hän tunsi sisällään taas muistutuksen siitä, että myös monet eläimet karttoivat häntä.
Zen irrotti viestin linnun jalasta ja lintu lehahti taas lentoon.
“Se on kutsu syömään”, Zen sanoi äänessään häivähdys varovaisuutta. Miehestä pystyi aistimaan, ettei hän ollut kylässä täysin rauhallisin mielin. Blade tiesi aterian tarkoittavan Dinan ja tämän äidin järjestämää päivällistä, johon heidät oli ehdottomasti haluttu mukaan. Upeaa. Hän ei pääsisi vieläkään nukkumaan.
“Hae neiti kuninkaallinen. Minä menen edeltä.”
***
Olivia ei ehtinyt ampua kuin muutaman nuolen, kun Zen tuli näyttämään hänelle viestiä, jonka Dina oli lähettänyt. Vasta nyt tyttö tajusi, miten paljon hänen vatsansa kurni. Koko pakomatkan aikana hän ei ollut saanut kunnollista lämmintä evästä. Tyttö siirsi jousen takaisin telineeseen ja he lähtivät Zenin kanssa yhdessä johtajan rakennuksen luo. Zen kertoi Bladen lähteneen jo edeltä, eikä Olivia voinut olla miettimättä miksi mies ei voinut odottaa heitä. Mikä kiire hänellä oli?
Vieraassa kylässä tuntui siltä, että heidän olisi pitänyt pitää enemmän yhtä. Blade oli alkanut vältellä heitä – Olivia ei voinut olla ajattelematta, että häntä itseään – heti kun siihen oli tullut mahdollisuus.
Kun he saapuivat johtajan talon eteen, kaksikko huomasi, että Dina oli heitä vastassa. Blade seisoi hänen vierellään. Ilmassa tuoksui selvästi paistettu ruoka ja jokin mauste, jota Olivia ei tunnistanut. Se sai veden herahtamaan kielelle.
“Tervetuloa”, Dina sanoi hieman hymyillen, mutta katseessa oli jotain väkinäistä. Aivan kuin hän toimisi näin, esittäisi vieraanvaraista ja pirteää. “Valitsin nähtävästi vaatteesi juuri oikein”, hän vielä huomautti Olivian uusista asusteista.
“Kiitos näistä. Ne ovat todella hyvät”, Olivia kiitti, mutta Dina vain nyökkäsi ja johdatti heidän sisälle taloon.
Ruoka maistui Olivialle hyvin, vaikka monet ruoat olivat hänelle aivan uusia ja erilaisia. Hän oli viimeksi saanut syödä yhtä hyvin ollessaan vielä linnassa. Hän istui Zenin vieressä Dina toisella puolellaan. Blade istui pöydän toisella puolella, Dinaa vastapäätä. Dinan äiti istui pöydän päädyssä. Lisäksi vieraina oli muutamia muita kyläläisiä, joiden suhteet tai sukulaisuus oli mennyt Olivialla sekaisin jo sen aikana, kun muutama henkilöistä oli esitelty hänelle. Pöydän ääressä oli kuitenkin iloista rupattelua, vaikkakin matkalaiset itse olivat melko hiljaisia.
Blade tökki ruokaansa puisella haarukallaan, mutta ei koskenutkaan siihen. Hetken kuluttua hän nousi ylös ja vilkaisi Vivianaa. Dinan äiti nyökkäsi ja Blade poistui pöydästä sanomatta mitään. Hän ei myöskään palannut takaisin.
“Mihin Blade lähti?” Olivia kysyi hiljaa Zeniltä muiden jutellessa ja syödessä. Kuninkaanlinnassa pöydästä ei poistunut kukaan ennen hovin jäseniä. Tietysti Blade oli sanattomasti pyytänyt lupansa, eikä Vivian tuntunut vaivaantuvan, vaikka pöydästä lähdettiin.
“Luulen, että hän on liian väsynyt”, Zen sanoi kohauttaen olkapäitään. Mies yritti ohittaa asian vähättelevästi, mutta tyttö näki hänen lävitseen. Olivia mietti, miksei Zen ollut huolissaan ystävästään. Ja miksi hän itse oli huolissaan?
Olivia tiesi, että Blade oli janoinen ja väsynyt sen vuoksi. Eikä Blade myöntänyt sitä ääneen. Hän oli joutunut lähtemään, koska ei kestänyt… Oliviaa puistatti. Verta. Jonkin sellaisen täytyi olla hirviö… Joka himoitsi verta. Mutta Blade ei ollut muuta kuin ärsyttävä.
Vieläkin tytön mielessä oli päivällä aikaisemmin tapahtunut. Kylmät kädet auttamassa häntä, ohjaamassa hänen omia käsiään. Viileä henkäys kaulaa vasten.
Ruokailun aikana oli alkanut sataa rankasti, vaikka päivä oli ollut puolipilvinen. Olivia yritti juosta nopeasti, jottei kastuisi mennessään huoneeseensa. Hän oli kompastua eräällä sillalla huomattuaan tulleensa väärään suuntaan. Silloin hän kuitenkin huomasi Zenin tulevan ulos yhdestä rakennuksesta ja siirtyvän viereiseen. Niiden täytyi olla Zenin ja Bladen huoneet.
Zen oli varmaankin käynyt katsomassa Bladea, Olivia tuumi ja epäröi itse hetken. Sitten hän lähti kohti Bladen huonetta.
***
Nuoren prinsessan vilkuilut Bladea kohti eivät olleet jääneet Dinalta huomaamatta, mutta hän ei ollut sanonut lopulta mitään. Hän ei tiennyt, kuinka paljon Olivia tiesi, eikä hän paljastaisi Bladea. Vaikka äidillä oli palvelusväkeä apunaan, Dina jäi epätavallisesti itse paikalle ja keräsi astioita pestäväksi, sillä hän ei halunnut lähteä näine ajatuksineen nukkumaan. Ulkona oli alkanut sataa ja pisaroiden ropina kattoa vasten sai hänet muistelemaan yhtä toista sateista päivää kauan sitten.
Blade oli vieraillut kylässä joitakin kertoja. Ensimmäisen kerran Dina muisti hyvin, sen miten kurkisteli oven raosta, miten ulkona pauhasi ukkonen, miten äiti ja Blade puhuivat pitkään, aikuisten asioita, joista nuori tyttö ei silloin ymmärtänyt. Selkää pitkin kulkivat kylmät väreet vain Bladen näkemisestä. Pelko heräsi salakavalasti, sai varomaan liikkeitään. Silloin Dina ei vielä ymmärtänyt, mistä luonnostaan ihmisessä heräävä tunne oikein oli peräisin.
Hänen äitinsä ei ollut laskenut tyttöä yksin Bladen seuraan. Myöhemmin Dina oli tehnyt päätöksensä itse, hakeutunut juttusille tai pyytänyt apua harjoittelussa. Blade oli hänelle ystävällinen, joskin välillä piikikäs, valmis haastamaan ja vastaamaan hänen nokkeluuteensa. Sellainen henkilö oli enemmän kuin Dina oli uskaltanut toivoa. Kylän päällikön tyttärenä aitojen ystävien löytäminen oli haastavaa. Sitten hän oli saanut tietää.
Blade oli ollut heikossa kunnossa, melkein yhtä kalpean näköinen kuin tänään. Ensimmäistä kertaa Blade oli käskenyt häntä, komentanut palaamaan sisätiloihin, muiden kyläläisten luo. Dina oli pelännyt niin, että oli totellut.
Dina yritti unohtaa selkää pitkin kulkevat väreet, jotka palasivat pelkistä muistoista. Hän laski keräämänsä lautasen keittiönurkkaukseen jätettyyn vatiin ja päästi pitkän huokauksen. Tämä pähkähullu tehtävä prinsessan pelastamiseksi oli Bladen maailmassa jotain sellaista, mitä Dinan oli vaikea ymmärtää. Samaan aikaan sisällä kihisi valtava uteliaisuus, halu päästä perille siitä, mitä Bladen ja Zenin suunnitelmat oikein tarkoittivat, halu päästä mukaan. Äiti olisi vaikeinta saada suostutelluksi, mutta jos hän sopisi matkaan lähdöstä ensin Bladen kanssa…
Kun Dina oli poistumassa pimentyneeseen iltaan, Viviana kutsui hänet vielä takaisin sisään ennen kuin tyttö ehti astua kynnyksen yli. Dina vilkaisi sateeseen vielä kerran ennen kuin sulki oven ja teki äidilleen mieliksi, muistaen hyvin, miltä Blade oli näyttänyt ruokapöydässä. Äiti suojeli häntä jälleen, vaikka piilotti ajatuksensa niin, että Dina melkein uskoi äidin vain kaivanneen seuraa, ja jäi, kunnes sade hiipui.